2012
314 s./Otava
Kirjailijan elämään palaa yllättäen lapsuudenystävä Mimi, jonka kanssa välit tulehtuivat ja menivät poikki jo vuosikymmeniä sitten. Nyt Mimillä on uusi nimi ja hän on muutenkin muuttunut täysin. Kirjailija ei haluaisi olla Mimin kanssa missään tekemisissä, mutta tämä varasti aikoinaan kirjailijan nuoruudenpäiväkirjat ja ne pitäisi saada takaisin ennen kuin Mimi saa päähänsä käyttää niitä jotenkin kirjailijaa vastaan. Mimihän on myös nykyään kirjailija, mikä ei ole lainkaan yllättävää, sillä Mimi matki kirjailijaa kaikessa jo heidän ollessaan lapsia. Tavoittaako kirjailija vanhan ystävänsä kaikkien näiden vuosien jälkeen? Ja mitä sitten tapahtuu?
Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti on vihdoin tuottanut hedelmää: huomasin kiinnostavan kirjan uutuuspöydässä, luin takakansitekstin ja tiesin heti, että tämä teos on luettava, ja nopeasti sittenkin! Olen kokenut vastaavan tunteen aikaisemmin vain ulkomaisten kirjojen suhteen, enkä niidenkään kanssa mitenkään älyttömän usein. Edellinen vastaava vahva tuntemus taisi olla Paluu Rivertoniin -kirjan kanssa. Iloinen bloggaaja ei sure, vaikka itse lukukokemus ei tällä kertaa ollutkaan niin erityinen.
Valitettava tosiasia on se, että kun tajuaa jutun jujun, se onnistuu pilaamaan lukukokemusta, ainakin himpun verran. Soisin toki itselleni sen ilon, että lukijalle yllätykseksi tarkoitettu juonenkäänne paljastuisi minullekin vasta viimeisissä kappaleissa. Toivoin toki viimeiseen asti, että kirjailija sittenkin onnistuisi yllättämään minut toisella loppuratkaisulla, mutta eihän siinä niin onnellisesti käynyt. Jos tarinan punainen lanka unohdetaan, niin pidän valtavasti Hämeen-Anttilan tyylistä kirjoittaa. Tarinan ensimmäinen puolisko, jossa kaikki on vielä iloisesti sekaisin niin päähenkilön kuin lukijankin näkökulmasta, on oikein kutkuttavasti kirjoitettu. Muutamien sivuhenkilöiden esiinmarssi kylmäsi, pulssi kiihtyi kuin juoksulenkillä konsanaan ja aivonystyrät pääsivät tositoimiin, kun piti huulta purren huolehtia mitä seuraavaksi tapahtuu.
Pidin kirjasta toisaalta paljonkin, mutta pieni katkeruus jäi kyllä pinnan alle kytemään, koska tajusin ehkä liian pian mihin kaikki kirjan tapahtumat viittaavat. Ehkä olen jo tässä vaiheessa lukenut liikaa kirjoja, ehkä minua on nykyään vaikeampi yllättää? Muistan kun luin ensimmäisen kerran kirjan, jossa oli sama juju kuin Tapetinvärisessä. Olo oli niin ihanasti huijattu, että vaikka Sidney Sheldonin teokset eivät edustakaan jännityskirjallisuuden laadukkainta osiota, olen edelleen onnellinen kirjan tarjoamasta totaalisesta yllätyksestä. Toivottavasti joku muu kuitenkin saa yllättyä myös Virpi Hämeen-Anttilan seurassa.
Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja valloitan alagategorian Kotimaisten naiskirjailijoiden teoksia 2000-luvulta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti