tiistai 28. elokuuta 2012

Avaruuden ihmeet




Stowell & Allen
2009 suom. 2011
99 s./Gummerus


Mitä tähtitiede on? Missä tähtitieteilijät työskentelevät? Missä on ulkoavaruus? Onko Marsissa elämää? Mikä pitää maailmankaikkeuden kasassa? Millaista on nykyinen avaruusmatkailu? Minkä muotoinen on maailmankaikkeus? Näihin ja kymmeniin muihin kinkkisiin kysymyksiin vastaa lasten tietokirja Avaruuden ihmeet.

Värikkäästi ja oivaltavasti kuvitettu teos on hivellyt ainakin minun näköhermojani ilmestymisestään lähtien. Kirja sisältää paljon oikeita valokuvia, mutta kansikuvassakin näkyvät piirretyt pikku-ukot ovat aika symppiksiä. En voi juurikaan kehuskella olevani avaruusnörtti, joten kirjallinen sisältö tuotti ihanan monia ahaa-elämyksiä. Jaksan esimerkiksi aina kummastella sitä, miten meille näkyvän tähden valo voi oikeasti olla jo kaukaista menneisyyttä, että kyseistä tähteä ei välttämättä ole enää ollut miljooniin vuosiin.  

Kirja on jaettu 8 kappaleeseen, joista eniten mieleeni jäivät Elämää avaruudessa, jossa perehdytään astronauttien elämään ja työskentelyolosuhteisiin avaruudessa sekä Maailmankaikkeuden tarina, jossa kerrotaan miten kaikki alkoi ja mitä ehkä tapahtuu, kun kaikki loppuu. Äärettömän mielenkiintoisia juttuja lyhyesti ja ytimekkäästi esitettynä! Kirjassa edetään loogisesti aihe kerrallaan, niin että kokonaisuus on helppo hahmottaa, mutta lisäksi sivulla vilisee paljon hauskoja nippelitietolokeroita.

Harmittaa, että olen lukijana sellainen kaiken heti unohtava. Avaruusaihetta on jo peruskoulussakin sivuttu useaan otteeseen, mutta tieto ei yksinkertaisesti jää päähäni samalla tavalla kuin monella muulla - ei vaikka kokisin aiheenkin mielenkiintoiseksi. Olen joka tapauksessa unohtanut jo suurimman osan tiedoista, jotka hämmästyttivät minua kirjan edetessä. Minulta on esimerkiksi mennyt täysin ohi se tieto, että Pluto ei nykyään olekaan enää planeetta vaan kääpiöplaneetta. Ja monet avaruusaiheiset toimintaelokuvat nähneenä pysähdyin ihmettelemään sitä faktaa, että avaruudessa ei ääntä kuulu, kun ei ole ilmaa, joka ääntä kuljettaisi, mutta niin se vain aina räjähtelee kovasti noissa toimintaelokuvissa:) Ja virtsakin kierrätetään avaruusasemalla juomavedeksi! Kaikenlaista ja vielä paljon muuta!

Suosittelen kyllä kovasti teosta avaruusaiheiseen tiedonnälkään, tätä on varmasti lapsen hauska tutkia yhdessä aikuisen kanssa ja suunnata sitten vaikka ulos tiirailemaan tähtiä kaukoputken avulla.

Osallistun kirjalla Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -haasteeseen. Ei taida kestää kauan ennen kuin tartun taas haasteen tiimoilta uuteen avaruusaiheiseen kirjaan:)

perjantai 24. elokuuta 2012

Hiljaisuuden tuolla puolen

André Brink
2002 suom. 2003
332 s./WSOY

Kirjablogeissa innolla vastaanotettu haaste Ota riski ja rakastu ilahdutti minua toistamiseen Mainoskatko-blogista tutun Elegian toimesta. Hän suositteli minulle yhtä suosikkikirjailijoistaan, ja nyt kiitänkin häntä, minätyttö nimittäin huomasin rakastuneeni.

Hanna X on nimi, joka tulee vastaan monissa historiallisissa dokumenteissa, joihin on koottu 1900-luvun alkupuolella Saksan Lounais-Afrikkaan matkanneiden naisten vaiheita. Naisia kaivattiin vaimoiksi siirtolaismiehille, ja koska Hannan elämä oli toistaiseksi ollut vain yhtä pettymysten kärsimysnäytelmää, ei mikään pidätellyt häntä enää kotimaassaan. Hannan olisi jo toivonut saavansa kaiken mitä hän Afrikalta odotti - palmuja ja vapautta olla oma itsensä, mutta valitettavasti kaikki meni vain huonompaan suuntaan. Kun vihdoin se kaikkein pahin on tapahtunut, kun mitään ei enää tarvitse pelätä, on aika lähteä kostamaan. Eikä Hanna kosta vain itsensä puolesta vaan kaikkien sorrettujen naisten puolesta.

Kaiken voisi tiivistää näihin sanoihin: Mikä hieno kirja! Mikä hieno tarina! Aloitin kirjan lukemisen nuhanenänä enkä heti oikein saanut tarinasta kiinni. Takakansitekstissä kirjan kuvaillaan olevan runollinen seikkailuromaani, joka onkin varsin osuva määritelmä. Tuo tietynlainen runomaisuus vaikeutti vauhtiin pääsemistä, mutta kun kirjailijan kirjoitustyyli tuli tutummaksi, eteneminen tarinan kanssa helpottui. Hannan elämänvaiheista en tohdi sanoa juuri mitään, jokaisen on hyvä selvittää ne itse lukemalla hänen tarinansa, mutta sanotaan niin, että kaikki hänen kokemansa vääryydet saivat ainakin minut makustelemaan hänen elämäänsä muutama kappale kerrallaan. Tarina ei saanut minua vetistelemään, vaikka Hannan elämä on yksinkertaisesti kurjaakin kurjempi. Hannan oma asenne on pysyä vahvana, joten lukijanakaan ei halua heittäytyä voivottelevaksi ja heikoksi naiseksi. Jos kyyneleitä en vuodattanut, niin raivosta kyllä kihisin, ahdistuksesta haukoin henkeä ja hampaitani kiristelin inhosta. Ja silti olo on kirjan luettuani jollain kummalla tavalla toiveikas - en kyllä tajua miksi.

Osallistun kirjalla Kirjalliseen maailmanvalloitukseen ja ruksin yli Namibian, jonka alueelle kirjan tapahtumat sijoittuvat. Kirjailija itse on Etelä-Afrikasta, mutta uskoisin E-A:kan olevan helpommin valloitettavissa suomenkielisillä kirjoilla kuin Namibian, joten tällä kertaa näin.

Kuten sanottu, Hiljaisuuden tuolla puolen oli äärimmäisen hieno lukukokemus, ja haluankin jatkaa haasteen parissa vielä niin, että levitän kirjailijan ja kirjan ilosanomaa eteenpäin haastamalla kaimani Uppoa hetkeen -blogista lukemaan Hannan tarinan. Toivottavasti Sonja uskaltautuu ottamaan haasteen vastaan!

maanantai 20. elokuuta 2012

Se sitä ja se tätä...

Hurraa! Sain vihdoin valmiiksi pilvimuodostelman kaikista blogin aikana lukemistani kirjailijoista. Voin sanoa, että on se melko rankkaa käydä jokainen arvostelu läpi ja lisätä kirjailija tunnisteeseen. Seuraavaksi sainkin yllättyä näkymästä: minä se en näköjään juurikaan palaa saman kirjailijan helmoihin, vaan nappaan mukaani luultavammin jonkun uuden tuttavuuden.

Blogini olemassaolon aikana lukemaltani kirjailijajoukolta vain 10 prosentilta kirjailijoista olen lukenut useamman teoksen (eli yleensä kaksi teosta). Kolmea neljää teosta olen lukenut vain 0,02 prosentilta kirjailijoista! Tässä ei kuitenkaan ole ihan koko totuus vaan 13 prosentilta kirjailijoista, jotka olen esitellyt teoksineen blogissani, olen lukenut elämäni aikana heidän tuotannostaan enemmän kuin yhden kirjan. Joka tapauksessa 10-13 prosenttia tuntuu hirveän vähältä. Olisikohan tässä taustalla ammatinvalintakysymys, että kirjakaupan myyjänä sitä hakeutuu aina uusien tuttavuuksien pariin, jotta oma tietämys laajenisi ja aina löytää niin paljon mielenkiintoisia kirjoja, ettei esim. sarjan ensimmäisen osan luettuaan tule palattua muihin osiin, vaikka sarjan aloitus olisikin ollut lupaava?

Syksyn uutuuksista ensimmäiset ovat jo ilmestyneet, ja vaikka kirjalistoja selatessaan hengästyttävän moni kirja tuntui kiinnostavalta, tein silti erittäin maltillisen listan siitä, mitä Sonja luultavasti tänä syksynä lukee. Ajattelin kymmentä kirjaa listalleni, mutta kun asetin itselleni noinkin tiukan seulan, en keksinytkään kuin muutaman hassun kirjan, johon varmasti tartun. Hämmentävää kyllä, kyseinen joukko muodostuu pelkästään jännityspuolen kirjallisuudesta: Läckbergin, Preston & Childin, Pekka Hiltusen, Åsa Larssonin ja mahdollisesti Lars Keplerin uusimmat houkuttelevat tällä hetkellä eniten. Taitaa olla niin, että kaunokirjallisuuden bongaan sitten mieluummin kirjan näkemällä ja takakansitekstiä makustellen. Tälläkään hetkellä en oikein tiedä, mitä haluaisin lukea, ja kaunokirjallisuuden suhteen fiilis on aina niin tärkeä, että sen mukaan pitää elää... Jännityskirjallisuus sitten taas tuntuu sopivan tilanteeseen kuin tilanteeseen.

Kirjamaratonin suoritettuani aikaisemmin kesällä olen jäänyt kaipaamaan lisää haastetta kirjalliseen elämääni. Näin ollen olenkin hieman mietiskellyt ideaa mahdollisesta lastenkirjallisuuden puolimaratonista. Haluaisin ennen joulusesongin alkamista tutustua mahdollisimman moneen lastenkirjaan, jotta voisin entistä paremmin löytää asiakkaalle juuri sen oikean kirjan. Haluaisin tuntea enemmän kotimaisen lastenkirjallisuuden kenttää, sillä moni asiakas haluaa tukea nimenomaan kotimaisia kirjailijoita. Aika on tietenkin rajallinen, niin kuin aina elämässä, ja nyt pähkäilenkin kovasti, että miten ideani toteutan. Haluaisin nimittäin tutustua paremmin isoihin hitteihin kuten Risto Räppääjään ja Ellaan, mutta haluaisin ehdottomasti lukea myös niitä vähemmän mainostilaa saavia kirjoja ja löytää yllättäviä helmiä. Puolimaratonista puhun siinä mielessä, että ei tarvisisi ihan eväitä tehdä valmiiksi, vaan voisin omaan tahtiin lueskella, ja jos siltä tuntuu, käydä vaikka ulkona happihyppelyllä. Mutta toisaalta haluaisin kuitenkin keskittyä mahdollisimman hyvin 24 tunnin ajan pelkästään lukemiseen. Hmm...

Tässä vaiheessa vuotta tein myös 10 kirjan must-read-luettelon lompakossa pidettäväksi. Olen jo kuukausia ajatellut lukevani yhden jos toisenkin kirjan, mutten ikinä muista niitä kirjastossa ollessani. Jos vain lukufiilikset osuvat yksiin näiden kirjojen kanssa, niin kannan ne ehdottomasti seuraavilla reissuilla kotiin. 
- Garpin maailma, koska edellisen Irvingin lukemisesta on liian kauan.  
Kvanttivaras, koska Suketuksen blogissa starttasi haaste avaruusjuttuihin liittyen, ja haluaisin korkata kyseisen haasteen asap.
Muumipeikko ja pyrstötähti, koska kaipaan usein syksyisin muumeja elämääni. 
- Tiikeriäidin taistelulaulu, koska välillä niitä kiinnostavia kirjoja kannattaa alkaa lukemaan eikä säästellä niitä ikuisuuksia.
- Katkera manalan kannu, koska Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdista puuttuu vielä täysin  tietokirjaosuus.
- Yövartio, koska viime vuonna lukemani Vieras kartanossa oli hullaannuttava lukukokemus, ja haluaisin kokea sen tunteen jälleen.
- Orjattaresi, koska Atwood on lempikirjailijani, enkä vieläkään ole lukenut häneltä tätä paljon kiiteltyä teosta! 
- Hamlet, koska herra Shakespearen näytelmien kahlaaminen on pieni ikuisuusprojekti, joka ei luonnollisestikaan etene kuin lukemalla.
- Kultahattu, koska elokuvaversio vaikutti mielenkiintoiselta trailerin perusteella, ja koska pitäähän se kirja aina ensin lukea!
- Linnanneidon lokikirja, koska välillä sielu huutaa tyttökirjallisuuden pariin. 

Lopuksi haluaisin pyytää teitä suosittelemaan minulle kirjoja kirjailijoilta, jotka asuvat/ovat kotoisin Luxemburgista, Belgiasta tai Alankomaista. Ikkunat auki Eurooppaan -haasteen on aika edetä aimo harppaus eteenpäin! 

lauantai 18. elokuuta 2012

Lasnamäen lunastaja




Mari Saat
2009 suom. 2011
141 s./WSOY


Natalja Filippovna ja hänen tyttärensä Sofia ovat tottuneet tulemaan toimeen vähällä, mutta kun Natalja saa potkut työstään, käy kaksikon elo Tallinnan keskustassa todella tukalaksi. Äiti päättää alkaa tyttäreltään salaa ilotytöksi, jotta Sofian kalliit hammashoidot saataisiin maksettua. Tytärkin yrittää tuoda helpotusta huonoon rahatilanteeseen, ja löytää itsensä lukemasta lehtiä ääneen ystävänsä sokean isoäidin luota.

Lasnamäen lunastaja jäi mieleeni hyvänä lukukokemuksena, mutta tuntuu ettei minulla juuri ole sanottavaa kyseisestä kirjasta. Aluksi epäilin, josko kirja olisi taas yksi niistä teoksista, joissa käsitellään perinteisesti maan lähihistorian kamaluuksia, ja heitetään lukijan eteen toinen toistaan surullisempia ihmiskohtaloita. Olen pistänyt merkille, että tietyistä maista, joiden kirjallisuutta ei suomenneta järjin paljon, tulee usein kirjoja, jossa tosiaan aiheena enemmän tai vähemmän kansakunnan haavat. Toki on ymmärrettävää, että kirjallisuudessa käsitellään näitä vakavia ja vaikeita asioita, mutta en aina vain yksinkertaisesti jaksaisi tarttua noilla aiheilla höystettyihin kirjoihin. Tai ajatellaan asiaa vaikka näin päin, että jos ulkomaalainen lukisi suomalaista kirjallisuutta, ja aina kaikki tarinat liittyisivät jotenkin Suomen sotiin ja niistä saatuihin fyysisiin ja henkisiin haavoihin, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle, niin ei siinä kyllä koko totuus olisi. Vastapainoksi noille tarinoille pitäisi saada myös toisenlaisia tarinoita, joissa historia ei paina niin paljon. Sain joka tapauksessa sen mitä halusinkin; tarina ei sisältänyt lukufiilikseeni sopien liiallista historian kertaamista, vaan tavallista arkea "tavallisine" ongelmineen. Kyseessä on juuri sellainen kirja, joka on hyvä lukea Kirjallinen maailmanvalloitus mielessään.

Muuta en sitten oikein saakaan itsestäni puristettua. Niin kuin takakansi tietääkin kertoa, tämä Tuglas-palkittu romaani on nimenomaan sympaattinen tarina, ja minusta tutusta kaupungista oli kiinnostavaa lukea ja nähdä ikäänkuin sen monet puolet. Suosittelen Lasnamäen lunastajaa muillekin, jotka eivät vielä ole lukeneet virolaista kirjallisuutta.

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja edistyn myös Kirjallinen maailmanvalloitus -haasteessa ja valloitan siis Viron.

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Tulikivi


Preston & Child
2004 suom. 2011
694 s./Gummerus


Omalaatuisen FBI:n agentti Pendergastin harmaille aivosoluille on jälleen käyttöä, kun arvostetun, mutta inhotun taidekriitikko Jeremy Groven savuavat jäännökset löytyvät tämän kartanosta. Itsesyttymistäkin tiedetään tapahtuneen, mutta kun kuolleen miehen viereltä löytyy vielä sorkan jälki, on pakko pysähtyä miettimään, olisiko paha vain saanut palkkansa itse paholaisen toimesta. Pendergast saa tällä kertaa seurakseen jo Ihmeiden kabinetti -kirjasta tutun poliisin Vincent D'Agostan, ja yhdessä parivaljakko alkaa selvittää, mitä kamalaa oikein tapahtui vuosikymmeniä sitten, kun neljä nuorta poikaa tapasivat kaukana New Yorkista. Pendergast-kirjoille on erittäin luonteenomaista se, että tarina kehittyy alkuasetelmastaan joka suuntaan, sinnekin jonne sen ei olisi osannut arvata kehittyvänkään, joten tämäkin 700 sivuinen tiiliskivi pitää sisällään jännittäviä hetkiä ja odottamattomia käänteitä sekä tietenkin niitä loistavia päätelmäketjuja, joista karismaattinen agentti on niin tunnettu.

Olen täysin hurahtanut Pendergast-sarjaan, mutta silti viime vuoden uutuuden lukeminen venyi uuden kirjan ilmestymisajankohdan lähettyville. On pakko myöntää, ettei kirjan takakansi ollut kovin houkutteleva - ja päädyin silti kertomaan aika lailla samat asiat omassa esittelytekstissäni!:D Asia on vain niin, että tämänkään kirjan juonesta ei ole mitenkään mahdollista kertoa lyhyesti ja ytimekkäästi. On vain kerrottava, miten kaikki alkaa, mutta se ei välttämättä liity mitenkään siihen miten kaikki kehittyy tai miten kaikki loppuu. Ja se minusta onkin näiden kirjojen salaisuus. Jos sarjan kirjat eivät olisi hemmetinmoisia tiiliskiviä, jotka sisältävät paljon muutakin kuin juonenkäänteitä, en pitäisi niistä niin paljon. Jo Ihmeiden kabinetti puhutteli minua äärettömän mielenkiintoisilla tiedonmurusilla historiasta, kulttuurista, taidemaailmasta jne. Vaikka kirjasarja kuitenkin on nimenomaan jännityskirjallisuutta, tunnen aina olevani himpun verran fiksumpi luettuani Pendergastin aivoituksista.

Tällä kertaa sain tuntea itseni oikein ylpeäksi lukuharrastuksestani, sillä tunnistin eräästä klassikkokirjasta tutun henkilöhahmon jo heti, kun hän ilmestyi tämän tarinan sivuille. Kyseessä on Valkopukuinen nainen, josta Child & Preston ovat päätyneet lainaamaan henkilön kunnianosoituksena Wilkie Collinsia kohtaan. Tämä kaikki kerrottiin kyllä tarinan lopussa kirjailijoiden loppusanoissa, mutta olin haljeta ylpeydestä, kun tajusin jipon heti alkuunsa. Vielä herkullisempaa oli tarinan edetessä bongata kaikkia yhtäläisyyksiä, joita ripoteltiin sinne tänne. Minusta ratkaisu on toteutettu kaiken kaikkiaan tyylikkäästi, vaikka kirjailijat itse pelkäsivätkin, että tällainen menettely aiheuttaa murska-arviot.

Pidin tästäkin kirjasta valtavasti, mutta pysyttelen edelleen uskollisena Ihmeiden kabinetille, jota edelleen pidän itsepäisesti sarjan toistaiseksi parhaana osana. Hämmennystä Tulikiveä lukiessa aiheutti se, että ymmärsin erään nuoren naishahmon olevan tuttu Ihmeiden kabinetista, mutta en muista tätä kabinetin uumenissa asunutta tyttöä ollenkaan. No, se ei ole mikään ihme, olen lukenut ensimmäisen kirjan tosiaan kaksi kolme vuotta sitten, joten yksityiskohdat ovat painuneet unholaan jo kauan sitten. Pitäisi varmaankin lukea kyseinen osa joskus uudelleen, että pääsisi tämän Constance-neidin menneisyyden jäljille paremmin. Tulikivessä hänen vaiheitaan ei nimittäin juuri kerrata, vaikka tehdään selväksi, että hän on aina asunut rakennuksessa, jossa ihmeiden kabinetti oli, ja tulee asumaan vastakin, koska ei muuta maailmaa tunne. Onpa raivostuttavaa, kun ei muista tällaista tärkeää asiaa!

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen ja valloitan jälleen New Yorkin osavaltion.

torstai 9. elokuuta 2012

Kun suljen silmäni



S.J. Watson
2011 suom. 2012
385 s./Bazar


Christinen aamut ovat olleet samankaltaisia jo vuosia: hän herää paniikissa vieraasta makuuhuoneesta, vieraan miehen viereltä eikä ymmärrä miten onkin onnistunut päätymään noin kiusalliseen tilanteeseen. Lamaannuttava pelko iskee kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun peilistäkin tuijottaa takaisin täysin vieras nainen. Syy aamuisiin paniikkikohtauksiin löytyy onnettomuudesta, jonka takia Christinen lähimuisti aikoinaan vaurioitui eikä hän ole voinut luoda uusia muistoja kahteenkymmeneen vuoteen. Joka päivä hän rakentaa uudelleen kuvan itsestään, menneisyyden tapahtumista, avioliitostaan - ja pikkuhiljaa naisen mielessä viriää ajatus, ettei kaikki ole kunnossa. Mitä salaisuuksia aviomies yrittää piilotella, ja mikä oli se onnettomuus, joka aikoinaan tuhosi Chrisinen muistin?

Jännäreitä olen lukenut jo useamman putkeen, mutta näemmä niiden parissa jaksaa hyvin, kun ne ovat kuitenkn kaikki olleet tyyliltään sopivasti erilaisia. Watsonin kirjassahan eivät kaiken maailman sarjamurhaajat riehu, vaan jännitystä rakennetaan varsin uskottavasti ja pienin kutkuttavin askelin. Jännitys kasvaa ja kehittyy, Christinen pahat aavistukset saavat aina välillä pohjaa, mutta melkein yhtä usein pitää pysähtyä pohtimaan, että onko päähenkilö ehkä kuitenkin vain vainoharhainen. Koko tarinaa kantaa mielestäni varsin hyvin ajatus siitä, että tällaista elämä voisi oikeasti olla, jos lähimuisti ei pelaisi ja kaiken elämän sekavuuden lisäksi pitäisi vielä epäillä elämänsä ainoaa ihmistä epärehelliseksi.

Kun suljen silmäni sopi hyvin kesämökin kiireettömään tunnelmaan, ja oli mielenkiintoista uppoutua synkkiäkin värejä sisältävään kirjaan, jonka lähtökohdat ovat samankaltaiset kuin söpössä Aina eka kerta -elokuvassa. Voisin sanoa lukemisen jälkimaininkien olleen hyvin samankaltaiset kuin Luptonin Sisar-kirjan luettuani: viihdyin, kuten oli tarkoituskin, mutta en tässä kuitenkaan ihan tanssiksi laittaisi. Fiiliksen latistuminen johtuu ehkä osaksi siitä, että kirjassa on aika paljon toistoa liittyen päähenkilön päiväkirjaan. Jos yrittää pitää kirjaa elämästään ja päätyy kirjoittamaan sinne tärkeän faktatiedon lisäksi kaiken maailman tunnetilat ja aamutoimien minuuttiaikataulut, ja aikoo silti lukea päivittäin kyseisen kirjan, niin korostuskynä ei ehkä olisi hullumpi idea. Näin ollen voisi tunnissa lukea oleelliset asiat, kun samaan puuhaan ilman korostuskynän apua tuhraantuu helposti neljä viisi tuntia. Näin myös lukija kiittäisi, ja kunnioittaisi ehkä muistinsa menettänyttäkin käytännöllisestä ideasta. No, en varmasti ole ainoa lukija, joka mielellään kuluttaa aikaansa miettimällä, mitä tekisi paremmin kuin kunkin kirjan päähenkilö:) 

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja valloitan jälleen kerran Iso-Britannian. Elegia suositteli kyseistä kirjaa minulle jo melkein vuosi sitten, joten nyt voin vihdoin ruksia kirjan luetuksi blogisynttärivinkkilistalta. Tässä sen taas näkee, että superkiinnostavakin kirja voi antaa odotuttaa lukuhetkeä monta kuukautta.

lauantai 4. elokuuta 2012

Sarasvatin hiekkaa



Risto Isomäki
2005
314 s./Tammi


Intian valtamerestä on löytynyt tuhansia vuosia vanhojen kaupunkien raunioita, joita venäläinen Sergei Savenikov kutsutaan tutkimaan meriargeologi Amrita Desain johdolla. Tarkoituksena on selvittää, mikä aikoinaan tuhosi nuo valtavat rantakaupungit. Ehkä tapahtumien ymmärtäminen voisi jopa auttaa taistelussa ilmastonmuutosta vastaan? Grönlannin jäätikkö on nimittäin alkanut antaa merkkejä sulamisesta, eikä ihmiskunnalla välttämättä ole enää paljon elonhetkiä jäljellä.

Harmillista kyllä, tarina ei ollut ihan niin mukaansa tempaava kuin olin salaa toivonut. Tulen silti muistelemaan lukukokemusta hyvänä. Ylipäätään aihe on kirjassa todella mielenkiintoinen eikä ollenkaan puhkikulutettu. Kun kirjailija vielä innostuu tarinan lomassa paukuttamaan historiallisia faktoja toinen toisensa perään, niin ainakin tämä tyttö hiljentyy lukemaan antaumuksella. Päähenkilöistä täytyy kuitenkin antaa noottia, he ovat aivan liian yksiulotteisia omaan makuuni ja käyttäytyvät kieltämättä uskomattoman hölmösti erilaisissa vaaratilanteissa. Vaikka varsinkin kirjassa esitelty faktatieto koukutti, huomasin turhan usein olevani tilanteessa, jossa sivu tekstiä oli auttamatta mennyt toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Eli taisin kuitenkin pitää tarinaa aina välillä hieman puuduttavana.

Löysinkö kotimaisen kirjallisuuden aarteen? Sarasvatin hiekkaa ei ehkä tule jäämään mieleeni ainutlaatuisena lukukokemuksena, mutta kun muistetaan miten yleensä tunnun suhtautuvan kotimaiseen kirjallisuuteen, niin kyllä, olihan kirja lukemisen arvoinen. Kovin suomalaiseksi tarinaa ei voi tietenkään sanoa, piirit eivät ole pienet, kun henkilökaarti on suureksi osaksi kansainvälistä ja tapahtumat sijoittuvat Suomen lisäksi mm. Grönlantiin ja Intiaan. Suosittelen kyllä kokeilemaan kirjaa, jos kotimainen ekojännitys kiinnostaa. En muistaakseni ole lukenut muita ekogenreen kuuluvia kirjoja, joten en osaa sanoa miten Sarasvatin hiekkaa pärjäisi vertailussa.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin, alakategoriana jännityskirjallisuus.

torstai 2. elokuuta 2012

Majakkamestarin tytär



Ann Rosman
2009 suom. 2011
335 s./Bazar


Vanha majakka kätkee sisäänsä salaisuuden: 1960-luvulla kadonnut mies löytyy seinään muurattuna ruokakellarista. Tutkinta aiotaan jo laittaa jäähylle, onhan murha joka tapauksessa vanhentunut aikapäiviä sitten. Rikostutkija Karin Adler törmää kuitenkin tämän tästä kummallisiin yksityiskohtiin, jotka pitävät mielenkiinnon yllä. Mitä esimerkiksi tarkoittaa se, että kuolleella miehellä on selvästi ollut vihkisormus sormessa, mutta ei kuitenkaan se sormus, joka on löytynyt hänen viereltään?

Vietin kesälomani jännityskirjallisuuden parissa, ja tällä kertaa pääsin Majakkamestarin tyttären kanssa loppuun asti. Viime kesänä en saanut kirjan alusta otetta, ja hylkäsinkin kirjan kokonaan. Tarinaa on kuitenkin kehuttu siinä määrin, että päätin antaa sille vielä uuden mahdollisuuden. Onneksi annoin, viihdyin saaristolaismysteerin parissa oikein hyvin, eikä se alunkaan kanssa tarvinnut taistella ollenkaan.

Meri on mukavasti läsnä koko kirjan ajan. Rikostutkija Karin Adler harrastaa purjehdusta, murhatun miehen tutkinnassa vastaan tulevat henkilöt liittyvät tavalla tai toisella mereen eikä majakkamestarin tytärtäkään sovi unohtaa. Meri ei merkitse minulle henkilökohtaisesti juuri mitään, en ole meri-ihminen. Silti tämän vuoden puolella olen huomannut lukevani aika paljonkin mereen liittyviä tarinoita, joten jotain kiehtovaa tuossa karussa ja kesyttömässä elinympäristössä on oltava.

Majakkamestarin tytärtä on helppo suositella ruotsalaisen jännityskirjallisuuden ystäville, sen verran taattua tavaraa Ann Rosman on saanut kyhätyksi kasaan. Silti täytyy muistuttaa, että tuossa piilee myös tarinan ongelma, sillä kovin ainutlaatuisesta kirjasta ei kuitenkaan ole kyse. Ennakkokappaleen takakannessa verrataan Rosmania suosikkidekkaristiini Läckbergiin. Täytyy sanoa, että sen verran samantyylinen Majakkamestarin tytär on verrattuna Läckbergin tuotantoon, että välillä tosiaan luulin lukevani Läckbergia ja jouduin jatkuvasti muistuttamaan itseäni siitä, että kyseessä on eri kirjailija, eri kyläyhteisö ja eri tutkijat. Itsellenihän tässä ei ole mitään kriisin paikkaa, ruotsalainen kotoisa jännityskirjallisuus on vertaansa vailla ja jatkan mielelläni sen parissa jatkossakin. Ymmärrän kuitenkin niitä, joiden korvista tulee savua jo siinä vaiheessa, kun mainitaan pieni idyllinen merenrantakylä ja järkyttävä murha.

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja valloitan jälleen kerran Ruotsin.


PS. Tervetuloa kaikille uusille lukijoille, teitä on taas ilmaantunut lomani aikana muutama. Se lämmittää mieltäni kovasti:)