Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Joel Dicker
2012 suom. 2014
809 s./ Tammi

Kirjan takakannessa täytyy näemmä vain viitata Twin Peaksiin ja kiinnostukseni herää välittömästi. Dickerin maailmalla mainetta niittänyt järkälemäinen romaani on paitsi tarina nuorena kuolleesta tytöstä, myös kertomus kielletystä rakkaudesta, kirjoista ja kirjailijoista, menestyksen huumasta ja yksinäisyydestä, lujasta ystävyydestä ja pienen kaupungin tyynen pinnan alla kytevästä pahuudesta.

Auroran kaupungissa 33 vuotta sitten katosi 15-vuotias Nola. Nyt tytön hauta löytyykin yllättäen Harry Quebertin, yhden Amerikan rakastetuimman kirjailijan, puutarhasta. Mitä idyllisessä kaupungissa oikein tapahtui vuonna 1975? Marcus, Harryn nuori kirjailijaystävä aikoo puhdistaa oppi-isänsä maineen ja kirjoittaa kaikkien aikojen romaanin Nolasta ja kaupungin vaietusta menneisyydestä.

Onko Dicker mahdollisesti rohmunnut romaaniinsa vähän liikaakin kaikkea? Se on puhdas makukysymys. Pidin kirjasta näinkin, tarina on todella nopealukuinen ja erittäin koukuttavasti kirjoitettu, mutta sivuja olisi toki voinut karsia helposti satakin tarinan kärsimättä. Luonnollisestikin minua kiinnosti varsinkin 1970-luvun tapahtumat ja nykypäivän vanhan rikoksen selvittämiseen liittyvät käänteet, mutta kirjailijoiden (1970-luvulla Harryn ja 2000-luvulla Marcuksen) valkoisen paperin kammo tuntui kaiken muun ohella liialliselta.

Pidin kokonaisuudesta ja itse asiassa Totuus Harry Quebertin tapauksesta edustaa hyvinkin monella tapaa minulle täydellistä kirjaa ja tarinaa. Silti täytyy sanoa, että olen hieman hämmentynyt siitä, että kirja on kelpuutettu Keltaiseen kirjastoon. Jollain tavalla tarina tuntuu himpun verran liian köykäiseltä kaiken maailman nykyklassikoitten joukossa.

Tarina itsessään on hyvin rakennettu ja jatkuvasti lukijan yllättävä, mutta henkilöhahmot ovat osittain liian mustavalkoisia. Varsinkin Nola on mielestäni lukijan kylmäksi jättävä henkilöhahmo. Hänestä on yritetty tehdä Laura Palmerin tyyppistä salaperäistä liian nuorena aikuistunutta tyttöä, mutta jotenkin Nolaan ei vain usko. On vaikea saada kiinni siitä, että Nola olisi ollut ikäisekseen kypsä ja fiksu nuori nainen, kun hän hokee vain muutamaa rakkauden huumaan liittyvää lausetta koko kirjan ajan. Ja kun hänen kypsyyteensä ei usko, on vaikea uskoa kolmekymppisen miehen ja 15-vuotiaan tytön rakkaustarinaan. Ja jos ei usko tuohon rakkaustarinaan... No, siinä menee vähän kirjan pointti ohi;)

Onko joku lukijoistani suunnitellut tarttuvansa tähän kirjaan? Oma kiinnostukseni tosiaan leimahti liekkeihin heti takakansitekstin luettuani ja heittäydyin kirjan maailmaan pelottomasti, vaikka 800 sivua vähän mietityttikin... :)

Herrasmiehiä ja huijareita

Joanne Harris
2005 suom. 2006
527 s./Otava

St. Oswald on paljon enemmän kuin pelkkä arvostettu poikakoulu. Päähenkilöistä toinen on toiminut koulun opettajana jo lähes sata lukukautta. Vuosiluokat ovat seuranneet toisiaan ja Straitley on uskollisesti pysynyt tornihuoneessaan opettamassa klassisia kieliä. Vanha mies on tähän päivään asti onnistunut välttelemään uudistuksen monia tuulia, mutta nyt rehtori on tehnyt selväksi, että asiat tulevat muuttumaan ja että Straitleylle ei välttämättä ole tilaa uusissa suunnitelmissa. Toinen päähenkilö puolestaan on ujuttautunut St. Oswaldiin pyhänä aikeenaan tuhota koulu. Aikoinaan koulu edusti hänelle kaikkea sitä, mikä on tavoittelemisen arvoista elämässä. Lopulta kuitenkin kävi niin, että hienostokoulu murskasi hänen jokaisen unelmansa. Nyt St. Oswaldin opettajien ja oppilaiden on tullut aika maksaa.

Ihailen kieltämättä silloin tällöin taitoani olla lukematta mitään kirjasta, jonka lukemista olen aloittelemassa. Se tarkoittaa sitä, että en ole vuosiin lukenut kirjasta arvosteluja, tutustunut takakansitekstiin tai jutellut siitä kenenkään kanssa. Hyppään siis tarinaan täysin kylmiltäni enkä tiedä ollenkaan mitä on odotettavissa ja yleensä kaikki päättyy hyvin.

Taisitte jo arvatakin: tällä kertaa kaikki meni aika lailla pieleen, eikä vain siksi, että luin kirjaa kuumeisena. Tätä on melkein nolo myöntää, mutta luin ensimmäiset 200 sivua luullen, että kirjassa on vain yksi päähenkilö! Kappaleet on jaettu mustiin ja valkoisiin shakkinappuloihin ja (liian) pitkään olettamukseni tehtiin mahdollisiksi: valkoisen nappulan alla olevan vanhan miehen kertomukset vuosikausia kestäneestä opettajan urasta sopivat yhteen mustan nappulan alla olevan nuoren pojat kertomuksiin siitä, miten hän haluaisi, että hänen tulevaisuutensa olisi St. Oswaldissa. Kieltämättä se, että nuori poika paljastaa jossain vaiheessa haluavansa tuhota koulun eikä ole onnistunut sitä tekemään sadan lukukauden aikana, hämmensi vähän, mutta ei ilmeisesti tarpeeksi:) Oli hieman vaikeaa saada oikeasta tarinasta kiinni kirjan puolivälissä, mutta onneksi tarina vei mukanaan ja asiat alkoivat selvitä.

En todellakaan kuulu niihin ihmisiin, jotka ovat lukiessa tai elokuvaa katsellessa täysin ulapalla tapahtumista. Välillä toki saattaa tulla kummallinen episodielokuva vastaan, josta ei ihan heti saa selvää, mutta yleisesti ottaen pysyn mukana kävi miten kävi. Ihmettelen aina ihmisiä, jotka valittavat melkein joka toisen teoksen olleen sekava. Edellisen kerran pääsin ihmettelemään kollegan kommenttia Varistytöstä, joka ei kuulemma ollut hyvä, kun oli niin älyttömän sekava. Minusta kyseinen kirja taas oli kirjoitettu kaikista näkökulman vaihdoksista huolimatta todella helpoksi lähestyä, melkein liian heppoiseksi. Joten menee kyllä hetki, että toivun täysin tästä Harrisin kirjan aiheuttamasta hämmennyksestä;)

Kaiken ylimääräisen säätämisen jälkeen kirjasta jäi hyvä jälkimaku. Takakansiteksti vihjaa kirjan olevan veijariromaani, mutta siihen tarina oli mielestäni liian synkeä ja kuolemaa täynnä, jotta voisin kommenttiin täysin yhtyä. Tosin ei tarina kovin epätoivoistakaan oloa jättänyt, joten ehkä se oli sitten yllätyksellisellä sosiopaatilla kuorrutettu veijariromaani...?

Olen koko ajan kuvitellut lukeneeni Joanne Harrisilta yhtä ja toista, mutta toistaiseksi olen lukenut vain Sinisilmän ja pidin siitä valtavasti. Tarina oli ihanalla tavalla kamala ja samoja elementtejä kohtasin myös tässä nyt lukemassani tarinassa. Jostain syystä olen luokitellut Harrisin rakkausteemasta ammentavaksi viihdekirjailijaksi esimerkiksi Binchyn tapaan, mutta oikeastihan Sinisilmä sekä Herrasmiehiä ja huijareita edustavat ihan erilaista kirjallisuutta.

Jäljet lumessa



Anna Jansson
2004 suom. 2006
373 s./Gummerus

Hanki ensikosketus Anna Janssonin kirjoihin - check!

Kyseinen kirja on majaillut kirjahyllyssäni jo muutaman vuoden ajan, muistaakseni sen jossain vaiheessa voitin Järjellä ja tunteella -blogin arpajaisista. Tänä keväänä kirjan lukemisen suhteen tulikin pieni kiirus, sillä eihän talvista tarinaa nyt keskikesällä lueta. Olen koko alkuvuoden yrittänyt vähentää kirjamääriä omasta kirjahyllystäni, joten kiva, että tämänkin voi nyt laittaa kiertoon.

Kirjaa aloitellessani fiilis ei ollut ollenkaan kallellaan jännäreihin päin, mutta lopulta Jansson onnistui voittamaan minut puolelleen. Toista osaa Maria Wern -sarjasta tuskin tulen lukemaan, mutta olin positiivisesti yllättynyt siitä, että Jansson ei ole lähtenyt ihan samalle idyllinen rannikkokylä -linjalle kuin Läckberg, Jungstedt ja Rosman.

Pastorin ensimmäinen vaimo kuoli jo vuosia sitten, mutta pappilassa voi vieläkin aistia pyhimysmäisen Annalisa-vainaan läsnäolon. Uusi vaimo Reidun ei ole löytänyt paikkaansa perheessä vaan kokee olonsa epävarmaksi pastorin manipuloivan tyttären, teini-ikäisen Cecilian kanssa. Pastori ei näe perheensä ongelmia vaan hautautuu mieluummin työtaakkansa alle. Kun Cecilia murhataan, paikkakunnan muutkin salaisuudet ja valheet alkavat paljastua eikä uusilta murhilta voida välttyä.

Ainakin tässä osassa Maria Wern oli yllättävänkin pienessä osassa ja lukija saa kaikessa rauhassa tutustua uhriin ja tämän perheeseen ja sen moninaisiin ongelmiin. Tarina on mielestäni lopulta jopa lähempänä lukuromaania kuin jännitystarinaa, sen verran hitaanpuoleisesti kaikki käynnistyy ja etenee. Tämä ei siis välttämättä ole yhtään huono asia, mutta yllätyin vain, koska oletin Janssonin kirjoilta jotain muuta.

Jäljet lumessa oli kaikin puolin ihan kelpo tarina, mutta tarinan rakennuspalikat olivat liian tuttuja muista lähiaikoina lukemistani kirjoista, jotta olisin voinut vaikuttua sen enempää. Uhriksi päätyvän Cecilian kohtalo ei myöskään herättänyt sen kummempia tunteita puolesta tai vastaan, se ei kai koskaan ole hyvä asia?

Onko ruudun takana Jansson-faniksi tunnustautuvia? Mikä on hänen paras kirjansa? Minkä tasoisena pidöt Jäljet lumessa -kirjaa verrattuna hänen muuhun tuotantoonsa?


Kustantaja esittelee kirjan täällä.

Maastamuuttajat 1



Vilhelm Moberg
1949 suom. 1958
255 s./Otava

Yksi vuoden parhaimpia lukukokemuksia on tässä, siitä uskallan olla varma! Olen parin edellisen vuoden aikana lukenut useita uudisraivaajista kertovia kirjoja ja tämä ruotsalainen klassikkosarja kannatti myös ehdottomasti korkata.

Kirjojen keskellä -blogin Maija suositteli minulle Mobergin seitsemään osaan jaettua kirjasarjaa jo pari vuotta sitten ja vasta nyt tulin tarttuneeksi siihen. Kirjan tarina tuli siinä mielessä ajankohtaiseksi, että ensimmäinen matkani New Yorkiin alkaa olemaan käsillä ja halusin virittäytyä tunnelmaan hyvissä ajoin. Olemme alustavasti suunnitelleet koluavamme museoista pelkästään Luonnontieteellisen museon, mutta tämä(kin) kirja vahvisti tunnetta siitä, että siirtolaisuutta käsittelevä museo voisi olla kiinnostava.

Maastamuuttajat -sarja alkaa 1800-luvun Ruotsista, jossa Smoolannin Ljuderissa asuvat talonpoikaisperheet ottavat osaa ensimmäiseen suureen muuttoaaltoon Atlantin toiselle puolelle. Pohjois-Amerikan Yhdysvallat on lähes pelkästään huhupuheista tuttu maa, mutta sen vetovoima on niin kova, että Jumalaa pelkäävät talollisetkin uskaltavat myydä kaiken omaisuutensa voidakseen lähteä tavoittelemaan parempaa elämää vieraalle mantereelle. Vaikka Yhdysvalloissa sanotaankin asuvan pelkkää roskasakkia, joka on lähtenyt velvollisuuksiaan karkuun Vanhasta maailmasta ja myrkyllisiä käärmeitäkin joutuu varomaan jokaisella askeleella, tuntuu hedelmällinen maa ja vaurastumisen mahdollisuus tilaisuudelta, jota ei voi jättää käyttämättä.

Luvassa on siis mitä luultavimmin hieno ja tarkkanäköinen ajankuvaus ruotsalaisista siirtolaisista Uuden maailman haasteiden keskellä. Ensimmäisessä osassahan muutto alkaa vasta varovaisesti itää nuoremman polven keskuudessa ja vuosien mittaan se pikkuhiljaa konkretisoituu vanhemman väen vastusteluista huolimatta. Toinen osa, jossa pitkä merimatka alkaa olisi varmasti kiinnostavaa luettavaa esimerkiksi lentokoneeseen Nykin matkaa ajatellen... Täytyykin lähteä metsästämään sitä antikvariteetista!

En voi sanoa olevani suuri klassikoiden ystävä. Tunnun pääseväni vain harvojen kanssa samalle aaltopituudelle, mutta Mobergin kirjan kanssa yhteinen sävel löytyi melkein heti ja nyt palan halusta tietää miten rohkeiden siirtolaisten käy laivan saavuttua New Yorkiin. Taakse ovat jääneet vanhat sukulaiset ja ystävät, joita ei ole mahdollista nähdä enää koskaan ja edessä siintää uusi elämä, josta on unelmoitu kuukausi toisensa jälkeen.

Suosittelen!





Vapaana elämisen taito



Päivi ja Santeri Kannisto
2014
210 s./Atena
Nomadipariskunnan yhdessä kirjoittama, vapaana elämisen julistukseen nojaava teos on sangen mielenkiintoinen tuttavuus. Maailmalla jo vuosikausia vaeltaneet Päivi ja Santeri kannustavat kaikkia kyseenalaistamaan hyvinvointivaltioiden opit onnellisesta elämästä ja etsimään sen sijaan omia onnellisuuden avaimia. Pariskunta haluaa muistuttaa, että kaikki eivät tule onnelliseksi elämällä heidän tavallaan, mutta jokainen voi silti pyrkiä merkityksellisempään ja vapaampaan elämään omalla tavallaan, pienin askelin.

Kerralla en ehtinyt kirjaa hotkaisemaan, mutta luin sitä mielelläni aina kun aikaa suinkin ilmaantui. Välillä varsin filosofiseksi äityvät mietelmät vapaudesta vaativat oman aikansa iskostuakseen alitajuntaan, joten siinä mielessä oli hyvä, että etenin hissukseen jääden välillä pohtimaan lukemaani.

Kirja muodostuu viidestä dialogin sävyttämästä kappaleesta, joissa nomadipariskunta ja heidän ystävänsä eri puolilta maailmaa pohtivat vapauden filosofiaa. Kappaleen lopussa on Päivin ja Santerin vinkit isoihin ja pieniin tekoihin, joiden avulla lähteä tavoittelemaan vapaampaa huomista. Vaikeatkin asiat on ilmaistu yksinkertaisesti ja ymmärrettävästi ja kirja onkin todella helposti lähestyttävä.

Olin vasta aloitellut kirjan parissa, kun kävin lukemassa Lurun mainion kirjoituksen kirjan "epäkohdista". Hän on muotoillut todella hyvin minunkin mielessäni risteilevät ajatukset siitä, että läheskään kaikkia pariskunnan teesejä vapaudesta ei voi allekirjoittaa. Jo pari sivua kirjaa luettuani en voinut olla kuulematta Ymmin sanoja mielessäni: "Ei se maailma niin pyöri, että Päivi ei tee töitä, Sonja ei tee töitä, kukaan ei tee töitä..." ;)

Lurun kaiken kattavan tekstin jälkeen oli joka tapauksessa helppo päättää, että keskityn hankkimaan kirjasta inspiraatiota oman elämän pieniin muutoksiin ja jätän pariskunnan osittain äärimmäisyyksiin viedyt yhteiskuntakriittiset ajatukset vähemmälle huomiolle. Vaikka Päivi ja Santeri muistuttavatkin pitkin kirjaa siitä, että heidän tapansa elää ei ole ainoa oikea tapa, en silti voinut välttyä tunteelta, että jokaisen rivin väliin on kuitenkin painettu ajatus siitä, että vain he elävät oikein.

Pidin siitä, miten kirja sai ajattelemaan sellaisiakin asioita, joita ei tavallisen arjen hulinassa tule aina mietittyä. Välillä teksti tuntui ärsyttävän provosoivalta, välillä taas oikeasti inspiroivalta. Ehdottomasti kirja, joka kannustaa ajattelemaan asioita! Näin ollen suosittelen lämpimästi!

Kustantaja esittelee kirjansa täällä.

P.S. Niin ja siitä inspiraatiosta: Kirjan luettuani haluan entistä enemmän pyristellä pois älypuhelimen vallasta; antaa aikaa kaikkein tärkeimmille asioille elämässä eli omalle hyvinvoinnille ja rakkaille ihmisille; tehdä kestäviä ja fiksuja hankintoja; sanoa enemmän "kyllä", mutta uskaltaa sanoa "ei", kun siltä tuntuu ja murehtia entistä vähemmän. 

Varistyttö





Erik Axl Sund
2014
415 s./Otava

Luin Varistyttö-trilogian ensimmäisen osan kuukausi takaperin, mutta koska kirjan julkaisupäivä oli vasta kaukana tulevaisuudessa enkä tuolloin tajunnut kirjata mietteitäni sen kummemmin ylös, alkavat muistikuvat tarinasta olla melko hataria.

Ensinnäkin kirja oli suorastaan loistava valinta mökille, jossa on aina ihana käpertyä takkatulen ääreen lukemaan jännitystarinaa. Tarina todella vei mukanaan ensimmäisistä sivuista lähtien ja kirjaa oli vaikea jättää kesken hetkeksikään. En koe hätkähtäväni pienistä, joten tarina sai siinäkin mielessä mielenkiintoisen ulottuvuuden, että pääsin testaamaan, missä omat rajani menevät raakojen tapahtumien suhteen.

Rikoskomisario Jeanette Kihlberg alkaa tutkia nuorten poikien murhia. Pojat ovat joutuneet äärimmäisen julman väkivallan kohteiksi ennen kuolemaansa, joten poliisivoimilla on kiire löytää kiduttamisesta nauttiva sarjamurhaaja. Apua Jeanette saa psykoterapeutti Sofia Zetterlundilta, joka hoitaa työkseen mm. persoonallisuushäiriöistä kärsiviä ihmisiä.

Alkuasetelma on varsin perinteinen ja eniten Varistyttö tuntuukin eroavan muista genren kirjoista nimenomaan suoralla väkivallan kuvailulla. Ja aika rankkaa tekstiä onkin luvassa alusta loppuun asti. Pienet lapset joutuvat kokemaan anteeksiantamattoman kamalia asioita, kukin tavallaan. Ahdistus kieltämättä iskee, jos hetkeksikin pysähtyy tarinaa lukiessa todella miettimään, mitä se kaikki väkivalta merkitsee: rikkinäisiä lapsia, joista kasvaa rikkinäisiä aikuisia, haavoja jotka eivät koskaan parane, katkeruutta ja kostonhalua ja yksinkertaisesti ihan mielettömän suurta kipua ja pelkoa. Tietyissä kohdissa kieltämättä mietin, että eikö vähempikin olisi riittänyt...

Aikamoinen paketti siis, johon on itse asiassa luvassa jatkoa jo tämän vuoden puolella. Jään odottamaan toista osaa mielenkiinnolla! Faniksi en tunnustaudu, mutta tarina oli kaikesta väkivallasta huolimatta mukavan helposti lähestyttävä ja viihdyttävä, aika täydellinen aivojen nollaus -kirja siis.

Susa on myös kirjoittanut Varistyttö-kirjasta ja kustantajan esittelytekstiin pääset tästä.


Kauhun tasapaino



Anna-Leena Härkönen
2011
395 s./Otava

Kauhun tasapaino on niitä oman kirjahyllyn herkkuja, joiden arvon oppii tuntemaan ihan yllättäen, silloin kun on ehkä jo luopunut toivosta. Aloittelin kirjaa pari vuotta sitten, mutta taisin elää tuolloin sellaisessa henkisessä tilassa, että en oikeastaan tarvinnut Anna-Leena Härkösen viisauksia, joten kirja jäi kesken. Taisin jopa voivotella, että yhden kolumnin luettuani olin lukenut ne kaikki...

Olin väärässä! Aina on oikea aika pirullisen hauskoille ja tarkkanäköisille mielipidekirjoituksille!

Otin kirjan mukaani töihin ruokataukolukemiseksi ja parin viikon aikana kokoelma olikin jo hotkaistu. Härkösen komiikantajua ei voi kuin ihailla. Jos välillä sattuikin ketuttamaan, ilahduin, kun Anna-Leenaakin risoi. Muutamia kertoja sattui niin, että omat vapaa-ajan keskustelut olivat sattumalta sivunneet samoja aiheita kuin kolumneissa. Usein olin itse oikein hyvällä tuulella ja kolumnien valitusvirret onnistuivat vain parantamaan fiilistä - nurinkurista, tiedän!

Juuri kun mies on kutsunut minua miljoonannen kerran tavalliseksi tomppeliksi, Anna-Leena päättää kertoa, millä tavalla hän on tomppeloinut menemään kaikki nämä vuodet. Kiitos henkisestä tuesta! Kun elämääni astui ensimmäinen suomenruotsalainen, oli Anna-Leenalla siihenkin sanottavaa, eikä vähiten suomenruotsalaisten hämmentävästä hyväntuulisuudesta:D Kun olin viettänyt useamman päivän kasvattaen täydellistä mielikuvituslasta, Anna-Leena päätti heittä omat kasvatusvinkkinsä ilmoille.

Alkuvuoden trendi oman kirjahyllyjen kirjojen suhteen on ollut lue-ja-kierrätä, mutta Kauhun tasapaino on kyllä tullut jäädäkseen!