Kirottu talo

Peter James
2015 suom. 2017
327 s./Minerva

Kauhukirjaan tarttumisessa on aina omat riskinsä. Toistaiseksi ainoa hyytävä kohtaaminen on tapahtunut kirjan The Woman in Black kanssa (loistava myös elokuvana). Muut kokeilut ovat osoittautuneet rimanalituksiksi. Kauhu onkin mielestäni genre, joka toimii hyvin elokuvissa, mutta kirjoitettuna harvemmin. On vähän hullunkurista, että Montgomeryn Runotyttöä lukiessa iho nousee kananlihalle kummitustarinoista, joita henkilöhahmot kertovat toisilleen, mutta aikuisille lukijoille suunnatussa kauhukirjallisuudessa joutuu painimaan myötähäpeää herättävien juonenkäänteiden kanssa. Onneksi jännitys- ja kaunokirjallisuuden piirissä on tullut vastaan muutama onnistunut teos, Valkopukuinen nainen ja Vieras kartanossa näin muutaman mainitakseni.

Kolmihenkinen perhe muuttaa rapistuneeseen kartanoon Englannin maaseudulle. Talo on kokenut yhden jos toisenkin murhenäytelmän vuosisatojen aikana, mutta perhe on tietämätön tästä menneisyyden painolastista. Remontti käynnistetään täydellä tohinalla useassa kartanon osassa, mutta korjattavaa on paljon ja epäkohtia paljastuu koko ajan lisää. Ihan kuin tässä ei olisi jo tarpeeksi päänvaivaa uusille asukkaille, mutta pian on selvää, että kartanossa on myös yliluonnollinen voima, joka haluaa perheelle pahaa.

Jamesin kirjassa on niin monta asiaa pielessä, että en tiedä mistä alkaisin purkamaan koko vyyhtiä. Periaatteessa kirjailijalla oli kaikki mahdollisuudet onnistua tarinan kanssa, alussa kokonaisuutta kuljetetaan mielestäni tyylillisesti oikeaan suuntaan (hahmo näkyy tyhjillään olevan talon ikkunassa, päähenkilö puhuu tienvarteen ilmestyneen miehen kanssa jota kukaan ei tunnista kyläläiseksi ja facetime-puhelun aikana nuoren tytön taakse ilmestyy tuntematon nainen). Käänteet saavat mielikuvituksen mukavasti liikkeelle ja olo on toiveikas. Tarina lässähtää kuitenkin lupaavan alun jälkeen, kun kartanoon muuttanut perhe tekee täysin älyttömiä ratkaisuja. En tarkoita kauhugenrestä tuttuja "älkää hajaantuko" tai "älä mene kellariin yksin" -stereotypioita vaan kyvyttömyyttä hoitaa arkisia asioita. Tällä perheellä on paljon oppimista remonttisuunnitelmien tekemisestä, raha-asioiden hoitamisesta ja priorisoinnin tärkeydestä.

Jos on olemassa b-luokan elokuvia, joita on hauska katsoa vähän isommallakin porukalla ja kommentoida brutaalisti, niin Kirottu talo on niiden vastine kirjamaailmassa. Harvemmin kommentoin miehelleni mitään lukemaani, mutta Jamesin kirja sai kyllä kielenkantani laulamaan. Käydäänpä siis läpi ensin nämä arkielämän hölmöilyt. Perhe luulee muuttavansa vähän rapistuneeseen taloon, joka oikeasti on melkeinpä romahtamisvaarassa. Perhettä alkaa kaduttaman ostaminen. Silti perheen isä myöntää, että kuntotarkastuslista oli niin pitkä, että hän luki sen lopulta vähän lasittunein silmin eikä ehkä ymmärtänyt kuinka vakavista asioista on kyse. Ja siis monikymmensivuinen raporttihan ei yhtään viittaa siihen, että aika moni asia on pielessä. En kestä! Ja nämä sankarit ovat aikaisemminkin ostaneet huonokuntoisia taloja ja rempanneet niitä. Mietin myös, onko kulttuurierot kovinkin suuret, kun Suomessa jengi sairastuu hometaloista ja pois muuttaessaan joutuvat suunnilleen heittämään kaikki tavarat roskiin, koska ne ovat pilaantuneet homeesta. Kirjassa uudet kalliit sohvat kannetaan ilman minkäänlaista harkintaa taloon, jossa koko kellarikerros on homeessa ja osassa huoneista lattialaudat ovat lahot ja seinissä on kosteutta ja paljon mustia homeläikkiä. Asutuissakin huoneissa on ollut vastaavia ongelmia, mutta ne on jo remontoitu. Joo.

Perhe laittaa koko omaisuutensa kiinni kartanoon ja rahat ovat tiukilla jo ennen kuin selviää, että remontti vaatiikin tuhottomasti enemmän varoja kuin oli alun perin laskeskeltu. Silti perhe ostaa useamman lehden joka päivä ja tyttärelle suunnitellaan oman ponin ostamista syntymäpäivälahjaksi. Myös läheisen lammen sorsille on saatava ruokaa ja kaiken maailman rakennelmat. Kiirekin on ihan tolkuton, mutta kuitenkin lukijalle jää sellainen kuva, että kotoa käsin työskentelevä isä lähinnä lukee lehtiä, tekee ruokaa ja haahuilee pitkin kyliä jututtamassa ihmisiä. Illalla vaimon tultua kotiin onkin aika korkata viinipullo ja käpertyä sohvalle katsomaan Netflixiä. Useamman remontin läpikäyneenä luulisi, että voisi rahaa säästääkseen itsekin hieman puuhailla talon kimpussa sen sijaan että ostaa kaiken remonttiavun. Joo.

Yllä mainitsemani asiat hyppäävät lukiessa niin vahvasti silmille, että lukukokemus häiriintyy aivan täysin eikä päähenkilöitä voi ottaa tosissaan. Kauhupuolelle jos mennään, niin alussa vallinnut tunnelma menee pilalle, kun yliluonnolliset asiat alkavat tapahtumaan enemmänkin tietokoneiden ja kännyköiden ruudulla. Kummitus siis viestittelee kaikenlaista perheenjäsenille ja on vähän vaikea päästä siihen moodiin, että kyllä 1700-luvulta peräisin oleva yliluonnollisuus ottaa helposti haltuun uusimmat kotkotukset. Joo.

Pakko vielä mainita Nestlen kahvikapselikoneen piilomainonta. En ole härskimpää koskaan nähnyt ja en edes tiennyt, että piilomainontaa harjoitetaan kirjoissa. Nyt ei kuitenkaan mielestäni voi olla muusta kyse, sillä koneesta olisi voinut myöhemmässä vaiheessa käyttää nimitystä kapselikone, mutta Nestle mainittiin joka kerta. Myöskin eri kahvimakuja pyöriteltiin useampaan kertaan ja niiden makuja käytiin läpi. Siis miten tällainen kuvio edes toimii? Kirjailija ottaa haluamaansa yritykseen yhteyttä, että hei jos mainitsen teidän tuotteen miljoona kertaa kirjassani niin saanko loppuelämän kahvit ilmaiseksi?

Nyt lupaan lopettaa jauhamisen, on viimeisen valitusvirren aika. Perheen tytär käyttää Instagramia ja hän käyttää sitä mielestäni "väärin". Eli siis toisin sanoen kirjailija ei tiedä miten Instaa käytetään? Kirjassa saa sen käsityksen, että tytär pitää kavereihinsa yhteyttä nimenomaan Instan kautta ja lähettää sieltä kavereille kuvia ja viestejä, jotta he tietävät mitä on meneillään kartanossa. Hän siis tägää kavereita kuviinsa, jotta he varmasti saavat viestit. Olisi helpompiakin tapoja pitää yhteyttä kavereihinsa:D

Suosittelen kirjaa kaikil... eikun... Älä tuhlaa aikaasi tähän! Vaikka toisaalta, jos todella kaipaa huonoa kirjaa elämäänsä niin tässä on todella varteenotettava vaihtoehto! Itse en tämän perusteella uskalla tarttua Jamesin jännäreihinkään, vaikka ne ovat vielä täysin kokematta ja kansiliepeiden mukaan kaverin pitäisi olla isokin tekijä Englannissa.

Sinulle rakas

Useita tekijöitä
2008
44 s./Minerva

Viikon toinen runokokoelma oli harmillisen samankaltainen kuin eilinen Illan tummetessa. Molemmat kirjat sisältävät klassikkorunoilijoiden rakkauteen liittyviä runonpätkiä. Onneksi kirjoihin oli valikoitunut eri runoja - ei sentään tarvinnut samoja kahlata läpi. Nyt on kyllä monien runoilijoiden tyyli tullut ilahduttavan tutuksi ihan muutamassa päivässä, jee! Tosin pieni yliannostuskin on ehkä jo saatu...

Pakko myöntää, tällä kertaa lukemisesta ei jäänyt oikein mitään käteen. Kokoelman läpikäyminen lähinnä turhautti. Yksikään rakkaudentunnustus ei tuntunut missään. Enemmänkin pääkopassa muodostui sellaisia lauseita kuin mitä-toikin-tossa-yrittää-luritella-argh. Keskittymiskyky rakoili pahasti jo ensimmäisten runojen kohdalla. En valitettavasti kohdannut samanlaista löytämisen riemua kuin Illan tummetessa -teoksen kanssa.

Ilmeisesti runoille pitäisi pyhittää seesteinen tunti tai pari. Keskittyä ja maistella sanoja kaikessa rauhassa. Tänään sellaiseen luksukseen ei ollut aikaa ja ehkä siksi lopputulos oli tämä. Tai sitten olen tämän päivän lapsi. Minulle rakkaus ei ole = "Sinun hiuksesi ovat kuin mustien vuohien lauma, joka karkaa Gileadin rinteiltä alas". Näiden kahden päivän aikana olen muuten ehtinyt kehittää varmasti koko elämäni kestävän vihasuhteen Edith Södergraniin. Jos osaisin kirjoittaa runon, joka parodioisi runoja, kirjoittaisin juuri sellaisia runoja kuin Södergran.

Tämän teoksen jälkeen lyhyet ja ytimekkäät lausauhdukset ovat entistä lähempänä sydäntä. Alla olevaa voisin kuvitella käyttäväni osana poikaystävän hyvänpäivänlahjaa joku kerta. Vaikka pienen riidan jälkimainingeissa;)

Tänään tahdon kertoa sen:
yhä luonasi olen onnellinen

Sinulle, rakas -kokoelma on muuten aika söötisti kuvitettu. Lahjakirjana hempeä teos varmasti toimii. Siis jos sekä runot että kuvitus ovat mieluisia lahjansaajalle. Itse en osaa sanoa, kenelle tämän kirjan antaisin.

Illan tummetessa




Useita tekijöitä
2010
60 s./Minerva

Takakansi kuvaa teosta kauniiksi kokoelmaksi tekstejä rakkaudesta ja kaipuusta, ystävyydestä ja onnesta. Runoilijat ovat kaikki suomalaisia ja edustavat vanhempaa polvea. Kirjan kansikuva miellytti silmääni ja sisältökin tuntui oikealta ajatellen runoviikkoa. Kirja on pienimuotoinen läpileikkaus suomalaisesta klassikkorunoudesta. Runoilijoiden omat kokoelmat olisivat saattaneet olla aloittelevalle runotytölle liian kova ponnistus, mutta pieninä paloina heidän tuotoksensa ovat parhaimmillaan oikein antoisia.

Kirjan nimi viittaa syysiltoihin ja suurin osa runoista kertoikin tuosta synkästä vuodenajasta. Kevät ei kuitenkaan ole vielä niin pitkällä etteikö kirjan tunnelmaan olisi helposti päässyt. Pimeää ja harmaata oli tänäänkin, kun sohvalla peiton alla luin teosta ääneen itselleni. Periaatteessa kirja lunasti odotukseni. Runokokoelma on hyvin rakennettu teeman ympärille ja kokonaisuus on ehyt. Kuvitus ei kuitenkaan ollut mieleeni. Runoja siivittämään on päätynyt liuta 1800-luvun maalauksia - ihan ymmärrettävä valinta ja toki kaunista katseltavaakin, mutta jotenkin tätimäistä. Kirjaa lukiessani minulla oli koko ajan olo, että luen kokoelmaa, joka on selvästi tarkoitettu vanhemmalle väelle. Ei sillä, että se lukukokemusta olisi pilannut, sanonpa vain.

Runot eivät tosiaan kuulu jokapäiväiseen elämääni, mutta kun ajattelen runoja noin yleisesti, niin odotan niissä olevan tietynlaista oivallusta. Sitä että runoilija on onnistunut kuvailemaan tietyn hetken tai tunteen tavalla, johon en itse ikinä kykenisi. Nytkin toivoin sitä tunnetta, että ottaisin jonkun runonpätkän omakseni heti ensiriveiltä lähtien ja vaalisin sitä lopun elämäni. No, näin ei ihan käynyt, vaikka muutama hätkähdyttävän hyvä runo tulikin vastaan. Olen kuitenkin kuullut esimerkiksi onnea kuvailtavan paljon osuvammin kuin Uuno Kailas tai J.H. Erkko tässä kokoelmassa. 

Runokokoelma oli täynnä suuria sanoja ja hetkiä, tunnelma oli usein melko dramaattinen. Uskon, että arjen pienempien hetkien kuvailu koskettaisi minua enemmän. Monet runoista tuntuivat myös hieman vanhentuneilta. Jos lukupiiri viime viikolla totesi Anna Liisan olevan ajankohtainen vielä tänäkin päivänä, niin näistä runoista monesta tuntui aika ajaneen ohi jo aikoja sitten. Tai mistäs minä sen vielä tiedän. Jos nykyrunous tarjoaa samanlaisia ratkaisuja kuin nämä vanhemmat sisaruksena niin ehkä olenkin väärässä. Katsotaan mitä tuleva viikko opettaa.

Kuulostaa kovin negatiiviselta tämä arvioni, mutta oikeasti minulla oli oikein leppoisa iltapäivä Illan tummetessa -kirjan parissa. Pidin siitä, että monet runot rimmasivat - niiden rytmiin oli helpompi päästä ja niitä oli miellyttävä lukea ääneen. Luonto oli vahvasti läsnä runokokoelmassa ja se onnistui luomaan tietyllä tavalla ikiaikaisen tunnelman runoihin. Metsä on kuitenkin metsä vielä tänäkin päivänä, vaikka moni muu asia olisikin muuttunut.

Ilahduttavan moni runoista oli helposti lähestyttäviä ja punainen lanka tuntui olevan helppoa löytää. Harkitsen parhaillani Saima Harmajan runokokoelman lainaamista, eli pienimuotoista tykästymistäkin tapahtui. Jotkut runot puolestaan olivat aivan liian korkealentoisia minulle. Osaan kuvitella sen hieman väkinäisen tunteiden palon, joka ääneenlausujalla pitää äänessään olla kun tämä tulkitsee esimerkiksi Edith Södergranin runoja.


Syysilta
Sade hiljaa herkeämättä
yli mäntyjen lankeaa.
On ilta. Ja jälleen tummuu
tämä köyhä ja harmaa maa.
Ja huoneessa äänettömässä
minä en voi ymmärtää:
että kerran keskellä kesää
elin suurta ja säteilevää.
että jalkani polkenut kerran
maan lämpimän multaa on,
missä Tonava verkkaan vyöryy
läpi kukkivan tasangon,
ja suojassa akaasioiden
on neilikkapuutarha.
Voi miksi en tahtonut silloin
sinua suudella!

Saima Harmaja