Viattomat

Torey Hayden
2011 suom. 2012
334 s./Otava

Montanalaisessa Abudancessa alkaa yllättäen tapahtua enemmän kuin Hollywoodin toimintapätkissä konsanaan! Elokuvatähti Spencer Scott joutuu jälleen tarjoamaan väliaikaisen kodin yhdeksänvuotiaalle pojalleen Tenneseelle, vaikka onkin tehnyt erittäin selväksi tämän äidille, ettei mielellään olisi lainkaan tekemisissä kyseisen pojan kanssa. Pikkukylän köyhälistöön kuuluva Dixie puolestaan yrittää saada rahaa säästöön maksaakseen jälkikäteen pienen poikansa vaatimattomat hautajaiset. Naisen hulttiopoikaystävä päättää pistää kunnolla rahoiksi sieppaamalla Hollywood-tähden pojan. Ja tästä tarina vasta alkaa.    

En juuri kokenut mielenkiintoa tätä kirjaa kohtaan, mutta kun ystäväni ilmaisi halunsa lukea Haydenin uusimman yhdessä, ajattelin että mikäs siinä. Olen aikaisemmin lukenut Tiikerin lapsen joskus yläasteella, ja vaikka pidin teoksesta kovasti, ajattelin jo tuolloin kirjailijan tuotannon olevan tyyliä kun-olet-lukenut-yhden-olet-lukenut-kaikki. No, en tiedä onko mielikuvani oikea, sillä ystäväni puolestaan on lukenut kaikki kirjailijan kirjat ja pitää niistä kovasti. Uskon, että kirjan lukeminen tarjoaa meille todella hyviä keskustelunaiheita, kunhan sinne asti päästään.

Mielipidettäni kirjasta on tällä kertaa hieman vaikeampi saattaa kirjalliseen muotoon, sillä vaikka tarina osoittautui myötähäpeää herättäväksi jo ensimmäisten kappaleiden jälkeen, luin kirjan silti ahmimalla muutamassa päivässä. Ristiriitaista, eh. Vatsataudista toipuminen vaati helppoa ja juonivetoista tarinaa, jonka parissa viihtyy ja ei tarvitse liikaa miettiä syntyjä syviä. Siinä mielessä Viattomat oli loistovalinta, sillä kieli on konstailematonta ja tapahtumat etenevät mukavaa vauhtia. Voisi jopa sanoa, että lukiessaan kirjan tarinan näkee silmiensä edessä elokuvana.

Tarinan tasosta ei kuitenkaan päästä mihinkään, se on hävettävän huono! Melkein tekisi mieli kehottaa kaikkia teitä tarttumaan kyseiseen kirjaan, jotta pääsisitte kokemaan oikein heppoisen ja ennen kaikkea hölmön tarinan. Kirjailijan taustan huomioon ottaen hänellä on varmasti ollut kunnialliset aikeet kuvata lapsen kehittymistä ympäristössä, jossa kaikki aikuiset ovat itsekkäitä eivätkä anna lapsen hetkeksikään unohtaa miten epätoivottu tämä on. Takakannen tekstissä luvataan, että romaani on koskettava, mutta minun oli todella vaikea liikuttua yhdenkään henkilön puolestan. Seuraavien kappaleiden aikana aion päästää sisäisen urputtajani valloilleen, joten spoilauksilta ei voi välttyä. Hayden-fanien, joilla Viattomat on vielä lukematta, kannattaa lopettaa tähän:)

Ensin haluan sanoa, että rajansa kaikella, kun kirjailija alkaa tehtailemaan henkilöhahmoja. Koko sakki on nimittäin sellaista ääripäiden juhlaa, ettei ole tosikaan. Elokuvatähti on tietenkin läpeensä itsekäs oman elämänsä sankari. Miehen naisystävä on tyhmä, mutta hyväsydäminen kaunotar, jolla olisi lämpöä ja rakkautta jaettavaksi pikkupojallekin, mutta joka ei kuitenkaan uskalla uhmata miesystäväänsä liikaa. Köyhällä naisella on sydän paikallaan, mutta ei tarpeeksi rohkeutta lähteä huonosta ihmissuhteesta pois. Hulttiomiehellä on järjettömiä unelmia tulevan rahakasan suhteen, mutta ei juurikaan älliä toteuttaakseen mielettömiä suunnitelmiaan. Ja pikkupoika on tietenkin huonosti kasvatettu ylipainoinen rääväsuu, joka haluaa viettää elämänsä pelikonsoleita hellien.

Kirjaa lukiessani olin äärettömän pettynyt siihen, miten läskiksi kaikki vedetään. Totta kai tarinan, joka on koottu tietyntyyppisillä henkilöhahmoilla, on edettävä ja päätyttävä tietyllä tavalla. Elokuvatähden on tajuttava olleensa itsekäs paskiainen, mutta ennen kaikkea hänen on tajuttava miten paljon sittenkin välittää pojastaan. Köyhän naisen on päästävä jakamaan äidillisiä neuvoja siepatulle pojalle, ja totta kai tämän on onnistuttava kasvattamaan hänestä parissa hassussa päivässä kiltti, hyväkäytöksinen, iloluontoinen ja kerrassaan ihastuttava nuori mies. Siis oikeasti! Kaikki menee liian imeläksi, ja pojan muuttumista alleviivataan liiallisuuksiin Dixien jatkuvasti huomautellessa, miten hänkin haluaisi juuri Tenneseen kaltaisen pojan.

Ennen kuin alan liikaa toistamaan itseäni, totean ettei tarina varmaankaan olisi voinut olla naurettavampi. Tehdään nyt kuitenkin itsestään selvät asiat vielä selväksi: en tietenkään naureskellut partaani julmuuksille, joita lapset kokivat kirjan aikana. Aiheen huomioon ottaen olisin vain toivonut, että kirjailija olisi ikään kuin kunnioittanut henkilöhahmojaan enemmän kirjoittamalla hieman uskottavamman tarinan. Sanokaa nyt joku muukin vielä, ettei tämä kirja ole kovin laadukas, ettei minun tarvitse yksinäni kärvistellä ja vihastuttaa Hayden-faneja:D

Lukukokemuksen myötä ansaitsen pisteen So American -haasteessa ja valloitan Montanan. Osallistun kirjalla myös Minihaasteeseen, jossa maalis-huhtikuun aikana pitää lukea sellaisen kirjailijan teos, jonka tuotantoon on jo yhden kirjan verran tutustunut, ja jolta on aina halunnut lukea lisää. Olen tosiaan yli 10 vuotta sitten lukenut edellisen Haydenin, ja olen aina miettinyt, pitäisikö vielä lukea häneltä jotain Tiikerin lapsen lisäksi. Viattomat ei juuri vakuuttanut minua, mutta uskon että hänen muu tuotantonsa on laadukkaampaa.