Murhakierre

John Verdon
2012 suom. 2013
604 s./Gummerus

Uskoisin pettymyksen olevan pahinta laatua silloin, kun luottavaisin mielin uskoo, että suosikkikirjailijan uusin on samanlainen kultakimpale kuin aikaisemmatkin teokset. Jos huomaa pettymyksen pikkuhiljaa nostavan päätään, keskinkertainenkin tarina voi nopeasti tuntua suorastaan huonolta, vaikka sellainen Murhakierre ei tietenkään ole. Minulle lukukokemus oli pettymys, mutta erilaisista lähtökohdista Verdoniin tutustuva voi helposti pitää tarinaa nerokkaana ja jännittävänä.

Numeropeli ja varsinkin Sokkoleikki tekivät minuun, mukamas kaiken jännityskirjallisuuden saralla nähneeseen lukijaan, suuren vaikutuksen ja siitä lähtien ole mielelläni vienyt Verdonin ilosanomaa eteenpäin muillekin sarjamurhaajatarinoiden ystäville. Murhakierre ei kuitenkaan minusta pääse samaan kastiin edeltäjiensä kanssa, koska vetävään tarinointiin tottuneena turhauduin jo siihen, ettei puolitoista sataa sivua luettuani kirjassa ollut tapahtunut oikeastaan mitään. Armoton hinku lukea lisää ja uhrata jokainen liikenevä minuutti kirjalle puuttuivat lukukokemuksesta tällä kertaa.

Olen aikaisemmin pitänyt Verdonin kirjoissa siitä, että murhatutkinnan lisäksi tiiliskivimäiseen kirjaan on mahdutettu mukaan mielenkiintoisia taustoja omaavia henkilöitä, jotka liittyvät jotenkin tutkittavaan rikokseen; aivonystyröiden jumppaamista ja selkäpiitä karmivia sarjamurhaajia erikoisine elämäntarinoineen. Murhakierteessä tarina junnasi kuitenkin niin kauan paikallaan, että moni aikaisemmista kirjoista tuttu asia alkoikin ärsyttämään: ärsyttävästä nuoresta naisesta tuli nopeasti suorastaan sietämätön, päähenkilön luottoystävän roisit jutut tuntuivat enää vain pakolliselta suunpieksennältä ja pääparin kirjasta toiseen jatkuvat avioliitto-ongelmat eivät enää jaksaneet herättää sympatioitani.

Murhakierre käynnistyy, kun Kim Corazonin isolle tv-yhtiölle tarjoama tv-sarjaidea sarjamurhaajien uhrien perheiden surusta ja vihasta ottaa tuulta alleen. Ohjelman vetonaulaksi on valittu Hyvän Paimenen uhrien perheitä, joissa uhrien kuolemiin on suhtauduttu monella eri tavalla. Hyvä Paimen murhasi aikoinaan laatuautolla ajavia henkilöitä, joita hän vaani yön pimeydessä syrjäisillä teillä. Sarjamurhaajaa ei koskaan saatu kiinni ja nyt tv-ohjelma tuntuu herättäneen nukkuvan paholaisen, sillä päitä uhkaa pudota jos ohjelmaa ei lopeteta. Verdonin aikaisemmista kirjoista tuttu Dave Gurney päätyy osaksi jännitysnäytelmää, kun Kimin äiti pyytää tätä kaitsemaan tytärtään tv-maailman kiemuroissa.

Lukemisen ilo löytyi vähitellen, kun tarina lähti etenemään vauhdikkaammin ja loppupuoli menikin jo tutuksi tulleen ahmimisen parissa. Kun olen nyt kokenut Verdonilta kaksi todella hyvää ja yhden melko tylsän kirjan, jään suurella mielenkiinnolla odottamaan jatkoa Dave Gurney -sarjalle. Päähenkilöhän on viisikymppinen mies, joka on muutama vuosi takaperin jäänyt eläkkeelle New Yorkin poliisista ja nyt hän on jo kolmen vuoden ajan aina sattumalta ajautunut osaksi murhaajien kiemuroita. Olisikohan Gurneyn kuitenkin aika palata takaisin vanhoihin hommiin tai keksiä joku uusi ammatti liittyen rikoksiin, jotta sama asetelma ei toistuisi kerta toisensa jälkeen... Koin nytkin melko epäuskottavaksi sen, että masennuksen syövereissä vaeltava mies päätyy kaitsemaan puolitutun naisen lapsen tv-uraa, mutta ehkä olen vain krantulla tuulella...

Sellaisissa merkeissä alkoi heinäkuun teemakuukausi Suosikeiltani. Seuraavaksi on luvassa Irvingin Garpin maailmaa, L.M. Montgomeryn Sateenkaarinotkoa ja jos aikaa vielä jää niin Monika Fagerholmin Säihkenäyttämöä. Koska loputtomasti ei kirjoja ehdi heinäkuussakaan lukea - varsinkin kun lomat on nyt lomailtu, niin lukulistalta piti karsia sellaisia suosikkeja kuin Margaret Atwood, Ian McEwan, Kazuo Ishiguro ja Preston & Child.