Deborah Spungen
1983 suom. 1991
380 s./Gummerus
Oli jo aikakin tarttua uudelleen kirjaan, joka aikoinaan teki lähtemättömän vaikutuksen minuun.
Luin Nancyn ensimmäisen kerran yläasteella. Kirja sattui silmiini kirjastossa ja takakannen perusteella se vaikutti todella kiinnostavalta. Meni pari vuotta ennen kuin tajusin, että "kaikki" teini-ikäiset tytöt lukevat Nancyn ja kirjoittavat kirjallisuusesseensä kyseisestä kirjasta - ja minä kun luulin löytäneeni unohduksiin vaipuneen helmen.
Äidin näkökulmasta kirjoitettu kirja toimii edelleen. 15 vuotta myöhemminkin ahmin kirjan muutamassa päivässä ja google on laulanut kirjan viimeisen sivun luettuani. Jos ensimmäisellä kerralla kirjaa luki teini-ikäisen silmin yrittäen ymmärtää Nancyä, niin nyt pienen taaperon äitinä kirjan kokee eri tavalla, keskittyen varsinkin äidin rooliin häiriintyneen nuoren tytön elämässä.
Nancy on äidin puheenvuoro esikoistyttärensä vihan, pahan olon ja surun täytteisestä elämästä. Punk-bändi Sex Pistolsin Sid Viciousin kanssa seurustellut 20-vuotias Nancy löydettiin murhattuna new yorkilaisesta hotellihuoneesta vuonna 1978 ja tapahtuneesta tuli sensaatiolehtien ykkösuutinen. Lehdistö antoi tapahtumista ja kuolleesta tytöstä varsin yksipuolisen kuvan, joten lopulta Deborah Spungen päätti kirjoittaa kirjan tyttärestään. Elämä itsetuhoisen Nancyn kanssa oli vaikeaa lapsuudesta lähtien ja vuosi vuodelta tavallinen perhe-elämä jäi yhä kaukaisemmaksi haaveeksi esikoistyttären terrorisoidessa koko perhettä.
Googlesta mustavalkokuvia tuijoteltuani tuntui ihan absurdilta, että Nancyn kuolemasta on jo melkein 40 vuotta ja silti tapaus edelleen kiehtoo aina vain uusia sukupolvia. Kuvat nuorista punkkareista eivät hätkähdytä enää tänä päivänä, ja on jopa vähän vaikea ymmärtää, että 40 vuotta sitten Nancy ja Sid ovat kääntäneet päitä missä tahansa liikkuivatkin. Kirja tarjoaa muutenkin todella mielenkiintoista ajankuvaa. Yhteydenpito kriisitilanteissa on ollut kovin erilaista ilman kännykkää ja New York on täysin eri kaupunki kuin tänä päivänä. Lääketieteessä on otettu isoja harppauksia eteenpäin ja lääkäreiden ehdoton auktoriteettiasema on horjunut. Toisaalta taas huumeiden pyörittämä elämä ja sivusta itsetuhoa seuraavien kärsimykset eivät muutu vuosikymmenten vaihtuessa.
Lähiaikoina on ilmestynyt kirjan uusi painos ja suosittelen ehdottomasti tarttumaan nimenomaan siihen. Tai lukemaan kirjan alkuperäiskielellä. Itse luin 80-luvun suomennoksen ja teksti (varsinkin dialogi) oli niin tönkköä, että meinasi pilata koko lukunautinnon.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tietokirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tietokirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
perjantai 31. maaliskuuta 2017
tiistai 28. maaliskuuta 2017
Tavarataidot - arkijärjellä koti kuntoon
Jenni Sarras
2017
172 s./Tammi
Olen seurannut Jennin Arkijärki-blogia jo muutaman vuoden ajan ja suurella mielenkiinnolla tartuin myös hänen kirjaansa.
Ylipäätään materian suhteen olen aika minimalisti, vaikka nautinkin suunnattomasti laadukkaiden muoti- ja lifestyle-blogien lukemisesta, shoppailureissuista ja vaatehankintojen suunnittelusta. Kotona meillä on kuitenkin todella vähän tavaraa, hyllyt niin astiakaapeissa kuin vaatehuoneessakin on väljästi täytetty ja kaikelle on oma paikkansa (eli tavarat ovat harvoin hukassa). Siinä mielessä en siis ole raivauskirjallisuuden tai -blogien ensisijaista kohdeyleisöä, sillä homma on ns. hallussa jo omin voimin. Olen kuitenkin huomannut saavani jonkinlaisia kiksejä järjestelyyn ja tavaranhallintaan liittyen, joten siitä syystä luen suunnilleen ahmien jokaisen Arkijärki-postauksen.
Tavarataidot-kirjaan tarttuessani en tosiaan hakenut motivaatiota aloittaa omaa raivausurakkaa vaan lähinnä inspiraatiota ja yleistä fiilistelyä tavarajuttujen parissa. Jennin kirja etenee mukavan loogisesti ja asiassa pysytään jämptisti (vrt Konmarin tavaroiden silittely tms). Uskoisin, että kirjasta on oikeasti apua, jos ei oikein tiedä mistä kaaoksen kesyttämisen aloittaisi.
Niin kuin kirjan takakannessa julistetaankin: Unohda pikaraivaukset - opettele tavarataidot. Kirjan avulla on mahdollisuus oppia hahmottamaan sopivat tavaramäärät kotiin, raivaamaan järkevästi ja tehokkaasti ja hankkiutumaan turhista tavaroista eroon mahdollisimman vastuullisesti. Tärkeä osa tavarataitoja on myös oppia hillitsemään kotiin virtaavan tavaran määrää.
Nyt sormet syyhyäisikin raivausprojektin pariin, sen verran inspiroivaa luettavaa Tavarataidot oli. Jokavuotista kevätsiivousta odotellessa. Onneksi kasvava taapero aiheuttaa jonkun verran vaatehuoltoon liittyviä toimenpiteitä, niin saa edes vähän säätää raivaustyyliin:D Tyhjennettiin jo valmiiksi väljät hyllyt sen jälkeen kun Konmari oli luettu, joten enää ei oikein ole työnsarkaa. Noh, nämä ovat näitä ensimmäisen maailman ongelmia taas...
2017
172 s./Tammi
Olen seurannut Jennin Arkijärki-blogia jo muutaman vuoden ajan ja suurella mielenkiinnolla tartuin myös hänen kirjaansa.
Ylipäätään materian suhteen olen aika minimalisti, vaikka nautinkin suunnattomasti laadukkaiden muoti- ja lifestyle-blogien lukemisesta, shoppailureissuista ja vaatehankintojen suunnittelusta. Kotona meillä on kuitenkin todella vähän tavaraa, hyllyt niin astiakaapeissa kuin vaatehuoneessakin on väljästi täytetty ja kaikelle on oma paikkansa (eli tavarat ovat harvoin hukassa). Siinä mielessä en siis ole raivauskirjallisuuden tai -blogien ensisijaista kohdeyleisöä, sillä homma on ns. hallussa jo omin voimin. Olen kuitenkin huomannut saavani jonkinlaisia kiksejä järjestelyyn ja tavaranhallintaan liittyen, joten siitä syystä luen suunnilleen ahmien jokaisen Arkijärki-postauksen.
Tavarataidot-kirjaan tarttuessani en tosiaan hakenut motivaatiota aloittaa omaa raivausurakkaa vaan lähinnä inspiraatiota ja yleistä fiilistelyä tavarajuttujen parissa. Jennin kirja etenee mukavan loogisesti ja asiassa pysytään jämptisti (vrt Konmarin tavaroiden silittely tms). Uskoisin, että kirjasta on oikeasti apua, jos ei oikein tiedä mistä kaaoksen kesyttämisen aloittaisi.
Niin kuin kirjan takakannessa julistetaankin: Unohda pikaraivaukset - opettele tavarataidot. Kirjan avulla on mahdollisuus oppia hahmottamaan sopivat tavaramäärät kotiin, raivaamaan järkevästi ja tehokkaasti ja hankkiutumaan turhista tavaroista eroon mahdollisimman vastuullisesti. Tärkeä osa tavarataitoja on myös oppia hillitsemään kotiin virtaavan tavaran määrää.
Nyt sormet syyhyäisikin raivausprojektin pariin, sen verran inspiroivaa luettavaa Tavarataidot oli. Jokavuotista kevätsiivousta odotellessa. Onneksi kasvava taapero aiheuttaa jonkun verran vaatehuoltoon liittyviä toimenpiteitä, niin saa edes vähän säätää raivaustyyliin:D Tyhjennettiin jo valmiiksi väljät hyllyt sen jälkeen kun Konmari oli luettu, joten enää ei oikein ole työnsarkaa. Noh, nämä ovat näitä ensimmäisen maailman ongelmia taas...
keskiviikko 15. helmikuuta 2017
Islantilainen voittaa aina - Elämää hurmaavien harhojen maassa
Satu Rämö
2015
279 s./WSOY
Varoitus! Tämän kirjan luettuasi jäät suorastaan pakkomielteisesti pohtimaan miten muuttaa omaa ajatusmaailmaa positiivisemmaksi. Ja tietenkin haluat matkustaa Islantiin.
En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut Islannista. Olen tehnyt tietoisen valinnan, että haluan elää perusarkea ripauksella luksusta, joten kaikkea ylimääräistä rahaa ei tule sijoitettua matkalippuihin. To-travel-listalla on sen verran monta kohdetta, että Islannille ei ole tullut annettua edes mahdollisuutta. Olen myös automaattisesti ajatellut, ettei pieni saarivaltio ole minun juttuni, sillä en ole kovin kummoinen ulkoilmaihminen.
Arvaatte tietenkin miten kävi: Rämön kirja muutti kaiken. Pikkulapsiarki pakottaa jo nyt siihen, että pitää sijoittaa hyviin ulkoiluvermeisiin, joten siinä mielessä Islantihan menisi tässä sivussa ilman suurempia satsauksia. Ja pakko myöntää, että kaupunkikohteita koluessa olen alkanut pohtimaan, että jokainen vanhakaupunki on kärjistetysti ihan samanlainen kuin toisen kaupungin vanhakaupunki. Islanti totta tosiaan tarjoaisi jotain aivan muuta.
Islantilainen voittaa aina ei ole perinteinen matkaopas. Enemmänkin painopiste on Rämön maahanmuuttajataustassa, siinä millaista on ollut sopeutua Islantiin. Pieni kansa on optimismia pullollaan, islantilainen ajattelee kaiken onnistuvan kun tarpeeksi yrittää. Talouskriisit, tulivuorenpurkaukset, uuden ammatin opiskelu - mikään ei tunnu kaatavan venettä. Tutkimuksetkin osoittavat, että maailman onnellisimmat ihmiset löytyvät Tanskan ohessa Islannista. Siinä on suomalaisessa haastetta kerrakseen, kun pelkällä neutraalilla asenteella ei homma toimi.
Lukukokemus tuli erittäin hyvään saumaan. En tiennyt kaipaavani self help -tyyppistä sielunhoitoa, mutta Rämön kirja sai tosiaan ajattelemaan paljonkin omaa asennetta, optimismia ja valoisaa ajattelutapaa. Nautin myös suuresti ihan perinteisen arjen kuvailusta, siitä että sai kurkistaa millaista on maahanmuuttajan arki ja millaisia haasteita ja onnistumisia tavallinen päivä pitää sisällään.
En tiedä miten kauan Islanti-into pysyy yllä, mutta ainakin tässä hetkessä matkasta haaveilu aiheuttaa sydämentykytyksiä. Matkaa odotellessa on kuitenkin paljon mitä voi tehdä oman pään sisällä, jotta omaksuisin enemmän islantilaista asennetta elämään.
2015
279 s./WSOY
Varoitus! Tämän kirjan luettuasi jäät suorastaan pakkomielteisesti pohtimaan miten muuttaa omaa ajatusmaailmaa positiivisemmaksi. Ja tietenkin haluat matkustaa Islantiin.
En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut Islannista. Olen tehnyt tietoisen valinnan, että haluan elää perusarkea ripauksella luksusta, joten kaikkea ylimääräistä rahaa ei tule sijoitettua matkalippuihin. To-travel-listalla on sen verran monta kohdetta, että Islannille ei ole tullut annettua edes mahdollisuutta. Olen myös automaattisesti ajatellut, ettei pieni saarivaltio ole minun juttuni, sillä en ole kovin kummoinen ulkoilmaihminen.
Arvaatte tietenkin miten kävi: Rämön kirja muutti kaiken. Pikkulapsiarki pakottaa jo nyt siihen, että pitää sijoittaa hyviin ulkoiluvermeisiin, joten siinä mielessä Islantihan menisi tässä sivussa ilman suurempia satsauksia. Ja pakko myöntää, että kaupunkikohteita koluessa olen alkanut pohtimaan, että jokainen vanhakaupunki on kärjistetysti ihan samanlainen kuin toisen kaupungin vanhakaupunki. Islanti totta tosiaan tarjoaisi jotain aivan muuta.
Islantilainen voittaa aina ei ole perinteinen matkaopas. Enemmänkin painopiste on Rämön maahanmuuttajataustassa, siinä millaista on ollut sopeutua Islantiin. Pieni kansa on optimismia pullollaan, islantilainen ajattelee kaiken onnistuvan kun tarpeeksi yrittää. Talouskriisit, tulivuorenpurkaukset, uuden ammatin opiskelu - mikään ei tunnu kaatavan venettä. Tutkimuksetkin osoittavat, että maailman onnellisimmat ihmiset löytyvät Tanskan ohessa Islannista. Siinä on suomalaisessa haastetta kerrakseen, kun pelkällä neutraalilla asenteella ei homma toimi.
Lukukokemus tuli erittäin hyvään saumaan. En tiennyt kaipaavani self help -tyyppistä sielunhoitoa, mutta Rämön kirja sai tosiaan ajattelemaan paljonkin omaa asennetta, optimismia ja valoisaa ajattelutapaa. Nautin myös suuresti ihan perinteisen arjen kuvailusta, siitä että sai kurkistaa millaista on maahanmuuttajan arki ja millaisia haasteita ja onnistumisia tavallinen päivä pitää sisällään.
En tiedä miten kauan Islanti-into pysyy yllä, mutta ainakin tässä hetkessä matkasta haaveilu aiheuttaa sydämentykytyksiä. Matkaa odotellessa on kuitenkin paljon mitä voi tehdä oman pään sisällä, jotta omaksuisin enemmän islantilaista asennetta elämään.
sunnuntai 29. tammikuuta 2017
Viiltäjä Jack - Kuinka paljastimme murhaajan
Russell Edwards & Jari Louhelainen
2014 suom. 2015
393 s./Gummerus
Kirja ehti olla kirjastosta lainassa pari kuukautta ja olin sen jo melkein palauttamassa lukemattomana takaisin. Päätin kuitenkin vielä edellisenä iltana selata sisällysluetteloa ja tutkia millainen kirja oikeastaan on kyseessä. Olin sen edellisellä reissulla napannut mukaani hetken mielijohteesta, pelkän Viiltäjä Jack -aiheen takia. Edwardsin ja Louhelaisen kirja vaikuttikin olevan kiinnostava kokonaisuus, jota lukiessa saisin hyvän käsityksen siitä millainen East End oli 1800-luvun lopulla, keitä uhrit olivat ja miten heidät murhattiin sekä keitä aikoinaan epäiltiin murhista. Näiden ensisijaisesti kiinnostavimpien osuuksien lisäksi saisin vielä lukea kirjailijan henkilökohtaisen tarinan hänen kiinnostuksestaan Viiltäjä Jackiin sekä nykyaikaisen dna-tutkimuksen kiemuroista.
Vuonna 1888 Lontoon Whitechapelin alue vapisi kauhusta. Viiltäjä Jack -nimen saanut murhaaja tappoi useita prostituoituja alueella eikä murhaajan henkilöllisyys selvinnyt yli sataan vuoteen. Kun yhden uhreista murhapaikalta löytynyt silkkihuivi tuli vastaan huutokaupassa, Edwards näki tilaisuutensa tulleen: hän hankki huivin itselleen ja pyysi dna-tutkija Jari Louhelaisen apua ja näin alkoi suuria ponnistuksia vaatinut selvitystyö.
Lukukokemus oli kiinnostava, ja kirja todella tyydytti tirkistelynhaluni mitä tulee yhteen maailman tunnetuimmista sarjamurhaajatapauksista. Nyt tiedän kuka Viiltäjä Jack oli, mutta se ei vähennä 125 vuotta vanhan tapauksen mystiikkaa. Viihdyin eritoten murhien taustoista kertovien kappaleiden äärellä. Muistin kaikkien uhrien olleen prostituoituja, mutta yllätyin siitä miten tavanomainen ja mukava elämä kaikilla oli ollut ennen kuin alkoholin liikakäyttö oli ajanut heidät East Endin pahanmaineisiin kortteleihin, pois miehen ja lasten luota.
Olen oman osani jännityskirjallisuudesta lukenut ja kauhuelokuvista katsonut, mutta niin vaan kirjassa olevat kuvat murhapaikoilta saivat hätkähtämään. Iltaisin oli todella helppo upota kirjan maailmaan ja oman kodin lämmössä Lontoon loppusyksyn koleus ja viima tuntui äärimmäisen ikävältä. Huonomaineisten naisten epätoivo tuli ihan käsin kosketeltavaksi, viimeiset rahat giniin tuhlanneena heidän piti palata kadulle vielä kerran hankkiakseen tarpeeksi rahaa yösijaan ja näin he päätyivät Viiltäjä Jackin kynsiin.
Kokonaisuutena kirja oli toimiva, mutta sivumäärää olisi voinut karsiakin. Edwardsin omasta osuudesta kertovat pätkät menivät välillä vähän jaarittelun puolelle ja toistoa oli omaan makuuni liikaa. Dna-tutkimuksesta kertoneet pätkät taas ansaitsevat erityiskehut, sillä vaikea aihe oli saatu tiivistettyä erittäin kansantajuiseen muotoon, niin että lukijan mielenkiinto pysyy hyvin yllä ja voi sanoa oppineensa jotain uutta. Nyt kun Uusman mainio Naparetki on vielä tuoreessa muistissa, niin on pakko mainita, että samanlainen ote kokonaisuuteen ja freesi ulkoasu olisivat toimineet tässäkin kirjassa ja sen luettavuus olisi parantunut kertaheitolla.
2014 suom. 2015
393 s./Gummerus
Kirja ehti olla kirjastosta lainassa pari kuukautta ja olin sen jo melkein palauttamassa lukemattomana takaisin. Päätin kuitenkin vielä edellisenä iltana selata sisällysluetteloa ja tutkia millainen kirja oikeastaan on kyseessä. Olin sen edellisellä reissulla napannut mukaani hetken mielijohteesta, pelkän Viiltäjä Jack -aiheen takia. Edwardsin ja Louhelaisen kirja vaikuttikin olevan kiinnostava kokonaisuus, jota lukiessa saisin hyvän käsityksen siitä millainen East End oli 1800-luvun lopulla, keitä uhrit olivat ja miten heidät murhattiin sekä keitä aikoinaan epäiltiin murhista. Näiden ensisijaisesti kiinnostavimpien osuuksien lisäksi saisin vielä lukea kirjailijan henkilökohtaisen tarinan hänen kiinnostuksestaan Viiltäjä Jackiin sekä nykyaikaisen dna-tutkimuksen kiemuroista.
Vuonna 1888 Lontoon Whitechapelin alue vapisi kauhusta. Viiltäjä Jack -nimen saanut murhaaja tappoi useita prostituoituja alueella eikä murhaajan henkilöllisyys selvinnyt yli sataan vuoteen. Kun yhden uhreista murhapaikalta löytynyt silkkihuivi tuli vastaan huutokaupassa, Edwards näki tilaisuutensa tulleen: hän hankki huivin itselleen ja pyysi dna-tutkija Jari Louhelaisen apua ja näin alkoi suuria ponnistuksia vaatinut selvitystyö.
Lukukokemus oli kiinnostava, ja kirja todella tyydytti tirkistelynhaluni mitä tulee yhteen maailman tunnetuimmista sarjamurhaajatapauksista. Nyt tiedän kuka Viiltäjä Jack oli, mutta se ei vähennä 125 vuotta vanhan tapauksen mystiikkaa. Viihdyin eritoten murhien taustoista kertovien kappaleiden äärellä. Muistin kaikkien uhrien olleen prostituoituja, mutta yllätyin siitä miten tavanomainen ja mukava elämä kaikilla oli ollut ennen kuin alkoholin liikakäyttö oli ajanut heidät East Endin pahanmaineisiin kortteleihin, pois miehen ja lasten luota.
Olen oman osani jännityskirjallisuudesta lukenut ja kauhuelokuvista katsonut, mutta niin vaan kirjassa olevat kuvat murhapaikoilta saivat hätkähtämään. Iltaisin oli todella helppo upota kirjan maailmaan ja oman kodin lämmössä Lontoon loppusyksyn koleus ja viima tuntui äärimmäisen ikävältä. Huonomaineisten naisten epätoivo tuli ihan käsin kosketeltavaksi, viimeiset rahat giniin tuhlanneena heidän piti palata kadulle vielä kerran hankkiakseen tarpeeksi rahaa yösijaan ja näin he päätyivät Viiltäjä Jackin kynsiin.
Kokonaisuutena kirja oli toimiva, mutta sivumäärää olisi voinut karsiakin. Edwardsin omasta osuudesta kertovat pätkät menivät välillä vähän jaarittelun puolelle ja toistoa oli omaan makuuni liikaa. Dna-tutkimuksesta kertoneet pätkät taas ansaitsevat erityiskehut, sillä vaikea aihe oli saatu tiivistettyä erittäin kansantajuiseen muotoon, niin että lukijan mielenkiinto pysyy hyvin yllä ja voi sanoa oppineensa jotain uutta. Nyt kun Uusman mainio Naparetki on vielä tuoreessa muistissa, niin on pakko mainita, että samanlainen ote kokonaisuuteen ja freesi ulkoasu olisivat toimineet tässäkin kirjassa ja sen luettavuus olisi parantunut kertaheitolla.
tiistai 20. joulukuuta 2016
Naparetki - Minun rakkaustarinani
Bea Uusma
2013 suom. 2015
285 s./Like
Nyt sattui omalle kohdalle ihan täysosuma! En voi hehkuttaa lukukokemusta kylliksi!
Ensinnäkin talvipakkasilla naparetken olosuhteisiin osaa samaistua ihan eri tavalla, joten lukuhetki ei olisi voinut olla parempi. Itse kirja puolestaan on kirjoitettu ihanan ilmavasti: fontti on isoa, marginaalia löytyy ja kuvien lisäksi myös tekstin alla sivut ovat saaneet väriä. Yhdentekeviä asioita, joku muu voisi tuumata, mutta minusta tällaiset yksityiskohdat kruunaavat lukukokemuksen ja selailessa kirjaa se oikein kutsuu lukemaan. Uusma on myös taiturimaisesti osannut tiivistää laajan aiheen niin, että lukija saa kaiken tärkeän informaation, mutta tilaa jää myös omille tulkinnoille. Hänen oma tarinansa siitä miten hän alun perin kiinnostui Andree-retkikunnasta ja mihin kaikkialle tuo pakkomielle on hänet vuosien varrella vienyt, olisi voinut pahimmassa tapauksessa tuntua päälle liimatulta, mutta kokonaisuus on ehyt.
Vuonna 1897 kolme herrasmiestä lähtee valloittamaan Pohjoisnapaa vetypallolla. Yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin heidän jäännöksensä löydetään, mutta tähän päivään mennessä ei ole selvinnyt kuinka he kuolivat. Eräissä juhlissa Uusma sattui selailemaan kirjaa, joka kertoi tästä katastrofaalisella tavalla pieleen menneestä matkasta eikä aihe jättänyt häntä sen jälkeen rauhaan. Hänen oli saatava selville mitä oikein tapahtui 100 vuotta sitten kaukaisella Valkosaarella keskellä Jäämerta.
Naparetken jälkeen tuntui vahvasti siltä, että olisi lukenut jotain todella merkityksellistä. Tämän tuttavuuden jälkeen pakostikin toivoo, että useampi tietokirja olisi Uusman kirjan kaltainen. Kirjassa todella herätetään eloon leirin tunnelma ja sen hyytävät olosuhteet. Useammin kuin kerran piti vetää vilttiä vielä vähän paremmin päälle, kun luin kirjaa. Pakkasessa kamppailevien miesten kohtalo suretti, totta kai, mutta myös isompaa kokonaisuutta miettiessä kylmäsi sydäntä.
Kirjaa lukiessa tuli käytyä koko tunteiden kirjo läpi. Oli epäuskoa siitä, miten luottavaisesti kolme arktisista oloista mitään tietävää miestä lähtee kohti pohjoista ilman, että olivat edes testanneet kulkuvälinettään. Ahdistusta siitä, millaisella vaatetuksella tutkimusmatkalle oli lähdetty ja millaista oli elää keskellä kylmää useamman kuukauden ajan, kun pallo lopulta laskeutui keskelle jäälauttaa. Toisaalta omassa päässä alkoi nopeasti muhia omia suunnitelmia selviytymiseen siltä varalta, että itse joutuisin vastaavaan tilanteeseen. Oli ihailua siitä, miten kylmäpäisesti ja sen suuremmin meteliä pitämättä he pistivät töppöstä toisen eteen luottaen pelastautumiseensa. Toki päiväkirjamerkinnät voivat antaa hyvinkin ruusuisen kuvan heidän kamppailustaan. Oli myös ärsyyntymistä siitä, miten aikuiset miehet eivät osanneet priorisoida tavaroitaan, vaan päätyivät vetämään mielettömän painavia rekiä, jossa oli muun muassa useita pulloja shampanjaa. Lopulta oli surua siitä, että kovatkaan ponnistelut eivät johtaneet miesten selviytymiseen.
Suosittelen!
2013 suom. 2015
285 s./Like
Nyt sattui omalle kohdalle ihan täysosuma! En voi hehkuttaa lukukokemusta kylliksi!
Ensinnäkin talvipakkasilla naparetken olosuhteisiin osaa samaistua ihan eri tavalla, joten lukuhetki ei olisi voinut olla parempi. Itse kirja puolestaan on kirjoitettu ihanan ilmavasti: fontti on isoa, marginaalia löytyy ja kuvien lisäksi myös tekstin alla sivut ovat saaneet väriä. Yhdentekeviä asioita, joku muu voisi tuumata, mutta minusta tällaiset yksityiskohdat kruunaavat lukukokemuksen ja selailessa kirjaa se oikein kutsuu lukemaan. Uusma on myös taiturimaisesti osannut tiivistää laajan aiheen niin, että lukija saa kaiken tärkeän informaation, mutta tilaa jää myös omille tulkinnoille. Hänen oma tarinansa siitä miten hän alun perin kiinnostui Andree-retkikunnasta ja mihin kaikkialle tuo pakkomielle on hänet vuosien varrella vienyt, olisi voinut pahimmassa tapauksessa tuntua päälle liimatulta, mutta kokonaisuus on ehyt.
Vuonna 1897 kolme herrasmiestä lähtee valloittamaan Pohjoisnapaa vetypallolla. Yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin heidän jäännöksensä löydetään, mutta tähän päivään mennessä ei ole selvinnyt kuinka he kuolivat. Eräissä juhlissa Uusma sattui selailemaan kirjaa, joka kertoi tästä katastrofaalisella tavalla pieleen menneestä matkasta eikä aihe jättänyt häntä sen jälkeen rauhaan. Hänen oli saatava selville mitä oikein tapahtui 100 vuotta sitten kaukaisella Valkosaarella keskellä Jäämerta.
Naparetken jälkeen tuntui vahvasti siltä, että olisi lukenut jotain todella merkityksellistä. Tämän tuttavuuden jälkeen pakostikin toivoo, että useampi tietokirja olisi Uusman kirjan kaltainen. Kirjassa todella herätetään eloon leirin tunnelma ja sen hyytävät olosuhteet. Useammin kuin kerran piti vetää vilttiä vielä vähän paremmin päälle, kun luin kirjaa. Pakkasessa kamppailevien miesten kohtalo suretti, totta kai, mutta myös isompaa kokonaisuutta miettiessä kylmäsi sydäntä.
Kirjaa lukiessa tuli käytyä koko tunteiden kirjo läpi. Oli epäuskoa siitä, miten luottavaisesti kolme arktisista oloista mitään tietävää miestä lähtee kohti pohjoista ilman, että olivat edes testanneet kulkuvälinettään. Ahdistusta siitä, millaisella vaatetuksella tutkimusmatkalle oli lähdetty ja millaista oli elää keskellä kylmää useamman kuukauden ajan, kun pallo lopulta laskeutui keskelle jäälauttaa. Toisaalta omassa päässä alkoi nopeasti muhia omia suunnitelmia selviytymiseen siltä varalta, että itse joutuisin vastaavaan tilanteeseen. Oli ihailua siitä, miten kylmäpäisesti ja sen suuremmin meteliä pitämättä he pistivät töppöstä toisen eteen luottaen pelastautumiseensa. Toki päiväkirjamerkinnät voivat antaa hyvinkin ruusuisen kuvan heidän kamppailustaan. Oli myös ärsyyntymistä siitä, miten aikuiset miehet eivät osanneet priorisoida tavaroitaan, vaan päätyivät vetämään mielettömän painavia rekiä, jossa oli muun muassa useita pulloja shampanjaa. Lopulta oli surua siitä, että kovatkaan ponnistelut eivät johtaneet miesten selviytymiseen.
Suosittelen!
perjantai 16. joulukuuta 2016
Vuoden mutsi 2
Satu Rämö & Katja Lahti
2014
344 s./Otava
Mrs Dallowayn jälkeinen lukujumi suli vihdoin, kun tartuin Vuoden mutsin jatko-osaan. Meillä vauva kasvoi taaperoikään kuukausi sitten ja olinkin säästellyt lukukokemusta tätä nimenomaista hetkeä silmällä pitäen.
Koin raskauden ja vauvavuoden yksiin kansiin tiivistävän Vuoden mutsin hyvänä vertaistukena ja ehkä myöskin järjen äänenä. Pienen lapsen kanssa ihan kaikkea ei voi saada, kaikkea ei ehdi tekemään ja omat taistelut kannattaa valita huolellisesti. Monessa asiassa olin jo valmiiksi samoilla linjoilla kirjailijoiden kanssa, joten lukukokemuksen oli helppo olla hyvä.
Jatko-osassa siirrytään tarkastelemaan taaperon sielunelämää ja mitä liikkumaan oppineen vipeltäjän koheltaessa kannattaa ottaa huomioon. Kiherrellen hotkaisin tämänkin kirjan muutamassa päivässä - humoristinen ote vie mukanaan ja olipa kirjan kansien väliin eksynyt monta ihan hyvää tiukkaa faktaa.
Suosittelen kirjaa todella lämpimästi kaikille, jotka jakavat elämänsä pienen ihmisen kanssa. Kirjan seurassa viihtyy vähemmänkin lukeva. Periaatteessa haluaisin iskeä kirjan osaksi vakituista kirjakokoelmaani, mutta toisaalta olen huono tarttumaan uudelleen jo luettuihin kirjoihin, että tämä menisi hukkaan hyllyn täytteenä. Niinpä kiedonkin ympärille punaista satiininauhaa ja kiikutan sen joululahjana ystäväni postilaatikkoon. Kaikista maailman kirjoista Vuoden mutsi 1 ja 2 on sellaisia, jotka olisin valmis antamaan lähes jokaiselle lapsen saavalle lahjaksi.
2014
344 s./Otava
Mrs Dallowayn jälkeinen lukujumi suli vihdoin, kun tartuin Vuoden mutsin jatko-osaan. Meillä vauva kasvoi taaperoikään kuukausi sitten ja olinkin säästellyt lukukokemusta tätä nimenomaista hetkeä silmällä pitäen.
Koin raskauden ja vauvavuoden yksiin kansiin tiivistävän Vuoden mutsin hyvänä vertaistukena ja ehkä myöskin järjen äänenä. Pienen lapsen kanssa ihan kaikkea ei voi saada, kaikkea ei ehdi tekemään ja omat taistelut kannattaa valita huolellisesti. Monessa asiassa olin jo valmiiksi samoilla linjoilla kirjailijoiden kanssa, joten lukukokemuksen oli helppo olla hyvä.
Jatko-osassa siirrytään tarkastelemaan taaperon sielunelämää ja mitä liikkumaan oppineen vipeltäjän koheltaessa kannattaa ottaa huomioon. Kiherrellen hotkaisin tämänkin kirjan muutamassa päivässä - humoristinen ote vie mukanaan ja olipa kirjan kansien väliin eksynyt monta ihan hyvää tiukkaa faktaa.
Suosittelen kirjaa todella lämpimästi kaikille, jotka jakavat elämänsä pienen ihmisen kanssa. Kirjan seurassa viihtyy vähemmänkin lukeva. Periaatteessa haluaisin iskeä kirjan osaksi vakituista kirjakokoelmaani, mutta toisaalta olen huono tarttumaan uudelleen jo luettuihin kirjoihin, että tämä menisi hukkaan hyllyn täytteenä. Niinpä kiedonkin ympärille punaista satiininauhaa ja kiikutan sen joululahjana ystäväni postilaatikkoon. Kaikista maailman kirjoista Vuoden mutsi 1 ja 2 on sellaisia, jotka olisin valmis antamaan lähes jokaiselle lapsen saavalle lahjaksi.
torstai 10. marraskuuta 2016
Riisiä tiskin alta - tarinoita nousevan auringon maasta
Liisa Karvinen
2012
275 s./Gummerus
Ihan viimeisiä lukukokemuksia viedään 100 naiskirjailijan kirjaa -listaltani. Vaikka meneillään ei ollut minkäänlaista matkakuumetta Japanin suuntaan, ajattelin kirjan tarjoavan mukavan nojatuolimatkan kiinnostavan kulttuurin parissa ja näin ollen kirjaan oli kiva tarttua.
Lukukokemus oli lopulta ihan ok, mutta on kyllä myönnettävä, että monia matkakirjoja läpi kahlanneena Karvisen kirja ei oikein onnistunut imaisemaan minua mukaansa. Varsinkin alku tuntui todella pitkäpiimäiseltä, historiankäänteissä viivähdettiin monta sivua ja ehdin jo vähän tylsistyäkin. Kaipaan ensisijaisesti maan fiilistelyä ja mielenkiintoisia tarinoita - historian otan mieluiten ujutettuna näiden sekaan. Onneksi tätä ujuttamistekniikkaa oli käytetty myöhemmin hyväksi ja omakin fiilis parani eteenpäin lukiessa.
Kirjassa esitellään Tokiota (ja Japania) lähiö kerrallaan. Kirjailija on valinnut muutaman suurkaupungin metropysäkeistä ja lähestyy entistä kotikaupunkiaan niiden kautta. Karviainenhan on YLEn uutisten ulkomaantoimittaja ja koulutukseltaan japanologi, joten tietoa kirjailijalla riittää. Tokiossa seikkaillessa tutuksi kävivät niin geishat, samurait kuin sumopainijatkin. Ruokakulttuuriin kuuluu paljon muutakin kuin vihreä tee ja sushi - mutta mitä? Kirjan luettuani ymmärrän myös paremmin japanilaisten toimistotyöntekijöiden työrytmiä ja millainen tausta ilmiöllä on. Kaiken kaikkiaan aikaisempi tietoni maasta syveni ja opin ison kasan uutta.
Tokioon matkustaessa kirjasta voisi olla kovastikin iloa (varsinkin ihan matkalla mukana), mutta pelkästään nojatuolimatkalle olisin toivonut vetävämpää otetta.
2012
275 s./Gummerus
Ihan viimeisiä lukukokemuksia viedään 100 naiskirjailijan kirjaa -listaltani. Vaikka meneillään ei ollut minkäänlaista matkakuumetta Japanin suuntaan, ajattelin kirjan tarjoavan mukavan nojatuolimatkan kiinnostavan kulttuurin parissa ja näin ollen kirjaan oli kiva tarttua.
Lukukokemus oli lopulta ihan ok, mutta on kyllä myönnettävä, että monia matkakirjoja läpi kahlanneena Karvisen kirja ei oikein onnistunut imaisemaan minua mukaansa. Varsinkin alku tuntui todella pitkäpiimäiseltä, historiankäänteissä viivähdettiin monta sivua ja ehdin jo vähän tylsistyäkin. Kaipaan ensisijaisesti maan fiilistelyä ja mielenkiintoisia tarinoita - historian otan mieluiten ujutettuna näiden sekaan. Onneksi tätä ujuttamistekniikkaa oli käytetty myöhemmin hyväksi ja omakin fiilis parani eteenpäin lukiessa.
Kirjassa esitellään Tokiota (ja Japania) lähiö kerrallaan. Kirjailija on valinnut muutaman suurkaupungin metropysäkeistä ja lähestyy entistä kotikaupunkiaan niiden kautta. Karviainenhan on YLEn uutisten ulkomaantoimittaja ja koulutukseltaan japanologi, joten tietoa kirjailijalla riittää. Tokiossa seikkaillessa tutuksi kävivät niin geishat, samurait kuin sumopainijatkin. Ruokakulttuuriin kuuluu paljon muutakin kuin vihreä tee ja sushi - mutta mitä? Kirjan luettuani ymmärrän myös paremmin japanilaisten toimistotyöntekijöiden työrytmiä ja millainen tausta ilmiöllä on. Kaiken kaikkiaan aikaisempi tietoni maasta syveni ja opin ison kasan uutta.
Tokioon matkustaessa kirjasta voisi olla kovastikin iloa (varsinkin ihan matkalla mukana), mutta pelkästään nojatuolimatkalle olisin toivonut vetävämpää otetta.
torstai 27. lokakuuta 2016
Nuoren naisen opas
Alexa Dagmar
2016
144 s./No Tofu Publishing
Olen seurannut Alexan lifestyle-blogia vuoden päivät ja toki olin heti innokas tarttumaan bloggaajan uunituoreeseen kirjaankin. Hyväksyin jo etukäteen sen mahdollisuuden, etten kolmekymppisenä lukijana olisi kirjan ensisijaista kohdeyleisöä, mutta toivoin kuitenkin saavani aimo annoksen inspiraatiota kauniimpaan arkeen ja onneksi näin kävi. Tyylikkäästi toteutetun kirjan parissa oli mukava viivähtää muiden lukukokemusten välillä.
Kirja on jaoteltu seitsemään osaan, eli tyyliasiat, kauneus, arjen kuviot, sisustus, juhlinta, rakkaus ja oman tien löytäminen saivat kaikki omat osionsa. Viihdyin itse parhaiten tyyliin ja arjen hyvinvointiin liittyvillä sivuilla. Kauneudenhoidosta on tiettyyn pisteeseen asti ihan mielenkiintoista lukea, mutta koska omat päivittäiset tuotteeni ovat lähinnä kosteusvoiteet, ripsiväri, kulmakynä ja kynsilakat niin ihan omakseni en aihetta kokenut. Ikäeromme kirjoittajan kanssa puolestaan korostuu juurikin rakkauteen ja oman tien löytämiseen liittyvissä osioissa. Toki rakkaus ja suhde omaan itseensä ovat universaaleja asioita, jotka eivät katso paikkaa tai aikaa tai ikää, mutta kun on ihan sinut itsensä kanssa niin ehkä juuri tästä kirjasta en saanut ammennettua mitään uutta sisältöä näihin asioihin.
Nuoren naisen opas on varmasti ihana lahjakirja nuorelle naiselle, joka on kiinnostunut arjen estetiikasta. Kirjasta saa käytännönläheisiä vinkkejä miten tehdä kestävämpiä hankintoja kaiken kertakulutushysterian keskellä ja miten elää terveellisemmin. Opas on kiva lukukokemus varsinkin, jos aiheisiin ei ole aikaisemmin törmännyt muiden kirjojen muodossa. Osaisin myös kuvitella, että vähän lukevalle nuorelle tämä on myös kiinnostava hankinta.
Olen kahlannut itse sen verran monta tyyliä ja hyvää arkea käsittelevää kirjaa, että siinä mielessä Alexan kirjalla ei ollut minulle niin paljon annettavaa. Alexan tyyli ja kotikin ovat jo tuttuja juttuja blogista. Ahaa-elämyksiä koin kuitenkin tyyliosuudessa esiteltyjä vaatekuitutietoja lukiessani. Tästä eteenpäin teen harkitumpia ostoksia vaatekaupoissa juurikin Alexan oppeja hyödyntämällä. Treenivinkeistä poimin myös muutaman liikkeen jatkoksi lihaskuntoohjelmaani, jonka alkuperäisetkin liikkeet ovat suureksi osaksi Alexan blogista poimittuja.
2016
144 s./No Tofu Publishing
Olen seurannut Alexan lifestyle-blogia vuoden päivät ja toki olin heti innokas tarttumaan bloggaajan uunituoreeseen kirjaankin. Hyväksyin jo etukäteen sen mahdollisuuden, etten kolmekymppisenä lukijana olisi kirjan ensisijaista kohdeyleisöä, mutta toivoin kuitenkin saavani aimo annoksen inspiraatiota kauniimpaan arkeen ja onneksi näin kävi. Tyylikkäästi toteutetun kirjan parissa oli mukava viivähtää muiden lukukokemusten välillä.
Kirja on jaoteltu seitsemään osaan, eli tyyliasiat, kauneus, arjen kuviot, sisustus, juhlinta, rakkaus ja oman tien löytäminen saivat kaikki omat osionsa. Viihdyin itse parhaiten tyyliin ja arjen hyvinvointiin liittyvillä sivuilla. Kauneudenhoidosta on tiettyyn pisteeseen asti ihan mielenkiintoista lukea, mutta koska omat päivittäiset tuotteeni ovat lähinnä kosteusvoiteet, ripsiväri, kulmakynä ja kynsilakat niin ihan omakseni en aihetta kokenut. Ikäeromme kirjoittajan kanssa puolestaan korostuu juurikin rakkauteen ja oman tien löytämiseen liittyvissä osioissa. Toki rakkaus ja suhde omaan itseensä ovat universaaleja asioita, jotka eivät katso paikkaa tai aikaa tai ikää, mutta kun on ihan sinut itsensä kanssa niin ehkä juuri tästä kirjasta en saanut ammennettua mitään uutta sisältöä näihin asioihin.
Nuoren naisen opas on varmasti ihana lahjakirja nuorelle naiselle, joka on kiinnostunut arjen estetiikasta. Kirjasta saa käytännönläheisiä vinkkejä miten tehdä kestävämpiä hankintoja kaiken kertakulutushysterian keskellä ja miten elää terveellisemmin. Opas on kiva lukukokemus varsinkin, jos aiheisiin ei ole aikaisemmin törmännyt muiden kirjojen muodossa. Osaisin myös kuvitella, että vähän lukevalle nuorelle tämä on myös kiinnostava hankinta.
Olen kahlannut itse sen verran monta tyyliä ja hyvää arkea käsittelevää kirjaa, että siinä mielessä Alexan kirjalla ei ollut minulle niin paljon annettavaa. Alexan tyyli ja kotikin ovat jo tuttuja juttuja blogista. Ahaa-elämyksiä koin kuitenkin tyyliosuudessa esiteltyjä vaatekuitutietoja lukiessani. Tästä eteenpäin teen harkitumpia ostoksia vaatekaupoissa juurikin Alexan oppeja hyödyntämällä. Treenivinkeistä poimin myös muutaman liikkeen jatkoksi lihaskuntoohjelmaani, jonka alkuperäisetkin liikkeet ovat suureksi osaksi Alexan blogista poimittuja.
maanantai 26. syyskuuta 2016
Jäätäviin korkeuksiin - Murhenäytelmä Mount Everestillä
Jon Krakauer
1997 suom. 1998
329 s./WSOY
Joskus hyvin harvoin käy niin mieletön tuuri, että kohtaa tarinan, josta tulee henkilökohtainen tavalla, jota on vaikea kuvailla. Tarinasta ei oikeastaan haluaisi edes kertoa kenellekään, on nimittäin melkein mahdotonta, että joku toinen olisi kokenut kyseisen tarinan juuri samalla tavalla kuin itse, niin että hän todella ymmärtäisi. Tällaisen lukukokemuksen minulle tarjosi Krakauerin Jäätäviin korkeuksiin. Edelliset kuukaudet olen ollut aivan käsittämättömän vihainen ihmisille, jotka ovat olleet kiipeilemässä 20 vuotta sitten Mount Everstillä. Kyllä, tämä on hyvin outoa.
Vuonna 1996 toukokuun alussa Everestin huippua tavoitteli useampikin retkikunta. Moni pääsi toukokuun 10. päivä huipulle, mutta osa heistä joutui maksamaan siitä hengellään. Eloonjäämis-taistelu alkoi, kun myrsky yllätti alaspäin kapuavat kiipeilijät. Loppu on Mount Everestin historiaa.
Oikeastaan törmäsin tarinaan ensin elokuvasovituksen muodossa, kun siskontyttöni lainasi minulle Everest -leffan kehuen pätkää kovasti. Katsottiin se mökillä sadepäivänä, ja vaikka jouduimme keskeyttämään katselun useita kertoja (koska vauva) ja jouduimme katsomaan elokuvan ilman tekstityksiä (koska hävinnyt kaukosäädin), tositapahtumiin perustuva tarina meni ihon alle. En yleensä pyöri netissä mökillä, mutta elokuva teki tosiaan sen verran suuren vaikutuksen, että heti oli googletettava kaikkea mahdollista vuoden 1996 tragediaan liittyen. Samalla selvisi, että hengissä selvinnyt toimittaja Jon Krakauer on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan eli ei kun kirjastoon heti kun palasimme kaupunkiin.
Luin kirjan jo useita viikkoja sitten, mutta lukukokemuksesta on todella vaikea kirjoittaa. Ensinnäkin tarinasta muodostui lopulta niin henkilökohtainen, ettei sitä oikeastaan edes haluaisi jakaa kenenkään kanssa. Toisaalta se herätti niin paljon ajatuksia niin monista eri asioista, etten edes jaksaisi alkaa läpikäymään sitä tunnemyrskyä, jonka kourissa elin kun olin katsonut elokuvan ensimmäisen kerran ja jälleen kun olin lukenut kirjan ja vielä kun olin katsonut elokuvan toisen kerran (tekstityksen kera).
Suosittelen Jäätäviin korkeuksiin kirjaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita seikkailukirjallisuudesta. Kirja on mielestäni vetävästi kirjoitettu ja avaa kiipeilyonnettomuuden taustoja hyvin. En kuitenkaan usko, että kovin moni pääsee ihan näin... hmmm... korkeisiin sfääreihin kirjan kanssa, tämä tuntuu vähän sellaiselta once in a lifetime -tyyppiseltä kokemukselta.
1997 suom. 1998
329 s./WSOY
Joskus hyvin harvoin käy niin mieletön tuuri, että kohtaa tarinan, josta tulee henkilökohtainen tavalla, jota on vaikea kuvailla. Tarinasta ei oikeastaan haluaisi edes kertoa kenellekään, on nimittäin melkein mahdotonta, että joku toinen olisi kokenut kyseisen tarinan juuri samalla tavalla kuin itse, niin että hän todella ymmärtäisi. Tällaisen lukukokemuksen minulle tarjosi Krakauerin Jäätäviin korkeuksiin. Edelliset kuukaudet olen ollut aivan käsittämättömän vihainen ihmisille, jotka ovat olleet kiipeilemässä 20 vuotta sitten Mount Everstillä. Kyllä, tämä on hyvin outoa.
Vuonna 1996 toukokuun alussa Everestin huippua tavoitteli useampikin retkikunta. Moni pääsi toukokuun 10. päivä huipulle, mutta osa heistä joutui maksamaan siitä hengellään. Eloonjäämis-taistelu alkoi, kun myrsky yllätti alaspäin kapuavat kiipeilijät. Loppu on Mount Everestin historiaa.
Oikeastaan törmäsin tarinaan ensin elokuvasovituksen muodossa, kun siskontyttöni lainasi minulle Everest -leffan kehuen pätkää kovasti. Katsottiin se mökillä sadepäivänä, ja vaikka jouduimme keskeyttämään katselun useita kertoja (koska vauva) ja jouduimme katsomaan elokuvan ilman tekstityksiä (koska hävinnyt kaukosäädin), tositapahtumiin perustuva tarina meni ihon alle. En yleensä pyöri netissä mökillä, mutta elokuva teki tosiaan sen verran suuren vaikutuksen, että heti oli googletettava kaikkea mahdollista vuoden 1996 tragediaan liittyen. Samalla selvisi, että hengissä selvinnyt toimittaja Jon Krakauer on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan eli ei kun kirjastoon heti kun palasimme kaupunkiin.
Luin kirjan jo useita viikkoja sitten, mutta lukukokemuksesta on todella vaikea kirjoittaa. Ensinnäkin tarinasta muodostui lopulta niin henkilökohtainen, ettei sitä oikeastaan edes haluaisi jakaa kenenkään kanssa. Toisaalta se herätti niin paljon ajatuksia niin monista eri asioista, etten edes jaksaisi alkaa läpikäymään sitä tunnemyrskyä, jonka kourissa elin kun olin katsonut elokuvan ensimmäisen kerran ja jälleen kun olin lukenut kirjan ja vielä kun olin katsonut elokuvan toisen kerran (tekstityksen kera).
Suosittelen Jäätäviin korkeuksiin kirjaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita seikkailukirjallisuudesta. Kirja on mielestäni vetävästi kirjoitettu ja avaa kiipeilyonnettomuuden taustoja hyvin. En kuitenkaan usko, että kovin moni pääsee ihan näin... hmmm... korkeisiin sfääreihin kirjan kanssa, tämä tuntuu vähän sellaiselta once in a lifetime -tyyppiseltä kokemukselta.
perjantai 19. elokuuta 2016
Kesäinen lukumaraton
Pakkasinpa alkuviikosta mökille mukaan pienen pinon kirjoja ja lähdin varovaisesti suunnittelemaan lukumaratonia vauva-arjen keskelle. Lukuisat 24 tuntia menivät jopa ennakko-odotuksia paremmin! Tietenkään sivumäärä ei päätä huimaa, mutta uusi tyyli, jota lähdin kokeilemaan tuotti tuloksia ja nautin lukemisesta ihan mielettömästi. Lisäksi reissuntäyteisen alku- ja keskiloman väsymys karisi, kun sain keskittyä ensisijaisesti lukemiseen. Tällä kertaa luin ihan siekailematta kirjoja sekaisin, aikaisemmilla kerroilla olen lukenut kirjan kerrallaan ja vaihtelu todella virkisti.
15:00 aloitus
15:45 luettu 30 sivua
Aloitin Adicien Huominen on liian kaukana -kirjan Ykkösselli-novellilla. Karu tarina yliopistoperheestä, jonka poikaa syytetään jengisotiin osallistumisesta. Korruptiota on niin vaikea ymmärtää pohjoismaalaisena. Adichieen on hieman ristiriitaiset tunteet. Kirjailijana hän on toki ansainnut kaiken saamansa suitsutuksen - hän on mielettömän taitava tarinankertoja. Nigerian arkipäiväiset kamaluudet ovat vain niin masentavaa luettavaa, että on todella vaikea saada oma asenne kohdilleen niin, että hänen teoksiinsa olisi "kiva" tarttua.
15:55 luettu 42 sivua
Luin muutamia runoja Palanderin esikoisrunokokoelmasta Maa muistaa matkustajan. Ei ole minusta oikein runojen lukijaksi, vaikka toistuvasti yritän. Kaikki sanat ja lauseetkin ovat itsessään ihan ymmärrettäviä ja usein saan ehkä kokonaisuudestakin jotenkin kiinni, mutta tunnelmasta en saa otetta sitten millään. J mietin ehkä ihan liikaa mitä runo tarkoittaa ilman, että antaisin vain mennä.
16:05 luettu 57 sivua
Aloitin Druckermanin Bébé päivä päivältä ja jo johdannon jälkeen olen innoissani. Toivonkin lukevani useita hyviä lapsenkasvatusperiaatteita kevyessä muodossa. Ihanteellista tietenkin olisi, että huomaisin toteuttavani jo useampaa (maalaisjärjen)periaatetta, jota myös ranskalaiseksi kasvatustavaksi sanotaan.
16:50 luettu 114 sivua
Kyllä! Todella hyvää vertaistukea asioista, joita on jo itsekin kelaillut ja miettinyt mikä meidän kasvatusperiaate olisi. Ruoan ja sosiaalisten taitojen suhteen Bébé päivä päivältä antaa tosi hyviä esimerkkejä. Ja niin kuin kirjassa muistutetaan, vauvat on älykkäitä, sen olen uudelleen ja uudelleen vähän hämmentyneenäkin pannut merkille edellisten yhdeksän kuukauden aikana. Lässyttämistä pitäisi kyllä vähän vähentää, vaikka se meidän perheessä onkin ehkä enemmän sellaista huumoripainoitteista, mutta vauvalle tekisi varmasti ihan hyvää kuulla enemmänkin äidin normaalia ääntä:D
17:10 luettu 124 sivua
Jatkoin runojen lukemista. Sen sijaan, että pystyisin heittäytymään runojen vietäväksi ja kokea jotain vähän mystistä huomaan kelailevani esimerkiksi sitä miten paljon luonnosta kirjoittavat runoilijat mahtavat liikkua luonnon keskellä... Ja samalla soimaan itseäni, kun nytkin kökin metsän keskellä ja pari päivää sitten tehtiin kävelyretki Aulangon näköalatornin mailla ja silti runojen luonto "ei tule minuun".
17:45 luettu 147 sivua
Luin toisen Adichien novellin Jäljennös. Rikkaan miehen vaimo on päätynyt lapsineen asumaan Amerikkaan ja mies asuu edelleen suuren osan vuodesta Nigeriassa. Nyt vaimo saa kuulla miehensä nuoresta rakastajattaresta. On aina yhtä jännittävää huomata miten jonkun ihmisen koko elämäntarinan pystyy mahduttamaan 20 sivuun niin, että lukijan mielenkiinto saadaan täysin tyydytetyksi eikä jää kaipaamaan kokonaista kirjaa, joka olisi omistettu esimerkiksi nyt tälle naiselle. Olen myös yllättynyt miten onnellisesti kaksi novellia on päättynyt, vaikka ongelmia päähenkilöillä on piisannut.
18:25 luettu 167 sivua
Jatkoin taas runoilla. Olen koko ajan enemmän pihalla. Kyllä se vain on niin, että minun kannattaa pysytellä helpommissa runoissa. Muuten lukumaraton on edennyt oikein hyvin, kisaväsymystä ei ole lainkaan eli tällainen poukkoileva lukemistyyli sopii paremmin kuin hyvin.
19:55 luettu 241 sivua
Luin loppuu Bébé päivä päivältä loppuun. Kirjasta jäi ehkä päällimmäisenä hyvä fiilis ja tunne siitä, että kasvatus on paljon omissakin käsissä eikä se jotenkin mystisesti vain mene niin kuin sattuu menemään. Määrätietoisesti kohti omia prioriteetteja ja niissä vähemmän tärkeissä sitten joustoa. Ja vau, ranskalaisten päiväkotilaisten ruoka-annokset ovat kyllä herkullisen kuuloisia!
20:10 luettu 257 sivua
Luin loppuun Maa muistaa matkustajan -runokokoelman. Yleensä runoja luettuaan on jotenkin ylevä olo, mutta nyt olen kyllä vain hämmentynyt - niin kaukana kävin mukavuusalueeltani. Välillä oikein päähän sattui kun yritin oikein pohtimalla pohtia mitä joku runoista tarkoittaa ja ei vain avautunut.
21:35 luettu 293 sivua
Pari novellia tähän väliin eli Yksityisasia ja Aave. Sotaa, rauhattomuuksia ja epävarmuutta. Raskaita aiheita, mutta Adichien ote on kuitenkin ihanan arkipäiväinen ja saa lukijan näkemään koko elämän kirjon eikä vain niitä huonoja puolia. Loppuilta vedetään kuitenkin kevyemmissä merkeissä!
22.35 luettu 341 sivua
Äh, Asterix ja Kleopatra ei ollut kummoinen. Kyseinen sarjakuvateoshan löytyy ihan Tuhat vuotta sata kirjaa -kirjalistaukselta - on vähän jännä juttu. Tähän väliin ihan ok välipalakirja, mutta ei tästä oikein käteenkään mitään jäänyt. Historialliset faktatkin on mielestäni hauskemmin ujutettu tarinaan ihan Aku Ankassakin. Muutama piirros veti suupielet ylöspäin, mutta esimerkiksi Asterixin ja Obelixin sanailu oli melko laimeaa.
23:55 luettu 400 sivua
Tähän on hyvä pistää paussi ja suunnata yöunille. Aloittelin takkatulen ääressä Ääliö ulkomailla -kirjaa ja join samalla kaakaota kermavaahdolla - tämä se vasta on elämää! Kirja tosin on ollut aika iso pettymys, jotenkin todella tekemällä tehtyä huumoria. Toivon matkakuvailujen pelastavan lukukokemuksen sillä tässä seikkaillaan kuitenkin maailman 7 nykyisellä ihmeellä.
10:25 luettu 415 sivua
Jatkoin aamiaista syödessäni Ääliön matkakokemuksien parissa. Nyt kun olen lukenut tarinat kahdella ihmeellä käymisestä alan hahmottamaan kirjan heikkoja puolia. Ensinnäkin tarinat ovat tainneet ensin olla tv-sarjan osia ja seikkailusta on tehty lisäksi tämä kirja. Näin ollen kirjaan on tungettu (liian) paljon tuottajien ja ohjaajan ja kameramiesten kanssa käytyä sananvaihtoa, jotka eivät mielestäni tuo kirjaan mitään lisäsisältöä muuten kuin sivujen muodossa.
12:40 luettu 496 sivua
Hmm. Ääliö ulkomailla on varmaan rakennettu vetoamaan ns. Byggmax-miehiin, ja Karl itse on ehkä tv-sarjassa karismaattinen, mutta se ei kyllä välity kirjan sivuille. Ruikuttava aikuinen mies kun ei vain naurata. Ehkä käännöksessä häviää (iso) osa Karlin ja kirjan viehätysvoimasta.
13:45 luettu 521 sivua
Vielä yksi novelli Adichielta eli Viime viikon maanantaina. Tällä kertaa maahanmuuttajanäkökulmaa Amerikasta. Nyt vielä loppurutistus, viimeinen tunti starttaa ja vietän sen Ääliön kanssa.
14:30 luettu 557 sivua
Nyt se kisaväsymys sitten yllättäen iski ja lopettelin puoli tuntia etuajassa. Olin jo niin tyytyväinen muutenkin sivusaldooni, että reteästi lähdin muihin hommiin. Nyt on sielu levännyt. Aiemmilla lukumaratoneilla olen lukenut korkeintaan 800 sivua, joten vauva-arjen keskellä hitaalle lukijalle 557 sivua oli ihan passeli. Joskus taas uudelleen!
Lukumaratonilla luin kokonaan
Riikka Palander: Maa muistaa matkustajan 2010
58 sivua/Sanasto
Pamela Druckerman: Bébé päivä päivältä 2013 suom. 2014
146 sivua/Siltala
R. Goscinny: Asterix ja Kleopatra 1965 suom. 1969
48 sivua/ Egmont Kustannus
Ja osittain (ja myöhemmin loppuun)
Karl Pilkington: Ääliö ulkomailla 2010 suom. 2013
278 sivua/Pen & Paper
Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana 2011 suom. 2012
261 sivua/Otava
15:00 aloitus
15:45 luettu 30 sivua
Aloitin Adicien Huominen on liian kaukana -kirjan Ykkösselli-novellilla. Karu tarina yliopistoperheestä, jonka poikaa syytetään jengisotiin osallistumisesta. Korruptiota on niin vaikea ymmärtää pohjoismaalaisena. Adichieen on hieman ristiriitaiset tunteet. Kirjailijana hän on toki ansainnut kaiken saamansa suitsutuksen - hän on mielettömän taitava tarinankertoja. Nigerian arkipäiväiset kamaluudet ovat vain niin masentavaa luettavaa, että on todella vaikea saada oma asenne kohdilleen niin, että hänen teoksiinsa olisi "kiva" tarttua.
15:55 luettu 42 sivua
Luin muutamia runoja Palanderin esikoisrunokokoelmasta Maa muistaa matkustajan. Ei ole minusta oikein runojen lukijaksi, vaikka toistuvasti yritän. Kaikki sanat ja lauseetkin ovat itsessään ihan ymmärrettäviä ja usein saan ehkä kokonaisuudestakin jotenkin kiinni, mutta tunnelmasta en saa otetta sitten millään. J mietin ehkä ihan liikaa mitä runo tarkoittaa ilman, että antaisin vain mennä.
16:05 luettu 57 sivua
Aloitin Druckermanin Bébé päivä päivältä ja jo johdannon jälkeen olen innoissani. Toivonkin lukevani useita hyviä lapsenkasvatusperiaatteita kevyessä muodossa. Ihanteellista tietenkin olisi, että huomaisin toteuttavani jo useampaa (maalaisjärjen)periaatetta, jota myös ranskalaiseksi kasvatustavaksi sanotaan.
16:50 luettu 114 sivua
Kyllä! Todella hyvää vertaistukea asioista, joita on jo itsekin kelaillut ja miettinyt mikä meidän kasvatusperiaate olisi. Ruoan ja sosiaalisten taitojen suhteen Bébé päivä päivältä antaa tosi hyviä esimerkkejä. Ja niin kuin kirjassa muistutetaan, vauvat on älykkäitä, sen olen uudelleen ja uudelleen vähän hämmentyneenäkin pannut merkille edellisten yhdeksän kuukauden aikana. Lässyttämistä pitäisi kyllä vähän vähentää, vaikka se meidän perheessä onkin ehkä enemmän sellaista huumoripainoitteista, mutta vauvalle tekisi varmasti ihan hyvää kuulla enemmänkin äidin normaalia ääntä:D
17:10 luettu 124 sivua
Jatkoin runojen lukemista. Sen sijaan, että pystyisin heittäytymään runojen vietäväksi ja kokea jotain vähän mystistä huomaan kelailevani esimerkiksi sitä miten paljon luonnosta kirjoittavat runoilijat mahtavat liikkua luonnon keskellä... Ja samalla soimaan itseäni, kun nytkin kökin metsän keskellä ja pari päivää sitten tehtiin kävelyretki Aulangon näköalatornin mailla ja silti runojen luonto "ei tule minuun".
17:45 luettu 147 sivua
Luin toisen Adichien novellin Jäljennös. Rikkaan miehen vaimo on päätynyt lapsineen asumaan Amerikkaan ja mies asuu edelleen suuren osan vuodesta Nigeriassa. Nyt vaimo saa kuulla miehensä nuoresta rakastajattaresta. On aina yhtä jännittävää huomata miten jonkun ihmisen koko elämäntarinan pystyy mahduttamaan 20 sivuun niin, että lukijan mielenkiinto saadaan täysin tyydytetyksi eikä jää kaipaamaan kokonaista kirjaa, joka olisi omistettu esimerkiksi nyt tälle naiselle. Olen myös yllättynyt miten onnellisesti kaksi novellia on päättynyt, vaikka ongelmia päähenkilöillä on piisannut.
18:25 luettu 167 sivua
Jatkoin taas runoilla. Olen koko ajan enemmän pihalla. Kyllä se vain on niin, että minun kannattaa pysytellä helpommissa runoissa. Muuten lukumaraton on edennyt oikein hyvin, kisaväsymystä ei ole lainkaan eli tällainen poukkoileva lukemistyyli sopii paremmin kuin hyvin.
19:55 luettu 241 sivua
Luin loppuu Bébé päivä päivältä loppuun. Kirjasta jäi ehkä päällimmäisenä hyvä fiilis ja tunne siitä, että kasvatus on paljon omissakin käsissä eikä se jotenkin mystisesti vain mene niin kuin sattuu menemään. Määrätietoisesti kohti omia prioriteetteja ja niissä vähemmän tärkeissä sitten joustoa. Ja vau, ranskalaisten päiväkotilaisten ruoka-annokset ovat kyllä herkullisen kuuloisia!
20:10 luettu 257 sivua
Luin loppuun Maa muistaa matkustajan -runokokoelman. Yleensä runoja luettuaan on jotenkin ylevä olo, mutta nyt olen kyllä vain hämmentynyt - niin kaukana kävin mukavuusalueeltani. Välillä oikein päähän sattui kun yritin oikein pohtimalla pohtia mitä joku runoista tarkoittaa ja ei vain avautunut.
21:35 luettu 293 sivua
Pari novellia tähän väliin eli Yksityisasia ja Aave. Sotaa, rauhattomuuksia ja epävarmuutta. Raskaita aiheita, mutta Adichien ote on kuitenkin ihanan arkipäiväinen ja saa lukijan näkemään koko elämän kirjon eikä vain niitä huonoja puolia. Loppuilta vedetään kuitenkin kevyemmissä merkeissä!
22.35 luettu 341 sivua
Äh, Asterix ja Kleopatra ei ollut kummoinen. Kyseinen sarjakuvateoshan löytyy ihan Tuhat vuotta sata kirjaa -kirjalistaukselta - on vähän jännä juttu. Tähän väliin ihan ok välipalakirja, mutta ei tästä oikein käteenkään mitään jäänyt. Historialliset faktatkin on mielestäni hauskemmin ujutettu tarinaan ihan Aku Ankassakin. Muutama piirros veti suupielet ylöspäin, mutta esimerkiksi Asterixin ja Obelixin sanailu oli melko laimeaa.
23:55 luettu 400 sivua
Tähän on hyvä pistää paussi ja suunnata yöunille. Aloittelin takkatulen ääressä Ääliö ulkomailla -kirjaa ja join samalla kaakaota kermavaahdolla - tämä se vasta on elämää! Kirja tosin on ollut aika iso pettymys, jotenkin todella tekemällä tehtyä huumoria. Toivon matkakuvailujen pelastavan lukukokemuksen sillä tässä seikkaillaan kuitenkin maailman 7 nykyisellä ihmeellä.
10:25 luettu 415 sivua
Jatkoin aamiaista syödessäni Ääliön matkakokemuksien parissa. Nyt kun olen lukenut tarinat kahdella ihmeellä käymisestä alan hahmottamaan kirjan heikkoja puolia. Ensinnäkin tarinat ovat tainneet ensin olla tv-sarjan osia ja seikkailusta on tehty lisäksi tämä kirja. Näin ollen kirjaan on tungettu (liian) paljon tuottajien ja ohjaajan ja kameramiesten kanssa käytyä sananvaihtoa, jotka eivät mielestäni tuo kirjaan mitään lisäsisältöä muuten kuin sivujen muodossa.
12:40 luettu 496 sivua
Hmm. Ääliö ulkomailla on varmaan rakennettu vetoamaan ns. Byggmax-miehiin, ja Karl itse on ehkä tv-sarjassa karismaattinen, mutta se ei kyllä välity kirjan sivuille. Ruikuttava aikuinen mies kun ei vain naurata. Ehkä käännöksessä häviää (iso) osa Karlin ja kirjan viehätysvoimasta.
13:45 luettu 521 sivua
Vielä yksi novelli Adichielta eli Viime viikon maanantaina. Tällä kertaa maahanmuuttajanäkökulmaa Amerikasta. Nyt vielä loppurutistus, viimeinen tunti starttaa ja vietän sen Ääliön kanssa.
14:30 luettu 557 sivua
Nyt se kisaväsymys sitten yllättäen iski ja lopettelin puoli tuntia etuajassa. Olin jo niin tyytyväinen muutenkin sivusaldooni, että reteästi lähdin muihin hommiin. Nyt on sielu levännyt. Aiemmilla lukumaratoneilla olen lukenut korkeintaan 800 sivua, joten vauva-arjen keskellä hitaalle lukijalle 557 sivua oli ihan passeli. Joskus taas uudelleen!
Lukumaratonilla luin kokonaan
Riikka Palander: Maa muistaa matkustajan 2010
58 sivua/Sanasto
Pamela Druckerman: Bébé päivä päivältä 2013 suom. 2014
146 sivua/Siltala
R. Goscinny: Asterix ja Kleopatra 1965 suom. 1969
48 sivua/ Egmont Kustannus
Ja osittain (ja myöhemmin loppuun)
Karl Pilkington: Ääliö ulkomailla 2010 suom. 2013
278 sivua/Pen & Paper
Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana 2011 suom. 2012
261 sivua/Otava
keskiviikko 6. heinäkuuta 2016
Tervetuloa paratiisiin - reportaasi turismiteollisuudesta
Jennie Dielemans
2008 suom. 2010
220 s./Like
Varoitus! Tieto lisää tuskaa!
Dielemansin raportista kymmenen vuoden takaa käy selväksi turismin monet haittavaikutukset. Moni asia tuskin on sen paremmin tänäkään päivänä, vaan samanlainen riistorakentaminen jatkuu tulevaisuuden uusissa suosikkikohteissa, joten sikäli kirjan aihe on ajankohtainen nytkin.
Kansainväliset yritykset ostavat halvalla rantakaistaleet ja laittomat siirtolaiset rakentavat hotellit minimipalkalla. Rannat muokataan turisteja varten ja alkuperäisluonto saa väistyä. Käsittelemättömät jätevedet pilaavat meriä ja jokia, paikalliset menettävät kotikaupunkiensa ja -kyliensä kauneimmat maisemat ja turisteille tarkoitetut retketkin aiheuttavat mittaamatonta vahinkoa, jos ne on järjestetty ensisijaisesti dollarin kuvat silmissä. All inclusive -hotellipaketit pitävät vielä huolen siitä, ettei paikalliset hyödy juurikaan hillittömästäkään turistivirrasta. Kun entinen suosikkikohde koetaan turistirysäksi, matkailijat siirtyvät muualle ja sama kuvio toistuu. Kirjassa käsitellään Meksikon, Dominikaanisen tasavallan, Gran Canarian, Thaimaan ja Vietnamin turismia.
Ravisuttelevasta aineistosta olisi mielestäni saanut vaikka miten kiinnostavan ja aidosti mukaansa tempaavan tietokirjan, mutta harmillisesti kirja on hyvinkin reportaasimainen. Teoksen alku oli hieman laahaava historian nippelitietoineen, mutta jos sen jaksaa kahlata läpi niin loppu onkin sitten enemmän tätä päivää.
Tervetuloa paratiisiin on ruotsalainen kirja ja siksi tekstiä onkin höystetty ruotsalaiseen matkailuun liittyvällä faktatiedolla. Onneksi kyse on sentään naapurimaasta, joten tietoihin voi hyvin samaistua. Suomennokseen on liitetty jonkin verran suomalaisen matkailun tilastotietoa, ja hyvä niin, koska lukukokemus olisi selkeästi ollut vajaa jos niitä ei olisi ollut.
Lukukokemus oli silmiä avaava ja harmittaakin, kun kirjasta riittäisi pureskeltavaa pidemmäksikin aikaa, mutta vauva-arjen keskellä pää on hyvästä yrityksestä huolimatta vähän höttöä eikä tämäntyylinen faktatieto tahdo pysyä päässä muutamaa päivää kauempaa. Tämä olisi todella hyvä lukupiirikirja tai koulumaailmassa esitelmäkirja maantiedossa.
Lopetin kirjan eilen ja päällimmäisenä mieleeni jäi miten vastenmieliseltä lomakohteelta Thaimaa saatiin kuulostamaan. En ole aikaisemminkaan kokenut minkäänlaista kiinnostusta kyseistä maata kohtaan, mutta nyt entistä vähemmän. Syynä ei tietenkään ole paikalliset, vaan pitkälle viety turismi. Olen itse matkustellut Kreikan saarien lisäksi lähinnä kaupunkikohteissa, joissa samankaltaisia ongelmia ei taida olla ainakaan samassa mittakaavassa. Tai suurkaupungit ovat ehtineet jo muodostumaan ja sen jälkeen ne ovat alkaneet vetämään väkeä, joten siellä asuu ihan oikeita ihmisiä, joiden koko elämä tapahtuu kaupungin sisällä. Kreikan saarista olisin mielelläni lukenut, harmi ettei niitä ollut sisällytetty reportaasiin.
Minulle esimerkiksi Vietnam on edustanut hyvin eksoottista ja reppureissupainoitteista matkakohdetta. Olen olettanut sen vieläkin vetävän lähinnä pienemmällä budjetilla ja avaralla maailmankatsomuksella varustettuja matkailijoita, jotka ovat vilpittömästi kiinnostuneita paikallisista ja maan historiasta. Olinkin yllättynyt, että se kaikista pahin turismin muoto on ollut läsnä Vietnamissakin jo edelliset kymmenen vuotta. Sotamuistomerkeillä vieraillessa käyttäydytään niin kuin ei olisi minkäänlaista tilannetajua; paikallisia halutaan nähdä, mutta heihin suhtaudutaan kuin eläintarhan eläimiin ja köyhiltä ihmisiltä tingataan matkamuistoja puoli-ilmaiseksi vaikka varmasti olisi varaa maksaa ihan käypä hinta tuotteista, jotta paikallisilla olisi varaa ostaa välillä muutakin kuin pussi riisiä.
Huonolta omatunnolta ei siis voi välttyä, ja tietenkin hyvä niin. Hyvä, että kirja laittaa ajattelemaan omaa käytöstä tarkemmin. Kansainvälisissä (luksus)hotelleissa yöpyessä rahaa ei jää juuri ollenkaan paikallisille. All inclusive on vaihtoehdoista kaikkein huonoin, koska silloin melkein koko matkabudjetti menee hotellinomistajien taskuun. En ole aikaisemminkaan ottanut koko pakettia hotellilta, mutta täytyy tästäkin eteenpäin vältellä asiaa ja käydä herkuttelemassa paikallisissa ruokapaikoissa. Sama pätee paikallisten tarjoamiin retkiin, huvittelumahdollisuuksiin yms. Kirjan ansioista olen ehkä hitusen valveutuneempi turisti seuraavalla reissulla.
2008 suom. 2010
220 s./Like
Varoitus! Tieto lisää tuskaa!
Dielemansin raportista kymmenen vuoden takaa käy selväksi turismin monet haittavaikutukset. Moni asia tuskin on sen paremmin tänäkään päivänä, vaan samanlainen riistorakentaminen jatkuu tulevaisuuden uusissa suosikkikohteissa, joten sikäli kirjan aihe on ajankohtainen nytkin.
Kansainväliset yritykset ostavat halvalla rantakaistaleet ja laittomat siirtolaiset rakentavat hotellit minimipalkalla. Rannat muokataan turisteja varten ja alkuperäisluonto saa väistyä. Käsittelemättömät jätevedet pilaavat meriä ja jokia, paikalliset menettävät kotikaupunkiensa ja -kyliensä kauneimmat maisemat ja turisteille tarkoitetut retketkin aiheuttavat mittaamatonta vahinkoa, jos ne on järjestetty ensisijaisesti dollarin kuvat silmissä. All inclusive -hotellipaketit pitävät vielä huolen siitä, ettei paikalliset hyödy juurikaan hillittömästäkään turistivirrasta. Kun entinen suosikkikohde koetaan turistirysäksi, matkailijat siirtyvät muualle ja sama kuvio toistuu. Kirjassa käsitellään Meksikon, Dominikaanisen tasavallan, Gran Canarian, Thaimaan ja Vietnamin turismia.
Ravisuttelevasta aineistosta olisi mielestäni saanut vaikka miten kiinnostavan ja aidosti mukaansa tempaavan tietokirjan, mutta harmillisesti kirja on hyvinkin reportaasimainen. Teoksen alku oli hieman laahaava historian nippelitietoineen, mutta jos sen jaksaa kahlata läpi niin loppu onkin sitten enemmän tätä päivää.
Tervetuloa paratiisiin on ruotsalainen kirja ja siksi tekstiä onkin höystetty ruotsalaiseen matkailuun liittyvällä faktatiedolla. Onneksi kyse on sentään naapurimaasta, joten tietoihin voi hyvin samaistua. Suomennokseen on liitetty jonkin verran suomalaisen matkailun tilastotietoa, ja hyvä niin, koska lukukokemus olisi selkeästi ollut vajaa jos niitä ei olisi ollut.
Lukukokemus oli silmiä avaava ja harmittaakin, kun kirjasta riittäisi pureskeltavaa pidemmäksikin aikaa, mutta vauva-arjen keskellä pää on hyvästä yrityksestä huolimatta vähän höttöä eikä tämäntyylinen faktatieto tahdo pysyä päässä muutamaa päivää kauempaa. Tämä olisi todella hyvä lukupiirikirja tai koulumaailmassa esitelmäkirja maantiedossa.
Lopetin kirjan eilen ja päällimmäisenä mieleeni jäi miten vastenmieliseltä lomakohteelta Thaimaa saatiin kuulostamaan. En ole aikaisemminkaan kokenut minkäänlaista kiinnostusta kyseistä maata kohtaan, mutta nyt entistä vähemmän. Syynä ei tietenkään ole paikalliset, vaan pitkälle viety turismi. Olen itse matkustellut Kreikan saarien lisäksi lähinnä kaupunkikohteissa, joissa samankaltaisia ongelmia ei taida olla ainakaan samassa mittakaavassa. Tai suurkaupungit ovat ehtineet jo muodostumaan ja sen jälkeen ne ovat alkaneet vetämään väkeä, joten siellä asuu ihan oikeita ihmisiä, joiden koko elämä tapahtuu kaupungin sisällä. Kreikan saarista olisin mielelläni lukenut, harmi ettei niitä ollut sisällytetty reportaasiin.
Minulle esimerkiksi Vietnam on edustanut hyvin eksoottista ja reppureissupainoitteista matkakohdetta. Olen olettanut sen vieläkin vetävän lähinnä pienemmällä budjetilla ja avaralla maailmankatsomuksella varustettuja matkailijoita, jotka ovat vilpittömästi kiinnostuneita paikallisista ja maan historiasta. Olinkin yllättynyt, että se kaikista pahin turismin muoto on ollut läsnä Vietnamissakin jo edelliset kymmenen vuotta. Sotamuistomerkeillä vieraillessa käyttäydytään niin kuin ei olisi minkäänlaista tilannetajua; paikallisia halutaan nähdä, mutta heihin suhtaudutaan kuin eläintarhan eläimiin ja köyhiltä ihmisiltä tingataan matkamuistoja puoli-ilmaiseksi vaikka varmasti olisi varaa maksaa ihan käypä hinta tuotteista, jotta paikallisilla olisi varaa ostaa välillä muutakin kuin pussi riisiä.
Huonolta omatunnolta ei siis voi välttyä, ja tietenkin hyvä niin. Hyvä, että kirja laittaa ajattelemaan omaa käytöstä tarkemmin. Kansainvälisissä (luksus)hotelleissa yöpyessä rahaa ei jää juuri ollenkaan paikallisille. All inclusive on vaihtoehdoista kaikkein huonoin, koska silloin melkein koko matkabudjetti menee hotellinomistajien taskuun. En ole aikaisemminkaan ottanut koko pakettia hotellilta, mutta täytyy tästäkin eteenpäin vältellä asiaa ja käydä herkuttelemassa paikallisissa ruokapaikoissa. Sama pätee paikallisten tarjoamiin retkiin, huvittelumahdollisuuksiin yms. Kirjan ansioista olen ehkä hitusen valveutuneempi turisti seuraavalla reissulla.
keskiviikko 18. toukokuuta 2016
Stockmann Yard - myymäläetsivät muistelmat
Antto Terras
2015
285 s./Like
Jos KonMarin lukeminen johonkin kirjaharrastuksessani vaikutti niin siihen, että toivottavasti tästä eteenpäin osaan valita oikeita kirjoja luettavaksi hetimiten kun tiet niiden kanssa risteävät. Liian moni kirja on aikoinaan päätynyt suoraan lukulistalle ja jumittanut siellä niin kauan, ettei kirja enää lainkaan ole ajankohtainen ja näin se on jäänyt lopulta lukematta. Kirjahyllyä katsellessani päättelinkin, että Stockmann Yard on juuri tällainen kirja, jota ei kannata jättää roikkumatta. Sen aika on nyt tai ei koskaan.
Myymäläetsivän muistelmat olikin oikein oiva välipalakirja muiden lukemisten ohella. Ylipäätään oli mielenkiintoista lukea millaista myymäläetsivän työ on ja varsinkin millaista se on Suomen tunnetuimmassa tavaratalossa. Kaiken maailman lakipykäliä sivutaan runsaasti ja niistä tulikin kirjan isoimmat ahaa-elämykset: myymälävarkaana oleminen ei tosiaan linnaan asti vie ja jos korttinsa pelaa oikein niin eipä ole juuri muitakaan rangaistuksia luvassa.
Tietenkin herkullisimmat kohdat kirjassa liittyivät tosielämän tarinoihin. Terras on kohdannut kaikenlaista tallaajaa ja Stockmannilla on jäänyt kiinni niin rikkaat kuin köyhät, julkkikset ja nobodyt, rehdit urheilijat ja hemmotellut kakarat. Kiinniottotarinoita on runsaasti ja päällimmäisenä mieleeni taisi jäädä juurikin tavat joilla rikkaiden perheiden lapsia kohdeltiin. Kirjasta sai ainakin sen käsityksen, että paljon ei näiden lapsien ja nuorten tarvitse käytöstään anteeksipyydellä. Melkeinpä se on Stockmann, joka on antanut lahjakortin perään ja pyydellyt anteeksi. Älytöntä. Mutta ehkä vieläkin raivostuttavampana pidin vanhempia, jotka soittelevat rötöstelyn jälkeen ja uhkailevat ties millä, koska meidän mussukkaahan ei varkaaksi kutsuta. Apua, ihan rintaan koskee, kun taas muistaa, että tuollaisia oman elämänsä tähtiä on oikeasti olemassa.
Kaiken kaikkiaan viihdyttävä ja otteessaan pitävä kirjanen.
2015
285 s./Like
Jos KonMarin lukeminen johonkin kirjaharrastuksessani vaikutti niin siihen, että toivottavasti tästä eteenpäin osaan valita oikeita kirjoja luettavaksi hetimiten kun tiet niiden kanssa risteävät. Liian moni kirja on aikoinaan päätynyt suoraan lukulistalle ja jumittanut siellä niin kauan, ettei kirja enää lainkaan ole ajankohtainen ja näin se on jäänyt lopulta lukematta. Kirjahyllyä katsellessani päättelinkin, että Stockmann Yard on juuri tällainen kirja, jota ei kannata jättää roikkumatta. Sen aika on nyt tai ei koskaan.
Myymäläetsivän muistelmat olikin oikein oiva välipalakirja muiden lukemisten ohella. Ylipäätään oli mielenkiintoista lukea millaista myymäläetsivän työ on ja varsinkin millaista se on Suomen tunnetuimmassa tavaratalossa. Kaiken maailman lakipykäliä sivutaan runsaasti ja niistä tulikin kirjan isoimmat ahaa-elämykset: myymälävarkaana oleminen ei tosiaan linnaan asti vie ja jos korttinsa pelaa oikein niin eipä ole juuri muitakaan rangaistuksia luvassa.
Tietenkin herkullisimmat kohdat kirjassa liittyivät tosielämän tarinoihin. Terras on kohdannut kaikenlaista tallaajaa ja Stockmannilla on jäänyt kiinni niin rikkaat kuin köyhät, julkkikset ja nobodyt, rehdit urheilijat ja hemmotellut kakarat. Kiinniottotarinoita on runsaasti ja päällimmäisenä mieleeni taisi jäädä juurikin tavat joilla rikkaiden perheiden lapsia kohdeltiin. Kirjasta sai ainakin sen käsityksen, että paljon ei näiden lapsien ja nuorten tarvitse käytöstään anteeksipyydellä. Melkeinpä se on Stockmann, joka on antanut lahjakortin perään ja pyydellyt anteeksi. Älytöntä. Mutta ehkä vieläkin raivostuttavampana pidin vanhempia, jotka soittelevat rötöstelyn jälkeen ja uhkailevat ties millä, koska meidän mussukkaahan ei varkaaksi kutsuta. Apua, ihan rintaan koskee, kun taas muistaa, että tuollaisia oman elämänsä tähtiä on oikeasti olemassa.
Kaiken kaikkiaan viihdyttävä ja otteessaan pitävä kirjanen.
torstai 5. toukokuuta 2016
Kaiken käsikirja
Esko Valtaoja
2012
212 s./Ursa
Oletpas, Esko, kirjoittanut kerrassaan mukavan ja mukaansa tempaavan kirjan!
Sen jälkeen kun päätin alkaa lukemaan täysin fiilispohjalta, sen mukaan minkä kirjan ajattelen tekevän minut kulloinkin kaikkein onnellisimmaksi, on lukeminenkin alkanut maistua ihan uudella tavalla. KonMari-menetelmä mullisti kuin mullistikin jotain perustavanlaatuisesti.
Yllätyksekseni olen huomannut, että ne kirjat, joihin olen lopulta päätynyt ovat olleet suurilta osin tietokirjallisuutta. Ilmeisesti tiedonnälkä kasvaa, kun aivot ovat muuten aika kivassa levossa äitiyslomalla.
Kirjan nimen mukaisesti Valtaoja käsittelee tuotoksessaan kaikkea mahdollista tärkeää lyhyesti ja ytimekkäästi. Miten kaikki sai alkunsa? Miten kaikki loppuu? Mihin ihminen sijoittuu kaiken muun keskellä? Mitkä ovat maapallon suurimmat historialliset käänteet? Entä voiko uskonto ja tieto käydä käsikädessä? Moni asia oli tuttu esimerkiksi lukion oppitunneilta, mutta kirjan kanssa oli todella leppoisaa kerrata asioita ja saada hyvää kokonaiskuvaa kaikesta.
Valtaojalla on ihan lyömätön tatsi saada vaikeatkin asiat tuntumaan yksinkertaisilta tai edes osittain ymmärrettäviltä. Osa maailmankaikkeutta käsittelevästä tiedosta meni kuitenkin vähän yli, vaikka kuinka yritin pinnistellä aivosoluni äärimmilleen:)
Muutama vuosi takaperin kirja oli iso hitti joulumyynnin aikoihin ja en kyllä ihmettele. Nyt kirjan luettuani voin kyllä hyvin todeta, että Kaiken käsikirja jos mikä on täydellinen lahjakirja lukevalle ihmiselle ja hyvää täytettä mihin tahansa kirjahyllyyn.
2012
212 s./Ursa
Oletpas, Esko, kirjoittanut kerrassaan mukavan ja mukaansa tempaavan kirjan!
Sen jälkeen kun päätin alkaa lukemaan täysin fiilispohjalta, sen mukaan minkä kirjan ajattelen tekevän minut kulloinkin kaikkein onnellisimmaksi, on lukeminenkin alkanut maistua ihan uudella tavalla. KonMari-menetelmä mullisti kuin mullistikin jotain perustavanlaatuisesti.
Yllätyksekseni olen huomannut, että ne kirjat, joihin olen lopulta päätynyt ovat olleet suurilta osin tietokirjallisuutta. Ilmeisesti tiedonnälkä kasvaa, kun aivot ovat muuten aika kivassa levossa äitiyslomalla.
Kirjan nimen mukaisesti Valtaoja käsittelee tuotoksessaan kaikkea mahdollista tärkeää lyhyesti ja ytimekkäästi. Miten kaikki sai alkunsa? Miten kaikki loppuu? Mihin ihminen sijoittuu kaiken muun keskellä? Mitkä ovat maapallon suurimmat historialliset käänteet? Entä voiko uskonto ja tieto käydä käsikädessä? Moni asia oli tuttu esimerkiksi lukion oppitunneilta, mutta kirjan kanssa oli todella leppoisaa kerrata asioita ja saada hyvää kokonaiskuvaa kaikesta.
Valtaojalla on ihan lyömätön tatsi saada vaikeatkin asiat tuntumaan yksinkertaisilta tai edes osittain ymmärrettäviltä. Osa maailmankaikkeutta käsittelevästä tiedosta meni kuitenkin vähän yli, vaikka kuinka yritin pinnistellä aivosoluni äärimmilleen:)
Muutama vuosi takaperin kirja oli iso hitti joulumyynnin aikoihin ja en kyllä ihmettele. Nyt kirjan luettuani voin kyllä hyvin todeta, että Kaiken käsikirja jos mikä on täydellinen lahjakirja lukevalle ihmiselle ja hyvää täytettä mihin tahansa kirjahyllyyn.
torstai 21. huhtikuuta 2016
Kerran kuljin ja kumarsin
Heidi Nummi
2015
367 s./Finn Lectura
Luin aikoinaan Heidin blogia, kun hän vielä oli henkeen ja vereen muotibloggaaja. Heidin blogin sisältö oli kivalla tavalla erilainen muihin seuraamaani blogiin nähden, joten pysyttelin mielelläni mukana. Pikku hiljaa hän alkoi pyrisellä pois materiahulluudesta ja päätyi lähtemään Pekingin yliopistoon opiskelemaan kiinaa. Kerran kuljin ja kumarsin kertoo näistä 15 kuukaudesta, kun Heidi valloitti reppu selässä Aasiaa. Reissulla palaset näemmä loksahtelivat paikoilleen ja Suomeen palasi eri Heidi. Siitä lähtien myös blogi alkoi keskittymään enemmän mm. hengellisiin asioihin ja joogaan.
On ollut todella mielenkiintoista seurata Heidin sisäistä matkaa ja muutosta, mutta myös itse kirjan aihe kiinnosti. Seurasin Heidin blogia myös koko vaihto-oppilasvuoden ajan ja vaikka moni tarina olikin osaltaan tuttu niiltä ajoilta, oli kuitenkin kiva palata hänen kanssaan Aasiaan vähän harkitumman tekstikokonaisuuden parissa. Heidi on aina vaikuttanut kovin karismaattiselta tyypiltä, hän on mielestäni todella hyvä tarinaniskijä. Pahat kielet ovat vuosi toisensa jälkeen väittäneet, että tarinoissa on aina kovasti liioittelun makua. Kun tietää, että mutta viihdyttävän kirjan Heidi on ainakin kirjoittanut.
Kerran kuljin ja kumarsin oli oiva lukukokemus, letkeästi etenevä mutta monia kerroksia sisältävä. Välillä kirmaistaan maailmalla puhtaasta ilosta ja onnesta, välillä mietitään syntyjä syviä ja muutamaan otteeseen tutustutaan mm. buddhalaisuuteen. Tavallisen ihmisen myötätunto ja auttamisen halu matkaajaa kohtaan koskettaa ja saa lukijankin tuntemaan, että tässähän ollaan yhtä suurta perhettä koko maailman kanssa. En itse haudo matkasuunnitelmia Aasiaan päin, joten nojatuolimatkat sinne suuntaan on aina paikallaan. Heidi syöksyy seikkailusta toiseen ja pitää koko ajan silmät auki uusien yllättävien kohtaamisten varalta. Heidillä on tapana sanoa mieluummin kyllä kuin ei ja heikompaa välillä hirvittää, että mihin hän nyt taas säntää suuna päänä, tajuamatta edes pelätä:) En tohtisi tehdä perässä, joten pakko se on vaan ihailevasti nostaa peukkua ja kirjaa lukemalla vähän niin kuin myötäelää mukana.
2015
367 s./Finn Lectura
Luin aikoinaan Heidin blogia, kun hän vielä oli henkeen ja vereen muotibloggaaja. Heidin blogin sisältö oli kivalla tavalla erilainen muihin seuraamaani blogiin nähden, joten pysyttelin mielelläni mukana. Pikku hiljaa hän alkoi pyrisellä pois materiahulluudesta ja päätyi lähtemään Pekingin yliopistoon opiskelemaan kiinaa. Kerran kuljin ja kumarsin kertoo näistä 15 kuukaudesta, kun Heidi valloitti reppu selässä Aasiaa. Reissulla palaset näemmä loksahtelivat paikoilleen ja Suomeen palasi eri Heidi. Siitä lähtien myös blogi alkoi keskittymään enemmän mm. hengellisiin asioihin ja joogaan.
On ollut todella mielenkiintoista seurata Heidin sisäistä matkaa ja muutosta, mutta myös itse kirjan aihe kiinnosti. Seurasin Heidin blogia myös koko vaihto-oppilasvuoden ajan ja vaikka moni tarina olikin osaltaan tuttu niiltä ajoilta, oli kuitenkin kiva palata hänen kanssaan Aasiaan vähän harkitumman tekstikokonaisuuden parissa. Heidi on aina vaikuttanut kovin karismaattiselta tyypiltä, hän on mielestäni todella hyvä tarinaniskijä. Pahat kielet ovat vuosi toisensa jälkeen väittäneet, että tarinoissa on aina kovasti liioittelun makua. Kun tietää, että mutta viihdyttävän kirjan Heidi on ainakin kirjoittanut.
Kerran kuljin ja kumarsin oli oiva lukukokemus, letkeästi etenevä mutta monia kerroksia sisältävä. Välillä kirmaistaan maailmalla puhtaasta ilosta ja onnesta, välillä mietitään syntyjä syviä ja muutamaan otteeseen tutustutaan mm. buddhalaisuuteen. Tavallisen ihmisen myötätunto ja auttamisen halu matkaajaa kohtaan koskettaa ja saa lukijankin tuntemaan, että tässähän ollaan yhtä suurta perhettä koko maailman kanssa. En itse haudo matkasuunnitelmia Aasiaan päin, joten nojatuolimatkat sinne suuntaan on aina paikallaan. Heidi syöksyy seikkailusta toiseen ja pitää koko ajan silmät auki uusien yllättävien kohtaamisten varalta. Heidillä on tapana sanoa mieluummin kyllä kuin ei ja heikompaa välillä hirvittää, että mihin hän nyt taas säntää suuna päänä, tajuamatta edes pelätä:) En tohtisi tehdä perässä, joten pakko se on vaan ihailevasti nostaa peukkua ja kirjaa lukemalla vähän niin kuin myötäelää mukana.
lauantai 9. huhtikuuta 2016
KonMari - Siivouksen elämänmullistava taika
Marie Kondo
2011 suom. 2015
214 s./Bazar
En alun perin edes aikonut lukea KonMaria, sillä olin jo lukenut monia erilaisia (suurimmaksi osaksi hurmioituneita) arvosteluja ja tuntui että niiden yhteenlaskettu tietomäärä vastaisi kirjan lukemista. Lopulta en kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta, olenhan järjestelijä ja tavaramäärän karsija henkeen ja vereen, tämän jos minkä pitäisi olla minun kirjani.
KonMari-menetelmän avulla laitetaan kuntoon niin koti kuin mielikin. Menetelmä koostuu tavaramäärän huomattavasta karsimisesta ja jäljelle jääneiden tavaroiden uudelleen sijoittamisesta. Karsimisvaihe suoritetaan pitelemällä jokaista tavaraa kädessä ja pohtimalla tuottaako tavara niin paljon iloa, että se kannattaa säilyttää. Tarkoituksena on päästä eroon kaikesta turhasta roinasta jota kaapin perukoilla säilyttelee. Lopulta siisti ja turhasta tavarasta tyhjentynyt koti johtaa seesteiseen mieleen, joka on vastaanottavaisempi kaikelle muulle, koska oman kodin arkiset rutiinit eivät enää ahdista.
Aluksi on todettava, että oli hyvä, että tiesin kirjasta jo yhtä sun toista, muuten lukukokemus olisi voinut olla erilainen (lue: mahdollisesti vähän ärsyyntynyt). Sintolaisuuteen liittyvä esineiden elollistaminen oli paljon helpompi hyväksyä osaksi kirjan sanomaa, kun muisti ottaa huomioon kulttuurien erilaisuuden. Osasinkin heti suhtautua kodin tervehtimiseen, laukun kiittämiseen ja talvivaatteiden silittämiseen niin, että Kondo kehottaa arvostamaan tavaroitaan enemmän, jolloin lopulta vähemmän on enemmän oli kyse sitten vaatteista, kirjoista, sisustustavaroista tai mistä vain.
Toinen kritiikkiä kerännyt asia kirjassa on se, että siinä ei oteta kantaa turhan tavaran kierrättämiseen. Kirjan esimerkkitapauksissa kodeista kannetaan muovikassi toisensa jälkeen pois turhaa roinaa, mutta jää epäselväksi mitä tavaroille sitten tapahtuu. En tiedä millä tolalla kierrätysasiat ovat Japanissa, mutta toki suomalaisena lukijana oletan, että vaikka koti tyhjenee itselle turhasta roinasta niin niiden loppusijoituspaikka ei kuitenkaan ensisijaisesti ole kaatopaikka. Toki maailmanlaajuiseksi ilmiöksi kohonneen siivouskirjan olisi hyvä kannustaa kierrättämiseen edes sivulauseessa, mutta eri maissa on joka tapauksessa niin erilaisia käytäntöjä, että... On kai kuitenkin itsestään selvää, että pois heitettävät lastenkirjat voi halutessaan lahjoittaa läheiseen päiväkotiin, dvd:t sairaalaan pitkäaikaispotilaiden iloksi jne ihan oman innokkuuden ja viitseliäisyyden mukaan. Olen itse karsinut kodistamme tavaraa jo vuosien ajan eikä juuri mikään ole päätynyt suoraan roskikseen paitsi huonossa kunnossa olevat tavarat. Oletankin, että tämän asian suhteen lukijan täytyy käyttää maalaisjärkeään ja oman kotipaikan mahdollisuuksia ja niihin on ehkä Japanista käsin vähän vaikea ottaa kantaa;)
Minulle KonMari oli oikein oiva lukukokemus, vaikka olenkin aina ollut aika hyvä luopumaan tavarasta. Sain kuitenkin muutaman tärkeän oivalluksen kirjaa lukiessani. Suuri viisaus piilee näissä sanoissa: "Joka tavaralla on oma roolinsa. Kaikki vaatteet eivät ole tulleet elämääsi siinä tarkoituksessa, että kuluttaisit ne nukkavieruiksi... Kun kohtaat esineen, jota et voi heittää pois, mieti tarkkaan sen todellista tarkoitusta elämässäsi. Huomaat hämmennykseksesi, kuinka moni omistamasi tavara on jo tehnyt tehtävänsä. Kun tunnustat niiden roolisuorituksen ja päästät niitä irti kiitoksen kanssa, pystyt panemaan kotisi ja elämäsi ojennukseen." Aivan niin!
Tällä kerralla kevätsiivouksessa huutia saivat mm. astiastosetit, jotka olen aikoinaan saanut sukulaistädiltä oman kodin perustamisvaiheessa. Kalliita merkkiastioita, mutta omaan silmään susirumia ja emme ole käyttäneet niitä kymmenen vuoden aikana lähes ollenkaan. Aivan järjetöntä säästää! Vaikka tarkoituksena ei olekaan hankkia poisheitettävien tilalle uutta, niin nyt säilytystilaa on ja omatunto ei soimaa käyttämättömistä astioista kaapin perukoilla. Ehkä joku päivä hankimmekin jotain joka todella miellyttää omaa silmää ja näin ollen pääsee päivittäiseen käyttöön.
Kirjoihin ja lukemiseen liittyy yksi suurimmista ahaa-elämyksistä. Olen monta vuotta valinnut lukulistalle täysin vääriä kirjoja. Kun kirjavalintoja säätelee utelias ja kehittymiseen tähtäävä luonteenlaatuni ja projekteista innostuva mieleni ja soppaan heitetään vielä kirja-alaan liittyvä työpaikka niin lukemani kirjat tuppaavat olemaan kiinnostavia uutuuksia, minulle uusien kirjailijoiden tuotoksia, yleissivistystä tukevia klassikoita ja muiden vahvoja suosituksia. Nopeasti ollaankin tilanteessa, jossa huomaan lukeneeni suosikkikirjailijoideni teoksia kaksi vuotta sitten ja siirtäneeni niitä jonoksi lukulistalle odottamaan sitä kuuluisaa hyvää hetkeä. Ei näin enää koskaan! Marie Kondokin sen tietää, että paras hetki lukea itseä puhutteleva kirja on juuri nyt. Tästä eteenpäin mennään vahvasti intuitio edellä. Jos tavaroita kuuluu valita säilytettäväksi sillä periaatteella, että ne tuottavat iloa niin kyllä kirjojen suhteen pitäisi pyrkiä samaan. Kevätsiivouksessa lukemattomien kirjojen määrä väheni heti puolella ja kaiken maailman periaatteessa-kiinnostavat-muttei-kuitenkaan-tarpeeksi-tyyppiset kirjat saivat lähtöpassit. Hyllyyn jäi vain kirjat jotka voisin lukea vaikka heti. Kyllä keveni mieli ja siihenhän Kondon kirja kokonaisuudessaan tähtääkin: ei enää keskivertoa kun voi saada vain parasta.
Tästä on hyvä jatkaa ja tasan suosittelen kirjaa ihan jokaiselle joka jaksaa paasaustani kuunnella. Mutta niin kuin Kondo sanoo, tavarankarsinta kannattaa tehdä juuri niin kuin hän neuvoo tai muuten luultavasti tulee takapakkia. Siis jos haluaa oikeasti kaikesta turhasta eroon eikä vain vähän sieltä sun täältä lattiatilaa lisää:)
2011 suom. 2015
214 s./Bazar
En alun perin edes aikonut lukea KonMaria, sillä olin jo lukenut monia erilaisia (suurimmaksi osaksi hurmioituneita) arvosteluja ja tuntui että niiden yhteenlaskettu tietomäärä vastaisi kirjan lukemista. Lopulta en kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta, olenhan järjestelijä ja tavaramäärän karsija henkeen ja vereen, tämän jos minkä pitäisi olla minun kirjani.
KonMari-menetelmän avulla laitetaan kuntoon niin koti kuin mielikin. Menetelmä koostuu tavaramäärän huomattavasta karsimisesta ja jäljelle jääneiden tavaroiden uudelleen sijoittamisesta. Karsimisvaihe suoritetaan pitelemällä jokaista tavaraa kädessä ja pohtimalla tuottaako tavara niin paljon iloa, että se kannattaa säilyttää. Tarkoituksena on päästä eroon kaikesta turhasta roinasta jota kaapin perukoilla säilyttelee. Lopulta siisti ja turhasta tavarasta tyhjentynyt koti johtaa seesteiseen mieleen, joka on vastaanottavaisempi kaikelle muulle, koska oman kodin arkiset rutiinit eivät enää ahdista.
Aluksi on todettava, että oli hyvä, että tiesin kirjasta jo yhtä sun toista, muuten lukukokemus olisi voinut olla erilainen (lue: mahdollisesti vähän ärsyyntynyt). Sintolaisuuteen liittyvä esineiden elollistaminen oli paljon helpompi hyväksyä osaksi kirjan sanomaa, kun muisti ottaa huomioon kulttuurien erilaisuuden. Osasinkin heti suhtautua kodin tervehtimiseen, laukun kiittämiseen ja talvivaatteiden silittämiseen niin, että Kondo kehottaa arvostamaan tavaroitaan enemmän, jolloin lopulta vähemmän on enemmän oli kyse sitten vaatteista, kirjoista, sisustustavaroista tai mistä vain.
Toinen kritiikkiä kerännyt asia kirjassa on se, että siinä ei oteta kantaa turhan tavaran kierrättämiseen. Kirjan esimerkkitapauksissa kodeista kannetaan muovikassi toisensa jälkeen pois turhaa roinaa, mutta jää epäselväksi mitä tavaroille sitten tapahtuu. En tiedä millä tolalla kierrätysasiat ovat Japanissa, mutta toki suomalaisena lukijana oletan, että vaikka koti tyhjenee itselle turhasta roinasta niin niiden loppusijoituspaikka ei kuitenkaan ensisijaisesti ole kaatopaikka. Toki maailmanlaajuiseksi ilmiöksi kohonneen siivouskirjan olisi hyvä kannustaa kierrättämiseen edes sivulauseessa, mutta eri maissa on joka tapauksessa niin erilaisia käytäntöjä, että... On kai kuitenkin itsestään selvää, että pois heitettävät lastenkirjat voi halutessaan lahjoittaa läheiseen päiväkotiin, dvd:t sairaalaan pitkäaikaispotilaiden iloksi jne ihan oman innokkuuden ja viitseliäisyyden mukaan. Olen itse karsinut kodistamme tavaraa jo vuosien ajan eikä juuri mikään ole päätynyt suoraan roskikseen paitsi huonossa kunnossa olevat tavarat. Oletankin, että tämän asian suhteen lukijan täytyy käyttää maalaisjärkeään ja oman kotipaikan mahdollisuuksia ja niihin on ehkä Japanista käsin vähän vaikea ottaa kantaa;)
Minulle KonMari oli oikein oiva lukukokemus, vaikka olenkin aina ollut aika hyvä luopumaan tavarasta. Sain kuitenkin muutaman tärkeän oivalluksen kirjaa lukiessani. Suuri viisaus piilee näissä sanoissa: "Joka tavaralla on oma roolinsa. Kaikki vaatteet eivät ole tulleet elämääsi siinä tarkoituksessa, että kuluttaisit ne nukkavieruiksi... Kun kohtaat esineen, jota et voi heittää pois, mieti tarkkaan sen todellista tarkoitusta elämässäsi. Huomaat hämmennykseksesi, kuinka moni omistamasi tavara on jo tehnyt tehtävänsä. Kun tunnustat niiden roolisuorituksen ja päästät niitä irti kiitoksen kanssa, pystyt panemaan kotisi ja elämäsi ojennukseen." Aivan niin!
Tällä kerralla kevätsiivouksessa huutia saivat mm. astiastosetit, jotka olen aikoinaan saanut sukulaistädiltä oman kodin perustamisvaiheessa. Kalliita merkkiastioita, mutta omaan silmään susirumia ja emme ole käyttäneet niitä kymmenen vuoden aikana lähes ollenkaan. Aivan järjetöntä säästää! Vaikka tarkoituksena ei olekaan hankkia poisheitettävien tilalle uutta, niin nyt säilytystilaa on ja omatunto ei soimaa käyttämättömistä astioista kaapin perukoilla. Ehkä joku päivä hankimmekin jotain joka todella miellyttää omaa silmää ja näin ollen pääsee päivittäiseen käyttöön.
Kirjoihin ja lukemiseen liittyy yksi suurimmista ahaa-elämyksistä. Olen monta vuotta valinnut lukulistalle täysin vääriä kirjoja. Kun kirjavalintoja säätelee utelias ja kehittymiseen tähtäävä luonteenlaatuni ja projekteista innostuva mieleni ja soppaan heitetään vielä kirja-alaan liittyvä työpaikka niin lukemani kirjat tuppaavat olemaan kiinnostavia uutuuksia, minulle uusien kirjailijoiden tuotoksia, yleissivistystä tukevia klassikoita ja muiden vahvoja suosituksia. Nopeasti ollaankin tilanteessa, jossa huomaan lukeneeni suosikkikirjailijoideni teoksia kaksi vuotta sitten ja siirtäneeni niitä jonoksi lukulistalle odottamaan sitä kuuluisaa hyvää hetkeä. Ei näin enää koskaan! Marie Kondokin sen tietää, että paras hetki lukea itseä puhutteleva kirja on juuri nyt. Tästä eteenpäin mennään vahvasti intuitio edellä. Jos tavaroita kuuluu valita säilytettäväksi sillä periaatteella, että ne tuottavat iloa niin kyllä kirjojen suhteen pitäisi pyrkiä samaan. Kevätsiivouksessa lukemattomien kirjojen määrä väheni heti puolella ja kaiken maailman periaatteessa-kiinnostavat-muttei-kuitenkaan-tarpeeksi-tyyppiset kirjat saivat lähtöpassit. Hyllyyn jäi vain kirjat jotka voisin lukea vaikka heti. Kyllä keveni mieli ja siihenhän Kondon kirja kokonaisuudessaan tähtääkin: ei enää keskivertoa kun voi saada vain parasta.
Tästä on hyvä jatkaa ja tasan suosittelen kirjaa ihan jokaiselle joka jaksaa paasaustani kuunnella. Mutta niin kuin Kondo sanoo, tavarankarsinta kannattaa tehdä juuri niin kuin hän neuvoo tai muuten luultavasti tulee takapakkia. Siis jos haluaa oikeasti kaikesta turhasta eroon eikä vain vähän sieltä sun täältä lattiatilaa lisää:)
keskiviikko 23. joulukuuta 2015
Vuoden mutsi
Satu Rämö ja Katja Lahti
2012
303s. / Avain
Tiesin jo alkuvuodesta hankkivani kirjan itselleni lahjaksi alkavan äitiysloman kunniaksi. Olipa kiva viimeisinä päivinä todella tehdä kyseinen hankinta. Samalla ostin Vuoden mutsi 2 -kirjankin hyllyyn valmiiksi odottamaan taaperoaikaa.
Lopulta kävikin niin, että en malttanut tarttua kirjaan lomani alettua. Tahkosin mieluummin kirjoja, jotka on pitänyt lukea jo pieni ikuisuus sitten, mutta uutuudet ovat aina kiilanneet eteen. Toisaalta taas valmistauduin vauvan tuloon lukemalla ns. vakavia aiheeseen liittyviä kirjoja, jotta tietäisin vähän mitä odottaa raskauden loppupuolella/synnytyslaitoksella/ensimmäisinä päivinä kotiuduttuamme. Mutta synnytyslaitoksella oli vihdoin viimein Vuoden mutsin vuoro.
Lyhyesti sanottuna kirja oli kovasti mieleeni. Kirjan tekstit ovat sopivasti pilke silmäkulmassa kirjoitettuja ja per aihe tilaa on käytetty yhden tai kahden sivun verran. Juuri sopiva yhdistelmä vähän väsyneelle synnyttäjälle, jolla on pieni ihmisenalku kainalossa tuhisemassa. Ja tosiaankin kirja tarjosi vähän tuoretta näkökulmaa vakavamman tietokirjallisuuden ja Vauva-lehtien artikkeleiden lukemisen jälkeen. Kun kirjalla vielä on kaksi kirjoittajaa niin kirjan sisällekin mahtuu kivasti kahta eri näkökulmaa samoista aiheista.
Suosittelen kirjaa tulevalle äidille, hyvä vertaistukilahja esim. vauvakutsuille.
2012
303s. / Avain
Tiesin jo alkuvuodesta hankkivani kirjan itselleni lahjaksi alkavan äitiysloman kunniaksi. Olipa kiva viimeisinä päivinä todella tehdä kyseinen hankinta. Samalla ostin Vuoden mutsi 2 -kirjankin hyllyyn valmiiksi odottamaan taaperoaikaa.
Lopulta kävikin niin, että en malttanut tarttua kirjaan lomani alettua. Tahkosin mieluummin kirjoja, jotka on pitänyt lukea jo pieni ikuisuus sitten, mutta uutuudet ovat aina kiilanneet eteen. Toisaalta taas valmistauduin vauvan tuloon lukemalla ns. vakavia aiheeseen liittyviä kirjoja, jotta tietäisin vähän mitä odottaa raskauden loppupuolella/synnytyslaitoksella/ensimmäisinä päivinä kotiuduttuamme. Mutta synnytyslaitoksella oli vihdoin viimein Vuoden mutsin vuoro.
Lyhyesti sanottuna kirja oli kovasti mieleeni. Kirjan tekstit ovat sopivasti pilke silmäkulmassa kirjoitettuja ja per aihe tilaa on käytetty yhden tai kahden sivun verran. Juuri sopiva yhdistelmä vähän väsyneelle synnyttäjälle, jolla on pieni ihmisenalku kainalossa tuhisemassa. Ja tosiaankin kirja tarjosi vähän tuoretta näkökulmaa vakavamman tietokirjallisuuden ja Vauva-lehtien artikkeleiden lukemisen jälkeen. Kun kirjalla vielä on kaksi kirjoittajaa niin kirjan sisällekin mahtuu kivasti kahta eri näkökulmaa samoista aiheista.
Suosittelen kirjaa tulevalle äidille, hyvä vertaistukilahja esim. vauvakutsuille.
tiistai 20. lokakuuta 2015
Tee siitä tapa eli kuinka kitket huonot tavat ja teet hyvistä pysyviä
Gretchen Rubin
2015 suom. 2015
295 s./Nemo
Tunnustaudun Gretchen Rubinin suureksi faniksi!
Kirjailijan aikaisempi teos Onnellisuusprojekti kolahti ja kovaa. Pääsin tuolloin miettimään oikein urakalla, että mikä minut tekisi arjessa vielä onnellisemmaksi. Päädyin silloin mm. näihin asioihin:
1) Sängyn petaamatta jättämisestä tuli mieheltä sanomista päivittäin. Tajusin, että kun vain alkaisin petaamaan oman puoleni sängystä heti herättyäni, parisuhteen yksi harvoista napinahetkistä jäisi pois ja makuuhuone muuttuisi kerralla viihtyisämmäksi. Parin vuoden aikana olen jättänyt sängyn petaamatta ehkä kaksi kertaa. Toimii!
2) Mietin miten oikeuttaisin lähes jokailtaisen tee+leivos-hetkeni niin, että ei tarvitsisi potea huonoa omatuntoa. Lisäksi ärsytti miten työpaikalla tuli niin nopeasti nälkä päivän alettua ja lounaallakaan ei tuntunut tulevan tarpeeksi täyteen. Siispä aamupalan kimppuun! Nykyinen maustamaton jogurtti, myslit, banaani, mahdolliset marjat tai omena ja chia-siemenet ovat tie jokapäiväiseen onneen. Parasta on, että aamulla ei tarvitse arpoa mitä sitä söisi, koska se on aina tuo sama setti. Kaupassa ei tarvitse arpoa mitä sitä ostaisi, koska täytän kaappiin vain tähän aamiaiseen kuuluvia ainesosia. Helppoa ja töissäkään ei enää kuollut nälkään ensimmäisen tunnin jälkeen!
3) Toinen kotioloissa napinaa aiheuttanut asia oli lahjakkuuteni tavaroiden levittämisen suhteen. Lähdinkin kokeilemaan kirjassa vinkattua 20 asiaa paikalleen -menetelmää. Laittelin joka ilta ennen nukkumaan menoa tavaroita paikoilleen ja muuta ei tarvittukaan. Sen enempää tavaraa harvoin edes lojui missään, mutta kodin yleisilmeeseen tuo pieni iltapuhde vaikutti ihan räjähdysmäisesti! Ajan kuluessa opin laittamaan ison osan tavaroista omille paikoilleen jo heti käytön yhteydessä, joten nykyään meillä on ihan naurettavan siistiä melkein koko ajan:)
Tee siitä tapa tähtää periaatteessa samaan kuin Onnellisuusprojekti. Tee hyvästä tavasta pysyvä, koska se tekee sinusta onnellisemman. Kitke huono tapa, koska se vähentää onnellisuuttasi. Kirjassa esitellään erilaiset ihmistyypit liittyen tapojen omaksumiseen ja pureudutaan siihen, miksi ihmiset käyttäytyvät eri tavoin kun yrittävät ottaa uutta tapaa haltuun.
Onnistuin lukemaan kirjan aika mielenkiintoisessa elämänvaiheessa. Olen voinut alkaa työstämään osaa tavoista osaksi omaa arkea nyt saman tien ja uskon, että minulla on ihan hyvät rahkeet onnistuakin. Minulla on esimerkiksi 5 vuoden päiväkirja, jossa on jokaiselle päivälle kysymys johon tulee vastata. Ongelmana on se, että täyttelen aina vastauksia pari kuukautta jälkijunassa ja oikeasti haluaisin tehdä sitä päivittäin. Tässä kaipaan ryhtiliikettä! Ongelma, johon haluttiin miehen kanssa molemmat perehtyä on se, että me ei ikinä tehdä ruokaa niin paljon että siitä riittäisi pakkaseen. Vaan nytpä tehdään ja ollaan ihan fiiliksissä molemmat. Pienellä kotikokouksella oli kauaskantoiset vaikutukset ja nyt on pakastin ensimmäistä kertaa elämässä täynnä:)
Iso osa muista tavoista onkin sitten sellaisia, että haluaisin omaksua niitä äitiyslomani aikana, kunhan tulokas on syntynyt. Ongelmana luonnollisestikin on se, että vasta kun uusi arki alkaa, voin alkaa tutkimaan miten omat ajatukset tavoista sopivat yhteen uuden elämän kanssa. Siinä mielessä kirja olikin hyvä lukea juuri nyt, sillä minulla on ollut kuukauden päivät aikaa pohdiskella millaista elämää toivoisin että viettäisimme perheenä. Mitkä asiat ovat tärkeimpiä meidän hyvinvoinnin kannalta ja toisaalta mihin emme haluaisi aikaa kuluttaa. Ja näistä on toki muodostunut hyviä keskustelunaiheita miehen kanssa.
Muutamia mainitakseni olemme miettinet mahdollisuutta käydä viikonloppuaamuisin salilla yhdessä koko perheen voimin. Meillä on mahdollisuus käyttää salia, jossa saisimme olla keskenämme ja yhden tunnin aikana minä saisin salitreenin, mies saisi salitreenin eikä tarvitsisi työaamuina herätä hillittömän aikaisin salille ja tosiaan jos ruokataukoja pitäisi pitää niin toinen voi kuitenkin jatkaa treeniä. Kävelylenkit pitäisi juurruttaa osaksi arkirytmiä, mutta vaikka rakastan kävelyä, en tykkää haahuilla yksikseni. Tarvitsen siis joko lenkkiseuraa tai tarkan kävelykohteen. Onneksi tässäkin on ongelma jo tiedostettu niin voi alkaa keskittymään ongelmaratkaisuun. Lisäksi haluaisin jatkaa hyvin alkanutta uusien reseptien kokeilua viikottain. Ennen ongelmana oli liiallinen keittokirjamäärä ja älytön irtoreseptien määrä. Nyt kun tehtiin suursyyssiivous, heitin 98% irtoresepteistä pois ja muutama keittokirjakin sai lähteä. Reseptien valinta helpottui huomattavasti ja olenkin kokeillut kuukauden aikana enemmän uusia reseptejä kuin aikaisemmin vuoden aikana. Ja tähän kun vielä yhdistetään isojen satsien teko, jotta pakkaseenkin menee ruokaa niin avot!;)
En usko, että henkiseen puoleen keskittyvillä self-help-oppailla olisi juurikaan minulle annettavaa. Käytännönläheisyys on ehdottomasti minun juttuni. Se, että saa lukea millaisia ongelmia muut ovat ratkoneet ja millaisia keinoja on otettu käyttöön. Ja tietenkin se vaihe, kun pääsee suunnittelemaan omia kuvioita. Hyvä lukukokemus ehdottomasti:)
2015 suom. 2015
295 s./Nemo
Tunnustaudun Gretchen Rubinin suureksi faniksi!
Kirjailijan aikaisempi teos Onnellisuusprojekti kolahti ja kovaa. Pääsin tuolloin miettimään oikein urakalla, että mikä minut tekisi arjessa vielä onnellisemmaksi. Päädyin silloin mm. näihin asioihin:
1) Sängyn petaamatta jättämisestä tuli mieheltä sanomista päivittäin. Tajusin, että kun vain alkaisin petaamaan oman puoleni sängystä heti herättyäni, parisuhteen yksi harvoista napinahetkistä jäisi pois ja makuuhuone muuttuisi kerralla viihtyisämmäksi. Parin vuoden aikana olen jättänyt sängyn petaamatta ehkä kaksi kertaa. Toimii!
2) Mietin miten oikeuttaisin lähes jokailtaisen tee+leivos-hetkeni niin, että ei tarvitsisi potea huonoa omatuntoa. Lisäksi ärsytti miten työpaikalla tuli niin nopeasti nälkä päivän alettua ja lounaallakaan ei tuntunut tulevan tarpeeksi täyteen. Siispä aamupalan kimppuun! Nykyinen maustamaton jogurtti, myslit, banaani, mahdolliset marjat tai omena ja chia-siemenet ovat tie jokapäiväiseen onneen. Parasta on, että aamulla ei tarvitse arpoa mitä sitä söisi, koska se on aina tuo sama setti. Kaupassa ei tarvitse arpoa mitä sitä ostaisi, koska täytän kaappiin vain tähän aamiaiseen kuuluvia ainesosia. Helppoa ja töissäkään ei enää kuollut nälkään ensimmäisen tunnin jälkeen!
3) Toinen kotioloissa napinaa aiheuttanut asia oli lahjakkuuteni tavaroiden levittämisen suhteen. Lähdinkin kokeilemaan kirjassa vinkattua 20 asiaa paikalleen -menetelmää. Laittelin joka ilta ennen nukkumaan menoa tavaroita paikoilleen ja muuta ei tarvittukaan. Sen enempää tavaraa harvoin edes lojui missään, mutta kodin yleisilmeeseen tuo pieni iltapuhde vaikutti ihan räjähdysmäisesti! Ajan kuluessa opin laittamaan ison osan tavaroista omille paikoilleen jo heti käytön yhteydessä, joten nykyään meillä on ihan naurettavan siistiä melkein koko ajan:)
Tee siitä tapa tähtää periaatteessa samaan kuin Onnellisuusprojekti. Tee hyvästä tavasta pysyvä, koska se tekee sinusta onnellisemman. Kitke huono tapa, koska se vähentää onnellisuuttasi. Kirjassa esitellään erilaiset ihmistyypit liittyen tapojen omaksumiseen ja pureudutaan siihen, miksi ihmiset käyttäytyvät eri tavoin kun yrittävät ottaa uutta tapaa haltuun.
Onnistuin lukemaan kirjan aika mielenkiintoisessa elämänvaiheessa. Olen voinut alkaa työstämään osaa tavoista osaksi omaa arkea nyt saman tien ja uskon, että minulla on ihan hyvät rahkeet onnistuakin. Minulla on esimerkiksi 5 vuoden päiväkirja, jossa on jokaiselle päivälle kysymys johon tulee vastata. Ongelmana on se, että täyttelen aina vastauksia pari kuukautta jälkijunassa ja oikeasti haluaisin tehdä sitä päivittäin. Tässä kaipaan ryhtiliikettä! Ongelma, johon haluttiin miehen kanssa molemmat perehtyä on se, että me ei ikinä tehdä ruokaa niin paljon että siitä riittäisi pakkaseen. Vaan nytpä tehdään ja ollaan ihan fiiliksissä molemmat. Pienellä kotikokouksella oli kauaskantoiset vaikutukset ja nyt on pakastin ensimmäistä kertaa elämässä täynnä:)
Iso osa muista tavoista onkin sitten sellaisia, että haluaisin omaksua niitä äitiyslomani aikana, kunhan tulokas on syntynyt. Ongelmana luonnollisestikin on se, että vasta kun uusi arki alkaa, voin alkaa tutkimaan miten omat ajatukset tavoista sopivat yhteen uuden elämän kanssa. Siinä mielessä kirja olikin hyvä lukea juuri nyt, sillä minulla on ollut kuukauden päivät aikaa pohdiskella millaista elämää toivoisin että viettäisimme perheenä. Mitkä asiat ovat tärkeimpiä meidän hyvinvoinnin kannalta ja toisaalta mihin emme haluaisi aikaa kuluttaa. Ja näistä on toki muodostunut hyviä keskustelunaiheita miehen kanssa.
Muutamia mainitakseni olemme miettinet mahdollisuutta käydä viikonloppuaamuisin salilla yhdessä koko perheen voimin. Meillä on mahdollisuus käyttää salia, jossa saisimme olla keskenämme ja yhden tunnin aikana minä saisin salitreenin, mies saisi salitreenin eikä tarvitsisi työaamuina herätä hillittömän aikaisin salille ja tosiaan jos ruokataukoja pitäisi pitää niin toinen voi kuitenkin jatkaa treeniä. Kävelylenkit pitäisi juurruttaa osaksi arkirytmiä, mutta vaikka rakastan kävelyä, en tykkää haahuilla yksikseni. Tarvitsen siis joko lenkkiseuraa tai tarkan kävelykohteen. Onneksi tässäkin on ongelma jo tiedostettu niin voi alkaa keskittymään ongelmaratkaisuun. Lisäksi haluaisin jatkaa hyvin alkanutta uusien reseptien kokeilua viikottain. Ennen ongelmana oli liiallinen keittokirjamäärä ja älytön irtoreseptien määrä. Nyt kun tehtiin suursyyssiivous, heitin 98% irtoresepteistä pois ja muutama keittokirjakin sai lähteä. Reseptien valinta helpottui huomattavasti ja olenkin kokeillut kuukauden aikana enemmän uusia reseptejä kuin aikaisemmin vuoden aikana. Ja tähän kun vielä yhdistetään isojen satsien teko, jotta pakkaseenkin menee ruokaa niin avot!;)
En usko, että henkiseen puoleen keskittyvillä self-help-oppailla olisi juurikaan minulle annettavaa. Käytännönläheisyys on ehdottomasti minun juttuni. Se, että saa lukea millaisia ongelmia muut ovat ratkoneet ja millaisia keinoja on otettu käyttöön. Ja tietenkin se vaihe, kun pääsee suunnittelemaan omia kuvioita. Hyvä lukukokemus ehdottomasti:)
torstai 4. kesäkuuta 2015
Manhattanin alle: Matka New Yorkin sisuksiin
Erling Kagge
2014 (suom. 2014)
245 s./Johnny Kniga
Mitä tapahtuu ja kenelle?
Erling Kagge on vuosia seikkaillut menemään pitkin maailmaa. Mount Everstit on valloitettu ja hiihdetty niin Pohjois- kuin Etelä-Navallekin. Tällä kertaa elämäntapaseikkailija päätyi pienen porukan kanssa New Yorkin alle viemäriverkostoja tutkimaan. Mitä sieltä löytyikään?
Odotukset kirjan suhteen?
Tartuin kirjaan vähän sillä mentaliteetilla, että nyt löysin hyvin mahdollisesti vuoden kiinnostavimman kirjan. Moni ei ole suurkaupungin viemäreissä seikkaillut ja luulisi, että tarinat mitä sellaiselta reissulta on kerrottavana kutkuttavat kenen tahansa lukijan mieltä. Ja siis come on, kyllähän sitä nyt New Yorkin alla kuhisee vaikka minkälaisia elämäntapoja ja ihmisryhmiä ja vaikkapa alligaattorikin!
Vaan miten kävikään?
Tulin sitten tarttuneeksi vuoden tylsimpään kirjaan. En ehkä koskaan tokene siitä tosiasiasta että eihän siellä New Yorkin alla ollut sitten oikein mitään muuta kuin ulostekasoja ja ryttyisiä nenäliinoja. Alligaattoritkin olivat vain urbaania legendaa. Ja sen kerran kun Erlingin porukat tiesivät jonkun asuvan maanalaisen reittinsä varrella niin tämä henkilö ei ollut "kotona". Siis aivan liian masentavaa...!
Ja jotta lukijaa ärsyttäisi vielä enemmän...
...niin matkakertomukseen oli ympätty kirjallisuussitaatteja toinen toisensa jälkeen. Välillä tuntui, että maan alla muu porukka oli jutellut normaalisti ja Kagge oli sivistänyt kumppaneitaan viittaamalla milloin kenenkin sanomiin viisauksiin. Tässä jos jossain kirjassa korostuu se, että kun ei ole mitään mielenkiintoista sanottavaa omasta seikkailustaan niin pituutta kirjalle ollaan koetettu saada jaarittelemalla jostain täysin yhdentekevästä ja haettu syvyyttä sitten kirjallisuuden kuolemattomista lauseista. Yh, niin huono kirja että ihan itkettää.
2014 (suom. 2014)
245 s./Johnny Kniga
Mitä tapahtuu ja kenelle?
Erling Kagge on vuosia seikkaillut menemään pitkin maailmaa. Mount Everstit on valloitettu ja hiihdetty niin Pohjois- kuin Etelä-Navallekin. Tällä kertaa elämäntapaseikkailija päätyi pienen porukan kanssa New Yorkin alle viemäriverkostoja tutkimaan. Mitä sieltä löytyikään?
Odotukset kirjan suhteen?
Tartuin kirjaan vähän sillä mentaliteetilla, että nyt löysin hyvin mahdollisesti vuoden kiinnostavimman kirjan. Moni ei ole suurkaupungin viemäreissä seikkaillut ja luulisi, että tarinat mitä sellaiselta reissulta on kerrottavana kutkuttavat kenen tahansa lukijan mieltä. Ja siis come on, kyllähän sitä nyt New Yorkin alla kuhisee vaikka minkälaisia elämäntapoja ja ihmisryhmiä ja vaikkapa alligaattorikin!
Vaan miten kävikään?
Tulin sitten tarttuneeksi vuoden tylsimpään kirjaan. En ehkä koskaan tokene siitä tosiasiasta että eihän siellä New Yorkin alla ollut sitten oikein mitään muuta kuin ulostekasoja ja ryttyisiä nenäliinoja. Alligaattoritkin olivat vain urbaania legendaa. Ja sen kerran kun Erlingin porukat tiesivät jonkun asuvan maanalaisen reittinsä varrella niin tämä henkilö ei ollut "kotona". Siis aivan liian masentavaa...!
Ja jotta lukijaa ärsyttäisi vielä enemmän...
...niin matkakertomukseen oli ympätty kirjallisuussitaatteja toinen toisensa jälkeen. Välillä tuntui, että maan alla muu porukka oli jutellut normaalisti ja Kagge oli sivistänyt kumppaneitaan viittaamalla milloin kenenkin sanomiin viisauksiin. Tässä jos jossain kirjassa korostuu se, että kun ei ole mitään mielenkiintoista sanottavaa omasta seikkailustaan niin pituutta kirjalle ollaan koetettu saada jaarittelemalla jostain täysin yhdentekevästä ja haettu syvyyttä sitten kirjallisuuden kuolemattomista lauseista. Yh, niin huono kirja että ihan itkettää.
sunnuntai 3. toukokuuta 2015
Hyvän mielen vaatekaappi
Rinna Saramäki
2013
295 s./Atena
Mitä tapahtuu ja kenelle?
Rinna Saramäki pyrkii nykyään ostamaan vähemmän ja laadukkaampaa. Hän täyttää vaatekaappinsa vaatteilla, jotka pelaavat hyvin yhteen, kestävät käytössä pidempään kuin yhden sesongin eikä niiden hankkimisesta koidu samanlaisia omantunnontuskia kuin aikaisemmin halpavaateketjujen rättejä kotiuttaessa. Saramäki on opetellut jättämään impulssiostokset kauppaan, tutkimaan kankaita tarkemmin ja pärjäämään 33 vaatteella sesongissa. Pääpiste kirjassa on omien vaateongelmien ratkaiseminen, mutta samalla sivutaan myös muotiteollisuuden ongelmakohtia.
Inspiroivin juttu?
Kirja oli kokonaisuudessaan hyvin inspiroiva, mutta kivoista projekteista helposti innostuvana melkein harmittaa, etten tullut lukeneeksi kirjaa jo aikaisemmin. Olen jo vähentänyt turhaa ostamista (en ole koskaan edes osannut heittää ihan ranttaliksi), siirtynyt varsinkin kengissä ja laukuissa ostamaan laatua, pitänyt sesongin aikana 33 vaatetta näkyvillä ja pikkuhiljaa heivannut pois säilytykseen jääneitä turhakkeita ja keskittynyt ostamaan vaatekappaleita, jotka sopivat hyvin yhteen muun vaatekaapin sisällön kanssa. Sanoisinkin, että nyt kirjasta jäi päällimmäiseksi mieleen halpavaateketjujen liian edulliset hinnat ja mitä se tarkoittaa ompelijoille. Onpa turhauttavaa tietää, että jos kuluttaja maksaisi edullisista ostoksista 3 euroa enemmän, tuotantoketjun jokainen osapuoli saisi huomattavasti reilumman korvauksen työstään. Kyllä pistää miettimään!
Miten tästä eteenpäin?
Kirjassa esitettiin mielenkiintoisia tapoja tutustua omaan vaatemakuun ja vaatekaapin sisältöön ja varautumaan tuleviin tarpeisiin budjetin avulla. Juuri nyt tätä projektia ei kannata lähteä toteuttamaan, koska elämäntilanne on sellainen, että yritän seuraavat puoli vuotta selvitä kutakuinkin omistamillani vaatteilla, mutta ehkä ensi vuoden alussa olisi kiva pohtia näitä kuvioita tarkemmin.
Saramäki kehottaa lukijaa kirjaamaan ensin ylös kaikki erilaiset tilanteet, joita tulee kohtaamaan esimerkiksi kuukauden aikana. Millaisissa asukokonaisuuksissa lukija näkee itsensä noissa tilanteissa? On typerää hankkia isoa kasaa biletoppeja, jos tietää käyvänsä baarissa korkeintaan kerran vuodessa, kotibileissä ehkä kolme kertaa vuodessa. Kun tietää ihanteelliset asukokonaisuudet erilaisiin elämäntilanteisiin, on helpompi nähdä mitä helmiä vaatekaapissa jo on ja mitä sieltä puuttuu. Lisäksi vaatekaapissa säilössä olevat turhakkeet paljastuvat. Jos haluaa pikkuhiljaa siirtyä hankkimaan kalliimpaa ja laadukkaampaa, voi puuttuvat tuotteet sijoitella vaikka viiden vuoden vaatebudjettiin. Hitsi, kyllä houkuttelisi lähteä tähän projektiin jo nyt!
2013
295 s./Atena
Mitä tapahtuu ja kenelle?
Rinna Saramäki pyrkii nykyään ostamaan vähemmän ja laadukkaampaa. Hän täyttää vaatekaappinsa vaatteilla, jotka pelaavat hyvin yhteen, kestävät käytössä pidempään kuin yhden sesongin eikä niiden hankkimisesta koidu samanlaisia omantunnontuskia kuin aikaisemmin halpavaateketjujen rättejä kotiuttaessa. Saramäki on opetellut jättämään impulssiostokset kauppaan, tutkimaan kankaita tarkemmin ja pärjäämään 33 vaatteella sesongissa. Pääpiste kirjassa on omien vaateongelmien ratkaiseminen, mutta samalla sivutaan myös muotiteollisuuden ongelmakohtia.
Inspiroivin juttu?
Kirja oli kokonaisuudessaan hyvin inspiroiva, mutta kivoista projekteista helposti innostuvana melkein harmittaa, etten tullut lukeneeksi kirjaa jo aikaisemmin. Olen jo vähentänyt turhaa ostamista (en ole koskaan edes osannut heittää ihan ranttaliksi), siirtynyt varsinkin kengissä ja laukuissa ostamaan laatua, pitänyt sesongin aikana 33 vaatetta näkyvillä ja pikkuhiljaa heivannut pois säilytykseen jääneitä turhakkeita ja keskittynyt ostamaan vaatekappaleita, jotka sopivat hyvin yhteen muun vaatekaapin sisällön kanssa. Sanoisinkin, että nyt kirjasta jäi päällimmäiseksi mieleen halpavaateketjujen liian edulliset hinnat ja mitä se tarkoittaa ompelijoille. Onpa turhauttavaa tietää, että jos kuluttaja maksaisi edullisista ostoksista 3 euroa enemmän, tuotantoketjun jokainen osapuoli saisi huomattavasti reilumman korvauksen työstään. Kyllä pistää miettimään!
Miten tästä eteenpäin?
Kirjassa esitettiin mielenkiintoisia tapoja tutustua omaan vaatemakuun ja vaatekaapin sisältöön ja varautumaan tuleviin tarpeisiin budjetin avulla. Juuri nyt tätä projektia ei kannata lähteä toteuttamaan, koska elämäntilanne on sellainen, että yritän seuraavat puoli vuotta selvitä kutakuinkin omistamillani vaatteilla, mutta ehkä ensi vuoden alussa olisi kiva pohtia näitä kuvioita tarkemmin.
Saramäki kehottaa lukijaa kirjaamaan ensin ylös kaikki erilaiset tilanteet, joita tulee kohtaamaan esimerkiksi kuukauden aikana. Millaisissa asukokonaisuuksissa lukija näkee itsensä noissa tilanteissa? On typerää hankkia isoa kasaa biletoppeja, jos tietää käyvänsä baarissa korkeintaan kerran vuodessa, kotibileissä ehkä kolme kertaa vuodessa. Kun tietää ihanteelliset asukokonaisuudet erilaisiin elämäntilanteisiin, on helpompi nähdä mitä helmiä vaatekaapissa jo on ja mitä sieltä puuttuu. Lisäksi vaatekaapissa säilössä olevat turhakkeet paljastuvat. Jos haluaa pikkuhiljaa siirtyä hankkimaan kalliimpaa ja laadukkaampaa, voi puuttuvat tuotteet sijoitella vaikka viiden vuoden vaatebudjettiin. Hitsi, kyllä houkuttelisi lähteä tähän projektiin jo nyt!
maanantai 6. huhtikuuta 2015
Pientä säätöä
Anna Perho
2015
159 s./Otava
Mitä tapahtui ja kenelle?
Anna Perholle on sattunut ja vaikka mitä. Sählääminen on Perhon mukaan elämäntyyli ja hänen uusin kirjansa on kunnianosoitus tälle toiminnalle. Muistojen siivin suhataan New Yorkista Helsingin asematunneliin ja mafian mailta Ypäjälle.
Mitä pidin?
En olisi varmaan tullut tarttuneeksi kirjaan muuten, mutta satuin voittamaan sen Intagramin kilpailussa - ja onneksi voitin. Olisi mennyt viihdyttävä kirja sivusuun! Suhtauduin kirjan kolumnityyppisiin teksteihin samalla palolla kuin Anna-Leena Härkösen vastaaviin tuotoksiin. Tajusin tarttua kirjaan juuri oikealla hetkellä ja se viihdyttikin minua loistavasti toipuessani voimat vieneestä vatsataudista. Hetken aikaa sohvalla koomaileminen ei ollutkaan ihan niin tylsää.
Ajatuksia?
Meissä kaikissa asuu varmasti jonkunasteinen säätäjä. Olisipa kätevää, jos kaikilla olisi Perhon kirjoittajan taidot, näin saisimme kaikki kivasti omat vauhdikkaimmat ja järjettömimmät muistot talteen yksiin kansiin. Vaikka Perholle on tosiaan sattunut ja vaikka mitä, niin uskon, että lopulta aika lailla meille kaikille on sattunut kasa kertomisen arvoisia juttuja. Näin ollen on vaikea keksiä kenelle Perhon kirjaa ei voisi suositella: tuntuu, että samaistuminen ei voisi olla helpompaa.
2015
159 s./Otava
Mitä tapahtui ja kenelle?
Anna Perholle on sattunut ja vaikka mitä. Sählääminen on Perhon mukaan elämäntyyli ja hänen uusin kirjansa on kunnianosoitus tälle toiminnalle. Muistojen siivin suhataan New Yorkista Helsingin asematunneliin ja mafian mailta Ypäjälle.
Mitä pidin?
En olisi varmaan tullut tarttuneeksi kirjaan muuten, mutta satuin voittamaan sen Intagramin kilpailussa - ja onneksi voitin. Olisi mennyt viihdyttävä kirja sivusuun! Suhtauduin kirjan kolumnityyppisiin teksteihin samalla palolla kuin Anna-Leena Härkösen vastaaviin tuotoksiin. Tajusin tarttua kirjaan juuri oikealla hetkellä ja se viihdyttikin minua loistavasti toipuessani voimat vieneestä vatsataudista. Hetken aikaa sohvalla koomaileminen ei ollutkaan ihan niin tylsää.
Ajatuksia?
Meissä kaikissa asuu varmasti jonkunasteinen säätäjä. Olisipa kätevää, jos kaikilla olisi Perhon kirjoittajan taidot, näin saisimme kaikki kivasti omat vauhdikkaimmat ja järjettömimmät muistot talteen yksiin kansiin. Vaikka Perholle on tosiaan sattunut ja vaikka mitä, niin uskon, että lopulta aika lailla meille kaikille on sattunut kasa kertomisen arvoisia juttuja. Näin ollen on vaikea keksiä kenelle Perhon kirjaa ei voisi suositella: tuntuu, että samaistuminen ei voisi olla helpompaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)