torstai 28. heinäkuuta 2016

Unpopular bookish opinions -haaste

Rinkka ja nojatuoli ja Eniten kiinnostaa tie -blogeista haastettiin kertomaan inhokkikirjoista. Haasteella oli sääntöjä ja kaikenlaista, mutta itse vastailen vain tällä kertaa kysymyksiin enkä laita haastetta eteenpäin, sillä se tuntuu kiertäneen jo aika hyvin pitkin kirjablogimaailmaa.

1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et?
Muutama vuosi takaperin tuntui, että moni kirjablogimaailman hittikirja ei iskenyt yhtään, esimerkiksi Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi jätti kylmäksi.

2. Kirja tai kirjasarja, josta sinä pidät, mutta kukaan muu ei pidä?
Rubinin Onnellisuusprojekti on yksi viime vuosien tärkeimpiä kirjoja minulle, mutta en ole oikein muihin innostuneisiin törmännyt. Tosin syy ei taida olla se, että jengi olisi lukenut kirjan ja sitten ollut pitämättä siitä vaan jo kirjan self-help-tyylilaji karkottaa lukijoita.

3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut?
Täytyy kyllä sanoa, että mikään ei ole jäänyt kaivelemaan, joten sellaista ei välttämättä edes ole. Jos kirjassa joskus joku tökkiikin, niin se harvoin on tällainen asia.

4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty?
Tietyntyyppiset suuret amerikkalaiset romaanit jättävät kylmäksi. Revolutionary Road, Vapaus ja Koti maailman laidalla, muutaman mainitakseni. Silti yleisesti ottaen pidän amerikkalaisista lukuromaaneista. Hmm.

5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä?
Hmm. Luultavasti joku jännityskirjallisuuden alkoholisoitunut poliisi/etsivä tms, joka on täysin hunningolla, mutta silti niin sympaattinen. Luen yleensä jännityssarjoista vain yhden osan, joten kovinkaan suuria antipatioita ei kukaan ole saanut osakseen, mutta ylipäätään kyseinen stereotypia ärsyttää.

6. Kirjailija, josta monet pitävät, mutta sinä et?
Minulle on ainakin jäänyt sellainen käsitys, että "kaikki" arvostavat Edith Södergranin runoja, mutta minussa ne eivät ole herättäneet mitään tuntemuksia. Jättivät ihan täysin kylmäksi.

7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa?
Knausgårdin kirjat eivät herätä pienintäkään mielenkiintoa minussa.

8. Kirja joka on huonompi kuin siitä tehty elokuva?
Sinkkuelämää -kirja oli kyllä megalomaaninen pettymys loistavan tv-sarjan jälkeen. Jos tv-sarjassa pääosassa oli naisten ystävyys ja päähenkilöiden yhtä tunnemyrskyä oleva yksityiselämä niin kirjassa Carrie ystävineen ja tuttuineen olivat vain todella yrmyjä. Tuli välittömästi fiilis, että näitä tyyppejä en kyllä haluaisi tuntea tosielämässä.

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Säkenöivät hetket

Katja Kallio
2013
413 s./Otava


Säkenöivät hetket osui juuri oikeaan hetkeen lukuromaania kaipaillessani. En liioittele yhtään sanoessani, että kirja on yksi kaikkien aikojen suosikkejani kotimaisen kirjallisuuden piiristä!

Oli vähällä, etten olisi lopulta lukenut kirjaa ollenkaan, vaikka sen aikoinaan antikvariaatista kotiin kannoinkin. Tänä kesänä Hangon reissu kuitenkin kuului suunnitelmiimme ja koska Kallion romaanin tapahtumat sijoittuvat kyseiseen kesäkaupunkiin, päätin antaa sille siellä mahdollisuuden.

Kirjan alussa en ollut yhtään niin vaikuttunut, pikemminkin vähän ärtynyt. Kallio kirjoittaa kauniisti, mutta varsinkin alussa maiseman kuvailua oli omaan makuuni liikaa ja se alkoi tuntumaan turhan runolliselta. Lähinnä ongelmana oli, että tuntui että yritystä oli liikaa. Toisaalta kun nyt yritin selailla kirjan alkua ja etsiä esimerkkiä niin silmiin ei osunut yhtään niin ärsyttävää kohtaa tekstissä, että saattaa olla, että lukuhetkessä oli jotain vikaa.

Elly päätyy Hankoon vuonna 1914 tullessaan äitinsä kanssa kylpylälomalle Bellevuen hotelliin. Yksi asia johtaa toiseen ja yllättäen myös Ellyn koko tulevaisuus on tässä kauniissa pitsihuviloiden kylässä. Kaksikymmentä vuotta kuluu ja Ellyn tyttäret ovat matkalla kohti aikuisuutta. Varsinkin keskimmäinen tytär Beata aiheuttaa äidilleen ylimääräistä huolta ja äidin ja tyttären tiet eroavat.

Kirjailijaa kuvataan kirjan lievetekstissä tarkkavaistoiseksi ihmismielen kuvaajaksi ja juuri siinä kirjan taika piileekin. Kalliolla on selvästi silmää yksityiskohdille, sen olen huomannut jo hänen aikaisemmista kirjoistaan Elokuvamuisti ja Tyypit. Säkenöivät hetket on selkeästi tunnelmaltaan vakavampi, mutta ei silti sorru samanlaiseen synkistelyyn kuin iso osa kotimaisista romaaneista. Kallion kirja on kauniisti kirjoitettu ja koskettava tarina kolmen sukupolven naisista, jotka ovat kaikki saaneet pettyä kohtalon käänteisiin, mutta toivoa kuitenkin aina on.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Kuoleman naamio

Preston & Child
2009 suom. 2016
575 s./Gummerus


Muutama pilvinen kesäpäivä vierähti hyvissä merkeissä kiinnostavan jännityskirjan kanssa. Kirjailijakaksikko Preston & Child eivät pettäneet odotuksiani, vaan uusin suomennettu Pendergast oli täynnä niitä elementtejä ja teemoja, jotka alun perin saivat minut kiinnostumaan kyseisestä sarjasta.

Aikaisemmista osista tuttujen William Smithbackin ja hänen vaimonsa Nora Kellyn kimppuun hyökätään heidän ollessaan viettämässä iltaa kotosalla. Syyllinen näyttäisi olevan pariskunnan naapuri, joka on todettu kuolleeksi melkein kaksi viikkoa ennen hyökkäystä. FBI:n erikoisagentti Pendergast kiinnostuu mysteeristä ja saa apua komisario D'Agostalta. Pian on selvää, että Manhattanin pohjoisosassa sijaitseva luonnontilassa oleva Inwood Hill Park liittyy tapaukseen. Myös voodoo-kulttien esineistöä putkahtelee sieltä täältä tutkinnan edetessä.

Edellisen osan jälkeen olin hieman varpaillani mitä tulee Pendergast-sarjan tulevaisuuteen. Hänen läpeensä paha veljensä on ollut iso osa edellisiä kirjoja ja olin jo alkanut kyllästymään häneen - varsinkin kun hänen pitäisi olla kuollut (ja ns. kuopattu). Kuoleman naamio onneksi tarjosi sarjan alkupään osille tuttuja elementtejä ja käänteitä. Yliluonnolliset tapahtumatkin oli saatu ujutettua kokonaisuuteen varsin tyylikkäästi - jos vertaa esimerkiksi aikaisempaan osaan, jossa savuhirviö oli ehkä hieman vaivaannuttava lisä muuten ihan toimivassa tarinassa.

Nyt ollaan taas alati kiehtovassa New Yorkissa, jossa kaiken keskipisteeksi päätyy kaukana Manhattanin sykkeestä oleva Inwood Hill Park, jossa majailee muusta maailmasta täysin eristäytynyt uskonnollinen lahko, jota on toistuvasti syytetty eläinten rääkkäämisestä. Toimii! Tarina oli kaikin puolin viihdyttävä ja Google kävi taas kuumana, kun kirjan edetessä tutkiskelin tapahtumapaikkoja ja niiden historiaa. Pendergast-sarjan yksi parhaita puolia on, että historiasta oppii paljon (vaikkakin nippelitietoa), sillä fiktio on kirjoitettu osaksi faktaa ja on aina yhtä kutkuttavaa selvittää miten paljon tarina nojaa tositapahtumiin yksityiskohdissaan.

Jään mielenkiinnolla odottamaan missä tahdissa suomennoksia tulee tästä eteenpäin, kahden edellisen välissä kun ei mielestäni ollut kuin vuosi väliä? Alun perin Kuoleman naamio on ilmestynyt 7 vuotta sitten, joten lisäosiakin varmasti löytyy jo englanniksi.

lauantai 16. heinäkuuta 2016

Pimeyden pyörä

Preston & Child
2010 suom. 2015
534 s./Gummerus


Kiehtovan älykkäästä ja karismaattisesta FBI-erikoisagentista kertova Pendergast-sarja on ollut suosikkini jo monen vuoden ajan. Pimeyden pyörä sai perustukset vähän heilahtamaan ja tuntuu, että minun pitää ehkä miettiä uudelleen suhteeni Aloysius Pendergastiin.

Tarina alkaa tiibetiläisessä luostarissa, jonne Pendergast ja hänen holhokkinsa Constance Greene ovat vetäytyneet etsiäkseen mielenrauhaa kaiken sen jälkeen mitä Pendergastin pahan veljen kanssa kävi edellisessä kirjassa. Mietiskely keskeytyy, kun munkit päättävät pyytää agentin apua varastetun esineen suhteen. Pendergast ja neiti Greene päätyvät neitsytmatkaansa aloittavan loistoristeilijän kyytiin. Varastetun esineen mahti käy selväksi, kun ihmisiä alkaa kuolla, kun matka Atlantin halki on vasta aluillaan. Onko kyseessä jotain yliluonnollista vai onko kaiken takana sarjamurhaaja?

Voi olla, että mielikuvani ensimmäisistä suomennoksista on väärä, mutta mielestäni kahdessa ensimmäisessä osassa yliluonnollisuudella ei ollut kovin suurta osaa tarinankulussa. Pendergastin välillä ylimaallisiakin taitoja en ole sinänsä koskaan kyseenalaistanut, sillä pidänhän fiktiivisistä hahmoista esimerkiksi Housesta, Mentalistin Janesta, ja uuden Sherlock-sarjan päähenkilöstä. Pendergastin ylivertaisuuteen ei siis ole ollut vaikea uskoa. Kuitenkin hänen yhtä älykäs veljensä oli vastustajana jo hieman epäuskottava, vaikka kokonaisuudessa oli esimerkiksi veljesten historian suhteen monia mielenkiintoisiakin käänteitä. Huomasin nyt, että Pimeyden pyörässä ollut savuhirviö oli liikaa - ainakin minulle.

Lukukokemusta väritti siis pieni epävarmuus siitä, että miten hyvää kirjaa tässä nyt loppupeleissä ollaan edes lukemassa. Silti tarina vei mukanaan ja vauva-arjen keskellä yli 500 sivuinen kirja oli yllättävän nopeasti luettu loppuun. Risteilyalus oli viihdyttävä tapahtumapaikka ja jännittäviä käänteitäkin oli useampi. Erityismaininta täytyy myös antaa siitä, miten pienellä palstatilalla kirjailijat saivat sivuhenkilöt eloon ja lopulta hengettömäksi niin että lukijana kuitenkin suri uhrien kuolemaa. Varsinkin eräs laidan yli heitetty uhri ja tämän viimeiset hetket jäi mieleen pidemmäksi aikaa.

Ihan äskettäin ilmestynyt sarjan uusin osa odottaa jo hakijaansa kirjastossa. Kirjalta ja ylipäätään sarjan jatkolta toivoisin enemmän paluuta juurille ja yksittäisiin mielenkiintoisiin murhatapahtumiin. Ehdin jo huokaista helpotuksesta, että Pendergastin veli olisi lopullisesti poissa pelistä, mutta ilmeisesti kuolemakaan ei voi pysäyttää Diogenesiä...

keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Tervetuloa paratiisiin - reportaasi turismiteollisuudesta

Jennie Dielemans
2008 suom. 2010
220 s./Like


Varoitus! Tieto lisää tuskaa!

Dielemansin raportista kymmenen vuoden takaa käy selväksi turismin monet haittavaikutukset. Moni asia tuskin on sen paremmin tänäkään päivänä, vaan samanlainen riistorakentaminen jatkuu tulevaisuuden uusissa suosikkikohteissa, joten sikäli kirjan aihe on ajankohtainen nytkin.

Kansainväliset yritykset ostavat halvalla rantakaistaleet ja laittomat siirtolaiset rakentavat hotellit minimipalkalla. Rannat muokataan turisteja varten ja alkuperäisluonto saa väistyä. Käsittelemättömät jätevedet pilaavat meriä ja jokia, paikalliset menettävät kotikaupunkiensa ja -kyliensä kauneimmat maisemat ja turisteille tarkoitetut retketkin aiheuttavat mittaamatonta vahinkoa, jos ne on järjestetty ensisijaisesti dollarin kuvat silmissä. All inclusive -hotellipaketit pitävät vielä huolen siitä, ettei paikalliset hyödy juurikaan hillittömästäkään turistivirrasta. Kun entinen suosikkikohde koetaan turistirysäksi, matkailijat siirtyvät muualle ja sama kuvio toistuu. Kirjassa käsitellään Meksikon, Dominikaanisen tasavallan, Gran Canarian, Thaimaan ja Vietnamin turismia.

Ravisuttelevasta aineistosta olisi mielestäni saanut vaikka miten kiinnostavan ja aidosti mukaansa tempaavan tietokirjan, mutta harmillisesti kirja on hyvinkin reportaasimainen. Teoksen alku oli hieman laahaava historian nippelitietoineen, mutta jos sen jaksaa kahlata läpi niin loppu onkin sitten enemmän tätä päivää.

Tervetuloa paratiisiin on ruotsalainen kirja ja siksi tekstiä onkin höystetty ruotsalaiseen matkailuun liittyvällä faktatiedolla. Onneksi kyse on sentään naapurimaasta, joten tietoihin voi hyvin samaistua. Suomennokseen on liitetty jonkin verran suomalaisen matkailun tilastotietoa, ja hyvä niin, koska lukukokemus olisi selkeästi ollut vajaa jos niitä ei olisi ollut.

Lukukokemus oli silmiä avaava ja harmittaakin, kun kirjasta riittäisi pureskeltavaa pidemmäksikin aikaa, mutta vauva-arjen keskellä pää on hyvästä yrityksestä huolimatta vähän höttöä eikä tämäntyylinen faktatieto tahdo pysyä päässä muutamaa päivää kauempaa. Tämä olisi todella hyvä lukupiirikirja tai koulumaailmassa esitelmäkirja maantiedossa.

Lopetin kirjan eilen ja päällimmäisenä mieleeni jäi miten vastenmieliseltä lomakohteelta Thaimaa saatiin kuulostamaan. En ole aikaisemminkaan kokenut minkäänlaista kiinnostusta kyseistä maata kohtaan, mutta nyt entistä vähemmän. Syynä ei tietenkään ole paikalliset, vaan pitkälle viety turismi. Olen itse matkustellut Kreikan saarien lisäksi lähinnä kaupunkikohteissa, joissa samankaltaisia ongelmia ei taida olla ainakaan samassa mittakaavassa. Tai suurkaupungit ovat ehtineet jo muodostumaan ja sen jälkeen ne ovat alkaneet vetämään väkeä, joten siellä asuu ihan oikeita ihmisiä, joiden koko elämä tapahtuu kaupungin sisällä. Kreikan saarista olisin mielelläni lukenut, harmi ettei niitä ollut sisällytetty reportaasiin.

Minulle esimerkiksi Vietnam on edustanut hyvin eksoottista ja reppureissupainoitteista matkakohdetta. Olen olettanut sen vieläkin vetävän lähinnä pienemmällä budjetilla ja avaralla maailmankatsomuksella varustettuja matkailijoita, jotka ovat vilpittömästi kiinnostuneita paikallisista ja maan historiasta. Olinkin yllättynyt, että se kaikista pahin turismin muoto on ollut läsnä Vietnamissakin jo edelliset kymmenen vuotta. Sotamuistomerkeillä vieraillessa käyttäydytään niin kuin ei olisi minkäänlaista tilannetajua; paikallisia halutaan nähdä, mutta heihin suhtaudutaan kuin eläintarhan eläimiin ja köyhiltä ihmisiltä tingataan matkamuistoja puoli-ilmaiseksi vaikka varmasti olisi varaa maksaa ihan käypä hinta tuotteista, jotta paikallisilla olisi varaa ostaa välillä muutakin kuin pussi riisiä.

Huonolta omatunnolta ei siis voi välttyä, ja tietenkin hyvä niin. Hyvä, että kirja laittaa ajattelemaan omaa käytöstä tarkemmin. Kansainvälisissä (luksus)hotelleissa yöpyessä rahaa ei jää juuri ollenkaan paikallisille. All inclusive on vaihtoehdoista kaikkein huonoin, koska silloin melkein koko matkabudjetti menee hotellinomistajien taskuun. En ole aikaisemminkaan ottanut koko pakettia hotellilta, mutta täytyy tästäkin eteenpäin vältellä asiaa ja käydä herkuttelemassa paikallisissa ruokapaikoissa. Sama pätee paikallisten tarjoamiin retkiin, huvittelumahdollisuuksiin yms. Kirjan ansioista olen ehkä hitusen valveutuneempi turisti seuraavalla reissulla.