Viisikko aarresaarella

Enid Blyton
1942 suom. 1942
143 s./Tammi

Kesäloma on jo alkanut, ja perinteinen perheloma häämöttää kulman takana, kunnes selviää ettei Dick, Leo ja Anne vanhempineen voikaan viettää lomaansa yhdessä. Lapset päätetään lähettää tuntemattoman serkkunsa luokse kesäviikkoja viettämään. Perillä lapset tutustuvat tuimaan setäänsä, mukavaan tätiinsä ja kummalliseen serkkuunsa. Pauli-serkku on nimittäin tyttö, joka inhoaa Paula-nimeään ja haluaisi enemmän kuin mitään muuta olla poika. Lapset kuitenkin ystävystyvät hankalan alun jälkeen, ja seikkailut odottavat Paulin omalla saarella. Vanhan tarinan mukaan saarelle on kätketty kultaharkkoja, eikä lasten auta muu kuin yrittää löytää aarre ennen muita siitä kiinnostuneita.

Äskettäin lukemani Five Go to Mystery Moor aiheutti pienimuotoisen Viisikko-kuumeen, ja oli pakko jatkaa neljän lapsen ja koiran seikkailujen parissa. Valitsin kirjastosta tosiaan sarjan ensimmäisen osan, jota monet myös parhaimmaksi muistelevat. Olikin varsin hauskaa lukea, miten lapset ensimmäisen kerran kohtaavat ja ystävystyvät. Muistaakseni tuossa aikaisemmin lukemassani Viisikko-kirjassa ei käynyt ilmi lasten sukulaissuhteita, joten nyt sain vihdoin muistitukea siihen, ketkä ovat serkkuja ja ketkä sisaruksia.

Olin lievästi sanottuna pöyristynyt, kun olin lukenut kirjaa jonkun matkaa. Siis ensinnäkin tässäkin kirjassa keskityttiin sivutolkulla kuvailemaan Pauli/Paulan elämänfilosofiaa poikatyttönä. Samoja jorinoita on turhauttavaa lukea uudelleen, mutta ketuttaa myös se, että muut lapset jäävät aika yksiulotteisiksi Paulin rinnalla. Siinä missä Paulilla on hyviä ja huonoja päiviä, ja se kumpaan vaaka aina kallistuukin, vaikuttaa koko porukan dynamiikkaan. Mutta muut lapset sitten vaan olla möllöttävät ja jäävät seinäruusuiksi... Nyt kun olisi vielä haastateltavana lapsi, joka olisi lukenut koko sarjan. Olisi hauska päästä tenttaamaan, että onko noihin asioihin kiinnittynyt huomio ollenkaan nuoremmalla lukijalla.

Toisekseen tässäkään ei syöty niin paljon kuin olisin toivonut. Tai kyllähän lapset söivät, mutta ruokia ei kuvailtu mukavan monisanaisesti. Nyt enemmänkin ihmettelen, miten ihmiset eivät muista Viisikko-sanan kuullessaan niitä kymmeniä sivuja, joilla käydään läpi Paulin itsepäistä tyttövihaa, vaan muistavat aina ne ruokajutut.

Ja kolmanneksi, siis tässä oli ihan sama pelastumisratkaisu pahisten kynsistä kuin tuossa nummiseikkailu-kirjassa! Tökeröä:D Toivottavasti kukaan ei pistä pahakseen, kun kerron, että molemmissa kirjoissa pahikset haluavat nalkkiin jääneiden lasten kirjoittavan toisille lapsille, joita eivät siis ole vielä onnistuneet sulkemaan tyrmään, viestin, joka houkuttelisi loputkin lapset ansaan. Ja molemmissa kirjoissa Pauli kirjoittaa viestin, jonka allekirjoittaa Paulana, ja lapset tajuavat, että nyt ei ole asiat ihan kunnossa, Pauli ei koskaan viittaisi itseensä Paulana. Olen niin pettynyt!:D Nyt minun on ehkä luettava koko sarja, että pääsen tekemään tutkimusta siitä, miten paljon Blyton on kierrättänyt ideoitaan saman sarjan sisällä.

Ylläolevien asioiden takia en ehkä juuri nyt ole enää niin innoissani tästä sarjasta, mutta ehkä unohdan suivaantumiseni muutamassa viikossa, ja olen taas kohta ulkona nauttimassa kesäsäästä Viisikko-kirja kädessä:)

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja nappaan pisteen alakategoriassa Iso-Britannia.