Puoliväli ja sen yli!

Vuosi on edennyt jo yli puoleen väliin. Monta hyvää kirjaa takanapäin, mutta varmasti vähintään yhtä monta edessä. Alunperin minun ei juurikaan pitänyt osallistua haasteisiin, mutta kun moni pisti parastaan, niin eihän sitä voinut päätöksessään pysyä sitten millään! Seuraakin siis puolivälikatsaus. 

Pistin pystyyn Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdin, johon olen pyrkinyt lukemaan sellaisia kirjoja, joista suinkin voisin pitää. En siis edes yritä houkutella itseäni lukemaan niitä ehkä yleissivistyksen nimissäkin pakollisia kirjoja, jotka eivät jaksa kiinnostaa vaan yritän etsiä helmiä, joita voisin lämpimästi suositella eteenpäinkin. Tavoitteenani on päästä yli vahvasta ennakkokäsityksestäni, että kotimainen kirjallisuus ei kokonaisuudessaan ole ollankaan minua varten. Toivon löytäväni ainakin viisi niin mieluisaa kirjailijaa, että haluan seurata heidän tuotantoaan myöhemminkin. 

Jaoin haasteen 19 kategoriaan, joista olen tällä hetkellä kahlannut läpi 14. Vuoden aikana toivon lukevani ainakin 38 kotimaista kirjaa, mielellään jokaisesta kategoriasta kaksi kirjaa. Osaan kategorioista olen kuitenkin jo tässä vaiheessa vuotta lukenut useammankin teoksen, yhteensä 18 kirjaa. Tällä hetkellä näyttää siis siltä, että minulla on kaikki maailman mahdollisuudet onnistua haasteessani. Olo on muutenkin toiveikas, sillä olen jo tässä vaiheessa vuotta törmännyt moneen kotimaisen kirjallisuuden helmeen, joten vanhat ennakkoluulot ovat totisesti saaneet kyytiä. Hyvin näyttää pyyhkivän muillakin. Osalla jopa paremmin kuin haasteen emännällä. Merenhuiske ja Tintti ovat lukeneet jo ainakin 30 kirjaa, Leijailen ainakin 16 kirjaa, Anna ainakin 23 kirjaa ja Suketus uskomattomat 41 kirjaa! Toivottavasti muidenkin haasteeseen osallistuvien kammiot ovat jo pullollaan aarteita! Oma tilanteeni helmien suhteen on tällä hetkellä 9/18.

Toinen haastepaketti on Ikkunat auki Eurooppaan, joka etenee mukavasti samaa tahtia Kirjallisen maailmanvalloituksen kanssa. Tähän haasteeseen en ole tohtinut lyödä lukkoon mitään tiettyä tavoitetta, vaan etenen hissuksiin fiilispohjalta. Yritän ensisijaisesti saada ensin vierailtua kaikissa Pohjois-Euroopan maissa (vielä puuttuu Latvia, Liettua ja Viro) ja siitä hyppään varmaankin täydentämään Länsi-Euroopan puuttuvat maat (Alankomaat, Belgia ja Luxemburg). Tällä hetkellä pistesaldoni on 16, joten tavoitteeksi voisin yrittää asettaa n. 35 pistettä. Teoriassa lukisin mielelläni kirjoja myös niistä minulle tuntemattomista maista, mutta voi olla että mukavuudenhalu voittaa jälleen kerran ja päädyn jumittamaan loppuvuodenkin Ruotsissa, Englannissa ja Ranskassa:) Tällä hetkellähän tilanne on se, että olen lukenut vain 9 eri maan kirjallisuutta.

Kirjallinen maailmanvalloitus etenee tosiaan tässä rinnalla, aloitin haasteeseen kirjaamisen tämän vuoden alussa. Tänä vuonna en varsinaisesti keskity kyseiseen haasteeseen, vaan kirjaan ylös uudet valloitetut maat, jos niitä sattuu tulemaan. Toistaiseksi olen vieraillut vasta 10 maassa, se on kyllä todella vähän se. Mutta toisaalta se kyllä kertoo jotain lukemisestanikin, että yleisesti ottaen luen vain tiettyjen maiden kirjallisuutta, ja täytyy tosiaan melkein olla joku haaste käynnissä, että saa vierailtua muissakin maissa.

Luulisi, että So American -haaste olisi edennyt paremmin tähän mennessä, luenhan oman käsitykseni mukaan eniten juuri yhdysvaltalaista kirjallisuutta. Vaan mitä vielä! Toistaiseksi olen vieraillut vasta 8 osavaltiossa! On kuitenkin ollut hauska huomata, että kaikki kirjat ovat toistaiseksi tapahtuneet eri puolilla maata (paitsi New York x2). Monien osavaltioiden sijainti on tullut aikaisempaa tutummaksi ja maantieto paranee pikkuhiljaa. Tarkoituksena olisi lukea loppuvuosikin yhtä laajalla skaalalla osavaltioiden suhteen. Ja ylipäätään haluaisin lukea enemmän yhdysvaltalaista kirjallisuutta, en ymmärrä miten kaikki muut kirjaprojektit ovat onnistuneet kiilaamaan suosikkieni väliin! Siispä heitän ilmoille vaatimattoman tavoitteen eli vuoden lopussa osavaltiokäyntejä tulisi olla ainakin 20 kappaletta.

Pienimuotoisempiakin haasteita on muutama. Minihaastessa ollaan toistaiseksi luettu kolme kirjaa. Haaste on aina hauska jo siinäkin mielessä, että aina on TBR-listoilla varmasti joku kirja, joka sopii kulloiseenkin minihaasteeseen ja lukeminen saa mukavan sysäyksen haasteen takia. Aion siis jatkaa uskollisesti Minihaasteiden parissa vuoden loppuun asti. Kirjallisuuden äidit -haaste alkoi vasta äskettäin, ja siihen olen lukenut vasta yhden kirjan. En niinkään yritä lukea mahdollisimman äiti-kirjallisuutta, vaan seuraan mielenkiinnolla, tuleeko niitä kuinka monta vuoden aikana luettua. Toivon toki ylittäväni vaaditut 3 kirjaa. Underbara finlandsvensk vid papper -haaste on toistaiseksi tuottanut minulle neljä pistettä, eikä tässäkään haasteessa minulla ole varsinaisia tavoitteita, vaan seuraan mielelläni miten paljon suomenruotsalaisilta kirjailijoilta tulee luettua vuoden aikana.

Näiden lisäksi olen saanut kunnon päähänpinttymän 100 naiskirjailijan kirjaa -listasta, jonka väsäsin samaan aikaan muiden kirjabloggareiden kanssa. Sen jälkeen innostuttiin laajalti tekemään myös TBR-listauksia ja tietenkin 100 mieskirjailijan kirjaa -listoja, jotka päätin kieltää itseltäni:D Haluan ensin saada naislistaa huomattavasti pienemmäksi, ennen kuin haastan itseäni lisää. Tällä hetkellä tilanne on se, että yllättävän moni kirja naiskirjailijoiden listalla on sellainen, josta haluankin eroon eli ne eivät enää kuulostakaan niin houkuttelevalta kuin listaa tehdessäni. Olenkin juhlallisesti päättänyt, että saan muokata kyseistä listaa kunhan olen ensin lukenut 25 kirjaa listalta - vielä puuttuu muutama! Ja kun olen joku kaunis päivä lukenut listalta 50 kirjaa, saan vihdoin viimein tehdä oman TBR 100 -listan:D Jaa, siis miten niin otan tämän listailujutun turhan vakavasti?! :D 

Hauskoja haastehetkiä myös muille!

(Ai niin, pitäisi ehkä laskea, pystynkö edes millään todennäköisyydellä oikeasti pääsemään kaikissa haasteissa haluamalleni tasolle... Eli tähän mennessä olen lukenut 45 kirjaa ja jotta haasteet onnistuisivat, loppuvuoden aikana tulisi lukea ainakin 50 kirjaa. No, on se näköjään mahdollista. Kiva tietää:) )

Léon ja Louise

Alex Capus
2011 suom. 2012
309 s./Atena

On vuosi 1918, kun 17-vuotias Léon näkee ensimmäisen kerran ihastuttavan Louisen. Se on rakkautta ensisilmäyksellä ja pian pari viettääkin jokaisen töiltään liikenevän hetken yhdessä. Ensimmäinen maailmansota kuitenkin erottaa nuoret, ja he kohtaavat vasta monien vuosien päästä, kun kaikki näyttää olevan liian myöhäistä. Léon on naimisissa ja toinen maailmansotakin on alkamaisillaan. Saavatko Léon ja Louise koskaan toisiaan?

Kirjan takakansi huokui tietynlaista runollista tunnelmaa, jota yleensä pyrin välttämään romaaneissa. Nyt kuitenkin päätin antaa Capusin kirjalle mahdollisuuden, sillä en ollut pitkään aikaan lukenut puhdasta rakkaustarinaa. Se kannatti, sillä kirja osoittautuikin vallan erilaiseksi kuin mitä olin alunperin olettanut. Uskomatonta kyllä, takakannen lainaukseen oli valittu kirjan ainoa "toisista sfääreistä" oleva tekstinpätkä, joten kirjan kieli olikin helposti lähestyttävää ja mukavan arkista. Nuorenparin rakkaustarina ei mielestäni ole kovin siirappinen, vaan valloittavan realistinen: elämä heittelee kapuloita rattaisiin minkä kerkeää, ja kaikesta on vain yritettävä selviytyä niin, että voi nukkua yönsä rauhallisesti.

Pidin kirjasta, ja varsinkin se, että tarina mukailee kirjailijan isoisän tarinaa, auttoi oikean tunnelman tavoittamisessa. Olen kuitenkin sen verran uskollinen omalle kirjamaulleni, että en ihan lähiaikoina ole lukemassa toista suurta rakkaustarinaa. Tosin mielestäni kirjassa oli sopivasti kaikkea muutakin rakkauden lisäksi, kuten mielenkiintoista ajankuvaa ja kahden toisiaan syvästi rakastavan henkilön tavallisen arjen vaiheiden kuvailua.

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja nappaan jälleen pisteen Ranskasta.

Varasto

Arto Salminen
1998
148 s./WSOY

Salmisen romaanissa seurataan nuorta miestä Rouskua, joka on päätynyt työskentelemään maalikaupan varastoon. Työ ei juuri virikkeitä tarjoa, eikä työkavereistakaan voi oikein sanoa pitävänsä. Ranisen kanssa työpäivät kuluvat herjaa heittäessä ja pomoja haukuessa. Välillä sisäpuhelimen kautta kuuluu käskyjä varastomiehille, ja yksi käskyttäjistä on Karita, jota Rousku käy painamassa ihan huvin vuoksi silloin tällöin. Asiat mutkistuvat, kun Karita haluaa suhteelta enemmän ja kun Rouskun sivubisnekset uhkaavat paljastua.

Kirjan lukemisesta on jo muutama viikko aikaa, ja edelleen tunteeni tarinaa kohtaan ovat ristiriitaiset. Toisaalta voisi sanoa, että viihdyin jopa yllättävän hyvin kirjan parissa, ja hörähtelinkin pari kertaa lukemalleni. Toisaalta hyviä lukuhetkiä väritti myös eräänlainen harmituminen siitä, että vastoin kaikkia odotuksiani hetkittäisesti onnistuinkin tavoittamaan tarinan punaisen langan. Se johti siihen, että mökötin heti perään, että en mä kyllä tästä voi tykätä, luulen vaan. Ja sitten hörähtelin uudelleen ja huomasin jääneeni taas miettimään, millaisia ihmisiä Salmisen romaanissa loppujen lopuksi onkaan ja kuinka paljon pitää lukea rivien välistä. Eli välillä pidin tarinasta, vaikka aina en olisi edes halunnut pitää. Henkilöhahmot olivat kuitenkin kaikki toinen toistaan vastenmielisempiä.

Kun mietin, miksi luen paljon kirjoja, ei syy ainakaan ole se, että lukisin mielelläni syrjäytyneistä ja elämänmurjomista yksilöistä ja heidän arjestaan. En oikein jaksa innostua kirjoista, joissa kirosanat raikaa (tekopyhää, sillä kiroilen itse todella paljon), kaikkia vituttaa ja yleinen elämänasenne on negatiivinen, kun mistään ei jakseta innostua ja työpäivän päätteeksi istutaan sohvalle kittaamaan kaljaa ja sitten ehkä vähän rähistään ennen unille menoa. Poistuin siis mukavuusalueeltani täysin lukiessani tämän kirjan. Ei se tietenkään mikään virhe ollut, mutta olen kuitenkin taas yliannostuksen partaalla mitä tulee realistisesti kerrotun suomalaisen stereotypia-duunarin tarinoihin. Onhan toki niitäkin hyvä lukea silloin tällöin, pysyy maailmankuva tasapainossa ja onnistuu ehkä paremmin ymmärtämään muiden ihmisten elämäntilanteita.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin, mutta en tiedä minkätasoiseen aarteeseen törmäsin. Ehkä "ihan kiva" ja "no nyt ainakin tiedän, mikä Salminen on miehiään" kertovat jotain. Pääsen myöskin kuittaamaan blogini 1-vuotissynttäreillä annetun kirjavinkin, joka tuli Salmisen nimeen vannovalta Jorilta.

Runoja

Edith Södergran
1916-1925
134 s./WSOY

Ota riski ja rakastu -haasteen osalta minua lähestyi Tintti, joka kehotti minua tutustumaan lempirunoilijansa tuotantoon. Suomenruotsalainen Edith Södergran kuoli jo 31 vuotiaana, mutta on silti kansainvälisesti yksi Suomen tunnetuimmista runoilijoista.

Olin melko varma jo ennen kirjan lukemista, etten luultavasti pidä Södergranin runoista. Yritin kovasti löytää edes yhden runon, jossa edes tunnelma olisi ollut sellainen, että olisin jotenkin voinut saada siitä kiinni ja samaistua tai... No, ylipäätänsä saada irti runosta jotain. Mutta ei, kokoelma jätti täysin kylmäksi tämän tytön.

Periaatteessa ei voi sanoa, että runot olisivat sieltä vaikeimmista päästä, sillä jokaisen lauseen kyllä ymmärtää ja joten kuten tajuaa, mitä sillä yritetään ehkä sanoa. Mutta sitten toisaalta, mitä sitten tarkoittaa oikeasti esimerkiksi lause "Olen hämärässä temppelin papitar, vihitty vartioimaan tulevaisuuden tulta"?! Mitä siitä oikeastaan pitäisi saada irti, minä en ainakaan saa mitään. Luen lauseen vain kirjaimellisesti, että nyt siinä sitten on joku papitar, joka on hämärässä temppelissä ja vartioi siellä tulevaisuuden tulta. What?

Positiivisesti ajatellen on mukavaa, että kokoelma on todella ehyt ja Södergranin vakioteema eli luontokuvaelmat pääsevät näkyvästi ja selkeästi esiin, eli hänen tuotannostaan saa hyvän käsityksen pelkästään tämän kokoelman perusteella. Harmi vain, etten itse juuri luontoaiheisista runonpätkistä välitä, tai ainakin näissä runoissa on liikaa mystiikkaa ja taruolentoja, joiden edesottamukset eivät vain onnistu herättämään kiinnostustani.

Eli nyt ei Tintti onnistunut saamaan minua Södergran-faniksi, mutta toki mielenkiintoinen lukukokemus tämä oli. Nyt tiedän millaista hänen tuotantonsa on, ja ei kai klassikkokirjan lukeminen ikinä hukkaanheitettyä aikaa ole. Nyt olen kuitenkin aivan varma siitä, että enempää en Södergrania tule elämäni aikana lukemaan;) Jään odottamaan millä haastekirjoille Roz ja Elegia minua tulevat muistamaan. Jännittävä haaste kaiken kaikkiaan!

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin (alakategoria Runot) ja Underbara finlandsvensk vid papper -haasteeseen.

Saaren varjoissa

Mari Jungstedt
2005 suom. 2008
379 s./Otava

Gotlannin kauniilla saarella on juuri lomakausi meneillään, kun nuoren naisen rituaalimurha järkyttää kaikkia. Gotlannin poliisi saa tapauksen tutkimiseen apua niin manner-Ruotsista kuin paikalliselta toimittaja-kuvaaja-parivaljakolta, eikä vaarallisilta käänteiltä voi välttyä.

Olipa mukava yllättyä Jungstedtin kirjan parissa! Olen aina halunnut tutustua tähänkin ruotsalaiseen kirjailijaan, ja vaikka loistava tilaisuus siihen tulikin jo aikapäiviä sitten, kun voitin kirjan Järjellä ja tunteella -blogin arvonnassa, en ole saanut tartuttua tähän. Nyt kuitenkin otin kirjan mökkireissulle mukaan, ja oli kyllä jälleen nappivalinta tuo mökki + kesä + jännäri -yhdistelmä! Odotuksia minulla ei juuri ollut, koska olen ymmärtänyt, että kirjailija olisi ns. yhden kirjan ihme. Nyt jälkikäteen mietittynä voikin olla, että niin on todettu Anna Janssonista eikä Jungstedtista... Voitin itse asiassa Janssoniakin samaisista arpajaisista, mutta sekin on minulta vielä lukematta. Täytyy palata siihen talviaikaan, sillä se on vallitseva vuodenaika kyseisessä kirjassa.

Kirjailijoiden vertailustahan eivät kaikki perusta, mutta pakko todeta, että minulle tuli lukiessa vahvasti mieleen lempparidekkaristini Camilla Läckbergin kirjat. Ehkä syntyneeseen mielikuvaan vaikuttaa osaksi kirjojen tapahtumapaikkojen samankaltaisuus eli pienet piirit, päähenkilöiden mukavuus ja onnistunut samaistuminen osaan heistä skeä mielenkiintoiset murhatapaukset. Pidin esimerkiksi siitä, että kuolevaan nuoreen naiseen tutustuttiin keskimääräistä paremmin ennen tämän kuolemaa. En tiedä onko näin tapahtunut useammassakin jännärissä, jonka olen lukenut, mutta ainakin se tuntui lukiessa hirveän tuoreelta idealta. Minulla on vahva mielikuva siitä, että uhrien elämäntarinaan tutustutaan aina vasta kuoleman jälkeen... Jungstedtin teksti ei ehkä ole ihan niin rikasta kuin Läckbergin, mutta riitti kyllä tekemään ainakin tämän lukijan tyytyväiseksi.

Mutta mikäs, armaat bloggaajatoverit, on Jungstedtin viihdyttävin murhakertomus, eli mihin kannattaa tarttua seuraavaksi?

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja nappaan jälleen kerran pisteen Ruotsissa käväisystä.

Irlantilainen aamiainen

Hanna Tuuri
2009
157 s./Otava

Kirjassa on kolmisenkymmentä kertomusta irlantilaisesta elämäntavasta, joka viehätti opettaja/puutarhuri/kirjailija-Tuuria siinä määrin, että hän muutti vihreälle saarelle pysyvästi. Ensimmäiset vuodet Irlannissa meni sateisen ilman ihmettelyssä, sympaattiseen naapurustoon tutustumisessa ja vanhan talon ja sen pihamaan kunnostamisessa. Syrjäisessä maakunnassa Irlannin maaseudulla aika kuluu omaa tahtiaan, irlantilaisilla ei ole kiire minnekään ja kaikki kyllä järjestyy, kun on sen aika.

Uumoilin jo Orapihjalapiiri-kirjaa lukiessani, että Hanna Tuurista voisi tulla yksi suosikeistani kotimaisen kirjallisuuden saralla. Irlantilainen aamiainen, Tuurin esikoisteos, vahvisti entisestään tätä mielikuvaa. Irlantilaisesta elämänmenosta on kovin miellyttävä lukea, vaikka en ole tiennyt edes potevani kaikokaipuuta kyseiseen maahan. Vaikka moni kertomuksista sivuaakin ihan tavallista arkea kaikenlaisine pikkusattumuksineen, aloin ymmärtämään Irlantia maana ihan eri tavalla kuin ennen. Teoksessa käsitellään helppotajuisesti ja kiinnostavasti monia Irlannin historiaan liittyviä asioita kelteistä nälkävuosiin ja tämän päivän kuulumisia suurkaupunkien sykkeestä maaseudun pikkukyliin. Ihan liikkuttumiseen astikin pääsin lukiessani, nimittäin Tuurin naapuri vanhaherra Jimmy on kaiken kaikkiaan sellainen henkilö, jonka elämänvaiheista oli hienoa lukea. 

Näin jälkikäteen (lukemisesta on kulunut jo viikko) tunnelmat kirjasta ovat tosi hyvät. Lukemisen aikana tosin muistan pohtineeni, että Tuurin kirja menettää hieman lumovoimaansa, kun Kirsi Pihan Medicien naapurissa -kirjan lukukokemus on niin tuoreessa muistissa. Tuuri ei kirjoittajana heittäydy ihan niin leppoisaksi ja humoristiseksi kuin Piha, jonka kirjoitustyylistä pidin valtavasti. Käsiteltävät maat ovat kuitenkin niin erilaiset, että miksei sitten voi olla erilaiset tavat kirjoittaakin, niin että molemmissa lopputulos on kuitenkin yhtä hyvä. Suosittelen lämpimästi kirjallista matkaa nummien maahan!

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin (alakategoria Suomalaiset maailmalla).

Tie Myrskyluodolle

Anni Blomqvist
1968 suom. 1974
154 s./Gummerus

Myrskyluodon Maija -sarjan ensimmäisessä osassa Maija on vielä nuori neitonen, jonka elämänpiiri rajoittuu omaan perheeseen ja naapurustoon Ahvenanmaan kauniin karuissa olosuhteissa. Aikuisuus kolkuttelee kuitenkin oven takana, ja pian Maija huomaakin olevansa kihlattuna miehenalulle, jota ei voi edes sanoa tuntevansa hyvin. Parin vuoden ajan Maijan perhe valmistautuu häihin ja nuorenparin muuttoon yksinäiselle Myrskyluodolle.

Pieni talo preerialla -kirjaa lukiessani jaksoin hehkuttaa ajankuvaa ja menneen maailman tunnelmaa. Blomqvistin kirjasta löysin paljon samaa, mutta se ei juuri tässä lukuvälissä ollutkaan sitten niin positiivinen asia kuin olisi luullut. Molemmissa kirjoissa koko elämä tapahtuu perhepiirissä, muutamien naapureiden vilahtaessa mukana arjessa. Kaukaisempia sukulaisia kaivataan, koska heitä nähdään äärimmäisen harvoin. Toisaalta elämän perustarpeista huolehtiminen (kodin kunnossapito, ruoan hankinta ja karjasta huolehtiminen) on rankkaa puuhaa, eikä siinä jää paljon aikaa muulle, vaikka koko perhe onkin jatkuvasti auttamassa erilaisissa työtehtävissä.

Toisaalta nautin jälleen kerran tästä nykyihmiselle kaukaisen elämäntavan kuvaamisesta, mutta pakko myöntää, että vanhempien tiukka kurinpito ja jatkuva huonotuulisuus sekä sisarusten jatkuva naljailu kuitenkin aiheutti väsymystä. En epäile hetkeäkään, etteikö Tie Myrskyluodolle antaisi menneen maailman kasvatusmetodeista realistisemman kuvan kuin esimerkiksi Pieni talo preerialla, mutta ehkä sitten vain kaipaan kirjoihin hyväntuulisia ihmisiä ja sellaista peruspositiivista otetta (rankkaankin) elämään. Silti välillä tuppaa ärsyttämään se, ettei kukaan sano, että hei-mä-välitän-susta, vaan kaikki rakkaus pitää aina näyttää pelkästään tekojen kautta ja ja... No, edelleen, tuollaistahan se Suomessa on varmasti ollut, mutta voi kun joskus voisi joku suomalainenkin lapsi kapsahtaa isänsä kaulaan sen suuremmin miettimättä...

Löysinkö kotimaisen kirjallisuuden aarteen? Kirjan takakansi hehkuttaa sarjan olevan vaikuttava Ahvenanmaa-eepos, ja sitä se varmasti on, kunhan muutkin osat saisi luettua. Ensimmäinen osa sai kyllä mielenkiinnon heräämään, vaikka henkilönä Maija ei kyllä tullut ihan niin tutuksi kuin esimerkiksi Montgomeryn ihastuttavat sankarittaret. Sarjaa eteeenpäin kahlatessa toivoisin Maijan kuitenkin tulevan siinä mielessä ystäväksi, että hänet hyvästelisi viimeisessä osassa haikein mielin. No, aika näyttää.

Osallistun kirjalla Underbara finlandssvenskar vid papper –haasteeseen ja Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin (alakategoria Kotimaisten naiskirjailijoiden teokset ennen 2000-lukua).