Majakanvartija


Camilla Läckberg
2009 suom. 2012
501 s./Gummerus

Yön kauheuksien jälkeen Annien ja tämän pojan on paettava kiireesti. Ainoa paikka, jossa Annie uskoo olevansa turvassa, on hänen lapsuudenaikainen kotinsa pienellä majakkasaarella Fjällbackan saaristossa. Sarjan aikaisemmista osista tutut kyläläiset ovat pikkuhiljaa toipumassa hautajaisista, joihin edellisen osan auto-onnettomuus valitettavasti johti. Ilon aiheitakin on, sillä turismin odotetaan nousevan huippuunsa, kun ylellinen kylpylä vihdoin viimein valmistuu. Pian järkyttävä murha ravisuttelee pientä kylää, ja monen elämä tulee muuttumaan.

Olin aluksi jopa närkästynyt siitä, miten takakansitekstissä hehkutettiin Majakanvartijan olevan Läckbergin paras romaani. Olen itse liputtanut Kivenhakkaajan puolesta enkä rehellisesti sanoen ole uskonut kirjailijan pystyvän parempaan. Nyt minun on kuitenkin myönnettävä, että Majakanvartija on parempi kuin entinen suosikkini. Muistan ahdistuneeni Kivenhakkaajassa olleesta menneisyyteen sijoittuneesta tarinasta, mutta tällä kertaa reagoin vielä vahvemmin ja pidempään. Annie ja aikaisemmin majakkasaarella asuneet henkilöt ja heidän kohtalonsa jäivät mieliin kummittelemaan moneksi päiväksi. Surumielisyys ja Läckberg on minulle ihan uusi kokemus, olen tosiaan pitänyt hänen tarinoitaan viihdyttävinä, mutta en juurikaan koskettavina.

Sanotaan kuitenkin vielä, että fiilistelyni kirjan suhteen liittyy pelkästään tarinoihin, joita kirjalla oli tarjottavanaan, eli tällä kertaa väkivaltaa tavalla tai toisella kokeneisiin naisiin, EI Fjällbackan kylän asukkaisiin. En mene niin pitkälle, että sanoisin kyllästyneeni täysin Patrikiin, Ericaan, Göstaan, Annikaan, Martiniin, Mellbergiin ja kumppaneihin, mutta en myöskään lue tätä sarjaa saadakseni selville heidän uusimmat kuulumiset. Olen kiintynyt heihin yllättävän vähän, ottaen huomioon että Majakanvartija on kuitenkin jo seitsemäs heitä käsittelevä kirja. En ole niinkään ärsyyntynyt henkilöhahmoihin vaan kirjailijaan, joka päättää jatkuvasti korostaa henkilöhahmoissaan samoja luonteenpiirteitä. Toistaiseksi Martin on se entinen häntäheikki, joka on nykyään onnellisessa parisuhteessa, mutta tuntee olevansa hieman aliarvostettu kollegojensa parissa. Patrik palvoo perhettään, mutta tempautuu aina tekemään liikaa töitä läheistensä kustannuksella, kun taas Erica on vain niin samperin utelias, että joutuu joka kerta vaaraan työntäessään nenänsä muiden asioihin jne. Samat kuviot kertautuvat kirjasta toiseen, joten ei, en todellakaan rakasta Läckbergin sarjaa hänen vakituisen henkilökaartinsa takia.

Muutamia blogiarvosteluja olenkin jo ehtinyt vilkaisemaan, ja olen yllättynyt miten moni on huomauttanut, että tarinaan oli tällä kertaa ympätty turhan monta sivujuonta. Itseäni seikka ei harmittanut kirjaa lukiessa, mutta näin jälkikäteen on minunkin todettava, että kyllä, sivujuonia on monta eikä niitä kaikkia olisi välttämättä tarvittu. Kaikki pikkutarinatkin koin erittäin mielenkiintoisiksi, joten olen tyytyväinen, että ne kaikki päätettiin sisällyttää kirjaan. Eniten surkuttelin Annien kertakaikkisen pieleen mennyttä elämää, mutta ahdistusta herätti myös se, miten moni joutui hänen takiaan vielä kärsimään.

Viisi tähteä ja papukaijamerkki Läckbergille!


Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja piipahdan jälleen kerran dekkarin voimin Ruotsissa.