Salaisuuden kantaja

Kate Morton
2012 suom. 2016
666 s./Bazar

Lukeminen sujuu ilman takkuilua, mutta toista viikkoa minua vaivaa jonkinasteinen kirjoitustukos. Ei vain millään huvittaisi kirjoittaa riviäkään, mutta vielä enemmän ärsyttää ajatus siitä, että kirjan blogimerkintä jäisi roikkumaan hamaan tulevaisuuteen siispä muutama sananen lukukokemuksesta. Muistelisin, että blogihistoriani aikana en ole jättänyt kirjoittamatta kuin yhdestä kirjasta (Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa tms.) ja siitäkin kirjoittaminen vain jäi roikkumaan, lukukokemus oli ihan passeli.

Mortonin ensimmäinen kirja Paluu Rivertoniin oli todellinen napakymppi minulle. Hylätyssä puutarhassa oli selkeästi hetkensä, vaikka nykyaikaan keskityttiin mielestäni liikaa. Kaukaiset hetket puolestaan kutkutti vanhoista linnoista ja sukusalaisuuksista kiinnostunutta mieltäni kovastikin, vaikka vähän täyteen ahdattuhan kirja osittain oli. Salaisuuden kantajassa oli paljon hyvää ja lukukokemus oli oikein nautittava, mutta aikaisempiin kirjoihin verrattuna tässä oli vähemmän sitä jotain.

Nykyajassa seitsemänkymppinen näyttelijätärkuuluisuus Laurel alkaa selvittämään äitinsä menneisyyttä. Yhdeksänkymppisen äidin lähdön hetki on lähellä ja vanhin tyttäristä haluaa tietää mitä todella tapahtui hänen lapsuudenkodissaan eräänä kauniina kesäpäivänä 60-luvun alussa, kun Dorothy-äiti puukotti heidän kotipihalleen saapunutta tuntematonta miestä. Tarina vie Lontoon pommitusten vuosiin, Dorothyn nuoruudenmaisemiin. Kuka oli Jimmy ja miksi äiti ei koskaan kertonut rakkaasta ystävästään Vivienistä?

Salaisuuden kantaja tarjoaa tunnelmallisen lukukokemuksen ja hiukan modernimpaa Mortonia, jos näin voi sanoa. Olen itse enemmän hämärän menneisyyden ystäviä, jotenkin 40-luku ja sotavuodet tuntuivat liian läheisiltä, jotta olisin ihan täysin uppoutunut tarinan imuun, mutta joku toinen voi nauttia senkin edestä. Kaikki Mortonin kirjat lukeneena arvostin myös kirjan loppua, jossa matto vedetään lukijan alta, hyvä! Kirja sai muutenkin miettimään paljon perhesuhteita ja -salaisuuksia, joita varmaan jokaisella suvulla riittäisi, jos joku niitä jaksaisi alkaa penkomaan.

Nyt odottamaan seuraavaa Mortonin kirjaa.

Kaukaiset hetket

Kate Morton
2010 suom. 2015
724 s. /Bazar

Mitä tapahtuu ja kenelle?
Edie Burchillille selviää, että hänen äitinsä on aikoinaan evakoitu sodan jaloista Kentin maaseudulle Milderhurstin kartanoon. Parhaat päivänsä nähneessä kartanossa asuu edelleen kolme Blythen siskosta, jotka ovat eristäytyneet muusta maailmasta vuosien saatossa. Äitinsä menneisyydestä kiinnostunut Edie päätyy vierailemaan kartanossa ja huomaa pian tempautuneensa täysin menneisyyden valtaan. Rapistuneen kartanon pimeät käytävät kätkevät yhden jos toisenkin sukusalaisuuden...

Lukukokemuksen plussat...
Mortonilla on niin mukava ote kirjoittamiseen, vetävää tarinaa lukee mielellään ja uppoutuminen tarinan syövereihin tapahtuu ihanan vaivattomasti. Kesälukemisena pitää aina olla yksi tällainen järkälemäinen tiiliskivi, jonka tarinan koukeroissa saa vietettyä aikaa viikon ellei kaksikin. Mortonin uusimmassa yhdistyy jälleen monia elementtejä joista nautin hyvissä lukuromaaneissa: sukusalaisuuksia, synkeän kartanon tunnelma, pientä melankoliaa, menneisyyden haamuja... Tykkäsin!

...ja miinukset
Jos ajattelisin objektiivisesti, olisi helppo todeta, että tarinaan on ympätty ihan liikaa kaikkea. Kaiken maailman traagiset tapahtumat Blythen suvun historiassa olivat ehkä turhankin runsaasti edustettuina. Kartanon asukkaiden lisäksi henkilökaartiin liittyivät monet muutkin menneisyyden ja nykyisyyden hahmot, kaikki jollain tavalla linkittyneinä kartanon tapahtumiin vuosikymmenien aikana. Sivumäärää olisi saanut karsittua helposti, jos kirjailija olisi päättänyt, että vähemmälläkin pärjätään. Lisäksi kirjan loppu, jossa viimeistään kaikki loputkin langanpätkät solmitaan, oli ehkä turhankin selittelevä. Joskus on mukava, kun lukijat eivät saa tietää kaikkea.

Kaukaiset hetket tuli luettua juuri oikeaan aikaan, joten lähinnä lukukokemuksen hyvillä puolilla oli lopulta väliä. En siis päätynyt vaivaamaan päätäni tarinan ontuvilla osasilla vaan annoin hyvän tarinan viedä mukanaan. Ja viihdyin!

Hyvä aviomies

Liane Moriarty
2013 suom. 2014
442 s./WSOY

Ihan kiva ja viihdyttävä välipalakirja tämä Hyvä aviomies.

Jos lukemista aloitellessani olisin ollut liikenteessä täysin erilaisella lukufiiliksellä, olisin voinut ärsyyntyä kyseisestä tarinasta. Kepeällä tyylillä kirjoitettu kirja lukijan puolesta valmiiksi pureskeltuine ratkaisuineen olisi tosiaan voinut katkoa verisuonia päästäni, mutta nyt lukufiilis oli otollinen tarinalle ja osasin olla armollinen.

Cecilia Fitzpatrik pähkäilee avatako ullakolta löytämänsä, miehensä vuosia sitten kirjoittaman kirjeen. Toisaalta kirjekuoressa lukee selvästi, että lukemisen pitäisi tapahtua vasta miehen kuoltua ja mies on edelleen hengissä. Cecilialla on kuitenkin pahoja aavistuksia kirjeen sisällöstä, sillä työmatkalla oleva mies oli käyttäytynyt puhelimessa hyvin erikoisesti Cecilian kerrottua kirjeen löytymisestä. Lopulta uteliaisuus voittaa... Cecilian tuttu Rachel Crowley puolestaan on vaipumassa synkkyyteen kuultuaan poikansa perheen suunnitelmista muuttaa Yhdysvaltoihin. Rachelin elämäntarkoitus on edellisinä vuosina ollut lapsenlapsensa Jacobin helliminen ja nyt hänen elämänsä valo ollaan viemässä häneltä pois! Eikö riitä, että Rachel menetti jo tyttärensä vuosia sitten? Toisaalla myös Tess seisoo elämänsä raunioilla: hän on juuri kuullut menettäneensä aviomiehensä parhaalle ystävälleen.

Moriartyn tarina etenee mukavan vauhdikkaasti. Ote tarinankerrontaan on leppoisa ja hillitty elämänmakuinen huumori on mukana kaikissa käänteissä. Kolmen naisen elämä on muuttumassa radikaalisti ja tarinat saavat tummiakin sävyjä, mutta liialliseen synkkyyteen ei vaivuta missään vaiheessa. Varsinaista kiintymistä henkilöhahmoihin ei tapahtunut eikä naisten kohtalot jääneet mietityttämään tarinan loputtua. Ihan kiva tarina kuitenkin.

Kepeämpiä lukuromaaneja lukiessani todellinen minä kytee aina jossain pinnan alla. Ja todellinen minä ärsyyntyy helposti, kun alkaa olla selvää, että tarinassa voi lopulta käydä vain yhdellä tavalla, koska kaikkien täytyy saada oma onnellinen loppunsa. Synkemmissä lukuromaaneissa arvostankin juuri sitä, että mitä tahansa voi tapahtua ja moni käänne aiheuttaa kutkuttavan katkeransuloisen tunteen. Lukukokemusta todellinen minäni ei tällä kertaa pilannut, mutta nyt kun näpyttelen teksiä läppärillä, huomaan olevanikin aikamoisen ärsyyntynyt näin jälkikäteen;)

Hylätty puutarha

Kate Morton
2008 suom. 2014
669 s./Bazar

Australialaisen Kate Mortonin Paluu Rivertoniin oli yksi kirjavuoteni helmiä pari vuotta sitten. Tartuinkin suurella mielenkiinnolla nyt julkaistuun Hylätty puutarha -lukuromaaniin. Moni englanniksi lukeva blogikollega on tutustunut kirjaan jo hyvissä ajoin englanniksi, mutta jostain syystä päätin itse odottaa, että kirja tulee suomeksi ja nyt odotus palkittiin.

Hylätty puutarha on hieman surumielinen kokoelma itseään ja elämäntarkoitustaan pohtivia ihmisiä. 1900-luvun alussa yksin jäänyt pieni Eliza-tyttönen suree äitinsä ja veljensä kohtaloa Lontoon likaisia ja häijyjä katuja kulkiessaan. Samaan aikaan rikas Rose värjöttelee omassa huoneessaan isossa kartanossa ja pelkää että koko hänen loppuelämänsä kuluu neljän seinän sisällä sairastellessa. Myöhemmin maailman toisella puolella Australiassa on lapseton pariskunta, jonka hartain haave ei näytä toteutumisen merkkejä. Toisaalta on myös pieni hylätty tyttö, joka löytyy satamasta harhailemasta ja on vailla kotia. Vuosikymmeniä myöhemmin Nell ei saa menneisyydeltään rauhaa vaan haluaa selvittää mistä on tullut, mistä hän on lähtöisin. Vuodet vierivät ja lopulta Nellin lapsenlapsi Cassandra saa isoäidiltään yllättävän perinnön ja pikkuhiljaa kaikki menneisyyteen hukkuneet ihmiskohtalot saavat jälleen äänen.

Nautiskelin Mortonin kirjasta ja sen haikeasta tunnelmasta. Olisiko tarina voinut olla valoisampi? Olisi. Olisiko kirjasta voinut jättää mahdollisesti jonkun aikakerroksen pois? Olisi. Silti tarina oli kertakaikkisen ihana ja juuri sopivaa seuraa, kun pieni summertimesadness vaivasi lukijaa.

Nautin yleisesti ottaen erilaisten tarinoiden katkeransuloisesta tunnelmasta, siitä kun asiat eivät menekään niin kuin olisi suonut niiden menevän. Silti kirjaa lukiessa tuntui, että surua oli mahdottomasti liikaa joinain hetkinä ja kirjailija päätyi mässäilemään niillä liikaakin. Joskus en jaksanut uskoa, että henkilöhahmot todella tekivät tärkeinä hetkinä sellaisia päätöksiä kuin tekivät ja itse edesauttoivat henkistä tuhoutumistaan. Tarina olisi myös ollut mielestäni täydellinen jo niin, että Cassandran tarina olisi jäänyt kokonaan pois ja lukija olisi päässyt seuraamaan ensisijaisesti Nellin menneisyyden metsästämistä. Mutta tietenkin surua piti lisätä tarinaan vielä tälläkin tavalla.

Hylätty puutarha oli ehdottomasti lukuromaani minun makuuni. Se ei ehkä tehnyt suurta vaikutusta Paluu Rivertoniin -kirjan tapaan, mutta koin silti, että Hylätty puutarha kosketti minua enemmän ja jäin kirjan lopetettuani miettimään kirjassa sivuttujen ihmisten kohtaloita ja miksi kaikki meni niin kuin meni.

Suosittelen lämpimästi!



Galtbystä länteen

Leena Parkkinen
2013
339 s./Teos

Syyllistyinpä jälleen lokeroimaan tarinan ennen varsinaista lukukokemusta. Suurin osa suosikkikirjoistanihan perustuu konseptille, jossa vanhus muistelee elämäänsä taaksepäin. On se kumma, että silti olen heti valmis luokittelemaan samantyyliset kotimaiset kirjat nimenomaan ikäihmisten kirjoiksi. Jännä.

Aluksi olin aika innoissani Parkkisen kirjasta. Kaikki lähti hyvin käyntiin ja henkilöhahmot ja heidän pääongelmansa esiteltiin mielenkiintoisesti ja todella odotin pääseväni osalliseksi saaristomurhan muisteluihin. Alkuihastus kuitenkin hiipui matkan varrella. Syy ei ole jäljitettävissä yhteen asiaan, mutta ehkä mukavan simppeliltä vaikuttanut tarina eteni liialliseksi tunteiden ja tekojen vuoristoradaksi ja jätti lopulta kylmäksi. Minun tapauksessani vähempikin olisi siis riittänyt.

Vuonna 1947 rantaan ajautuu nuoren tytön ruumis ja Karenin isoveli Sebastian päätyy telkien taakse. Vuosikymmenienkin jälkeen Karenia vaivaa veljensä kohtalo eikä lähestyvän kuoleman edessä auta muu kuin paeta lapsuuden saarelle selvittämään mitä todella tapahtui tuona kaukaisena kesäiltana.

Galtbystä länteen minusta monin tavoin Camilla Läckbergin jännitystarinoita. Merellisen maiseman lisäksi esitellään pienen saaren tiivis yhteisö ja aikakauteen liittyvä pelko ja viha kaikkea erilaista kohtaan. Lopulta tapahtuu murha, perheiden sisäiset suuret salaisuudet nousevat pintaan ja jotkut joutuvat elämään näiden salaisuuksien taakka harteillaan koko loppuelämän. Parkkisen tarinassa näkökulma on kuitenkin eri ja lukija pääseekin kurkistamaan näiden onnettomien perheenjäsenten pään sisälle, kun taas Läckbergin kirjoissa likaiset sukusalaisuudet ovat viihdyttävä osa loppuratkaisua.

Tarinan isoimmaksi ongelmaksi muodostui lopulta se, että yhdeksi tarinaksi siinä oli liian paljon kaikkea. Annan runsauden mielelläni anteeksi esimerkiksi Ann-Marie MacDonaldin Armon yölle, joka on yksi suosikeistani, vaikka kirjailija onkin tunkenut esikoisteokseensa ihan kaiken mahdollisen kurjuuden mitä kuvitella saattaa. Mutta jostain syystä en halua olla ihan niin myötämielinen Parkkisen suhteen.

Ainakin Fagerholmin Lola ylösalaisin -kirjassa palataan myös lapsuuden maisemiin selvittelemään murhaa ja tarina olisikin tarkoitus lukea ihan tässä lähiaikoina. Muitakin ihan varmasti on, mutten nyt saa mieleeni...

Paluu Rivertoniin

Kate Morton
2006 suom. 2011
608 s./Bazar
Hyllyttelin töissä uutuuskirjoja muutama viikko sitten ja tiesin heti, että tämä kirja on luettava mahdollisimman pian. Takakansiteksit vihjailivat tarinan sisältävän rakkautta, murhan, valheita ja salaisuuksia - kaikki tuo tapahtumapaikkana kartanomiljöö 1920-luvulla. Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että voin todeta lukukokemuksen olleen juuri niin hyvä kuin uskalsin toivoakin. Kirja tulee luultavimmin näkymään loppuvuoden top 10 -listoilla. On ihanaa löytää kirja, jossa kaikki on kohdallaan. Mielentilani sattui olemaan juuri oikea tähän kirjaan.

Juonesta muutama sananen. 14-vuotias Grace saa sisäkön paikan Rivertonin kartanosta ja kiintyy vuosien mittaan isäntäväkeen ja muihin työntekijöihin. Erityisen tärkeiksi hän kokee Hartfordin sisaret Hannahin ja Emmelinen, joiden kasvua tyttösistä nuoriksi naisiksi hän seuraa uskollisesti. Vuosikymmenten päästä Gracea lähestyy ohjaaja, joka haluaa tehdä Rivertonin vaiheista elokuvan ja tarvitsee yksityiskohtiin vanhan naisen apua. Grace joutuu läpikäymään menneen ajan salaisuudet uudestaan. Voisiko hän jo nyt kaikkien vuosien jälkeen paljastaa kaiken mitä tietää esimerkiksi nuoren runoilijan Robbie Hunterin kuolemasta?

Mielestäni parasta tämän tyyppisissä kirjoissa on se, että päähenkilö (tällä kertaa Grace Bradley) ei ole läheskään niin mielenkiintoinen hahmo kuin ne henkilöt, joista hän kertoo tarinoita. Toki Grace on hahmona miellyttävä ja sympaattinen ja hänen elämänsä tapahtumat herättävät myötätuntoa lukijassa. Hän ei silti ole mitään verrattuna Hartfordin sisaruksiin, jotka tämän kertojavalinnan takia jäävät edelleen osittain salaperäisyyden verhon taakse. Tällainen juoni vaatii mielestäni ehdottomasti tuon välikäden, jotta kirjan tunnelma pysyy hieman utuisena eikä tarinan henkilöt tule liian tutuiksi lukijalle.

Ehkä on aika myöntää jotakin. Kirjahan taitaa oikeasti olla aika perinteinen sukuromaani kartanotunnelmalla maustettuna. Tarina kuitenkin onnistui imaisemaan minut maailmaansa, joten asiat jotka olisivat vaivanneet minua huonommassa samantyylisessä romaanissa eivät haitanneet lukukokemustani tällä kertaa. Myönnän siis olevani hieman sokea tämän kirjan suhteen. Jos suhtautumiseni olisi ollut toisenlainen, minua olisi ärsyttänyt esimerkiksi se, että Gracen isän henkilöllisyys oli liian päivänselvä juttu. Gracen näennäisesti vaikea elämäkin palkitaan tulevaisuudessa niin monilla onnistumisilla, että sekin hieman kummastuttaa. 

Kirjoissa, jotka tempaisevat lukijan mukaansa ensi sivuilta asti, on yleensä jokin tietty kohta, josta tietää että lukukokemus tulee olemaan todella mieluinen. Tällä kertaa tuon tunteen minulle aiheutti lause "Koko Rivertonin väki on ollut kuolleena niin kauan. Siinä missä aika on kuihduttanut minut, he ovat jääneet ikuisesti nuoriksi ja kauniiksi."

Parhaat tarinat vaativat materiaalikseen joukon kuolleita, niin se vain on. Tarinat elävistä ihmisistä eivät vain onnistu olemaan yhtä mielenkiintoisia. Mikä siinäkin sitten on, historian havinaa tai jotain.

South Coast Register hehkuttaa takakannessa, että romaani on nautittavin vuosikausiin. Minulle se oli jotain siihen suuntaan, mutta uskon että syynä oli osaksi myös vahva usko tarinan vetovoimaan ja itsepintainen halu lukea hyvä kirja. Muihin tämä tuskin tekee yhtä suurta vaikutusta. Minulle tämä oli yksi vuoden helmistä, mutta ei kuitenkaan yksi parhaista kirjoista jonka olen koskaan lukenut. Näkisin tämän muuten mielelläni elokuvana joku päivä.

Kirjaan on ehtinyt tutustua myös Katja Lumiomena-blogista.