Kertomus näkevistä

Jose Saramago
2004 suom. 2007
382 s./Tammi

Keltaisen kirjaston kuukausi ei oikein missään vaiheessa ottanut tuulta alleen, vaikka koinkin valinneeni mielenkiintoisia tarinoita osaksi lukuteemaa. Aikaisempien lukukokemuksieni perusteella uskalsin toivoa Saramagon Kertomus sokeudesta -teoksen itsenäisestä jatko-osasta yhtä kesän suosikkikirjaa. Oh boy was I wrong...

Kertomus sokeudesta toimi kohdallani todella hyvin, laadukas teksti ja jännittävä tarina olivat hyvä yhdistelmä ja tartuin suurella innolla myös Jeesuksen Kristuksen evankeliumiin, joka sekin oli jotain aivan erilaista kuin mikään aikaisemmin lukemani. En nyt sano, että odotukseni olisivat olleet korkealla Kertomus näkevistä -kirjan suhteen, mutta kun olin jo tullut sinuiksi Saramagon pituudessaan vertaansa vailla olevien pitkien lauseiden ja omintakeisen kirjoitustyylin kanssa, ei oikeastaan jäänyt muuta pelkoa, kuin että tarina itsessään olisi tylsä ja sitähän en sen uskonut voivan olevan, koska kahden aikaisemman lukukokemuksen perusteella kirjailija kirjoittaa mielenkiintoisia tarinoita. Mutta kun tarina on tylsä! Ja syy ei ihan varmasti ole vain siinä, ettei politiikka aiheena kiinnosta minua.

Aineksiahan tarinassa olisi vaikka mihin. Kirjassa olemme jälleen maan pääkaupungissa, jossa sokeusepidemia riehui muutamia vuosia aikaisemmin. Nyt kaupunkilaisia kohtaa uusi haaste, kun vaalituloksena on tukku tyhjiä lappuja. Hallitus kerää kimpsunsa ja kampsunsa ja poistuu pääkaupungista ja asukkaat jäävät sinne oman onnensa nojaan. Miten arkinenkaan kanssakäyminen onnistuu, kun eletään poikkeustilassa? Sanoinko jo, että todella mielenkiintoisen kutkuttavat ainekset hyvälle tarinalle?! Valitettavasti ensimmäiset 100 sivua toistellaan ihan samoja asioita pääministerin, sisäministerin, ulkoministerin,presidentin suusta ja seurataan heidän keskinäistä valtataisteluaan erikoisessa tilanteessa. Superpitkät lauseet tuntuvat ensi kertaa pitkästyttävän raskailta ja ajatus katkee koko ajan. Kun lause loppuu, en muista miten se on alkanut. Kun pitkä keskustelu jatkuu pitkässä lauseessa, putoan kärryiltä siinä mitkä vuorosanat kuuluvat kenellekin ja lopulta en edes jaksa välittää.

Missä on kaupunkilaisten näkökulma? Mitä kaupunkilaisten mielessä liikkui kun heistä suurin osa päätyi äänestämään tyhjää? Ja uskovatko he oikeasti elämään ilman hallintoa? Toki parannuksia voi vielä olla luvassa, en ole vielä lukenut tarinaa loppuun, mutta olen kyllä oikeasti luopunut jo toivosta, mutta sinnitellään nyt vielä viimeiset 100 sivua... Sen vaan sanon, että José Saramago, en olisi uskonut voivani pettyä sinuun!

Kirjallinen maailmanvalloitus - Portugali
Mieskirjailijoiden 50 kirjaa