Nancy

Deborah Spungen
1983 suom. 1991
380 s./Gummerus

Oli jo aikakin tarttua uudelleen kirjaan, joka aikoinaan teki lähtemättömän vaikutuksen minuun.

Luin Nancyn ensimmäisen kerran yläasteella. Kirja sattui silmiini kirjastossa ja takakannen perusteella se vaikutti todella kiinnostavalta. Meni pari vuotta ennen kuin tajusin, että "kaikki" teini-ikäiset tytöt lukevat Nancyn ja kirjoittavat kirjallisuusesseensä kyseisestä kirjasta - ja minä kun luulin löytäneeni unohduksiin vaipuneen helmen.

Äidin näkökulmasta kirjoitettu kirja toimii edelleen. 15 vuotta myöhemminkin ahmin kirjan muutamassa päivässä ja google on laulanut kirjan viimeisen sivun luettuani. Jos ensimmäisellä kerralla kirjaa luki teini-ikäisen silmin yrittäen ymmärtää Nancyä, niin nyt pienen taaperon äitinä kirjan kokee eri tavalla, keskittyen varsinkin äidin rooliin häiriintyneen nuoren tytön elämässä.

Nancy on äidin puheenvuoro esikoistyttärensä vihan, pahan olon ja surun täytteisestä elämästä. Punk-bändi Sex Pistolsin Sid Viciousin kanssa seurustellut 20-vuotias Nancy löydettiin murhattuna new yorkilaisesta hotellihuoneesta vuonna 1978 ja tapahtuneesta tuli sensaatiolehtien ykkösuutinen. Lehdistö antoi tapahtumista ja kuolleesta tytöstä varsin yksipuolisen kuvan, joten lopulta Deborah Spungen päätti kirjoittaa kirjan tyttärestään. Elämä itsetuhoisen Nancyn kanssa oli vaikeaa lapsuudesta lähtien ja vuosi vuodelta tavallinen perhe-elämä jäi yhä kaukaisemmaksi haaveeksi esikoistyttären terrorisoidessa koko perhettä.

Googlesta mustavalkokuvia tuijoteltuani tuntui ihan absurdilta, että Nancyn kuolemasta on jo melkein 40 vuotta ja silti tapaus edelleen kiehtoo aina vain uusia sukupolvia. Kuvat nuorista punkkareista eivät hätkähdytä enää tänä päivänä, ja on jopa vähän vaikea ymmärtää, että 40 vuotta sitten Nancy ja Sid ovat kääntäneet päitä missä tahansa liikkuivatkin. Kirja tarjoaa muutenkin todella mielenkiintoista ajankuvaa. Yhteydenpito kriisitilanteissa on ollut kovin erilaista ilman kännykkää ja New York on täysin eri kaupunki kuin tänä päivänä. Lääketieteessä on otettu isoja harppauksia eteenpäin ja lääkäreiden ehdoton auktoriteettiasema on horjunut. Toisaalta taas huumeiden pyörittämä elämä ja sivusta itsetuhoa seuraavien kärsimykset eivät muutu vuosikymmenten vaihtuessa.

Lähiaikoina on ilmestynyt kirjan uusi painos ja suosittelen ehdottomasti tarttumaan nimenomaan siihen. Tai lukemaan kirjan alkuperäiskielellä. Itse luin 80-luvun suomennoksen ja teksti (varsinkin dialogi) oli niin tönkköä, että meinasi pilata koko lukunautinnon.

Yösoittoja





Kazuo Ishiguro
2009 suom. 2011
226 s./Tammi

Njää. Tiesin olla lataamatta teokseen liian suuria odotuksia, mutta kyllä pettymys aina silti vähän kirpaisee. Ishiguron hienostuneen surumielinen Pitkän päivän ilta pääsisi helposti kaikkien aikojen parhaimpien lukukokemusten listalle eikä Ole luonani aina -kirjasta juuri moitteen sanaa keksi. Ylläoleviin lukukokemuksiin verrattuna Yösoittoja jätti lukijan masentavan välinpitämättömäksi ja kun lukemisesta on kulunut jo muutama päivä, olen onnistunut unohtamaankin novellien aiheet melkein kokonaan. Keltaisen kirjaston helmien metsästäminen (kesäkuun teema) ei siis alkanut parhaalla mahdollisella tavalla...

Yösoittoja -kokoelman novelleja yhdistää palava rakkaus musiikkiin. Aluksi tutustumme Venetsiassa piazzan katukahviloissa elantoaan hankkivaan muusikkoon, joka sattumalta kohtaa edesmenneen äitinsä iskelmäidolin ja pääsee auttamaan tätä romanttisen eleen toteuttamisessa. Toisessa novellissa vanhempi herrasmies lentää Lontooseen paikkaamaan vanhojen yliopistoystäviensä avioliittoa. Kolmannessa novellissa nuori mies muuttaa siskonsa ja lankonsa luokse maaseudulle auttamaan näitä kahvilan pyörittämisessä. Samalla hän yrittää säveltää ja sanoittaa omia kappaleitaan luonnonhelmassa. Neljännessä tarinassa radikaalin kasvoleikkauksen läpikäynyt muusikko kohtaa Hollywoodin megakuuluisuuden. Toipilasaikaansa luksushotellissa viettävä kaksikko seikkailee öisin hotellin pimeillä käytävillä ja aiheuttaa hämmennystä. Viimeisessä novellissa nuori muusikko kohtaa vanhemman naisen, jolla on paljon opetettavaa sellon soitosta.

Musiikin lisäksi tarinoissa on päähenkilönä mies, joka joko tarjoaa apuaan jollekulle toiselle tai vaihtoehtoisesti saa apua joltakulta toiselta. Jokaisen novellin lopussa päähenkilö on kasvanut henkisesti, oppinut jotain tärkeää itsestään tai vallitsevasta maailmasta.

Novellit eivät ole minun juttuni. Musiikki aiheena ei juuri kiinnosta minua. Jotain hienoa Ishiguron teksteissä silti on, kun ylipäätänsä jaksoin lukea kirjan kokonaan ja vieläpä ihan muutamassa päivässä. Yksittäiset novellitkin luin aina kokonaan yhdeltä istumalta. Täysin turhanpäiväisenä en siis teosta pidä, Ishiguron kirjoitustyyli pitää mielenkiinnon yllä, vaikka tarinat eivät onnistuneetkaan minua tällä kertaa koskettamaan.

Onko kukaan tutustunut Ishiguron muihin suomennettuihin teoksiin Silmissä siintävät vuoret, Menneen maailman maalari ja Me orvot? Ovatko lukemisen arvoisia?