perjantai 1. marraskuuta 2013

Noidan rippi


Susan Fletcher
2010 suom. 2011
397 s./Like


Tartuin tänä vuonna jo toista kertaa irlantilaisen Fletcherin tuotantoon, tällä kertaa Hui, noitia! -teeman johdosta.

Jännä tämä minun ja Fletcherin suhde. Sydänystäviksi meistä ei selkeästi ole, mutta jokin hänen kirjoissaan silti kiehtoo ja kannustaa lukemaan lisää. Uskoisin, että kaunis kieli on liian kaunista omaan makuuni, ja se vähän seisoo meidän välissämme, mutta tällä kertaa kauneus edusti luontoa, vapautta ja itse elämää, joten siihen oli helpompi ihastua kuin Meriharakoissa.

Noidan rippi on sitä itseään: noidan avautumista kirkonmiehelle. Nuori Corrag pakenee Skotlantiin, kun hänen äitinsä teloitetaan noitana. Vaikka Ylämaassakin tytön noitamaisuus noteerataan, hän löytää sieltä oman paikkansa. Myöhemmin pelätyn klaanin mailla, jossa Corragkin asuu, tapahtuu verilöyly ja tyttö vangitaan. Odottaessaan kuolemantuomion toteutumista vanki kohtaa kirkonmiehen, jolle hän alkaa kertomaan tarinaansa. Onko kahden eri asioihin uskovan ihmisen mahdollista ystävystyä?

Jotkut tarinat saavat toivomaan, että minussa olisi ripaus jotain, mitä minussa ei ole. Luonnollisestikin Corragin tarina saa kaipaamaan luonnon ääreen, juoksemaan nummille pelkkä tuuli seurana, ikiaikaista viisautta sydämessä ja karhunvatukoita taskussa. Tässä ei nyt kuitenkaan olla muuttumassa luonnonlapseksi, joten olisi sentään hienoa päästä selvittämään, miltä Ylämaassa näyttäisi nyt. Näkisinkö sen mitä Corrag 1600-luvun lopulla?

En ihastunut tarinaan heti vaan kaikki tapahtui vähitellen. Yhtäkkiä huomasin pelkääväni Corragin viimeisiä päiviä ja hänen kertomansa tarinan loppuhuipennusta; Ylämaan verilöylyä. Tarina olikin hiipinyt ihon alle.

7 kommenttia:

  1. Minä pidin kirjasta todella paljon. Mutta uusin Fletcherin kirja oli vieläkin parempi. Meriharakat ei taas puolestaan tehnyt minuun oikeastaan minkäänlaista vaikutusta.

    VastaaPoista
  2. Minullakin on samanlainen kahtiajakoinen suhde Fletcheriin kuin sinulla. Noidan ripissä tosin minusta juuri kaunis kieli oli ok ja kuten mainitsetkin, luontokuvauksen takia. Minulle Meriharakat on edelleen Fletcheriltä paras, mutta kaikki muutkin olen lukenut ja tulen lukemaan;)

    VastaaPoista
  3. Ai niin, Fletcher! Minulla on pari (ei juuri tätä kuitenkaan) hänen kirjaansa jossain täällä, kun innoissani piti lukemani jotain häneltä. Sitten kävi klassiset eli kirjat hautautuivat jonnekin. ;)

    Tämä Noidanrippi ei ehkä niin kovasti kiinnosta. En edes osaa sanoa miksi, sillä periaatteessa noituus kiinnostaa. Ja luonto. Nämä ovat näitä ihmeellisiä ennakkoluuloja, joita minulla on ja joita en osaa edes perustella.

    VastaaPoista
  4. Minä olen lukenut Fletcheriltä tämän, josta pidin ja sitten Tummanhopeinen meri, joka oli aivan upea. Meriharakat odottelevat hyllyssä! Jännä nähdä, miten minun sitten käy sen kanssa. Mutta ihanaa, että sinäkin olet löytänyt Fletcheristä jonkinlaisen ystävän itsellesi ;)

    VastaaPoista
  5. Tämä oli niin hyvä, huh, suosittelen Elegialle.

    VastaaPoista
  6. Minullekin kävi Meriharakoiden suhteen vähän samalla tavalla: aluksi en pitänyt siitä oikein yhtään, mutta sitten loppua kohden se parani ja tuli jopa hieman iholle. En tosin päässyt ihan ihastumisen tasolle, mutta aivan hyvä kirja se kuitenkin lopulta oli.

    Noidan rippi vaikuttaa paremmalta, täytyy ottaa jossain välissä lukuun!

    VastaaPoista
  7. Minua etukäteen hieman arvelutti voiko noidan ripittäytyminen kantaa kokonaisen kirjan, mutta onneksi epäilys osoittautui aiheettomaksi. Ihastuin tarinaan heti alusta, kirja on upea! Pitäisi lukea lisää Fletcheriä, pari kirjaa odottaa jo hyllyssä.

    VastaaPoista