Ihmispedot

Micael Dahlén
2011 suom. 2012
242 s./Atena

Tänä päivänä murhaajien on helppo kerätä ympärilleen tuhatpäinen fanijoukko siinä missä aikamme suurempien rock-starojenkin. Murhaajien luokse vankilaan tehdään pyhiinvaelluksia, jotta heidän elämänfilosofiansa tulisi paremmin ymmärretyksi ja jotta heidän seuraajiensa olisi helpompi jakaa murhaajien mietteitä muille kiinnostuneille. Ja kiinnostuneita kyllä riittää, sillä murhaajat takovat mielettömät määrät rahaa tuotteistamalla itsensä ja järkyttävät tekonsa. On enemmän sääntö kuin poikkeus, että murhaajien muistelmateokset päätyvät best seller -listojen kärkisijoille viikkokausiksi. Ruotsalainen professori Micael Dahlén pyöritteli kauan mielessään näitä asioita, kunnes aiheesta tuli hänelle lähes pakkomielle. Pian hän aloittikin pitkän matkansa ympäri maailmaa tarkoituksenaan tavata viisi tunnettua murhaajaa. Näistä kohtaamisista ja niiden herättämistä ajatuksista syntyi kirja Ihmispedot.

Dahlén tapasi muutaman vuoden aikana japanilaisen Issei Sagawan, joka aikoinaan ampui naispuolisen tuttunsa ja päätyi herkuttelemaan tämän ruumiilla, kunnes jäi kiinni; Dorothea Puenten, jo isoäiti-ikään ehtineen murhaajan, joka hautasi täyshoitolalaisia takapihalleen; Wayne Loen, joka ammuskeli sisäoppilaitoksessa jo ennen kuin kouluampuja-termmiä oli edes keksitty; Peter Lundinin, joka on noussut Tanskassa suureksi seksisymboliksi murhattuaan neljä läheistään sekä Charles Mansonin, joka seuraajineen teurasti useita ihmisiä. Näitä viittä murhaajaa yhdistää paitsi järkyttävät rikokset ihmisyyttä vastaan, myös se korkea asema, johon he ovat kaikki nousseet murhattuaan ihmisen. 

Sain töiden kautta valita Atena-kustannuksen katalogista yhden kirjan itselleni ja päätös olikin yllätävän helppo tehdä. Taidan kuulua juuri siihen kirjailijan mainitsemaan ihmisjoukkoon, jonka on helppo viihdyttää itseään murhilla niin kauan kun ne eivät liity oikeaan elämääni. Kirja sisältää paljon pohdiskelua siitä, miten hullunkurisesti murhaajat tuntuvat nousevan arvoasteikolla ylöspäin murhattuaan jonkun. Juuri tämä pintaa syvemmälle meneminen on kirjan parasta antia, vaikka toki murhaajien lyhyesti ja ytimekkäästi esitellyt tarinatkin pitävät lukijan otteessaan. En ole aikaisemmin pysähtynyt ajattelemaan, miten paljon jo tavallista fanikamaa tuotetaan tunnetuilla murhaajilla ja heidän tarinoillaan tai miten paljon musiikki- ja elokuvateollisuus hyötyy näiden murhaajien teoista tehtaillessaan seuraavia megahittejä. Totta kai yllätyin, miten paljon löytyy ihmisiä, ihan tavalliseltakin tuntuvia, jotka kunnioittavat ja ihailevat murhaajia, koska he ovat kyenneet tekemään jotain sellaista, mitä kuka tahansa ei uskaltaisi tehdä, koska hinta olisi liian kova.

Kirja on rakennettu niin, että mielenkiinto pysyy koko ajan yllä ja kirjailijan pohdinta saa lukijankin pysähtymään miettimään maailman menoa. Kirjan luettuaan läheisiään katselee hetken toisesta vinkkelistä, nimittäin Dahlénin tekemien tutkimuksien mukaan yllättävän moni on suunnitellut pikkutarkasti murhan mielessään, vaikka järki kertookin, ettei sitä kannata lähteä toteuttamaan. Mielenkiintoista, varsinkin kun en itse ole sellaista koskaan suunnitellut - paitsi tietenkin tyyliin miten-tehdä-täydellinen-murha-jäämättä-kiinni, mutta en ole tosiaan kenenkään tutun naamataulua liittänyt näihin pohdintoihin;) Tutkimuksissa selvisi myös, että tavalliset ihmiset kokevat murhan tehneet ihmiset kaiken kaikkiaan kiinnostavampina kuin murhaamattomat ihmiset. Yllätyin tästäkin, mutta olenko tosin itsekään sen parempi, kuuluuhan minunkin arkipäiväänä monta murhaa (faktaa uutisissa ja fiktiota elokuvien ja kirjojen kautta), ja koen varsinkin fiktiot erittäin viihdyttäviksi aivot-narikkaan-tarinoiksi enkä suinkaan aina ahdistaviksi ja kauhistuttaviksi.


Jos paljon hyvää, niin valitettavasti myös jotain huonoa. Harmillisesti kirjailija päätyi kirjoittamaan kirjansa ns. amerikkalaistyyppisellä kirjoitustyylillä, eli samaa asiaa jankataan useaan otteeseen. Pitääkö kirjailija lukijoitaan hidasälyisinä vai onko kirjan sivumäärä alunperin ollut liian pieni ja määrä on korvannut laadun? Luulisi, että näin mielenkiintoisesta aiheesta olisi löytynyt jutun juurta vaikka millä mitalla, ilman että samoja asioita joutuu toistelemaan. No, tähänkin kun tottui, niin tyyli ei enää varsinaisesti häirinnyt. Suosittelen kirjaa kaikille niille, joita kiehtoo murhaajien tarinat ja se pieni ekstra siihen kaupanpäälle.