Majakkamestarin tytär

Ann Rosman
2009 suom. 2011
335 s./Bazar

Vanha majakka kätkee sisäänsä salaisuuden: 1960-luvulla kadonnut mies löytyy seinään muurattuna ruokakellarista. Tutkinta aiotaan jo laittaa jäähylle, onhan murha joka tapauksessa vanhentunut aikapäiviä sitten. Rikostutkija Karin Adler törmää kuitenkin tämän tästä kummallisiin yksityiskohtiin, jotka pitävät mielenkiinnon yllä. Mitä esimerkiksi tarkoittaa se, että kuolleella miehellä on selvästi ollut vihkisormus sormessa, mutta ei kuitenkaan se sormus, joka on löytynyt hänen viereltään?

Vietin kesälomani jännityskirjallisuuden parissa, ja tällä kertaa pääsin Majakkamestarin tyttären kanssa loppuun asti. Viime kesänä en saanut kirjan alusta otetta, ja hylkäsinkin kirjan kokonaan. Tarinaa on kuitenkin kehuttu siinä määrin, että päätin antaa sille vielä uuden mahdollisuuden. Onneksi annoin, viihdyin saaristolaismysteerin parissa oikein hyvin, eikä se alunkaan kanssa tarvinnut taistella ollenkaan.

Meri on mukavasti läsnä koko kirjan ajan. Rikostutkija Karin Adler harrastaa purjehdusta, murhatun miehen tutkinnassa vastaan tulevat henkilöt liittyvät tavalla tai toisella mereen eikä majakkamestarin tytärtäkään sovi unohtaa. Meri ei merkitse minulle henkilökohtaisesti juuri mitään, en ole meri-ihminen. Silti tämän vuoden puolella olen huomannut lukevani aika paljonkin mereen liittyviä tarinoita, joten jotain kiehtovaa tuossa karussa ja kesyttömässä elinympäristössä on oltava.

Majakkamestarin tytärtä on helppo suositella ruotsalaisen jännityskirjallisuuden ystäville, sen verran taattua tavaraa Ann Rosman on saanut kyhätyksi kasaan. Silti täytyy muistuttaa, että tuossa piilee myös tarinan ongelma, sillä kovin ainutlaatuisesta kirjasta ei kuitenkaan ole kyse. Ennakkokappaleen takakannessa verrataan Rosmania suosikkidekkaristiini Läckbergiin. Täytyy sanoa, että sen verran samantyylinen Majakkamestarin tytär on verrattuna Läckbergin tuotantoon, että välillä tosiaan luulin lukevani Läckbergia ja jouduin jatkuvasti muistuttamaan itseäni siitä, että kyseessä on eri kirjailija, eri kyläyhteisö ja eri tutkijat. Itsellenihän tässä ei ole mitään kriisin paikkaa, ruotsalainen kotoisa jännityskirjallisuus on vertaansa vailla ja jatkan mielelläni sen parissa jatkossakin. Ymmärrän kuitenkin niitä, joiden korvista tulee savua jo siinä vaiheessa, kun mainitaan pieni idyllinen merenrantakylä ja järkyttävä murha.

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja valloitan jälleen kerran Ruotsin.


PS. Tervetuloa kaikille uusille lukijoille, teitä on taas ilmaantunut lomani aikana muutama. Se lämmittää mieltäni kovasti:)

Vanhus ja meri

Ernest Hemingway
1952 suom. 1952
133 s./Tammi

Hemingwayn ehkä tunnetuin teos oli viimeinen lukematta jäänyt kirja taannoiselta lukumaratoniltani. Muutamat kirjat päätin skipata ihan suosiolla, mutta Vanhus ja meri jäi odottamaan oikeaa lukuhetkeä. Muutaman sanan voisin kyseisestä kirjasta vielä sanoa, ennen kuin suuntaan lomailemaan kauas koneen lähettyviltä.

Klassikkokirjan nimikin sen jo kertoo, tarinan keskiössä on siis vanhus - ja meri. Eräänä päivänä kalastusreissulla mies ajautuu veneineen kauas meren keskelle ison kalan vetävänä. Vanhuksen olisi toki mahdollista leikata siimat katki, ja päästää kala menemään, mutta hän haluaa mieluummin katsoa, mihin kaikki tämä johtaa, ja kuka selviää voittajaksi.

Täytyy myöntää heti kättelyssä, ettei Vanhus ja meri juuri tehnyt vaikutusta. Kirjan alussa kaikki vaikutti lupaavalta, pidän vanhoista miehistä päähenkilöinä aivan valtavasti - ja merikin on tullut tutummaksi tänä vuonna monen meriaiheisen kirjan takia. Loppujen lopuksi Vanhuksen seikkailu merellä jätti jotenkin kylmäksi. Olisin toivonut enemmän ajatusvirtaa tyyliin Pitkän päivän ilta, mutta Vanhus paljasti melko vähän itsestään ja menneisyydestään isoa kalaa seuratessaan. En oikein saanut mitään irti Vanhuksen tarinasta, mutta toki jännitin rystyset valkoisina kirjan loppuratkaisua. Pääsisikö Vanhus koskaan takaisin kotiin? Suuria ajatuksia jäin siis kaipaamaan, sillä vaikka Vanhus ehkä eli melko keskinkertaisen elämän, olisi hänellä varmasti ollut tarina jos toinenkin kerrottavana lukijoilleen. Olisin mielelläni pysähtynyt miettimään elämää juuri tämän kirjan parissa.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen. Tarkoituksena on ollut ruksia osavaltioita kirjan tapahtumapaikan mukaan, mutta koska Vanhus on kuubalainen, osallistun kirjalla Floridan valloittamiseen, jossa Hemingwayn talo on muutettu kotimuseoksi. Ja onhan se Kuubakin aika lähellä Floridaa, joten saa kelvata. Ruksin myös suoritetuksi Jaakon kirjasuosituksen, jonka sain aikoinaan blogisynttäreissäni.

Sininen linna

L.M. Montgomery
1926 suom. 1930
208 s./Uusi kirjakerho

Valancyn elämän väri on jo pitkään ollut harmaa. Päivät matelevat eteenpäin, ja kaikki tuntuu kovin yhdentekevältä. 29-vuotiaan vanhanpiian arjen täyttää vaatelias äiti ja toinen toistaan inhottavammat sukulaiset, jotka nälvivät Valancya milloin mistäkin. Onneksi on olemassa unelmien Sininen linna, jonne Valancy aina tilaisuuden tullen pakenee omaa elämäänsä. Nuoren naisen elämä muuttuu yllättäen, kun hän kuulee lääkäriltä olevansa kuolemansairas. Valancyssa herää äkkiä suuri elämänkaipuu, joka johtaa moniin suuriin muutoksiin, ja Sininen linnakin muuttuu pikkuhiljaa todellisemmaksi.

Montgomery jatkaa tarinointiaan tämän kirjan parissa yhtä ihastuttavasti kuin aina ennenkin. On helppo ymmärtää, miksi Sininen linna edustaa monelle lukijalle lohtukirjaa, johon palataan uudelleen ja uudelleen. Kirjan tarina on ehdottomasti ihana, ja sen sankaritar oli myös kovasti mieleeni. Oli suorastaan jännittävää lukea muutoksista, joita Valancy alkaa tekemään kuultuaan vakavasta sairaudestaan. Tarina on juuri niin inspiroiva kuin sen toivoisikin olevan, ja ehkä aina välillä joku lukijakin rohkaistuu ja päättää laittaa elämänsä uuteen järjestykseen luettuaan Valancyn ratkaisuista.

Lukiessani yllätyin positiivisesti siitä, että Montgomeryn tyyli oli tällä kertaa hieman erilainen kuin Annan ja Emilian tarinoissa. Esimerkiksi toisia ihmisiä ikävästi kohtelevia ihmisiä Sinisestä linnasta löytyy rutkasti, ja se tekee tarinasta paljon realistisemman ja synkemmän kuin mihin olen aikaisemmilla lukukerroilla tottunut. Oli virkistävää lukea tyttökirjallisuutta, joka kuitenkin synkkine sävyineen oli enemmän aikuisten kirjallisuutta. Aikuisten välinen rakkauskaan ei ole täynnä helppoja ratkaisuja, vaan Valancyn puolesta saa tosissaan jännittää aina välillä. Täytyy kuitenkin sanoa, että yllättävänkin hyvin naiselle lopuksi käy...

Osallistun Sinisellä linnalla heinä-elokuun Minihaasteeseen, jossa tällä kertaa tunnustetaan väriä.

Helsingin alla

Maria Turtschaninoff
2010 suom. 2012
493 s./Tammi

Tämä saattaa tulla yllätyksenä teille, mutta maamme pääkaupungin alla sijaitsee kuin sijaitseekin kaikenlaisten kansantaruista tuttujen hahmojen asuttama Alistadi. Sieltä on kotoisin myös tarinan sankaritar Alva, joka aikoinaan joutui maanpinnalle vallankaappauksen repiessä Alistadia hajalle. Äkkiseltään katsottuna Alva on kuin kuka tahansa yläasteikäinen tyttö, mutta tämän elämää on aina varjostanut tieto erilaisuudesta, joka on tehnyt tytöstä syrjäänvetäytyvän ja varuillaan olevan. Samaa koulua käyvä Joel on kuitenkin huomannut Alvan ja haluaisi kovasti tutustua tähän paremmin. He saavatkin sovittua treffit, mutta juuri ennen kahvilaan astumista Alva kohtaa pitkän nahkatakkiin pukeutuneen miehen ja lähtee tämän matkaan. Joel lähtee huolestuneena seuraamaan kaksikkoa, ja kun he häviävät kaupungin alle, ei Joelin auta muu kuin mennä perässä. Alistadissa Alvaa ja Joelia odottaa suuri seikkailu eikä taisteluiltakaan vältytä. Onneksi maan alta löytyy myös ystäviä, jotka ovat valmiita auttamaan kaksikkoa.

En ole muistaakseni koskaan lukenut kotimaista fantasiaa, joten jo oli aikakin! Turtschaninoffin kovasti kehuttu Helsingin alla jäi mieleen monista arvosteluista, ja päätyi lukupinoon pienen itsetsemppauksen avulla. Ihan ensimmäiset kappaleet eivät vakuuttaneet, olin ehkä hieman hämilläni, että miksi ihmeessä kotimaiseen fantasiaan on sekoitettu kuumia keitaita, itämaista tunnelmaa ja kamelikansoja. Alkupuitteet tuntuivat jotenkin liian suureellisilta kotimaiseen kirjallisuuteen:) Tykästyin kuitenkin nopeasti Alvaan, josta kirjailija on muokannut oikein pätevän ja monikerroksisen sankarittaren. Pienet yksityiskohdat tekevät paljon, esimerkiksi Joel harrastaa kirjassa mielenkiintoista parkouria, liikuntalajia, jossa pyritään tehokkaaseen ja nopeaan, mutta myös sulavaan liikkumiseen paikasta A paikkaan B. Kyseisen harrastuksen kirjoittaminen tarinaan mukaan saa lukijan myhäilemään tyytyväisenä. Kirjailija ei ole selvästikään mennyt sieltä missä aita on matalin, vaan on ajatuksella keksinyt jotain hieman omaperäisempää. Tietenkin myös Joelin menestymistä taistelukohtauksissa selittää se, että hän harrastaa esteiden yli hyppimistä ja seiniä pitkin juoksemista.

Huomasinkin pian olevani erittäin kiinnostunut tarinan etenemisestä, Alvan ja Joelin kohtalosta ja uusien myyttisten hahmojen kohtaamisesta. Myös kirjan laadukas ja hyvä suomenkieli ihastutti. Kuulen usein asiakkaiden harmittelevan nuortenkirjallisuuden huonoa kieltä, mutta ainakin Helsingin alla -kirjassa nuoria ei ole aliarvioitu, vaan kieli on helposti lähestyttävää ja hyvin soljuvaa, mutta myös hienoa. Maan alla olevan kaupungin nimi vain aiheutti minulle kamalaa ahdistusta:D Olisiko se millään voinut olla joku muu kuin Alistadi? Stadi on ehkä yksi maailman kamalimmista sanoista, ja vaikka kirjassa vihjaistaankin, että Alistadi on ollut maailmassa kauemmin kuin Helsinki, ja että Helsinki on ikäänkuin alla olevasta kaupungista saanut lempinimensä, ei se juurikaan minua lohduta.

Löysinkö kotimaisen kirjallisuuden aarteen? Ehdottomasti. Oli ensinnäkin virkistävää lukea fantasiakirja, jonka tarina on saatu mahdutetuksi yksiin kansiin. Kaikkien kirjojen ei onneksi tarvitse olla osa trilogiaa ollakseen toimiva kokonaisuus. Kirjailijan kirjoitustyyli ja menevän fantasian taju sai minut kiinnostumaan Turtschaninoffin toisestakin kirjasta Arra.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin alakategoriaan Fantasia- ja scifikirjallisuus. Osallistun myös Underbara finlandssvensk vid papper -haasteeseen.

Miss Seinäruusu

Tuija Lehtinen
2011
301 s./Otava

Rea huomaa olevansa suurien päätösten äärellä. Vaikka hän edelleen tiedostaa, miksi aikoinaan hullaantui Martista, ei mies tänä päivänä tunnu olevan muuta kuin välinpitämätön mitä tulee Reaan itseensä ja heidän poikaansa Fransiin. Martti ei ole missään vaiheessa halunnut muuttaa sukutalosta pois, jonka he jakavat yhdessä miehen vanhempien kanssa. Avioliiton alkuvuosina järjestely vaikutti toki ihan järkevältä, onhan Routakorven maatila upea paikka kasvattaa lapsia. Appivanhemmat osoittautuivat kuitenkin raivostuttaviksi ihmisiksi, jotka puuttuvat jatkuvasti nuorenparin elämään ja Fransin kasvattamiseen ja kaiken kukkuraksi vielä nälvivät Reaa minkä ehtivät. Niinpä Rea eroaa Martista ja muuttaa kaksioon kylän keskustaan. Fransin huoltajuus jaetaan vanhemmille vuoroviikoiksi, ja uuden elämän opettelu alkaa. Rea viihtyy hyvin työpaikallaan paikallisella radioasemalla ja uusia (mies)tuttavuuksiakin putkahtelee milloin mistäkin. Onko joku miehistä se oikea Realle?

Se on kuulkaas niin, ettei Sonjaa ole tarkoitettu lukemaan ainakaan Tuija Lehtisen kirjoittamaa naistenkirjallisuutta. Epäilen vahvasti, ettei kotimainen chic lit muutenkaan tule löytämään paikkaansa elämästäni. Tämän yhden kerran taivuin kokeilemaan, koska kyseinen kokemus minulta lukijana vielä puuttui, mutta nyt voin rehellisesti todeta, ettei genre toimi minulla lainkaan. Ulkomaiselle tietyntyyppiselle chic lit'ille on vielä tarvetta silloin tällöin, kun haluaa uppoutua kauniiden vaatteiden ja upeiden korkokenkien maailmaan, mutta tällainen kotoisa tosirakkauden etsintätarina ei vain iske. Muotimaailma on kuitenkin asia, joka kiinnostaa vaihtelevassa määrin minua, ja yleensä saan ns. tarpeekseni muotilehtiä ja muotiblogeja selaillessani, mutta joskus on myös kiva antaa tarinan viedä. Silloinkaan rakkauskoukerot eivät juuri kiinnosta, vaan iloa lukemiseen saan nimenomaan esimerkiksi sykkivän New Yorkin kuvailusta.

Tulen kuitenkin sen verran vastaan, että ymmärrän esimerkiksi tämän Miss Seinäruusun tarinan olevan sikäli oivallinen, että mahdollisesti samanlaisessa tilanteessa olevat henkilöt voivat saada vertaistukea Rean edesottamuksista. Eronneen naisen tarina ei missään nimessä ole synkkä tai itkunsekainen, vaan Rea kulkee tuulta päin päättäväisesti ja rohkeasti. Toisaalta taas nekin, jotka elävät yhdentekevässä parisuhteessa, voivat nauttia tarinasta, vaikka jäisivätkin edelleen lakastuneeseen suhteeseen. Tai no, kai tämä tarina voi kiinnostaa ihan niitäkin, jotka pitävät konstailemattomasta arjen kuvailusta? Itse en kuitenkaan löytänyt Kotimaisen kirjallisuuden aarretta, mutta olenpahan taas ainakin kokeillut ennen totaalista tyrmäystä. En osaa sanoa, mihin Miss Seinäruusu chic lit'in skaala-asteikolla kuuluisi, mutta arvelisin sen olevan ihan mukavaa ja perinteistä kolmen tähden kirjallisuutta.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja alakategoriaan Naiskirjailijat 2000-luvulla, tosin oma chic lit -kategoriakin olisi voinut olla poikaa kyseisessä haasteessa.

Sokkoleikki - hemmetin hyvä jännäri!

John Verdon
2011 suom. 2012
671 s./Gummerus

Jillian Perry löydetään murhattuna kesken omien häidensä. Murhaaja ei voi olla kukaan muu kuin sulhasen omituinen puutarhuri, joka on murhan jälkeen kadonnut jälkiä jättämättä. Kun poliisin tutkimuksen junnaavat paikallaan, päättää Jillianin äiti palkata entisen murhatutkijan Dave Gurneyn konsultikseen tapausta selvittämään. Pian Gurney huomaakin tutkivansa sangen omituista ja pelottavaa tapausta. Murhattu morsian oli kaunis ja erittäin älykäs, mutta myöskin seksuaalisesti pahasti häiriintynyt. Myös meksikolaisen puutarhurin tarina on erikoinen, sillä tämä oli muutamia vuosia aikaisemmin ilmestynyt sulhasen tiluksille kielitaidottomana, mutta ajan kuluessa hän olikin paljastunut todella lahjakkaaksi nuoreksi mieheksi, jonka elämää sulhanen halusi kuuluisana psykiatrina parantaa, ja ehkä kirjoittaa tämän tarinan kirjaksikin joku päivä.  

Olennainen tulikin jo vahvasti ilmaistua otsikossa. Sokkopeli on ehdottomasti vuoden koukuttavin jännäri! Samaan syssyyn voisin todeta sen olevan yksi kaikkien aikojen parhaista jännityskirjoista, joihin itse olen toistaiseksi koskenut. Verdonin esikoinen eli Numeropeli tosin antoi jo osviittaa siitä, miten taidokkaasta kirjailijasta olisi kyse jännityksen saralla, mutta ihan näin hyvää kakkososaa en uskaltanut toivoa.

Tätä järkälemäistä kirjaa lukiessani hoksasin, miten parhaissa jännityskirjoissa tärkeintä on tarinan avautuminen lukijalle pirullisen hissuksiin. Matka on ehdottomasti tärkeämpi kuin lopullinen määränpää. Joskus huomaan lukevani kirjoja hitaanlaisesti, koska en haluaisi tarinan loppuvan, mutta jännityskirjoissa en oikeastaan halua edes kohdata sitä lopussa koittavaa yhteenvetoa, jossa murhaajan edesottamukset käydään tarkasti läpi. Ja silti juuri tuo koosteen lukeminen on jollain lailla todella tyydyttävää lukukokemuksen lopuksi.

Arvostan kovasti sitä, että kirjan ensimmäiset osat linkittyvät hieman toisiinsa, niin ettei toisessa osassa unohdeta ensimmäisen osan tapahtumia. Se antaa kuvan tarkkaan mietitystä kokonaisuudesta, vaikka osat ovatkin luettavissa omina yksittäisinä tarinoinaan. Joten vaikka Sokkopeliä sinänsä liputankin hurjasti, suosittelisin silti lukemaan ensimmäisen osan ensin. Tai minusta ainakin Numeropeliin viitataan niin monesti, että itseäni olisi ainakin harmittanut, jos en olisi sitä jo lukenut.

Sokkopeli on viiden tähden arvoinen jännitystarina. Harmi, että tässä minun tapauksessani on kuitenkin lisättävä pieni mutta. Noottia annan päähenkilön jatkuvalle avioliittokriiseilylle, joka ei ole tuntunut etenevän suuntaan eikä toiseen sitten ensimmäisen osan tapahtumien. Ja se on raivostuttavaa! Kolmannessa kirjassa heidän on jo osattava joko erota tai jatkaa hieman sopuisammin yhdessä. Verdon osaa varmasti kuvata todella aidosti monen avioparin yhteiselämää, mutta näin vetävän jännityskirjan parissa en jaksaisi tuhlata aikaa parisuhdesotkuille, jotka liittyvät paljolti siihen, että yritetään muuttaa toista vuosien ja vuosien yhdessäolon jälkeenkin. Niin tai näin, John Verdonia kannattaa ehdottomasti kokeilla, jos on vähänkin kallellaan jännityskirjallisuuteen!

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen ja valloitan toistamiseen New Yorkin osavaltion.

Neiti Etsivä ja luolan arvoitus & Nummelan ponitalli ja Haamulinnan kadonnut ori

Kun lukujumi antaa kuulua itsestään, ei auta muu kuin suunnata kirjastoon ja hakea tilanteen purkamiseen Neiti Etsivä ja Nummelan ponitalli -sarjojen kirjoja. Auttaa joka kerta!

Neiti Etsivässä päädytään viattoman shoppailureissun kautta Punaisen veräjän maatilalle, jonka mailla kummallinen lahko pitää kokouksiaan. Juoni oli mielestäni jopa yllättävän monimutkainen ja monitahoinen, siis ollakseen Neiti Etsivä -kirja. Valitsin jälleen kirjaksi sellaisen, jossa kolmen tytön porukka selvittelee rikoksia, sillä jo lapsena vierastin niitä tarinoita, joissa Paula seikkaili yksin.

Nummelan ponitallissa puolestaan osa talliporukasta lähtee ansaitulle lomareissulle vanhaan kartanoon, jonka tiluksilla on myös jotain pielessä. Maailmanluokan ori majailee kartanon tallissa, kunnes katoaa eräänä yönä eikä nummelalaisten auta muu kuin yrittää selvittää rikosvyyhtiä. Sarjan kirjoja oli edelleen kirjastossa runsaasti esillä, ja ajan ollessa rajallinen otin ihan summamutikassa kirjan jännittävän nimen perusteella. Hieman harmistuin, ettei koko porukka ole tässä koossa, mutta ehkä seuraavassa sitten...

Huomio 1. Luen aika paljon jännityskirjallisuutta, ja siksi minua huvittaakin suuresti se, että lukiessani näitä tyyliin kolmas luokkalaisille tarkoitettuja kirjoja, minua jännittää enemmän kuin aikuisten kirjallisuuden parissa:D Sarjamurhaajat saavat rellestää kuinka paljon tahansa, ja pää pysyy lukijalla kylmänä, mutta annas kun nuortenkirjassa kerrotaan kauhukertomuksia nuotion ääressä, niin tämä tyttö ei uskalla mennä vessaan pimeän käytävän poikki:D

Huomio 2. Nummelan ponitalli -sarjassa Päkällä on koira Fifi. Miksi olen siinä uskossa, että myös Paulalla on ollut samanniminen koira?! Siis olin vielä vähän aikaa sitten pistämässä pääni pantiksi siitä, että Paulalla on suuressa osassa kirjoista koira, mutta luettuani nyt muutaman, ei koiraa ole kyllä tullut vastaan. Mutta missä nuortensarjassa sitten seikkailee Fifi-niminen koira, koska joku muukin on oltava kuin Nummelan ponitalli?!

Huomio 3. Tämä on ensimmäinen kerta kun luen Nummelan ponitalli -sarjaa lapsuusvuosien jälkeen. Olen varjellut muistoissani varsinkin sarjaan liittyvää huumoria, joka oli aikoinaan mielestäni suorastaan verratonta. Minun on jatkettava Nummelan porukan seurassa muutaman muunkin kirjan verran, sillä huumorin taso on selvitettävä. Tirskahtelin tässäkin pari kertaa, mutta tikahtunut en. Ja haluan tikahtua, mikäli mahdollista.

Huomio 4. Jos Neiti Etsivässä puhutaan kuoleman vaarasta sanoilla "Voi Paula, älä nyt hanki itsellesi vaikeuksia" niin Nummelan ponitallin jokaisessa kirjassa on oltava sana "Puskalennätin". Juoruilusta ei ikinä kerrota muulla termillä, vaan aina käytetään tuota puskalennätintä, joka hyppäsi ah, niin tuttuna kirjan sivuilta monen vuoden jälkeenkin.

Huomi 5. Tämä ei varmasti jää tähän. Tulee uusia lukujumeja ja uusia vanhoja kirjoja.

Osallistun kirjoilla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin (nuortenkirjallisuus) ja So American -haasteeseen, jossa tosin olen jo valloittanut Illinoissin, jossa jonkun lähteen mukaan Neiti Etsivät mukamas tapahtuvat...