Maija Muinonen
2013
167 s./Teos
Olipa kovin ranskalainen lukukokemus kotimaisesta kirjasta. Ja sanon tämän hyvällä.
Muinosen kehuttu esikoisteos on pahanenteisen hienostunut, välillä vähän karmivakin ja ehdottomasti vaivaannuttava. Kirjailijan tyylistä tulikin mieleeni ranskalaisen Claire Castillionin novellit.
Tarinan asetelma on herkullinen kirjeromaanille. Vakavasti sairas Ann tietää kuolevansa seuraavana päivänä puistossa ystävälliseen luotiin ja päättääkin viettää viimeiset tuntinsa kirjoittamalla kirjeitä läheisilleen. On niin paljon kerrottavaa ja muistutettavaa. Annin 6-vuotias poika Luc ja tästä jatkossa huolehtivat ihmiset on saatava ymmärtämään, ettei häntä sovi unohtaa hetkeksikään. Tulevaisuus ei ole pelkästään eläville, myös Annin muiston on saatava kukoistaa niin arjessa kuin juhlassa.
Tarina ei kuulu kirjavuoteni suurtapauksiin, mutta lukukokemus oli ehdottomasti hieno. Äidin vastahankainen suhtautuminen itse suunniteltuun kuolemaan oli kutkuttavaa luettavaa ja tarina piti otteessaan loppuun saakka. Välillä äidin käsinkosketeltava suru näkyi ymmärrettävänä suorapuheisuutena läheisilleen,välillä taas inhottavan ilkeämielisenä nälvimisenä. Lukijalla ei ole mahdollisuutta tutustua oikeaan Anniin, sillä tarjolla on vain nämä kuolemaa edeltäneet kirjeet, jotka on tietenkin kirjoitettu suuren tunnekuohun vallassa.
Niin kuin ranskalaisten tarinoiden kanssa usein käy, tämäkin jätti jotenkin kylmäksi. Se jokin jäi puuttumaan. Lopussa uhrasin hetken miettiäkseni Annin todellista, sairautta edeltänyttä, olemusta, mutta pian huomasin, etten jaksanutkaan välittää siitä, mitä kirjeiden kirjoittamisen jälkeen mahdollisesti tapahtui. Tarina ei jäänyt elämään omaa elämäänsä lukijan mielessä, vaikka näin olisi suonut tapahtuvan.
Kuoleman ja kirjeiden liitto on toistaiseksi tuottanut pelkästään hyviä kirja- ja elokuvakokemuksia, joista päällimmäisenä mielessäni on PS. Rakastan sinua ja Elämäni ilman minua. Muitakin muistelisin lukeneeni/katsoneeni, mutta nyt en saa niitä tähän hätään mieleeni
Tämä kiinnostaa niin kovasti, että olen vähän vältellyt arvioitten lukemista. Kovin synkältä tämä kuulostaa, eikä ranskalaisuuskaan erityisesti houkuttele, mutta paljon tätä on kehuttu.
VastaaPoistaEn ehkä kuitenkaan osaa tätä synkäksi luonnehtia, tai kotimaisen kirjallisuuden saralla olen tottunut pitämään kotiväkivaltaa, huumeiden käyttöä ja alkoholismia synkkinä aiheina eikä tämä Muinosen kirja sellainen ollut. Kun ei kirjassa kuitenkaan mitään kovin kamalaa tapahdu, mitä nyt kuoleva äiti kirjoittaa vähän paheksuttavia kirjeitä läheisilleen. Vakava aihe, mutta silti jotenkin...kevyt.
PoistaSuosittelen testaamaan:)
Minä aion testata;) Helmi-Maaria minut tästä jo vakuutti.
PoistaRanskalaisessa kirjallisuudessa on jotain joka houkuttelee minua. Kyllä kai sinäkin nyt Siilin eleganssista pidit;) Claudelin Harmaat sielut ja Varjojen raportti ovat myös vaikuttavia teoksia.
Olemme tainneet lukea tätä kuta kuinkin samoihin aikoihin ja aika samalla tavallakin! Muinosen kirja on hurjan hieno, upeasti kirjoitettu ja tosiaankin hienostunut. Minä vaikutuin kirjasta, mutta minuakaan kirja ei koskettanut.
VastaaPoistaKyllä, lisää tällaisia kansainvälisiä tarinoita, kiitos. Ihan perinteinen kotimainen romaani ei tosiaan iske, joten tätä muistelee ihan mielellään;)
PoistaMinä vaikutuin ja kosketuin.
VastaaPoistaKäsitin kirjan niin, että Ann ei edes kirjoittanut mitään kirjeitä ja tilannut murhaajaa, vaan kuvitteli kuolemaa odottaessaan, että niin voisi tehdä. Kirjeiden muoto oli sellainen, että se kertoi kuvittelusta. Jos tietää kuolevansa ja on jo osittain uskonut lapsensa hoitajan hoiviin, katselee, miten pikkuinen lähtee käsi kädessä rannalle toisen henkilön kanssa, niin noin sitä juuri ajatus kulkisi, välillä haaveellisena, välillä katkerana. Myös kielen hapertuminen loppua kohti oli kuvattu hienosti.
Mielenkiintoista! Kommenttisi myötä kirjaan avautui ihan uudenlaisia ulottuvuuksia! Harmi, että ehdin palauttaa jo kirjan, olisi ollut kiinnostavaa selailla sitä vielä tämän ahaa-elämyksen jälkeen.
PoistaMinäkin ajattelin melko samoja ajatuksia kuin Marjatta. Murhaajan tilausta en uskonut, vaan pidin sitä koko ajan sairaan ja väsyneen mielen harhana, jonkinlaisena haaveena - tulisipa joku ja tappaisi niin pääsisi tästä. Sen sijaan uskon, että jotain Ann kirjoitti, siitä kertoi tekstin muoto: loppua kohden välimerkkejä alkoi puuttua ja ajatus katkeilla, kun kirjoittaja alkaisi olla lopen uupunut. Tämä olisi muuten aivan loistava lukupiirikirja, niin paljon tämä varmasti herättää erilaisia ajatuksia ja tulkintoja, ja juuri siksi myös paljon keskustelua. :)
PoistaMutta Sonja, ihanaa että luit Mustat paperit, ja olen ihan samaa mieltä, että jotain perin vahvasti ranskalaista tässä on.
Lukupiirikirjana tämä olisi kyllä nappivalinta! Tai äidinkielen tunnilla kirja-arvion kirjoittamisessa.
PoistaSitten jäädään jännäämään miten kirjan käy kilpailussa.
Ajattelin samaa kuin Marjatta, että sairas Ann ei luultavasti edes kirjoittanut kirjeitä tai jos kirjoitti, niin ne sekoittuivat sekaviin ajatuksiin. Ehkä kuvittelua lisäsi lääkitys tai uneliaisuus tai sairaus. Tässä oli hienosti kuvattu sairaan ihmisen ajatusmaailmaa.
VastaaPoistaTaidan olla ihan liian vähän kyseenalaistava lukija. Uskon aina kaiken, mitä kirja tarjoaa enkä juurikaan lähde olettamaan muuta. Mutta nyt kun sinä ja Marjatta mainitsitte tästä sairaasta mielestä, joka vain kuvitteli kirjeet niin kieltämättä se kuulostaa loigiselta:)
PoistaItse asiassa minustakin tuntuu, että Ann kirjoitti jotakin, haparoi ja suunnitteli. Paperin tilaaminen oli varmasti totta.
PoistaNo, nyt ei päässyt Muinonen eikä kukaan muukaan esikoiskirjailija Finlandia-ehdokkaaksi. Parempi ehkä niin, koska vuodet näyttävät, tuleeko lisää ja minkätasoista.
Harmi, ettet ihan innostunut. Minulle tämä on ollut tämän vuoden hienoimpia lukukokemuksia, kirja oli kaikin tavoin niin ihmeellinen ja vaikuttava. Muinonen onnistuu kielen kautta ilmaisemaan upeasti ihmisen mielen kuohuntaa ja hidasta "sammumista", juuri väsymystä ja uupumusta ja sairauden vallankaappausta.
VastaaPoistaMutta joo, tosiaan, ei voisi pelkästään lukemalla tietää, mistä maasta kirja on kotoisin! :)
Taidan olla niin henkeen ja vereen perinteisten lukuromaanien tyttöjä, että vaikka saan aina melkein punaisesta langasta kiinni tämänkin tyyppisissä teoksissa, niin se viimeinen niitti jää aina puuttumaan. Joka tapauksessa, tällaista kotimaista voisin lukea lisääkin:)
Poista