Tytöt

Emma Cline
2016 suom. 2016
297 s./Otava

En ole nyt äitiyslomalla juurikaan lukenut tämän hetken kärkikirjallisuutta, mutta saatuani Clinen esikoisromaanin ja törmättyäni sitä ylistäviin arvioihin tuntui luonnolliselta tarttua siihen hetimiten.

Kirjassa eletään kesää 1969, aikaa jonka maailma myöhemmin muistaisi rakkauden kesänä. Kalifornialaistyttö Evie on kyllästynyt parhaaseen ystäväänsä, jonka kanssa hän viettää aikaa oikeastaan vain vanhasta tottumuksesta. Jännittävä seikkailu tuntuukin olevan ihan kulman takana, kun Evie törmää puistossa hippityttö Suzanneen ja ihastuu tähän palavasti. Suzanne johdattaa nuoren ja vaikutuksille alttiin Evien kommuuniin, jota pyörittää Russell -niminen mies. Aluksi elämä maatilalla on pelkkää joutenoloa ja huumetrippejä, mutta pinnan alla kuohuu ja Russellin ympärille kehittyneen kultin päivät alkavat olla luetut.

Tytöt-romaanin taustalla vaikuttaa Charles Mansonin johtaman kultin vaiheet. Vaikka mies on nimenä hyvinkin tuttu ja pompahtaa vastaan siellä täällä, en silti muistanut kovinkaan tarkkaan mitä hän loppujen lopuksi oikein teki kultteineen. Näin ollen kirjan tarina kiinnosti kovasti ihan ensimmäisistä sivuista asti. Innostuin siinä määrin, että aloin Helsingin Sanomien vinkkaamana kuuntelemaan You Must Remenber This -podcastia, jossa käydään läpi Mansonin historiaa kymmenen osan verran. Kuuntelen podcastia omilla kävelylenkeilläni, joten en ole vielä edennyt edes puoliväliin, joten en osaa vielä ottaa kantaa miten paljon Clinen romaanin tapahtumat sivuavat todellisia historiallisia tapahtumia.

Historian havina on toimiva lisä romaanissa, mutta Clinen tapa käsitellä tyttönä olemista on kuitenkin se, miksi kirja jää mieleen pidemmäksi aikaa. Nuoren tytön elämä on juurikin täynnä surua, jolle ei ole syytä, ahdistavia ja hämmentäviä hetkiä, jatkuvaa epävarmuutta ja melkoista itsekeskeisyyttä. Se on myös jännittävää aikaa, jolloin kaikki tuntuu mahdolliselta ja se kaikki on saatava nytheti. Kaikesta epävarmuudesta huolimatta ei osaa pelätä, uskoo että elämä kantaa. Cline tavoittaa erilaiset tunnetilat todella hyvin, nyökyttelin jatkuvasti lukiessani hänen runollista kieltään.

Jokin syy kuitenkin on sille, että toteemikirjaksi tästä ei ole - ainakaan minulle. Evie ei ehkä kuitenkaan onnistunut herättämään minussa tarpeeksi sympatiaa. Hänestä ei ollut helppo pitää. Mutta ehkäpä tämän päivän nuoret tytöt saisivat tästä vielä enemmän irti. Ehkä tarina olisi parhaimmillaan nuorena tyttönä, niin kuin aikoinaan Spungenin Nancy.

Baltimoren sukuhaaran tragedia

Joël Dicker
2015 suom. 2016
554 s./Tammi

Olipa ilo lukea tämä kirja!

Pitkästä aikaa lukuromaani, jossa tarjoiltiin kaikkia rakastamiani elementtejä ystävyystarinoista sukusalaisuuksiin. Traagisista tapahtumista ammentavan juonivetoisen tarinan parissa ei voi kuin viihtyä.

Kirjailija Marcus Goldman päättää kirjoittaa kirjan rakkaudestaan Baltimoren serkkuja ja heidän perhettään kohtaan. Nuoruusvuodet kuluvat onnellisissa merkeissä varakkaan serkkuperheen luona, jonne Marcus on aina ollut tervetullut. Lopulta kohtalo kuitenkin puuttuu peliin ja ennen niin menestyneet Baltimoren Goldmanit tulevat tiensä päähän.

Huomasin, että lukufiilikseni muistutti kovasti aikaisempia kokemuksiani John Irvingin kanssa. Tietenkin täytyy unohtaa yhtälöstä Irvingin tavaramerkit kuten paini, karhu, kokeneet vanhemmat naiset ja Wienin katukuva. Kuitenkin se mitä jää jäljelle kuten tarinan rönsyily ja pienet erikoiset yksityiskohdat päähenkilöiden elämässä ja se miten nuori mies etsii totuutta menneisyydestä...

Dickerin kirjoihin tulee varmasti tartuttua jatkossakin. Pakko kuitenkin huikata, että vähän ärsytti muuten erinomaisesti kudotussa tarinassa se, miten toistuvasti viitattiin tulevaan tragediaan, mutta lukija tietenkin joutui arvailemaan tragedian laatua viimeisille sivuille asti. Tietysti voi ajatella, että tehokeino on siinä mielessä hyvinkin onnistunut, että lukija todella ei malta olla laskematta kirjaa käsistään jotta kaikki selviäisi, mutta omaan makuuni ehkä liian yliampuvaa kuitenkin.

Jenkkivuosi

Anu Jaantila
1979
203 s./ Otava

Sannan vaihto-oppilasvuodesta kertova kirja on roikkunut lukulistallani viimeiset 15 vuotta. Kirja(sarja) on kirjoja rakastavan ystäväni yksi kaikkien aikojen rakkaimmista lukukokemuksista ja olemmekin jutelleet useaan otteeseen niin Sannasta kertovista kirjoista kuin elämästä Yhdysvalloissa.

Muutama vuosi ehti tosiaan kulua ennen kuin sain tartuttua kirjaan. Jossain välissä epäilin, että olisin lukenut Jenkkivuoden teininä, mutta tarina ei kyllä herättänyt mitään uinuvia muistikuvia kirjasta. Oletankin, että tämä oli minulle ensimmäinen lukukerta. Kirja olisi kyllä ihan varmasti tehnyt minuunkin teininä niin suuren vaikutuksen etten olisi voinut unohtaa sitä niin totaalisesti.

Jenkkivuosi on kestänyt aikaa yllättävän hyvin. Toki nykyajan välttämättömyydet loistavat poissaolollaan kännyköistä lähtien, mutta itse vaihto-oppilasvuosikokemuksien uskoisin olevan hyvinkin samankaltaisia näin 30 vuotta myöhemminkin. Sannan ja Samin tuttavuuden kehittyminen hiljalleen lujaksi ystävyydeksi ei myöskään ole sidottu aikaan tai paikkaan.

Yhdysvallat on aina kiinnostanut minua ja muutama ystävistänikin on aikoinaan lähtenyt niille main vaihtoon ja au pairiksi. Jos olisin vähänkin enemmän vanhojen toteutumattomien unelmien perään haikaileva, kirjan aihe olisi voinut herättää eloon menneisyyden kipupisteitä;) Olen kuitenkin jo sinut sen kanssa, etten koskaan lähtenyt vaihtoon, joten katkerilta kyyneleiltä vältyttiin tällä kertaa.

Sannan tarina jatkuisi vielä kirjoissa Dear Sanna; Love, Sam ja Sanna ja Sam forever, mutta päätin katkaista oman lukuputkeni ensimmäiseen osaan. Tässä vaiheessa minua kiinnosti nimenomaan vaihto-oppilasvuoden kuulumiset. Täytyykin kysyä ystävältä joskus, että miten päähenkilöiden tarina oikein jatkuikaan...

Yhdysvaltojen osavaltio-haaste: Michigan

Tervetuloa Joylandiin

Stephen King
2013 suom. 2015
287 s. /Tammi

Mitä tapahtuu ja kenelle?
Eletään kesää 1973, kesää jota Dev tulee aina muistelemaan elämänsä parhaana kesänä. 21-vuotias Dev päätyy töihin Joylandin huvipuistoon, joka tarjoaa sopivan hengähdystauon kaiken opiskelun ja ihmissuhdedraaman keskellä. Kesä on täynnä uusia ystäviä, tivoli-kielen opettelua, raskaita työpäiviä ja helteisistä päivistä nauttimista. Niin, ja mahtuuhan joukkoon yksi vanha murhatapaus, joka ei koskaan selvinnyt...

Vihdoinkin tartuin Kingin kirjaan!
Olen itsepintaisesti pysytellyt erossa Kingin tuotannosta, vaikka olen periaatteessa ollut hyvinkin tietoinen siitä ettei mies tehtaile viihdyttävää tusinatavaraa vaan useissa hänen teoksissaan on jopa melankolinen pohjavire. Silti olen kokenut, että poistuisin liikaa mukavuusalueeltani, jos lähtisin Kingin matkaan. Onneksi monessa kotimaisessa kirjablogissa on nyt kesän aikana ollut juttua Kingin uusimmasta ja viimeistään Lumiomenan kirjoitus sai minut vakuuttuneeksi: tämä on se kirja joka on luettava!

Yksi vuoden parhaista lukukokemuksista!
Ja en joutunut pettymään! Tarinaan liittyvä kummitusjuttu oli juuri oikeanlainen, sellainen että pulssi kiihtyy huomaamattaan kun tarinaa lukee eteenpäin. Nuoren miehen kasvukipuilu, elämän rajallisuus ja kuolemaa tekevä huvipuisto loivat kirjallista tunnelmaa, joka oli juuri sopivasti surumielinen. Tästä kertomuksesta sai irti niin paljon muutakin kuin hetkellistä hupia. Suosittelen!

Arvoitus nimeltä Margo

John Green
2008 suom. 2015
400s. /WSOY

Mitä tapahtui ja kenelle?
Quentin saa oivan tilaisuuden auttaa ikiaikaista ihastuksensa kohdetta Margoa, kun tyttö haluaa kostaa lähiaikoina kokemiaan vääryyksiä. Parivaljakko on ollut jo vuosia toistensa naapureita, mutta aika on ajanut vanhat ystävykset eroon toisistaan: Quentin hengailee koulun bändipiireissä kun taas Margo on päätynyt lukion kuningattaren rooliin. Päättäjäispäivään ei ole enää pitkälti ja kostonyön jälkeen Margo uusii jo tutuksi tulleen katoamistemppunsa. Onnistuuko Quentinin selvittää arvoitus nimeltä Margo?

Mistä pidin tarinassa?
Tämäkin Greenin kirja on sujuvasti kirjoitettu ja tarina nappaa lukijan mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Dialogi on nasevaa ja uskottavaa, kirjailija todella tuntee teinien sielunelämän ja osaa viljellä juuri oikeanlaista huumoria. En yhtään ihmettele, että Greenin tuotanto on niin pinnalla juuri nyt. Toisaalta on myös helppo uskoa, että hänen kirjansa kestävät aikaakin.

Mistä en pitänyt tarinassa?
Tarinaa tuli pakostikin verrattua loistavaan Tähtiin kirjoitettu virhe -kirjaan ja ihan sille tasolle ei Arvoitus nimeltä Margo yltänyt - vaikka en tohtinut sitä edes odottaakaan. Siinä missä tarina syöpäsairaista nuorista tuntui koskettavan muitakin kuin teini-ikäisiä, Arvoitus nimeltä Margo on auttamatta nuortenkirja ja selkeästi enemmän teinix. Vahvasti Margon lumovoimaan nojaava tarina ei saanut minua vakuuttumaan tytön ainutlaatuisuudesta, joten tietty fiilis jäi saavuttamatta...

Linnanneidon lokikirja

Dodie Smith
1949 suom. 2002
374 s./Gummerus

Mitä tapahtui ja kenelle?
Tarinassa seurataan Cassandra Mortmainen ja hänen perheensä vaiheita vanhassa, jo parhaat päivänsä eläneessä linnassa. Perhe on kituutellut jo vuosia, sillä isän lupaavasti alkanut kirjailijanura tyssäsi yllättäen ensimmäiseen kirjaan eikä hyvämaineisen perheen tyttöjen oikein sovi tehdä työtä. Cassandra haaveilee kirjailijanurasta ja tekee merkintöjä perheensä arjesta muistikirjoihinsa. Kaikki saavat uutta potkua, kun samaan kylään muuttaa varakkaat veljekset vanhempineen. Onko Cassandran siskon mahdollista saada varakas aviomies niin kuin hän on aina haaveillut?

Lunastiko kirja odotukset?
Kirja on pyörinyt must-read-listoillani jo vuosia, vaikka en ole koskaan edes tiennyt mistä se oikeastaan kertoo. Ennakko-odotuksia ei siis juurikaan ollut ehtinyt kertymään (paitsi, että olen ymmärtänyt kirjan olevan todella rakastettu lukijoiden keskuudessa), joten tarina todellakin sykähdytti ihanuudellaan. Olisinpa tajunnut jo aikaisemmin tarttua tähän kirjaan!

Lukukokemuksesta.
Mortmainen perheen elämästä on onnistuttu kirjoittamaan todella tunnelmallinen ja ihastuttava tarina. Tyttökirjallisuuden hahmoiksi kaikki henkilöhahmot olivat mukavan realistisia ja monisyisiä. Tykästyin myös lukiessani siihen, että en todellakaan tiennyt mihin suuntaan tarina kehittyisi ja mitä kenellekin tapahtuisi. Smithin ote tarinaan oli raikas ja jopa moderni, välillä oli vaikea uskoa, että tarina on todella kirjoitettu melkein 70 vuotta sitten!

Kenelle suosittelisin?
Tunnelmallista tarinaa kaipaavalle syksyn ja talven pimeneviin iltoihin. Tyttökirjallisuuden ystäville, jotka haluavat kokea genren sisällä vähän jotain erilaista. Kaiken ikäisille tytöille ja naisille, jotka haluavat sukeltaa ensirakkauden maailmaan, mutta ovat saaneet tarpeekseen liian hempeistä tarinoista.

Linnanneidon lokikirja on IHANA kirja<3

Tähtiin kirjoitettu virhe

John Green
2012 suom. 2013
340 s./WSOY

Sain vihdoinkin luettua lähiaikoina paljon pinnalla olleen nuortenkirjan Tähtiin kirjoitettu virhe. Ja olipa hieno tarina! En ymmärrä miksi ketkuttelin asian kanssa näinkin kauan, mutta olen onnellinen, etten sentään jättänyt kokonaan lukematta.

Tarina on yksinkertaisuudessaan tämä: parantumatonta syöpää sairastava Hazel ja syövästään toipumassa oleva Augustus tapaavat ja rakastuvat päätä pahkaa. Luvassa on koko elämänkirjo rakkauden huumasta sairauden koviin kiputiloihin, hillittömän hauskoista inside-jutuista surun kyyneleisiin.  

Kirjan takakansi tiivistää tarinan hienosti: riipaisevan hauska, filosofisen älykäs ja vimmaisen rohkea romaani rakkaudesta, periksi antamattomuudesta ja elämän odottamattomuudesta. Lisäisin vielä, että dialogi etenee luonnollisesti ja kokonaisuus on hyvin elämänmakuinen. Tarina toi mieleeni elokuvan Rakkautta ennen aamua ja nuoruuden koskettavan lukukokemuksen kirjan Sinä ja minä ikuisesti parissa. 

Todella hieno teos, jonka parissa kaikenikäiset lukijat viihtyvät ja liikuttuvat. Tarina jää varmasti mieleen pitkäksi aikaa. Jos luet vain yhden kirjan vuodessa, lue tämä!

Amerikan valloitus jatkuu: Indiana

Sleepers - Katuvarpuset

Lorenzo Carcaterra
1995
373 s./Arrow Books

Lorenzo Carcaterra
1995
373 s./Arrow Books

Lorenzo Carcaterra

1995

373 s./Arrow Books

Lorenzo Carcaterra

1995
373 s./Arrow Books


Luin ennen New Yorkin matkaamme Lorenzo Carcaterran omiin lapsuus- ja nuoruusmuistoihin perustuvan The Sleepers -kirjan, joka oli yksi oman nuoruuteni tärkeimmistä kirjoista.

Kirja sijoittuu pääosin 1960-luvun New Yorkin Hell's Kitchenin alueelle, jossa neljä nuorta poikaa tekevät virheen, jolla on kauaskantoiset vaikutukset. Pienenä pilana alkanut varkaus päättyy traagisesti sivullisen vakavaan loukkaantumiseen ja ystävykset lähetetään vuodeksi pahanmaineiseen poikien koulukotiin. Vietettyään koulukodissa muutaman viikon alkaa olla hyvin selvää, että he eivät tule koskaan unohtamaan sitä henkistä ja fyysistä väkivaltaa, jota he päivittäin joutuvat kohtaamaan siellä. Vuodet vierivät ja pojista kasvaa miehiä, joiden elämät ovat kulkeneet kovin erilaisiin suuntiin. Michael on lukenut itsensä lakimieheksi ja yrittää kovasti unohtaa nuoruuden kauhut. Shakes on päätynyt lehtialalle ja yrittää elää mahdollisimman tavallista elämää katse tulevaisuudessa. John ja Tommy puolestaan eivät koskaan toipuneet ajasta koulukodissa ja näin ollen rikoksen poluille oli helppo lähteä, sillä onhan helpompi olla pelätty kuin joutua itse pelkäämään henkensä edestä. Eräänä päivänä sattuma järjestää kaksi ystävyksistä kasvokkain poikakodin entisen vartijan kanssa ja kostonkierre alkaa.

Ymmärrän miksi moni välttelee vanhojen suosikkikirjojensa uudelleen lukemista, sillä onhan se yksinkertaisesti sydäntä raastavaa, jos vanhalla kirjarakkaudella ei ole enää samalla tavalla annettavaa kuin ennen. Valmistuin kohtaamaan Carcaterran kirjan melko realistisin odotuksin ja sain kirjasta aikalailla irti sen, mitä odotinkin saavani. Ei enää suuria tunteenpurkauksia ja itsensä uneen itkemistä, mutta kuitenkin vahva ymmärrys siitä, miksi kirja aikoinaan oli niin tärkeä. Tähän on tyytyminen.

En halua sanoa, että kirja olisi tuottanut varsinaista pettymystä aikuiselle lukijalle, mutta sanotaan näin, että se ei oikeastaan antanut mitään uutta ajattelemisen aihetta, ja se kirpaisi kaikkein eniten. Elokuvaversio on aina ollut minulle rakkaampi kuin kirjaversio. Aikoinaan kirja tuntui antavan aika paljonkin lisäsisältöä kokonaisuuteen, mutta nyt koen, että elokuvaversio on minulle täydellinen enkä kaipaa mitään lisää.

Oli kuitenkin mahtava juttu, että ehdin lukea kirjan ennen matkaamme, sillä hotellimme oli suureksi yllätyksekseni tasan vanhan Hell´s Kitchenin alueella! Vaikka New York onkin muuttunut vuosien saatossa eikä kyseinen alue ole enää sellainen kuin 1960-1980 -luvuilla, niin hymyilinpä silti kahta leveämmin pelkästä ajatuksesta samoilla kaduilla kulkemisesta. Juuri näin tässä pitikin käydä:)

Lola ylösalaisin



Monika Fagerholm
2012 suom. 2012
491 s./Teos

Monika Fagerholmin teoksiin on tullut aluksi tartuttua varsin ennakkoluulottomasti ja myöhemmin ehkä pienen, alati kasvavan, jännityksen turvin.

Amerikkalainen tyttö on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani, jonka tulin aikoinaan poimineeksi kirjaston hyllystä takakansitekstin väläyteltyä viittauksia salaperäisestä tytöstä ja tämän kuolemasta. Teoksen luettuani tiesin jo odottaa seuraavaltakin lukukokemukselta yllättäviä kielellisiä ratkaisuja, osittain vaikeaselkoista kerrontaa ja mahdotonta rönsyilyä sinne tänne. Diivassa kohtasikin kaikki nämä elementit ja pidin siitä kovasti. Sydän ei kuitenkaan jättänyt yhtä lyöntiä välistä niin kuin Amerikkalaista tyttöä lukiessani. Ihanat naiset rannalla olikin sitten suuren luokan pettymys - en ole vieläkään toipunut siitä täysin... Perinteisempään kerrontaan luottava tarina ei oikein missään vaiheessa sytyttänyt ja lässähti lopulta kokonaan. Lukemattomia kirjoja olenkin sitten säästellyt erityisen hyvää hetkeä varten, varsinkin Säihkenäyttämön lukeminen suorastaan jännittää, koska Amerikkalainen tyttö merkitsee kirjana niin paljon ja tarinan jatkaminen ei olisi mielestäni ollut välttämätöntä.

Lola ylösalaisin on jo tutuksi tullutta Fagerholmia. Tarina on niin sirpaleinen ja sekava, että heikompaa varmasti pyörryttää. Silti tarina on arvoitus, jonka haluaa ehdottomasti ratkaista. Kokonaisuus palkitsee, kunhan keskittymiskyky on viritetty huippuunsa. Oikeasti en sietäisi moista kielen ilotulitusta keneltäkään muulta kirjailijalta, mutta Fagerholm on minun poikkeukseni. Muuten olen valmis pysyttelemään ns. selvemmillä vesillä mitä tulee kirjallisuuteen...

Jana Marton palaa takaisin lapsuudenkaupunkiinsa, jota hän on vältellyt vuosikausia. Murhat, joita Lattaniemessä tapahtui 1990-luvulla ovat vainonneet Janaa kaikki nämä vuodet, joten kun Minnie Pettersson järjestää kutsut vanhoille ystäville, Jana päättää tehdä tilit selväksi menneisyyden haamujen kanssa. Epäselvää on kuitenkin edelleen se, kuka murhat teki, kuka kukin lopulta oikein on ja miten Myllyn Anita liittyy kaikkeen.

Tämä kirja ei tehnyt ihan niin suurta vaikutusta kuin kaksi aikaisempaa, mutta hieno lukukokemus tämäkin oli. Valitettavasti oma lukuaikatauluni oli sen verran repaleinen, että kunnon uppoutuminen tarinaan ei onnistunut ja välillä olin enemmän pihalla kuin Lola ylösalaisin -nukke. Fagerholmin tarinoista saakin varmasti eniten irti, kun niitä lukee ajan kanssa eikä yritä liikaa hektisen arjen keskellä. Otan tästä opikseni Säihkenäyttämön lukemista suunnitellessani.

Kustantajan kirjaesittelyyn pääsee tästä. Fagerholmin kirjan maailmaa (sopii myös Amerikkalaiseen tyttöön ja Diivaan!) ja sen aiheuttamia tuntemuksia lukijassa on kuvattu erittäin osuvasti.



The Secret Life of Bees

Sue Monk Kidd
2002
302 s.

Kyseinen kirja on ollut minulla lainassa pienen ikuisuuden. Päätin jo hyvissä ajoin viime vuoden puolella, että tämä tulee olemaan vuoden 2012 ensimmäinen kirja, jotta saan sen luovutettua takaisin oikealle omistajalle. En koe, että odotukset olisivat kasvaneet suhteettoman suuriksi antamalla lukukokemuksen odotuttaa itseään. Odotin toki keskivertoa parempaa ja mieleenpainuvaa tarinaa ja petyin sitten ehkä loppujen lopuksi vähän. Toisaalta pettymys ei ole niin suuri, että sitä tekisi mieli voivotella loputtomiin, huomasin vain jo alkuvaiheessa tarinaa, että se ei taida temmata minua mukaansa.

Neljätoistavuotias Lily asuu Sylvan pikkukaupungissa isänsä kanssa, joka on vaimonsa kuoleman jälkeen kohdellut tytärtään kylmäkiskoisen välinpitämättömästi. Lilyn elämästä on aina tuntunut puuttuvan jotain äidin poissaolon takia. Tilanne saa uuden käänteen, kun Lily huomaa olevansa pakomatkalla heidän tummaihoisen taloudenhoitajansa Rosaleen kanssa. Tie vie heidät kohti vaalenpunaista taloa, jota asuttavat kolme sisarusta, jotka tietävät elämästä yhtä jos toistakin. Heidän luonaan Lily oppii paljon niin mehiläisistä kuin omasta äitisuhteestaankin.

Tarina on hieno siinä missä moni muukin tarina, ja nuori Lily ei ärsytä niin paljon kuin voisi pahimmassa tapauksessa ärsyttää. Tarina etenee mukavaan tahtiin eikä paikoillaan junnaamista juuri tapahdu. Mehiläisiä kasvattavat sisarukset ovat juuri niin sydämellisiä ja empaattisia kamalia kokeneille pakolaisille kuin toivoa saattaa. Silti en rakastunut päätä pahkaa tähän kirjaan. Olo on itse asiassa ärsyttävän neutraali, enkä usko kantavani tarinaa mukanani kovinkaan pitkään.

Näissä englanninkielisissä kirjoissa on kyllä vaikka mitä lisämateriaalia itse tarinan lisäksi. Minun versiossani on kirjailijan haastattelu ja vinkkejä siihen, miten esim. lukupiiriläiset voivat herätellä keskustelua kirjasta. Mahtavaa! Nyt ihan harmittelen sitä, ettei ollut kenenkään kanssa kimppalukua tästä kirjasta, olisi ollut mielenkiintoista päästä keskustelemaan kirjan tapahtumista ja henkilöhahmoista. Pysähdyin itsekin miettimään tarinaa kysymysten avulla ja lukukokemus ikäänkuin parani sen myötä.

Kirjan lukemisessa meni tosiaan hurjat 13 päivää. En muista milloin olisin lukenut yhtä kirjaa niin kauan, ottaen huomioon että kirjassa on kuitenkin vain 300 sivua. Englanniksi lukeminen toki kestää kauemmin kuin omalla äidinkielellä, mutta silti. Olen aloittanut kuntoiluun liittyvän projektin, johon on tarkoitus panostaa tänä vuonna kunnolla ja sen takia lukemisenkin on otettava hieman takapakkia. Tätä menoa lukisin kuitenkin vain noin 26 kirjaa vuoden aikana, ja se on kyllä liian vähän, joten kultaista keskitietä etsimään!:)

Otan tästä vuodesta alkaen osaa Kirjalliseen maailmanvalloitukseen, ja vaikka pyrinkin etenemään melko järjestelmällisesti aloittaen Pohjois-Euroopan maista, valloitan tällä kirjalla Yhdysvallat, kun tilaisuus mukavasti yllätti.

PS. Tervetuloa uusille lukijoilleni, ilahdutitte kaikki päivääni klikkautumalla vakilukijoikseni. Kiitos!

Valoa valoa valoa


Vilja-Tuulia Huotarinen
2011
175 s./Karisto

Kaksi neljätoistavuotiasta tyttöä rakastuu samoihin aikoihin, kun Tsernobylissa räjähtää ydinvoimala. Mariia kertoo Mimistä rönsyillen samalla sinne tänne ja tarjoten lukijalle hieman vaativamman, mutta palkitsevan lukukokemuksen.

Muuta en oikein osaakaan varsinaisesta tarinasta sanoa. Kai tämä kirja vain kuuluu niihin tapauksiin, joihin jokaisen olisi hyvä tutustua itsekseen. Omia tuntemuksiani kirjasta on myös ollut hieman vaikea hahmottaa, vaikka olen miettinyt pääni puhki. Tykkäsin ja en tykännyt. Mitä enemmän kertaan kirjan aiheuttamia tuntemuksia, sitä jakomielitautisemmalta minusta tuntuu.

Onhan se ensinnäkin mukavaa, että sellaisia kirjoja kirjoitetaan, jotka tuntuvat enemmän ainutlaatuisilta ja vähemmän jonkun aikaisemmin kirjoitetun kirjan kopioilta. Toisaalta taas muistan erittäin hyvin nuoremman minän ärsyyntymisen näistä "erilaisia nuoria" käsittelevistä kirjoista. Siis kun kaikki on aina niin pirun hankalaa ja sitten pitää jo miettiä tästä maailmasta poistumista. Ei siis se, etteikö "erilaiset nuoret" (mitä se sitten kaikessa laajuudessaan aina tarkoitaakaan) olisi tervetulleita nuortenkirjoihin ja ei sekään, etteikö heistä lukeminen välillä olisi ihan mielenkiintoistakin. Ja sitten on vielä se vastareaktio, joka iskee, kun kaikenlaista ainutlaatuista on ympätty samaan kirjaan. On rikkinäisiä nuoria neitoja, kaunista ja runollista kieltä, erityisen persoonallinen tapa kertoa tarina, tarkkaan harkittu tekstin asettelu.... Huh. Minuun iski vain tästä kaikesta armoton väsymys.

Minua kuitenkin miellytti tapa, jolla tarina kerrotaan: kaikkea ei olekaan tarkoitus paljastaa ja kesken tarinan Mariia puhuttelee toistuvasti lukijaa laittamalla tämän ajattelemaan yhtä sun toista. Virkistävää, vaikka toisaalta jotenkin niin ärsyttävää. No, kaikkien ei ole tarkoitus tykätä kaikista kirjoista ja tällä kertaa minä ja Valoa valoa valoa emme löytäneet samaa aallonpituutta. Tunnistan kuitenkin kirjan ansiot ja se on varmasti Junior Finlandiansa ansainnut. Ja siis kun minäkin kyllä pidin kirjasta, mutta hieman varautuneesti kuitenkin. Olisi todella mielenkiintoista kuulla kirjan kohderyhmään kuuluvan lukijan mietteitä tarinasta. Onko jonkun muun vielä tarkoitus lukea Huotarisen kirja? Tämä on muistaakseni ensimmäinen Finlandia Juniorilla palkittu kirja, johon olen tutustunut...  

Kirja voitti vuoden 2011 Finlandia Junior -palkinnon.