Kate Morton
2008 suom. 2014
669 s./Bazar
Australialaisen Kate Mortonin Paluu Rivertoniin oli yksi kirjavuoteni helmiä pari vuotta sitten. Tartuinkin suurella mielenkiinnolla nyt julkaistuun Hylätty puutarha -lukuromaaniin. Moni englanniksi lukeva blogikollega on tutustunut kirjaan jo hyvissä ajoin englanniksi, mutta jostain syystä päätin itse odottaa, että kirja tulee suomeksi ja nyt odotus palkittiin.
Hylätty puutarha on hieman surumielinen kokoelma itseään ja elämäntarkoitustaan pohtivia ihmisiä. 1900-luvun alussa yksin jäänyt pieni Eliza-tyttönen suree äitinsä ja veljensä kohtaloa Lontoon likaisia ja häijyjä katuja kulkiessaan. Samaan aikaan rikas Rose värjöttelee omassa huoneessaan isossa kartanossa ja pelkää että koko hänen loppuelämänsä kuluu neljän seinän sisällä sairastellessa. Myöhemmin maailman toisella puolella Australiassa on lapseton pariskunta, jonka hartain haave ei näytä toteutumisen merkkejä. Toisaalta on myös pieni hylätty tyttö, joka löytyy satamasta harhailemasta ja on vailla kotia. Vuosikymmeniä myöhemmin Nell ei saa menneisyydeltään rauhaa vaan haluaa selvittää mistä on tullut, mistä hän on lähtöisin. Vuodet vierivät ja lopulta Nellin lapsenlapsi Cassandra saa isoäidiltään yllättävän perinnön ja pikkuhiljaa kaikki menneisyyteen hukkuneet ihmiskohtalot saavat jälleen äänen.
Nautiskelin Mortonin kirjasta ja sen haikeasta tunnelmasta. Olisiko tarina voinut olla valoisampi? Olisi. Olisiko kirjasta voinut jättää mahdollisesti jonkun aikakerroksen pois? Olisi. Silti tarina oli kertakaikkisen ihana ja juuri sopivaa seuraa, kun pieni summertimesadness vaivasi lukijaa.
Nautin yleisesti ottaen erilaisten tarinoiden katkeransuloisesta tunnelmasta, siitä kun asiat eivät menekään niin kuin olisi suonut niiden menevän. Silti kirjaa lukiessa tuntui, että surua oli mahdottomasti liikaa joinain hetkinä ja kirjailija päätyi mässäilemään niillä liikaakin. Joskus en jaksanut uskoa, että henkilöhahmot todella tekivät tärkeinä hetkinä sellaisia päätöksiä kuin tekivät ja itse edesauttoivat henkistä tuhoutumistaan. Tarina olisi myös ollut mielestäni täydellinen jo niin, että Cassandran tarina olisi jäänyt kokonaan pois ja lukija olisi päässyt seuraamaan ensisijaisesti Nellin menneisyyden metsästämistä. Mutta tietenkin surua piti lisätä tarinaan vielä tälläkin tavalla.
Hylätty puutarha oli ehdottomasti lukuromaani minun makuuni. Se ei ehkä tehnyt suurta vaikutusta Paluu Rivertoniin -kirjan tapaan, mutta koin silti, että Hylätty puutarha kosketti minua enemmän ja jäin kirjan lopetettuani miettimään kirjassa sivuttujen ihmisten kohtaloita ja miksi kaikki meni niin kuin meni.
Suosittelen lämpimästi!