Näytetään tekstit, joissa on tunniste kuninkaalliset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kuninkaalliset. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Mustat enkelit

Karleen Koen
2006 suom. 2007
653 s./Otava


Mustat enkelit on mahdollisesti pisimpään lukulistallani roikkunut kirja. Opiskelin kymmenen vuotta sitten kirjastolinjalla ja luokkakaverini Noora luki tuolloin kirjan ja suositteli sitä. On mielenkiintoista miten jotkut kirjat vain jäävät mieleen kummittelemaan - sillä jos jotain olen vuosien aikana saanut niin lukusuosituksia. Opiskeluajoilta on peräisin myös rakkauteni Lumikukka ja salainen viuhka -nimiseen kirjaan, jota Hannele suositteli erittäin painokkaasti. Anitaa puolestaan kiehtoi Jose Saramago ja portugalilaisen kirjailijan teoksia on tullutkin luettua useampi menneinä vuosina. Koen 1600-luvun leppoisan petollisesta hovielämästä kertova kirja on kuitenkin odottanut lukuhetkeään, liekö syynä tiiliskivimäinen olemus, joka aina jostain syystä ensisijaisesti jännittää minua. Tiesin kuitenkin kirjan olevan sellainen, jonka kirjoittaisin lukulistalle aina uudestaan ja uudestaan, joten olihan se jo aika tarttua siihen! 

Lontoon hovissa kuohuu. Englannin rakastettu prinsessa Henrietta on kuollut Pariisissa, johon hän oli kuninkaallisten naimakauppojen myötä asettunut. Kuningas Kaarle on surun murtama menetettyään rakkaan sisarensa - varsinkin kun huhutaan myrkytyskuolemasta! Arkieläemä hovissa koostuu juoruilusta ja juonittelusta, irstailusta, shampanjasta ja juhlimisesta. Sodan uhka leijuu niin Englannin kuin Ranskankin päällä ja jokaisen on syytä miettiä tarkkaan, kehen voi luottaa ja kehen ei. Lukija pääsee kurkistamaan hovielämän kiemuroihin Alicen kautta, joka aikoinaan lähti Ranskaan prinsessa Henriettan hovineidoksi ja tämän kuoltua palasi takaisin Lontoon hoviin palvellakseen kuningatar Katariinaa.

Mietin jo lukemista aloitellessani, jospa nyt olisi hyvä kirjata henkilöhahmoja jonkinlaiseen mind mapiin, jotta lukeminen ei kärsisi laajasta henkilökaartista. Päätin kuitenkin olla tarttumatta kynään ja paperiin ja se oli ihan passeli päätös. Jokaisen henkilön titteli ei ehkä aina ollut muistissa ja sukulaisuussuhteet menivät välillä iloisesti sekaisin, mutta kärryillä pysyi ihan hyvin.

Äärettömän harvoin tulee luettua hovielämästä, elokuvia puolestaan muistan nähneeni useampiakin. Hovijuonitteluilla on taattua viihdearvoa, puvustus on silmiä hivelevän mahtipontista ja rakkauskin tuntuu aina olevan kiellettyä ja jotenkin väkevämpää kuin nykyään. Mustat enkelit oli kuitenkin todella toimiva mystistä hovielämää raottava kirja. Nautin ensisijaisesti historian havinasta ja mielenkiintoisesta ajankuvasta, mutta kepeä juonittelu ja nykyihmisen näkökulmasta aivan käsittämätön joutilaisuuteen perustuva elämäntapa pitivät otteessaan alusta lähtien.

Lopuksi jäin toki miettimään, miten paljon kirjassa oli esimerkiksi todellisia historiallisia henkilöhahmoja kuninkaiden lisäksi. Lukukokemuksen kirsikka kakun päällä olisi ollut, kun olisi jaksanut googlettaa jokaisen linnan ja tapahtumapaikan, jotka kirjassa mainittiin, sillä niin paljon todellista historiaa tarinaan kuitenkin sisältyi vaikka tarina itsessään taitaa olla ihan täysin fiktiota. On lähes käsittämätöntä, että joskus joku on todella asuttanut huoneita, jotka nykyään ovat vain osa museotoimintaa.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Ihmishirviöt


Simon Sebag Montefiore
2008 suom. 2010
320 s./Gummerus


Tällä kertaa onnistuin tarttumaan mielettömän mielenkiintoiseen kirjaan! Tiesin kyllä jo kirjan tullessa markkinoille jouluna 2009, että se olisi lukemisen arvoinen paketti. Niin se vain silti joutui pitkälle odotuslistalle. Kirjan nimi kertookin osuvasti sisällön eli maailmanhistorian 101 julminta ihmistä käydään läpi.

Jokaiselle hirviölle on pyhitetty yksi aukeama, jossa on myös kuvitusta mukana. Superhirviöiden väliin on ympätty lisätietoa historian tapahtumista ja henkilöistä, jotka ovat tavalla tai toisella liittyneet näihin julmureihin. Erittäin kattava paketti kaiken kaikkiaan.

Luin kirjan kaikki hirviötarinat ja lisätiedot, joten tällä hetkellä minua vaivaa pienoinen hirviöähky. Oli hauskaa vaihtelua lukea kirja kerrankin sikin sokin sieltä täältä. Ei ollut pakko aloittaa alusta ja lukea lopuksi viimeinen sivu. Kirja itsessään etenee hirviöiden syntymäaikojen mukaan, mutta itse aloitin luku-urakkani tutuilla hirviöillä, joita ovat esimerkiksi Nero, Vlad-seivästäjä, Iivana Julma, Lenin, Mussolini ja Al Capone. Seuraavaksi palasin alkuun ja luin kaikki naishirviöiden tarinat. Lopuksi palasin vielä kerran alkuun ja luin kaikki loputkin hirviökuvaelmat ja nippelitietosivut.

Mielenkiintoiseksi kirjan teki hirviöaiheensa lisäksi myös mahdollisuus kerrata historiantuntemusta. Harva hirviö on itsekseen sekoillut teillä tietämättömillä. Monilla on ollut todellista valtaa, ehkä jopa elinvuosiensa maailman suurin valta, joten historiakin on muokkautunut näiden hirviöiden oikkujen mukaan. Kirja toimiikin oivallisena historian (pitkänä) oppituntina, nyt vain hieman hirvittävämmästä näkökulmasta katsottuna.

Tiesitkö, että Qin Shi Huangdi rakennutti itselleen lähes viisi kilometriä pitkän mausoleumin, jota suojelemaan luotiin terrakotta-armeija, kuusituhatta luonnollisen kokoista savisotilasta, jotka ovat kaikki ainutlaatuisia ja yksilöllisiä. Rakentamiseen tarvittiin 700 000 työvelvollista, joista suurin osa kuoli urakan aikana. Valtava maanalainen hautakammio on yhä avaamatta ja suurelta osin tutkimatta. Toistaiseksi vain ne sotilaat, jotka vartioivat haudan ovelle vievää polkua, on kaivettu esiin. Keisarin hauta on yksi maailman salaperäisimmistä argeologisista paikoista.

Oli kirja raskaskin. Runoviikko onneksi katkaisi kirjan hetkeksi ja sain kerättyä uutta puhtia suorittaa kirja loppuun. Teos on todella kattava, mutta helposti lähestyttävä. Hirviöiden vaiheista on kerrottu juuri oikea määrä tietoa, joten historiankulun jatkuvasti unohtava lukija (minä!) saa kirjasta paljon irti. On kuitenkin raskasta lukea pelkkää faktaa faktan perään, kun monilla hirviöillä on aika samankaltaiset tarinat takanaan tyyliin kaikilta-vihollisilta-päät-poikki-ja-olen-hullu-ja-haluan-surmata-kaikki-sukulaisenikin-siinä-samassa-ja-kullattu-patsas-minusta-torilla-olisi-hieno-juttu. Lukiessa tulee myös niin mieletön määrä nimiä ja paikkoja vastaan, että eihän kaikista tarinoista edes jää mitään muistiin säilöttäväksi. Ja kieltämättä on hiemat turhauttavaa, kun yksi Herodes on elänyt Neron aikaan ja muutama on elänyt Caligulan aikaan ja myöhemmin jonkun toisen elämäkerrassa mainitaan taas Herodes ja sitä vaan miettii, että KUKA niistä kymmenestä Herodeksesta mahtaa olla kysymyksessä tällä kertaa:)

Tiesitkö, että vuosittain 88 prosenttia tiedossa olevista teloituksista suoritetaan Kiinassa, Iranissa, Saudi-Arabiassa, Pakistanissa ja Yhdysvalloissa. Kiinassa suoritetaan enemmän teloituksia kuin missään muussa maassa, teloitettavaa yksinkertaisesta ammutaan niskaan, ja perheelle lähetetään lasku luodista.

Ähkyn piikkiin on myös laitettava huolestuttava piirre, joka ilmenee kirjaa lukiessa. Yhtäkkiä sitä huomaa vertailevansa hirviöitä ja ajattelevansa, että eihän tuo nyt tehnyt oikeastaan mitään verrattuna sitten tuohon toiseen. Yllättäen huomaakin tutkailevansa varsin kriittisesti hirviöiden viihdearvoa tyyliin tämän-elämäntarinahan-on-ihan-peruskauraa-nyt-jo-vähän-kyllästyttää. Lähivuosina tapahtuneet kamaluudet luonnollisesti kauhistuttavat enemmän kuin Viiltäjä Jackin hirmuteot vuonna keppi ja nakki.

Jatkuvasti ihmetytti, miten kaikenmaailman sekopäät ovatkin valtansa saaneet. No, tietenkin tiettyinä aikoina valta on peritty ja on riittänyt että X on syntynyt oikeaan sukuun ja on ollut kyllin viekas eliminoimaan kilpailijat. Monet ovat huijanneet ihmisiä esiintymällä edellisen tyrannian lopettavana kansansankarina ja päätyneet vallankahvassa itse samanlaiseen sortamiseen kuin edeltäjänsäkin. Turhauttaa ja kiukuttaa, mutta maailma on. Ja joillekin kansoille henkilö X on sankari, kun toisille hän edustaa syvintä pahuutta.

En ehkä viitsi koko kirjaa kirjoittaa tänne blogin puolelle, joten lukekaapa kirja itse ja kertokaa minullekin mitä tykkäsitte!

P.S. Muutama viikko sitten lukemassani Numeropeli-jännärissä pääetsivä tekee taidetta sarjamurhaajien kuvista. Hänen mielestään kasvojen toinen puoli paljastaa ihmisen pahuuden. Toinen puoli näyttäytyy sympaattisena ja kilttinä ja sen avulla murhaaja onkin mahdollisesti päässyt tekemisiin uhrien kanssa. Toisessa puolessa näkyy kuitenkin pahuus. Mielenkiintoinen ajatus, jota oli pakko testata ihmishirviöiden kuvia tutkiessa.