Adoptiomatka

Anna Pihlajaniemi
2011
238 s./Tammi

Miten vakuutella adoptiovirkailijalle kerta toisensa jälkeen, että on sopiva vanhemmaksi? Miltä tuntuu kertoa perheenjäsenille, ystäville, työkavereille ja tutuille siitä, että aikoo päätyä adoptioon Aasiasta eikä läheltä länsimaista? Miten käsitellä surua, joka kasvaa sitä mukaan, kun vuodet vierivät eikä lasta kuulu? Miltä tuntuu, kun puolituntemattomillakin ihmisillä on sanansa sanottavana tulevasta adoptiosta? Voiko mitenkään yrittää elää täyspainoista elämää tässä hetkessä, kun odottaa malttamattomasti tulevaa? Miltä tuntuu hankkia ensimmäinen potkupuku tulevalle lapselle, joka ei ehkä ole vielä edes syntynyt?

Tähän ja moneen muuhunkin kysymykseen vastaa Adoptiomatka, joka kertoo viiden vuoden pitkästä odotuksesta. Se kertoo tavallisesta pariskunnasta, joka odottaa perheenlisäystä tulevaksi. Valitettavasti byrokratian rattaita ei voi mitenkään nopeuttaa, vaan on vain tyydyttävä odottamaan kärsivällisesti.

Perheenlisäys ei ole omassa elämässäni ajankohtainen asia. Adoptio on kuitenkin kiinnostanut minua niin kauan kuin saatan muistaa ja kuulun siihen koulukuntaan, jonka mielestä siinä ei ole mitään kummallista, että perhe päädytään rakentamaan adoption avulla. Päiväkirjamainen tilitys adoption monista mutkista tarjosikin ummikolle ihan uuden maailman. Että tuota se sitten on, ei ole helppoa ei. Kovin suuria tunnekuohuja kirja ei minussa herättänyt (luultavasti siksi, etten tiedä millaista äitiys on), mutta ymmärrän kyllä miksi perheelliset eläytyvät vahvastikin Pihlajaniemen pitkään odotukseen. Huomasin itse keskittyväni lukiessani enemmän käytännön asioihin ja siksi viimeinen ajatukseni kirjaa sulkiessani taisikin olla, että miten ihmeessä adoption lukkoonlyöminen vie noin kauan aikaa! No, siihen kirja ei tarjonnut vastausta.

Kirjan lukemisesta on jo pari päivää, enkä oikein enää saa siitä otetta. Päässäni on monia hajanaisia ajatuksia kirjasta, joita en tunnu saavan järjestykseen. Onneksi tästäkin kirjasta pääsee juttelemaan Terhin kanssa. Juuri nyt tuntuu siltä, että päällimmäisenä mielessä on monet adoptioon liittyvät kommentit, joita tuleva perhe sai osakseen vuosien varrella. Ajatuksia on herättänyt myös se, miten Pihlajamäki on käsitellyt monia noista kommenteista. On uskomatonta, miten puolitutut(?) ovat kehdanneet laukoa ilmeisesti hyvää tarkoittavia typeryyksiään tyyliin "On se aika riskipeliä tuo adoptoiminen. Oletteko koskaan pysähtynyt miettimään oikein kunnolla?" tai "Eikö olisi helpompaa ja halvempaa tehdä itse lapsi?" tai "Kamalaa, miten monet adoptoivat vain rahan vuoksi. Ne adoptiotuet ovat tosi isoja." Huh. Näiden jälkeen pysähdyin miettimään, mitä hölmöyksiä tulen itse päästelleeksi päivittäin, vaikka olisikin ns. puhtaat jauhot pussissa. (Apua! Tulee jo muutama lause mieleen, jotka mielelläni ottaisin takaisin jos voisin!:D)

Tulin tosiaan kiinnittäneeksi ehkä liikaakin huomiota siihen, mitä tuleva äiti ajatteli keskusteluistaan eri ihmisten kanssa (tähän olin kykeneväinen varmaankin juuri siksi, että tunnemyrsky puuttui omasta lukukokemuksestani). Hän kertoi aluksi mielellään adoption etenemisestä ja omista fiiliksistään - ja ilmeisesti jokatoiselle ihmiselle. Kun lapsi ei tullutkaan jouluksi kotiin - eikä vielä seuraavaksi jouluksikaan, hän ymmärrettävästi alkoi kokea uuvuttavana utelut ja samojen asioiden toistamiset ja puolituttujen liian henkilökohtaiset kysymykset. Toisaalta tuleva äiti kannusti siihen, että häneltä saa kysyä niitä tyhmiäkin kysymyksiä, että eihän adoptiosta tietämätön voi tietää kaikkea prosessiin liittyvää. Sitten kuitenkin hieman pahastuin siitä, että hän pahastui tai piti typeränä osaa kommenteista. Toki ymmärrän, että riippuu kenen kanssa juttelee, ja mitä muuta keskusteluun kuuluu kuin nuo esille nostetut kommentit. Omasta mielestäni ei kuitenkaan ole hyvien tapojen vastaista kysyä hyvältä ystävältä kysymyksiä adoptioprosessiin liittyvästä pitkästä odotusajasta, tai kauhistella yhdessä, että mitä sieltä tulee. Eiväthän nuo mitään elämän hauskimpia puheenaiheita ole, mutta kyllä ainakin minä olen raskaana olevien ystävieni kanssa puhunut lukemattomia kertoja siitä, miten paljon pelottaa se, ettei tiedä mitä sieltä on tulossa. Niin miksi tuollaisista asioista ei saisi viritellä adoption ollessa kyseessä. Jälleen kerran alleviivaan sitä, etten tiedä ketkä noita kommentteja ovat heitelleet, mutta jos kaikki oikeat typeryydet ja tulevan äidin uuvuttamina pitävät kommentit ovat lähtöisin puolitutuilta, niin on kyllä helkkarin uteliasta porukkaa!

No, tästä minun ei kannata sen enempää jaaritella, koska en kuitenkaan onnistu ilmaisemaan itseäni kirjallisesti juuri niin kuin haluaisin, joten se johtaa vain väärinymmärryksiin yms. Päätänkin kappaleen toteamalla, että ajatuksia heräsi kaikesta niin paljon, että Terhin kanssa vauhtiin päästyämme kirja toimii varmaankin pelkkänä suunnannäyttäjänä ja päädymme keskustelemaan enemmänkin siitä, kuka saa kommentoida ja mihin ja miten ja miksi:D

Löysinkö kotimaisen kirjallisuuden aarteen? Kyllä. Aihe on tärkeä eikä lainkaan puhkikulutettu. Tällaiselle kirjalle on varmasti ollut tilausta. Pidin päiväkirjamaisesta otteesta ja lyhyistä kappaleista. Pihlajaniemi tuntuu mukavan tutulta kirjan loputtua, niin paljon hän on sisäistä myllerrystään avannut lukijalle. Suosittelen Adoptiomatkaa kaikille tuleville adoptiovanhemmille, jotka tuntevat ehkä olevansa ihan yksin odotustuskansa kanssa, mutta myös heidän läheisilleen, jotta he tietäisivät paremmin, mitä tulevien vanhempien mielessä pyörii. Ja tietenkin myös kaikille niille, jotka eivät tasan kasvattaisi vierasta lasta ja joiden mielestä adoptio on pelkkää rahastusta, he saattaisivat saada mietteilleen hieman uutta näkökulmaa.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja valloitan alakategorian Muistelmat.