2010 suom. 2011
223s. /Otava
Varmasti vuoden oudoin lukukokemus - eikä vuosi ole vielä edes kunnolla päässyt käyntiin! Tarinan keskiössä on 16-vuotias Mifti, joka on menettänyt otteensa normaaliin elämään. Äiti on kuollut alkoholisoituneena, isä ei jaksa välittää ja sisarussuhteet ovat vähintäänkin epämääräiset. Ystävät ovat samanlaisia huumeaddikteja ja alamaailman kasvatteja kuin Mifti itse. Mielipuolisia piirteitä saava rakkaus Aliceen ei tunnu tuovan onnellista loppua eikä irtoseksi tarjoa tyydytystä. Mifti on ajautumassa tilaan, josta pelastautuminen ei välttämättä ole enää mahdollista. Valitsin muuten tämän kirjan, koska etukannen lieveteksteissä vihjaistaan Miftin elävän lähinnä Berliinin kaduilla. Olisi ollut mielenkiintoista lukea kodittomuudesta.
Kirja on suurelta osin sekavahkoa tajunnanvirtaa Miftin häröilyistä pitkin Berliiniä. Välillä on seesteisempiäkin hetkiä, jolloin käydään läpi henkilöiden keskusteluja - jotka nekään eivät ole sieltä perinteisimmästä päästä. Muutamia kertoja lukija saattaa ahdistua kamaluuksista, joita tyttö kohtaa, kunnes osa niistä paljastuu hallusinaatioiksi. Mifti ei ole kertojana luotettavimmasta päästä, joten oikeastaan mistään ei voi olla varma: ei ihmisistä eikä tapahtumista.
Jos takakannen lievetekstejä on uskominen, saksalaiset ovat vallan ihastuneita 18-vuotiaaseen esikoiskirjailijaan. Mielenkiintoinen ajatus, että valtavirta pitäisi näinkin sekavasta huumeiden täyttämästä elämänkuvauksesta. Tai sitten sillä suunnalla ollaan hieman coolimpaa kansaa kuin täällä Suomessa;) Muutenkin minua kiinnostaisi tietää kirjailijasta hieman enemmän. Millainen hän on naisiaan, kun on päätynyt kirjoittamaan juuri tällaisen kirjan ja niin nuoressa iässä.
Kirjan povataan myös olevan 2000-luvun Sieppari ruispellossa. Itse jopa inhosin (vahva sana!) J.D. Salingerin tuotosta. Jos nuo kaksi kirjaa rinnastetaan, niin kyllä on päästy pitkälle muutamassa vuosikymmenessä. Jos "Sieppari" oli ärsyttävä pikkukovis niin Mifti on jo täysin toisissa sfääreissä huumesekoiluineen. Niin ne ajat muuttuvat. Tänä päivänä "Sieppari" olisi jokaisen äidin unelmavävy.
Lukemisen jälkeen jäi hieman tyhjä olo. Tässä on teos, joka ei oikeastaan antanut minulle mitään. Päähenkilön vaikeudet eivät surettaneet, olin jopa hieman ärtynyt siitä ettei Mifti ota itseään niskasta kiinni. Ensimmäisten sivujen jälkeen harkitsin lopettamista, mutta sitten huomasin lukevani edelleen ja hups, oltiinkin jo sivulla 50. En vain oikein jaksa innostua näistä huumetarinoita. Koen ne jopa tylsiksi jollain tavalla. Niissä tuntuu aina olevan (kärjistettynä) likaisia ihmisiä, jotka sekoilevat ympäriinsä ja nauravat omille inside-jutuilleen. Kyllä siinä väkisinkin jää ulkopuoliseksi.
Lukekaa nyt ihmeessä joku muukin tämä kirja, niin saan tietää, mitä lopussa oleva äidin kirje tarkoitti. Oliko se syy alamäen alkamiselle?
