Miss Seinäruusu

Tuija Lehtinen
2011
301 s./Otava

Rea huomaa olevansa suurien päätösten äärellä. Vaikka hän edelleen tiedostaa, miksi aikoinaan hullaantui Martista, ei mies tänä päivänä tunnu olevan muuta kuin välinpitämätön mitä tulee Reaan itseensä ja heidän poikaansa Fransiin. Martti ei ole missään vaiheessa halunnut muuttaa sukutalosta pois, jonka he jakavat yhdessä miehen vanhempien kanssa. Avioliiton alkuvuosina järjestely vaikutti toki ihan järkevältä, onhan Routakorven maatila upea paikka kasvattaa lapsia. Appivanhemmat osoittautuivat kuitenkin raivostuttaviksi ihmisiksi, jotka puuttuvat jatkuvasti nuorenparin elämään ja Fransin kasvattamiseen ja kaiken kukkuraksi vielä nälvivät Reaa minkä ehtivät. Niinpä Rea eroaa Martista ja muuttaa kaksioon kylän keskustaan. Fransin huoltajuus jaetaan vanhemmille vuoroviikoiksi, ja uuden elämän opettelu alkaa. Rea viihtyy hyvin työpaikallaan paikallisella radioasemalla ja uusia (mies)tuttavuuksiakin putkahtelee milloin mistäkin. Onko joku miehistä se oikea Realle?

Se on kuulkaas niin, ettei Sonjaa ole tarkoitettu lukemaan ainakaan Tuija Lehtisen kirjoittamaa naistenkirjallisuutta. Epäilen vahvasti, ettei kotimainen chic lit muutenkaan tule löytämään paikkaansa elämästäni. Tämän yhden kerran taivuin kokeilemaan, koska kyseinen kokemus minulta lukijana vielä puuttui, mutta nyt voin rehellisesti todeta, ettei genre toimi minulla lainkaan. Ulkomaiselle tietyntyyppiselle chic lit'ille on vielä tarvetta silloin tällöin, kun haluaa uppoutua kauniiden vaatteiden ja upeiden korkokenkien maailmaan, mutta tällainen kotoisa tosirakkauden etsintätarina ei vain iske. Muotimaailma on kuitenkin asia, joka kiinnostaa vaihtelevassa määrin minua, ja yleensä saan ns. tarpeekseni muotilehtiä ja muotiblogeja selaillessani, mutta joskus on myös kiva antaa tarinan viedä. Silloinkaan rakkauskoukerot eivät juuri kiinnosta, vaan iloa lukemiseen saan nimenomaan esimerkiksi sykkivän New Yorkin kuvailusta.

Tulen kuitenkin sen verran vastaan, että ymmärrän esimerkiksi tämän Miss Seinäruusun tarinan olevan sikäli oivallinen, että mahdollisesti samanlaisessa tilanteessa olevat henkilöt voivat saada vertaistukea Rean edesottamuksista. Eronneen naisen tarina ei missään nimessä ole synkkä tai itkunsekainen, vaan Rea kulkee tuulta päin päättäväisesti ja rohkeasti. Toisaalta taas nekin, jotka elävät yhdentekevässä parisuhteessa, voivat nauttia tarinasta, vaikka jäisivätkin edelleen lakastuneeseen suhteeseen. Tai no, kai tämä tarina voi kiinnostaa ihan niitäkin, jotka pitävät konstailemattomasta arjen kuvailusta? Itse en kuitenkaan löytänyt Kotimaisen kirjallisuuden aarretta, mutta olenpahan taas ainakin kokeillut ennen totaalista tyrmäystä. En osaa sanoa, mihin Miss Seinäruusu chic lit'in skaala-asteikolla kuuluisi, mutta arvelisin sen olevan ihan mukavaa ja perinteistä kolmen tähden kirjallisuutta.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja alakategoriaan Naiskirjailijat 2000-luvulla, tosin oma chic lit -kategoriakin olisi voinut olla poikaa kyseisessä haasteessa.

Sokkoleikki - hemmetin hyvä jännäri!

John Verdon
2011 suom. 2012
671 s./Gummerus

Jillian Perry löydetään murhattuna kesken omien häidensä. Murhaaja ei voi olla kukaan muu kuin sulhasen omituinen puutarhuri, joka on murhan jälkeen kadonnut jälkiä jättämättä. Kun poliisin tutkimuksen junnaavat paikallaan, päättää Jillianin äiti palkata entisen murhatutkijan Dave Gurneyn konsultikseen tapausta selvittämään. Pian Gurney huomaakin tutkivansa sangen omituista ja pelottavaa tapausta. Murhattu morsian oli kaunis ja erittäin älykäs, mutta myöskin seksuaalisesti pahasti häiriintynyt. Myös meksikolaisen puutarhurin tarina on erikoinen, sillä tämä oli muutamia vuosia aikaisemmin ilmestynyt sulhasen tiluksille kielitaidottomana, mutta ajan kuluessa hän olikin paljastunut todella lahjakkaaksi nuoreksi mieheksi, jonka elämää sulhanen halusi kuuluisana psykiatrina parantaa, ja ehkä kirjoittaa tämän tarinan kirjaksikin joku päivä.  

Olennainen tulikin jo vahvasti ilmaistua otsikossa. Sokkopeli on ehdottomasti vuoden koukuttavin jännäri! Samaan syssyyn voisin todeta sen olevan yksi kaikkien aikojen parhaista jännityskirjoista, joihin itse olen toistaiseksi koskenut. Verdonin esikoinen eli Numeropeli tosin antoi jo osviittaa siitä, miten taidokkaasta kirjailijasta olisi kyse jännityksen saralla, mutta ihan näin hyvää kakkososaa en uskaltanut toivoa.

Tätä järkälemäistä kirjaa lukiessani hoksasin, miten parhaissa jännityskirjoissa tärkeintä on tarinan avautuminen lukijalle pirullisen hissuksiin. Matka on ehdottomasti tärkeämpi kuin lopullinen määränpää. Joskus huomaan lukevani kirjoja hitaanlaisesti, koska en haluaisi tarinan loppuvan, mutta jännityskirjoissa en oikeastaan halua edes kohdata sitä lopussa koittavaa yhteenvetoa, jossa murhaajan edesottamukset käydään tarkasti läpi. Ja silti juuri tuo koosteen lukeminen on jollain lailla todella tyydyttävää lukukokemuksen lopuksi.

Arvostan kovasti sitä, että kirjan ensimmäiset osat linkittyvät hieman toisiinsa, niin ettei toisessa osassa unohdeta ensimmäisen osan tapahtumia. Se antaa kuvan tarkkaan mietitystä kokonaisuudesta, vaikka osat ovatkin luettavissa omina yksittäisinä tarinoinaan. Joten vaikka Sokkopeliä sinänsä liputankin hurjasti, suosittelisin silti lukemaan ensimmäisen osan ensin. Tai minusta ainakin Numeropeliin viitataan niin monesti, että itseäni olisi ainakin harmittanut, jos en olisi sitä jo lukenut.

Sokkopeli on viiden tähden arvoinen jännitystarina. Harmi, että tässä minun tapauksessani on kuitenkin lisättävä pieni mutta. Noottia annan päähenkilön jatkuvalle avioliittokriiseilylle, joka ei ole tuntunut etenevän suuntaan eikä toiseen sitten ensimmäisen osan tapahtumien. Ja se on raivostuttavaa! Kolmannessa kirjassa heidän on jo osattava joko erota tai jatkaa hieman sopuisammin yhdessä. Verdon osaa varmasti kuvata todella aidosti monen avioparin yhteiselämää, mutta näin vetävän jännityskirjan parissa en jaksaisi tuhlata aikaa parisuhdesotkuille, jotka liittyvät paljolti siihen, että yritetään muuttaa toista vuosien ja vuosien yhdessäolon jälkeenkin. Niin tai näin, John Verdonia kannattaa ehdottomasti kokeilla, jos on vähänkin kallellaan jännityskirjallisuuteen!

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen ja valloitan toistamiseen New Yorkin osavaltion.

Neiti Etsivä ja luolan arvoitus & Nummelan ponitalli ja Haamulinnan kadonnut ori

Kun lukujumi antaa kuulua itsestään, ei auta muu kuin suunnata kirjastoon ja hakea tilanteen purkamiseen Neiti Etsivä ja Nummelan ponitalli -sarjojen kirjoja. Auttaa joka kerta!

Neiti Etsivässä päädytään viattoman shoppailureissun kautta Punaisen veräjän maatilalle, jonka mailla kummallinen lahko pitää kokouksiaan. Juoni oli mielestäni jopa yllättävän monimutkainen ja monitahoinen, siis ollakseen Neiti Etsivä -kirja. Valitsin jälleen kirjaksi sellaisen, jossa kolmen tytön porukka selvittelee rikoksia, sillä jo lapsena vierastin niitä tarinoita, joissa Paula seikkaili yksin.

Nummelan ponitallissa puolestaan osa talliporukasta lähtee ansaitulle lomareissulle vanhaan kartanoon, jonka tiluksilla on myös jotain pielessä. Maailmanluokan ori majailee kartanon tallissa, kunnes katoaa eräänä yönä eikä nummelalaisten auta muu kuin yrittää selvittää rikosvyyhtiä. Sarjan kirjoja oli edelleen kirjastossa runsaasti esillä, ja ajan ollessa rajallinen otin ihan summamutikassa kirjan jännittävän nimen perusteella. Hieman harmistuin, ettei koko porukka ole tässä koossa, mutta ehkä seuraavassa sitten...

Huomio 1. Luen aika paljon jännityskirjallisuutta, ja siksi minua huvittaakin suuresti se, että lukiessani näitä tyyliin kolmas luokkalaisille tarkoitettuja kirjoja, minua jännittää enemmän kuin aikuisten kirjallisuuden parissa:D Sarjamurhaajat saavat rellestää kuinka paljon tahansa, ja pää pysyy lukijalla kylmänä, mutta annas kun nuortenkirjassa kerrotaan kauhukertomuksia nuotion ääressä, niin tämä tyttö ei uskalla mennä vessaan pimeän käytävän poikki:D

Huomio 2. Nummelan ponitalli -sarjassa Päkällä on koira Fifi. Miksi olen siinä uskossa, että myös Paulalla on ollut samanniminen koira?! Siis olin vielä vähän aikaa sitten pistämässä pääni pantiksi siitä, että Paulalla on suuressa osassa kirjoista koira, mutta luettuani nyt muutaman, ei koiraa ole kyllä tullut vastaan. Mutta missä nuortensarjassa sitten seikkailee Fifi-niminen koira, koska joku muukin on oltava kuin Nummelan ponitalli?!

Huomio 3. Tämä on ensimmäinen kerta kun luen Nummelan ponitalli -sarjaa lapsuusvuosien jälkeen. Olen varjellut muistoissani varsinkin sarjaan liittyvää huumoria, joka oli aikoinaan mielestäni suorastaan verratonta. Minun on jatkettava Nummelan porukan seurassa muutaman muunkin kirjan verran, sillä huumorin taso on selvitettävä. Tirskahtelin tässäkin pari kertaa, mutta tikahtunut en. Ja haluan tikahtua, mikäli mahdollista.

Huomio 4. Jos Neiti Etsivässä puhutaan kuoleman vaarasta sanoilla "Voi Paula, älä nyt hanki itsellesi vaikeuksia" niin Nummelan ponitallin jokaisessa kirjassa on oltava sana "Puskalennätin". Juoruilusta ei ikinä kerrota muulla termillä, vaan aina käytetään tuota puskalennätintä, joka hyppäsi ah, niin tuttuna kirjan sivuilta monen vuoden jälkeenkin.

Huomi 5. Tämä ei varmasti jää tähän. Tulee uusia lukujumeja ja uusia vanhoja kirjoja.

Osallistun kirjoilla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin (nuortenkirjallisuus) ja So American -haasteeseen, jossa tosin olen jo valloittanut Illinoissin, jossa jonkun lähteen mukaan Neiti Etsivät mukamas tapahtuvat...

Puoliväli ja sen yli!

Vuosi on edennyt jo yli puoleen väliin. Monta hyvää kirjaa takanapäin, mutta varmasti vähintään yhtä monta edessä. Alunperin minun ei juurikaan pitänyt osallistua haasteisiin, mutta kun moni pisti parastaan, niin eihän sitä voinut päätöksessään pysyä sitten millään! Seuraakin siis puolivälikatsaus. 

Pistin pystyyn Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdin, johon olen pyrkinyt lukemaan sellaisia kirjoja, joista suinkin voisin pitää. En siis edes yritä houkutella itseäni lukemaan niitä ehkä yleissivistyksen nimissäkin pakollisia kirjoja, jotka eivät jaksa kiinnostaa vaan yritän etsiä helmiä, joita voisin lämpimästi suositella eteenpäinkin. Tavoitteenani on päästä yli vahvasta ennakkokäsityksestäni, että kotimainen kirjallisuus ei kokonaisuudessaan ole ollankaan minua varten. Toivon löytäväni ainakin viisi niin mieluisaa kirjailijaa, että haluan seurata heidän tuotantoaan myöhemminkin. 

Jaoin haasteen 19 kategoriaan, joista olen tällä hetkellä kahlannut läpi 14. Vuoden aikana toivon lukevani ainakin 38 kotimaista kirjaa, mielellään jokaisesta kategoriasta kaksi kirjaa. Osaan kategorioista olen kuitenkin jo tässä vaiheessa vuotta lukenut useammankin teoksen, yhteensä 18 kirjaa. Tällä hetkellä näyttää siis siltä, että minulla on kaikki maailman mahdollisuudet onnistua haasteessani. Olo on muutenkin toiveikas, sillä olen jo tässä vaiheessa vuotta törmännyt moneen kotimaisen kirjallisuuden helmeen, joten vanhat ennakkoluulot ovat totisesti saaneet kyytiä. Hyvin näyttää pyyhkivän muillakin. Osalla jopa paremmin kuin haasteen emännällä. Merenhuiske ja Tintti ovat lukeneet jo ainakin 30 kirjaa, Leijailen ainakin 16 kirjaa, Anna ainakin 23 kirjaa ja Suketus uskomattomat 41 kirjaa! Toivottavasti muidenkin haasteeseen osallistuvien kammiot ovat jo pullollaan aarteita! Oma tilanteeni helmien suhteen on tällä hetkellä 9/18.

Toinen haastepaketti on Ikkunat auki Eurooppaan, joka etenee mukavasti samaa tahtia Kirjallisen maailmanvalloituksen kanssa. Tähän haasteeseen en ole tohtinut lyödä lukkoon mitään tiettyä tavoitetta, vaan etenen hissuksiin fiilispohjalta. Yritän ensisijaisesti saada ensin vierailtua kaikissa Pohjois-Euroopan maissa (vielä puuttuu Latvia, Liettua ja Viro) ja siitä hyppään varmaankin täydentämään Länsi-Euroopan puuttuvat maat (Alankomaat, Belgia ja Luxemburg). Tällä hetkellä pistesaldoni on 16, joten tavoitteeksi voisin yrittää asettaa n. 35 pistettä. Teoriassa lukisin mielelläni kirjoja myös niistä minulle tuntemattomista maista, mutta voi olla että mukavuudenhalu voittaa jälleen kerran ja päädyn jumittamaan loppuvuodenkin Ruotsissa, Englannissa ja Ranskassa:) Tällä hetkellähän tilanne on se, että olen lukenut vain 9 eri maan kirjallisuutta.

Kirjallinen maailmanvalloitus etenee tosiaan tässä rinnalla, aloitin haasteeseen kirjaamisen tämän vuoden alussa. Tänä vuonna en varsinaisesti keskity kyseiseen haasteeseen, vaan kirjaan ylös uudet valloitetut maat, jos niitä sattuu tulemaan. Toistaiseksi olen vieraillut vasta 10 maassa, se on kyllä todella vähän se. Mutta toisaalta se kyllä kertoo jotain lukemisestanikin, että yleisesti ottaen luen vain tiettyjen maiden kirjallisuutta, ja täytyy tosiaan melkein olla joku haaste käynnissä, että saa vierailtua muissakin maissa.

Luulisi, että So American -haaste olisi edennyt paremmin tähän mennessä, luenhan oman käsitykseni mukaan eniten juuri yhdysvaltalaista kirjallisuutta. Vaan mitä vielä! Toistaiseksi olen vieraillut vasta 8 osavaltiossa! On kuitenkin ollut hauska huomata, että kaikki kirjat ovat toistaiseksi tapahtuneet eri puolilla maata (paitsi New York x2). Monien osavaltioiden sijainti on tullut aikaisempaa tutummaksi ja maantieto paranee pikkuhiljaa. Tarkoituksena olisi lukea loppuvuosikin yhtä laajalla skaalalla osavaltioiden suhteen. Ja ylipäätään haluaisin lukea enemmän yhdysvaltalaista kirjallisuutta, en ymmärrä miten kaikki muut kirjaprojektit ovat onnistuneet kiilaamaan suosikkieni väliin! Siispä heitän ilmoille vaatimattoman tavoitteen eli vuoden lopussa osavaltiokäyntejä tulisi olla ainakin 20 kappaletta.

Pienimuotoisempiakin haasteita on muutama. Minihaastessa ollaan toistaiseksi luettu kolme kirjaa. Haaste on aina hauska jo siinäkin mielessä, että aina on TBR-listoilla varmasti joku kirja, joka sopii kulloiseenkin minihaasteeseen ja lukeminen saa mukavan sysäyksen haasteen takia. Aion siis jatkaa uskollisesti Minihaasteiden parissa vuoden loppuun asti. Kirjallisuuden äidit -haaste alkoi vasta äskettäin, ja siihen olen lukenut vasta yhden kirjan. En niinkään yritä lukea mahdollisimman äiti-kirjallisuutta, vaan seuraan mielenkiinnolla, tuleeko niitä kuinka monta vuoden aikana luettua. Toivon toki ylittäväni vaaditut 3 kirjaa. Underbara finlandsvensk vid papper -haaste on toistaiseksi tuottanut minulle neljä pistettä, eikä tässäkään haasteessa minulla ole varsinaisia tavoitteita, vaan seuraan mielelläni miten paljon suomenruotsalaisilta kirjailijoilta tulee luettua vuoden aikana.

Näiden lisäksi olen saanut kunnon päähänpinttymän 100 naiskirjailijan kirjaa -listasta, jonka väsäsin samaan aikaan muiden kirjabloggareiden kanssa. Sen jälkeen innostuttiin laajalti tekemään myös TBR-listauksia ja tietenkin 100 mieskirjailijan kirjaa -listoja, jotka päätin kieltää itseltäni:D Haluan ensin saada naislistaa huomattavasti pienemmäksi, ennen kuin haastan itseäni lisää. Tällä hetkellä tilanne on se, että yllättävän moni kirja naiskirjailijoiden listalla on sellainen, josta haluankin eroon eli ne eivät enää kuulostakaan niin houkuttelevalta kuin listaa tehdessäni. Olenkin juhlallisesti päättänyt, että saan muokata kyseistä listaa kunhan olen ensin lukenut 25 kirjaa listalta - vielä puuttuu muutama! Ja kun olen joku kaunis päivä lukenut listalta 50 kirjaa, saan vihdoin viimein tehdä oman TBR 100 -listan:D Jaa, siis miten niin otan tämän listailujutun turhan vakavasti?! :D 

Hauskoja haastehetkiä myös muille!

(Ai niin, pitäisi ehkä laskea, pystynkö edes millään todennäköisyydellä oikeasti pääsemään kaikissa haasteissa haluamalleni tasolle... Eli tähän mennessä olen lukenut 45 kirjaa ja jotta haasteet onnistuisivat, loppuvuoden aikana tulisi lukea ainakin 50 kirjaa. No, on se näköjään mahdollista. Kiva tietää:) )

Léon ja Louise

Alex Capus
2011 suom. 2012
309 s./Atena

On vuosi 1918, kun 17-vuotias Léon näkee ensimmäisen kerran ihastuttavan Louisen. Se on rakkautta ensisilmäyksellä ja pian pari viettääkin jokaisen töiltään liikenevän hetken yhdessä. Ensimmäinen maailmansota kuitenkin erottaa nuoret, ja he kohtaavat vasta monien vuosien päästä, kun kaikki näyttää olevan liian myöhäistä. Léon on naimisissa ja toinen maailmansotakin on alkamaisillaan. Saavatko Léon ja Louise koskaan toisiaan?

Kirjan takakansi huokui tietynlaista runollista tunnelmaa, jota yleensä pyrin välttämään romaaneissa. Nyt kuitenkin päätin antaa Capusin kirjalle mahdollisuuden, sillä en ollut pitkään aikaan lukenut puhdasta rakkaustarinaa. Se kannatti, sillä kirja osoittautuikin vallan erilaiseksi kuin mitä olin alunperin olettanut. Uskomatonta kyllä, takakannen lainaukseen oli valittu kirjan ainoa "toisista sfääreistä" oleva tekstinpätkä, joten kirjan kieli olikin helposti lähestyttävää ja mukavan arkista. Nuorenparin rakkaustarina ei mielestäni ole kovin siirappinen, vaan valloittavan realistinen: elämä heittelee kapuloita rattaisiin minkä kerkeää, ja kaikesta on vain yritettävä selviytyä niin, että voi nukkua yönsä rauhallisesti.

Pidin kirjasta, ja varsinkin se, että tarina mukailee kirjailijan isoisän tarinaa, auttoi oikean tunnelman tavoittamisessa. Olen kuitenkin sen verran uskollinen omalle kirjamaulleni, että en ihan lähiaikoina ole lukemassa toista suurta rakkaustarinaa. Tosin mielestäni kirjassa oli sopivasti kaikkea muutakin rakkauden lisäksi, kuten mielenkiintoista ajankuvaa ja kahden toisiaan syvästi rakastavan henkilön tavallisen arjen vaiheiden kuvailua.

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja nappaan jälleen pisteen Ranskasta.

Varasto

Arto Salminen
1998
148 s./WSOY

Salmisen romaanissa seurataan nuorta miestä Rouskua, joka on päätynyt työskentelemään maalikaupan varastoon. Työ ei juuri virikkeitä tarjoa, eikä työkavereistakaan voi oikein sanoa pitävänsä. Ranisen kanssa työpäivät kuluvat herjaa heittäessä ja pomoja haukuessa. Välillä sisäpuhelimen kautta kuuluu käskyjä varastomiehille, ja yksi käskyttäjistä on Karita, jota Rousku käy painamassa ihan huvin vuoksi silloin tällöin. Asiat mutkistuvat, kun Karita haluaa suhteelta enemmän ja kun Rouskun sivubisnekset uhkaavat paljastua.

Kirjan lukemisesta on jo muutama viikko aikaa, ja edelleen tunteeni tarinaa kohtaan ovat ristiriitaiset. Toisaalta voisi sanoa, että viihdyin jopa yllättävän hyvin kirjan parissa, ja hörähtelinkin pari kertaa lukemalleni. Toisaalta hyviä lukuhetkiä väritti myös eräänlainen harmituminen siitä, että vastoin kaikkia odotuksiani hetkittäisesti onnistuinkin tavoittamaan tarinan punaisen langan. Se johti siihen, että mökötin heti perään, että en mä kyllä tästä voi tykätä, luulen vaan. Ja sitten hörähtelin uudelleen ja huomasin jääneeni taas miettimään, millaisia ihmisiä Salmisen romaanissa loppujen lopuksi onkaan ja kuinka paljon pitää lukea rivien välistä. Eli välillä pidin tarinasta, vaikka aina en olisi edes halunnut pitää. Henkilöhahmot olivat kuitenkin kaikki toinen toistaan vastenmielisempiä.

Kun mietin, miksi luen paljon kirjoja, ei syy ainakaan ole se, että lukisin mielelläni syrjäytyneistä ja elämänmurjomista yksilöistä ja heidän arjestaan. En oikein jaksa innostua kirjoista, joissa kirosanat raikaa (tekopyhää, sillä kiroilen itse todella paljon), kaikkia vituttaa ja yleinen elämänasenne on negatiivinen, kun mistään ei jakseta innostua ja työpäivän päätteeksi istutaan sohvalle kittaamaan kaljaa ja sitten ehkä vähän rähistään ennen unille menoa. Poistuin siis mukavuusalueeltani täysin lukiessani tämän kirjan. Ei se tietenkään mikään virhe ollut, mutta olen kuitenkin taas yliannostuksen partaalla mitä tulee realistisesti kerrotun suomalaisen stereotypia-duunarin tarinoihin. Onhan toki niitäkin hyvä lukea silloin tällöin, pysyy maailmankuva tasapainossa ja onnistuu ehkä paremmin ymmärtämään muiden ihmisten elämäntilanteita.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin, mutta en tiedä minkätasoiseen aarteeseen törmäsin. Ehkä "ihan kiva" ja "no nyt ainakin tiedän, mikä Salminen on miehiään" kertovat jotain. Pääsen myöskin kuittaamaan blogini 1-vuotissynttäreillä annetun kirjavinkin, joka tuli Salmisen nimeen vannovalta Jorilta.

Runoja

Edith Södergran
1916-1925
134 s./WSOY

Ota riski ja rakastu -haasteen osalta minua lähestyi Tintti, joka kehotti minua tutustumaan lempirunoilijansa tuotantoon. Suomenruotsalainen Edith Södergran kuoli jo 31 vuotiaana, mutta on silti kansainvälisesti yksi Suomen tunnetuimmista runoilijoista.

Olin melko varma jo ennen kirjan lukemista, etten luultavasti pidä Södergranin runoista. Yritin kovasti löytää edes yhden runon, jossa edes tunnelma olisi ollut sellainen, että olisin jotenkin voinut saada siitä kiinni ja samaistua tai... No, ylipäätänsä saada irti runosta jotain. Mutta ei, kokoelma jätti täysin kylmäksi tämän tytön.

Periaatteessa ei voi sanoa, että runot olisivat sieltä vaikeimmista päästä, sillä jokaisen lauseen kyllä ymmärtää ja joten kuten tajuaa, mitä sillä yritetään ehkä sanoa. Mutta sitten toisaalta, mitä sitten tarkoittaa oikeasti esimerkiksi lause "Olen hämärässä temppelin papitar, vihitty vartioimaan tulevaisuuden tulta"?! Mitä siitä oikeastaan pitäisi saada irti, minä en ainakaan saa mitään. Luen lauseen vain kirjaimellisesti, että nyt siinä sitten on joku papitar, joka on hämärässä temppelissä ja vartioi siellä tulevaisuuden tulta. What?

Positiivisesti ajatellen on mukavaa, että kokoelma on todella ehyt ja Södergranin vakioteema eli luontokuvaelmat pääsevät näkyvästi ja selkeästi esiin, eli hänen tuotannostaan saa hyvän käsityksen pelkästään tämän kokoelman perusteella. Harmi vain, etten itse juuri luontoaiheisista runonpätkistä välitä, tai ainakin näissä runoissa on liikaa mystiikkaa ja taruolentoja, joiden edesottamukset eivät vain onnistu herättämään kiinnostustani.

Eli nyt ei Tintti onnistunut saamaan minua Södergran-faniksi, mutta toki mielenkiintoinen lukukokemus tämä oli. Nyt tiedän millaista hänen tuotantonsa on, ja ei kai klassikkokirjan lukeminen ikinä hukkaanheitettyä aikaa ole. Nyt olen kuitenkin aivan varma siitä, että enempää en Södergrania tule elämäni aikana lukemaan;) Jään odottamaan millä haastekirjoille Roz ja Elegia minua tulevat muistamaan. Jännittävä haaste kaiken kaikkiaan!

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin (alakategoria Runot) ja Underbara finlandsvensk vid papper -haasteeseen.