keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Miss Seinäruusu


Tuija Lehtinen
2011
301 s./Otava


Rea huomaa olevansa suurien päätösten äärellä. Vaikka hän edelleen tiedostaa, miksi aikoinaan hullaantui Martista, ei mies tänä päivänä tunnu olevan muuta kuin välinpitämätön mitä tulee Reaan itseensä ja heidän poikaansa Fransiin. Martti ei ole missään vaiheessa halunnut muuttaa sukutalosta pois, jonka he jakavat yhdessä miehen vanhempien kanssa. Avioliiton alkuvuosina järjestely vaikutti toki ihan järkevältä, onhan Routakorven maatila upea paikka kasvattaa lapsia. Appivanhemmat osoittautuivat kuitenkin raivostuttaviksi ihmisiksi, jotka puuttuvat jatkuvasti nuorenparin elämään ja Fransin kasvattamiseen ja kaiken kukkuraksi vielä nälvivät Reaa minkä ehtivät. Niinpä Rea eroaa Martista ja muuttaa kaksioon kylän keskustaan. Fransin huoltajuus jaetaan vanhemmille vuoroviikoiksi, ja uuden elämän opettelu alkaa. Rea viihtyy hyvin työpaikallaan paikallisella radioasemalla ja uusia (mies)tuttavuuksiakin putkahtelee milloin mistäkin. Onko joku miehistä se oikea Realle?

Se on kuulkaas niin, ettei Sonjaa ole tarkoitettu lukemaan ainakaan Tuija Lehtisen kirjoittamaa naistenkirjallisuutta. Epäilen vahvasti, ettei kotimainen chic lit muutenkaan tule löytämään paikkaansa elämästäni. Tämän yhden kerran taivuin kokeilemaan, koska kyseinen kokemus minulta lukijana vielä puuttui, mutta nyt voin rehellisesti todeta, ettei genre toimi minulla lainkaan. Ulkomaiselle tietyntyyppiselle chic lit'ille on vielä tarvetta silloin tällöin, kun haluaa uppoutua kauniiden vaatteiden ja upeiden korkokenkien maailmaan, mutta tällainen kotoisa tosirakkauden etsintätarina ei vain iske. Muotimaailma on kuitenkin asia, joka kiinnostaa vaihtelevassa määrin minua, ja yleensä saan ns. tarpeekseni muotilehtiä ja muotiblogeja selaillessani, mutta joskus on myös kiva antaa tarinan viedä. Silloinkaan rakkauskoukerot eivät juuri kiinnosta, vaan iloa lukemiseen saan nimenomaan esimerkiksi sykkivän New Yorkin kuvailusta.

Tulen kuitenkin sen verran vastaan, että ymmärrän esimerkiksi tämän Miss Seinäruusun tarinan olevan sikäli oivallinen, että mahdollisesti samanlaisessa tilanteessa olevat henkilöt voivat saada vertaistukea Rean edesottamuksista. Eronneen naisen tarina ei missään nimessä ole synkkä tai itkunsekainen, vaan Rea kulkee tuulta päin päättäväisesti ja rohkeasti. Toisaalta taas nekin, jotka elävät yhdentekevässä parisuhteessa, voivat nauttia tarinasta, vaikka jäisivätkin edelleen lakastuneeseen suhteeseen. Tai no, kai tämä tarina voi kiinnostaa ihan niitäkin, jotka pitävät konstailemattomasta arjen kuvailusta? Itse en kuitenkaan löytänyt Kotimaisen kirjallisuuden aarretta, mutta olenpahan taas ainakin kokeillut ennen totaalista tyrmäystä. En osaa sanoa, mihin Miss Seinäruusu chic lit'in skaala-asteikolla kuuluisi, mutta arvelisin sen olevan ihan mukavaa ja perinteistä kolmen tähden kirjallisuutta.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja alakategoriaan Naiskirjailijat 2000-luvulla, tosin oma chic lit -kategoriakin olisi voinut olla poikaa kyseisessä haasteessa.

7 kommenttia:

  1. Eipä ole minunkaan genreäni tämä, pelkkä kuvauksesi aiheutti puistatuksia :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, lukeminenkin aiheutti välillä puistatuksia... :) Mutta onneksi sitä voi aina pahan paikan tullen keskeyttää kirjan. Nyt esimerkiksi päätin lopettaa Ruttohaudan lukemisen, kun ensimmäiset kaksi sivua meni niin tuskaisissa tunnelmissa. Päätin, että elämä on liian lyhyt, jotta jaksaa tuskailla yli 300 sivun verran.

      Poista
  2. Luen nykyään hyvin vähän suomalaista kirjallisuutta, ja jos joskus sellaiseen hairahdun, se saattaa olla justiinsa jotain tyyliin Tuija Lehtinen, ja sitten minä revinkin hiuksia päästäni noin 300 sivun verran, että taasko minä tätä luen...=D Lehtisen uran alkupuolen kirjat olivat itse asiassa aika hyviä; taso on laskenut huikeasti niistä päivistä. Tai sitten minun tasoni on noussut, hih. =D Tätä kirjaa en ole edes lukenut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta tuntuu, että luin teininä aika paljonkin Lehtistä, mutta selkeät muistikuvat on kuitenkin jäänyt vain Sara-kirjoista, jotka olivat muistaakseni tosi hauskoja. Uskoisin kuitenkin, että oma maku on kehittynyt poispäin Lehtisen tyylistä, joten taidan jättää ainakin toistaiseksi Lehtinen-kokeilut tähän.

      Poista
  3. Mä luin tämän äskettäin ja tykkäsin kyllä tosi paljon. En ole parisuhteessa enkä siis eroamassakaan, mutta siitä huolimatta kolahti.

    Kotimaisesta kevyemmästä viihteestä Lehtinen on suunnilleen paras, ainakin kun vertaa Anneli Kivelään, Marja Orkomaan ja muihin vastaaviin. Enni Mustonen ja Hilja Valtonen tuntuu molemmat olevan eri kategoriaa ja on siis molemmat vieläkin parempia.

    En ole lukenut Lehtisen kaikkein vanhimpia aikuisten kirjoja, niin en tiedä tuosta Irenen mainitsemasta tason laskusta, mutta ainakin nuortenkirjapuolella taso on kyllä noussut koko ajan.

    Niin ja kotimaista chick littiä ei kunnolla ole edes olemassa kuin muutaman kirjan verran. Lehtinen ei kuitenkaan siihen kategoriaan mielestäni uppoa. Pidän siis viihdettä yläkategoriana ja jaan sen edelleen esim. hömppään, romantiikkaan ja chick littiin.

    Kannattaa siis antaa mahdollisuus jollekin toiselle kirjailijalle. Joku aivokatko nyt tuli, etten muista niiden parin chick lit -kategoriaan kuuluvan vanhemman kirjan nimeä, mutta kesän/syksyn uutuuksista ainakin Stockan herkku -niminen pitäisi olla lähempänä sitä ulkomaista tyyliä (en ole itse vielä lukenut sitä).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se välillä kirjoissa onkin, ettei itse tarvitse olla samassa tilanteessa kuin kirjan sankaritar, jotta tapahtumiin samaistuisi. Minun ja naistenkirjallisuuden välillä hankaa ehkä se tosiasia, että en oikein jaksa lukea perusarjesta, olipa ote sitten kevyt tai vakava. Sanonkin aina, että vierailen mieluummin kaverin luona ja kysyn kuulumiset, ja saan kuulla sitä tavallista arkea sitä kautta, kuin luen jonkun fiktiivisen henkilön perusarjen ongelmista:D Eli Lehtisellä ei tainnut missään välissä olla oikein mahdollisuuksia voittaa minua puolelleen:)

      Kotimainen chick lit taitaa tosiaan "virallisesti" olla aika lapsen kengissä. Kira Poutanen tulee mieleen näin äkkiseltään. Wikipediassa oli aika hauskasti niputettu Chic lit näin: "Lukijasta riippuen jotkut sisällyttävät chick litiin lähes kaikki teokset nuorehkon naisen itsensä etsimisestä arkipäiväisiin perhekuvauksiin. Joillekin chick lit taas merkitsee lähinnä miehen metsästyksestä kertovaa hömppää." Minä taidan kuulua tuohon ensimmäiseen koulukuntaan, ja varmaankin jo ihan siksi, etten ole lukenut genreä niin paljon, että luokittelisin ne automaattisesti vielä alakategorioihin... Mutta alakategorioistakin jo huomaa, että mistään pienestä genrestä noin maailmanlaajuisesti ei ole kyse:)

      Poista
  4. Näissä Lehtisissä toistuu niin sama kaava kirjasta toiseen, että loppuratkaisun arvaa jo alussa. Erikoisten vanhempien ihmisten keskellä elävä päähenkilö ottaa monesta miehestä sen hampuuseimmalta alussa vaikuttavan ja se kultapojulta vaikuttava paljastuukin äklötykseksi.

    Silti luen näitä, koska ovat sopivan kevyttä hömppää.

    VastaaPoista