Room




Emma Donoghue
2010
321 s./Picador

Viisivuotias Jack on viettänyt koko elämänsä suljettuna pieneen huoneeseen yhdessä äitinsä kanssa. Hänelle koko maailma on yhtä kuin tuo huone ja tavarat siellä, jotka ovat pojan hyviä ystäviä. Jackin elämä muuttuu, kun hänen äitinsä alkaa valmistella epätoivoista pakoa vankilastaan. Poika on saatettava nopeasti kartalle siitä, mitä huoneen ulkopuolella on ja millainen maailma heitä siellä odottaa.

Luin sitten minäkin viimein tämän alkuvuodesta paljon huomiota herättäneen kirjan. Pidin kirjasta aikalailla, mutta minulla on paljon tilitettävää tarinan loppuosasta, joten juonipaljastuksilta ei voi välttyä. Ne, joille kirja ei ole vielä tuttu, ei ehkä kannata lukea ajatuksenjuoksuani tämän pidemmälle.

Kun sanoin, että pidin kirjasta, viittaan sillä nimenomaan tarinan alkupäähän. Kirjan ahdistavasta aiheesta huolimatta huomasin lukevani suurella mielenkiinnolla äidin ja Jackin elämästä yhdessä piskuisessa huoneessa. Miten äidin onnistui pitämään arkirutiineista kiinni niin, ettei kaksikko päätynyt viettämään jokaista hetkeä tv:n ääressä, miten äiti piti poikansa mahdollisimman hyvässä kunnossa, vaikka liikkumatilaa ei juuri ollut ja miten hän sai heidän elämänsä ylipäätään mahdollisimman aktiiviseksi lauluin, kirjoin, tarinoin ja leikein. Kirjailija on tehnyt hyvää työtä kehitellessään elämänkulun huoneessa, lukijana minun oli helppo uskoa, että juuri tuollaista elämä pienen lapsen kanssa saattaisi parhaimmassa tapauksessa olla, jos olisi pakotettu elämään vankina. Ja entä se pako - en ole jännityskirjoja lukiessanikaan jännittänyt niin paljon kuin nyt!

Jackin ja hänen äitinsä ensimmäiset päivät huoneen ulkopuolella eivät nekään tuntuneet kovin epäuskottavilta. Kohtaamiset läheisten kanssa, lehdistön pakoilu, yhdessä huoneessa koko elämänsä viettäneen lapsen suojelu bakteereilta ja uusien asioiden hämmästely olivat kaikki otettu huomioon tarinan kulussa. Mutta kun Jack asettuu muutamaksi viikoksi isoäitinsä luokse asumaan, jotta äiti voidaan hoitaa kuntoon, ei henkilöhahmoissa ole päätä eikä häntää. Uskomattoman typerää sakkia, jonka toiminnalle puhisin kirjan loppuvaiheessa yhteen jos toiseenkin kertaan. Ymmärrän sen, että ehkä isoäidistä, isoisäpuolesta, enosta ja tämän vaimosta yksi olisi käyttäytynyt välillä hieman epäasiallisesti, mutta että melkein kaikki melkein koko ajan. Ei voi ymmärtää!

Kirjan loppupuoli on mielestäni täynnä tilanteita, joissa aikuiset ihmiset johdattavat Jackin tilanteisiin, joihin vain idiootti voi sellaisen pojan johdattaa, joka ei tiedä maailmasta juuri mitään. Eno vaimoineen lupaa viedä pojan Luonnontieteelliseen museoon, mutta joutuvatkin matkalla piipahtamaan varmasti kaupungin isoimmassa ostoskeskuksessa, joka aiheuttaa ahdistusta ja pelkotiloja pienessä pojassa. Sitten aikuiset vain tuhahtelevat turhautuneina, että etkös tiedä, että tavaroista pitää maksaa, kun ne ovat kaupassa. Ei niitä niin vain saa mukaan ottaa. Isoäiti vie pojan ensimmäistä kertaa leikkipuistoon ja toteaa vain, että menepäs siitä nyt tutustumaan noihin lapsiin ja käy vähän keinumassa. Öö, poika ei ole koskaan nähnyt muita ikäisiään lapsia. Ja miten keinutaan? Ja isoäiti se vain toteaa, että ei hän enää jaksa leikkiä, että hän istuu tässä penkillä ja katsoo, niin että menepäs siitä jo! Kun Jack viettää ensimmäistä yötään mummolassa, isoäiti on petaamassa pojalle sänkyä alakertaan, jotta he voivat miehensä kanssa nukkua rauhassa yläkerrassa. Ja kun Jack ei siihen suostu, isoäiti suostuu viimein ottamaan pojan samaan huoneeseen nukkumaan, mutta ei suostu jäämään nukuttamaan pelokasta poikaa vaan toteaa, että pitää päästä katsomaan tv:tä! Ja siis minulla risteilee näitä esimerkkejä päässä kymmenittäin.

Edellisessä kappaleessa nilitin lähinnä tilanteista, joihin Jack joutuu, mutta vielä on käsittelemättä ne lukuisat typerät keskustelut, joissa henkilöhahmojen täysin olematon tilannetaju pääsee loistamaan. Jack on ollut mukana maailman menossa päivän kaksi, kun hänen lääkärinsä pyytää häntä heittämään yläfemmat. Siis anna mun kaikki kestää! Kun Jack kohtaa uusia asioita, joista ehkä olisi hyvä puhua oikein perusteellisesti, jotta mieltä painava asia tulisi tutummaksi, niin ne kuitataan tyyliin "No se nyt vain on niin!" tai "Niin maailma nyt vain toimii!". Jos pieni poika on leikkimässä tulitikuilla, ja aikuiset parahtavat, että "älä, niillä ei saa leikkiä", ja poika kysyy, että miksei, niin kyllä sitä nyt luulisi, että tulen vaaroista voisi pysähtyä muutaman sanan sanomaan. Lisäksi aikuiset selittävät jatkuvasti Jackille asioita mahdollisimman monimutkaisesti, jossa ei ole mitään järkeä, koska en usko että kenellekään viisivuotiaalle selitetään asioita niin kuin nämä aikuiset näkevät parhaaksi tässä tarinassa. Isoisäpuolelle täytyy kuitenkin antaa synninpäästö tässä vaiheessa, hän yleensä jää perustelemaan asiat lapsen mielelle sopivalla tavalla.

Tilitys ohi! Minua kiinnostaisi tietää, ovatko muut kokeneet kirjan samalla tavalla kuin minä? Alkupuoli ansaitsisi mielestäni neljä tähteä, mutta loppuosa yhden tähden. Aikamoinen mahalasku siis loppua kohden, valitettavasti. Äidin ja pojan rankka tarina hiipui taka-alalle, kun taas sukulaisten käytös jäi mieleeni vahvasti. Ja kuten kaikki kirjan lukeneet tietävät, sukulaiset eivät ole mitenkään pahoja, ilkeitä tai välinpitämättömiä ihmisiä, vaan herttaisia ja avuliaita, jotka ovat todella onnellisia siitä, että heidän rakkaimpansa löytyi elävänä. En voi uskoa, että kirjailija on tarkoituksella tehnyt henkilöhahmoista niin typeriä, koska tarina ei olisi kärsinyt mitenkään siitä, että ostoskeskusvierailut tai leikkikentällä pyörähtämiset olisi hoidettu järkeä hyväksi käyttäen.

Osallistun kirjalla Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.