Ars Magica

Nerea Riesco
2007 suom. 2011
400s./Otava

Vuonna 1610 noidat pitävät Espanjaa pelon vallassa. Lukuisat ihmiset ovat nähneet noitien lentävän yöllisiin kokouksiinsa, joissa jopa itse Pirun sanotaan vierailevan. Väki on kauhuissaan, ystävät ja naapurit ilmiantavat toisiaan ja muutamia noitia on jopa poltettu roviolla. Inkvisiittori Salazarin tehtäväksi lankeaa rauhan tuominen noitien terrorisoimille alueille. Salazar joutuu kamppailemaan pyhän tehtävänsä kanssa, sillä hän on alkanut kyseenalaistamaan noitien olemassaolon. Hänen asemassaan olevan miehen vain ei soisi hyssytellä tällaisissa vakavissa asioissa: tuloksia pitäisi syntyä ja mielellään uusien rovioiden muodossa. Oman osansa tarinasta saa Mayo-tyttönen, joka etsii kadonnutta kasvatusäitiään Ederraa. Hänet on luultavasti suljettu inkvisition vankityrmään, jossa viruu kymmeniä noidaksi epäiltyjä. Salazarin ryhmän seuraaminen näyttää olevan ainoa keino löytää Ederra.   

Heti noita-aiheisen uutuuden nähdessäni tiesin haluavani lukea sen. Kirjaa aloitellessani into hieman laantui, olin ehkä kohdistanut kirjaan turhan suuret odotukset. Ars Magica on kirja, josta olisin halunnut pitää oikein kovasti. Lukukokemus oli kuitenkin lopulta ihan kiva. On aina ilo sukeltaa vanhoihin ja mystisiin aikoihin. Tällaista kirjan muodossa tapahtuvaa pakoa arjesta olinkin odottanut jo hyvän tovin. Ainakin osaksi pettymystä aiheutti se, että kirja ei ollut tarina noidista vaan tarina aikakaudesta, jolloin uskottiin noitiin.

Tarina on luonnollisesti hyvin uskonnollissävytteinen, inkvisitio kokonaisuudessaan näyttelee isoa osaa. Olinkin ilahtunut siitä, että Salazar päähenkilönä kyseenalaistaa kristinuskon ja kykenee rationaaliseen ajatteluun aikana, jolloin olisi ollut helpointa ja turvallisinta mennä valtavirran mukana. Oli myös kutkuttavan ärsyttävää lukea niistä monista kymmenistä ihmisistä jotka taas olivat täysin muiden johdateltavissa. Kumpi olisin itse ollut noina aikoina? Maalaistalon nainen, joka pyörtyy nähdessään jotain kummaa metsän reunalla ja uskoo toivuttuaan nähneensä noidan vai maalaistalon nainen, joka pyörtyy nähdessään jotain kummaa metsän reunalla, mutta tietää toivuttuaan että pahuus on usein lähtöisin pahoista ihmisistä. Joukkohysterialla kun tahtoo olla oma voimansa. 

Ennen kirjan lukemista en tiennyt kuinka paljon tarina nojaa faktoihin. Niinpä päädyin siihen, ettei mitään lukemaansa kannata uskoa. Vasta kirjan lopussa selvisi, että esimerkiksi päivämäärät ja historialliset tiedot ovat kaikki totta. Myös manaukset, taiat ja maagiset rituaalit ovat kaikki sellaisia, joita noina aikoina käytettiin. Tämä tieto antoi ikään kuin uutta arvoa kirjalle ja muistelinkin tarinaa heti hellämielisemmin. Tietenkin olisi ollut ihan kätevää painattaa etusivulle tuo faktajulistus. Olisin lukenut tarinan jotenkin hartaammin, tietäen sen olevan osin todellista historiaa. Vaikka kaikki tarinat eivät tarvitsekaan loppuyhteenvetoa (mitä tapahtui kenellekin koko loppuelämän ajan), tähän kirjaan se sopi ja luin sen suurella mielenkiinnolla. Taisinpa jopa liikuttuakin hieman. Sitä se teettää, kun on historialliset henkilöt kyseessä.

Monet himolukijat tuntuvat usein kiinnittävän huomiota kirjoitusvirheisiin ja epäonnistuneisiin suomennoksiin. Itse olen vain harvoin huomannut näiden asioiden häiritsevän lukukokemusta. Toisin sanoen en tunne itsekään pilkkusääntöjä niin justiinsa. Ja aina en muista tuleeko pilkun jälkeen joka vai mikä vai miten se nyt meni. Kankeaan suomennokseen saatan ehkä välillä havahtua. Tästä kirjasta bongasin kuitenkin monia kirjoitusvirheitä, monia ylimääräiseltä tuntuvia pilkkuja ja outoja lausejärjestyksiä. Tulipa vastaan lausekin, jota ei oikein tahtonut uskoa 1600-luvulla eläneen hartaan miehen sanomaksi: "Herra, minun on kerrottava teille yksi juttu...Ei, ei, vaan kaksi juttua..." Mitäpä pienistä. Oli vain pakko jakaa tämä uskomaton havainnointikykyni!;)

Olisiko muita noita-aiheisia kirjoja, jotka kannattaisi lukaista? Tuntuu, että hyviä noitaelokuvia löytyy muutamiakin, mutta kirjojen suhteen lyö pää tyhjää.

Lumen taju

Peter Hoeg
1992 suom. 1993
487 s./Tammi


Smilla Jaspersen on nainen, joka tuntee lumen salaisuudet vartuttuaan Grönlannin karuissa oloissa. Kun hänen 6-vuotias naapurinsa ja ystävänsä Esajas kuolee pudottuaan katolta, Smilla tietää että kuolema ei ollut luonnollinen. Mutta kuka haluaisi päästä eroon harmittomasta pikkupojasta, jonka elinpiirikin rajoittuu äitiin ja muutamiin tuttuihin? Smillan tutkimukset etenevät hitaasti mutta vakaasti, ja pian hän huomaa sotkeutuneensa paljon isompiin kuvioihin kuin aluksi luuli. Päästäkseen eteenpäin murhaajajahdissaan hänen on opittava luottamaan muihin ihmisiin - taito jota hän ei ole koskaan oppinut.

Oikeastaan muuta en tohdikaan kirjasta paljastaa. Takakansitekstitkin olivat kovin suppeat, joten tarina pysyi yllättävänä loppumetreille asti. Lukukokemus oli klassikkonäkökulmasta hyvä, mutta yleisesti ottaen keskiverto. En ole täysin vakuuttunut siitä, että Hoeg olisi vertaansa vailla. Pidin kuitenkin tarinasta, joissan kohdissa enemmän ja joissain vähemmän.

Kirjan lukeminen ajoittui sopivasti koviin talvipakkasiin. Smillalle lumi on kuin ystävä. Hän on varttuessaan oppinut lumen kymmenet eri nimet ja tietää miten lumen ympäröimänä eletään. Oli mielenkiintoista päästä kurkistamaan hänen lapsuusmuistoihinsa. Eskimoiden arjesta en ole aikaisemmin lukenut kovinkaan paljon, joten koin Grönlannin elämäntavan kuvailun suorastaan eksoottiseksi. Pidin myös kirjan tunnelmasta. Esajaksen kuoleman jälkeen pakahduttava suru väistyy nopeasti, mutta tietynlainen surumielisyys jää kytemään kaiken toiminnan ylle. Lukijanakin huomasin ahdistuvani puolikuuron ja yksinäisen pojan kuolemasta. Loppua kohden keskitytään toimintaan ja tunnelma häviää. Ehkä se on ymmärrettävää, kun pojan kuolema ei olekaan niin yksiselitteinen asia vaan osa isompaa kokonaisuutta?

Jotain tästä kaikesta jäi selvästi puuttumaan. Tanskalaistunut Smilla ei oikein herätä tunteita suuntaan eikä toiseen, muut tarinassa vilahtavat henkilöt tuntuvat hieman yhdentekeviltä. Välillä juonta vaivasi pieni paikallaan polkeminen, ilmeisesti jännitystä on yritetty kasvattaa juuri niissä kohdissa? Johtuiko se sitten minulle tuntemattomista paikoista ja maista, mutta lukemisen aikana ne eivät oikein onnistuneet heräämään eloon mielessäni. Kirjoitustyyli oli oikein miellyttävä ja helppolukuinen, mutta minua jäi häiritsemään muutaman kerran tarinan väliin isketyt filosofiset hienostelut. Tarina etenee normaalisti satojakin sivuja ja yhtäkkiä kaiken halkoo korkealentoinen miete, joka ei "mitenkään liity mihinkään". Miete on muutaman lauseen pituinen ja sitten palataan normaaliin kerrontaan. Väkisinkin tulee mielikuva, että kirjailijan on ollut pakko mahduttaa keskivertoa paremmat ajatelmansa mukaan tarinaan, koska muuten ne olisivat menneet hukkaan. Harmi, etten lukiessani tajunnut kirjoittaa outoja pätkiä muistiin. Olisi kiinnostavaa tietää, jos muutkin ovat ihmetelleet samoja kohtia.

Luin kirjan yksissä tuumin Kirjaurakka 2011 blogin Raisan kanssa. Linkistä pääsee kätevästi kurkkaamaan hänen mietelmiään kirjasta.

Lasiavain-palkinto kirjasta vuonna 1993: "Vuoden paras pohjoismainen rikosromaani."

P.S. Hoegiin tutustuminen tuskin jää tähän. Mikä muu kirja häneltä kannattaisi lukea?

Aksolotli - Yliajo




Helene Hegemann
2010 suom. 2011
223s. /Otava

Varmasti vuoden oudoin lukukokemus - eikä vuosi ole vielä edes kunnolla päässyt käyntiin! Tarinan keskiössä on 16-vuotias Mifti, joka on menettänyt otteensa normaaliin elämään. Äiti on kuollut alkoholisoituneena, isä ei jaksa välittää ja sisarussuhteet ovat vähintäänkin epämääräiset. Ystävät ovat samanlaisia huumeaddikteja ja alamaailman kasvatteja kuin Mifti itse. Mielipuolisia piirteitä saava rakkaus Aliceen ei tunnu tuovan onnellista loppua eikä irtoseksi tarjoa tyydytystä. Mifti on ajautumassa tilaan, josta pelastautuminen ei välttämättä ole enää mahdollista. Valitsin muuten tämän kirjan, koska etukannen lieveteksteissä vihjaistaan Miftin elävän lähinnä Berliinin kaduilla. Olisi ollut mielenkiintoista lukea kodittomuudesta.

Kirja on suurelta osin sekavahkoa tajunnanvirtaa Miftin häröilyistä pitkin Berliiniä. Välillä on seesteisempiäkin hetkiä, jolloin käydään läpi henkilöiden keskusteluja - jotka nekään eivät ole sieltä perinteisimmästä päästä. Muutamia kertoja lukija saattaa ahdistua kamaluuksista, joita tyttö kohtaa, kunnes osa niistä paljastuu hallusinaatioiksi. Mifti ei ole kertojana luotettavimmasta päästä, joten oikeastaan mistään ei voi olla varma: ei ihmisistä eikä tapahtumista.  

Jos takakannen lievetekstejä on uskominen, saksalaiset ovat vallan ihastuneita 18-vuotiaaseen esikoiskirjailijaan. Mielenkiintoinen ajatus, että valtavirta pitäisi näinkin sekavasta huumeiden täyttämästä elämänkuvauksesta. Tai sitten sillä suunnalla ollaan hieman coolimpaa kansaa kuin täällä Suomessa;) Muutenkin minua kiinnostaisi tietää kirjailijasta hieman enemmän. Millainen hän on naisiaan, kun on päätynyt kirjoittamaan juuri tällaisen kirjan ja niin nuoressa iässä.

Kirjan povataan myös olevan 2000-luvun Sieppari ruispellossa. Itse jopa inhosin (vahva sana!) J.D. Salingerin tuotosta. Jos nuo kaksi kirjaa rinnastetaan, niin kyllä on päästy pitkälle muutamassa vuosikymmenessä. Jos "Sieppari" oli ärsyttävä pikkukovis niin Mifti on jo täysin toisissa sfääreissä huumesekoiluineen. Niin ne ajat muuttuvat. Tänä päivänä "Sieppari" olisi jokaisen äidin unelmavävy.

Lukemisen jälkeen jäi hieman tyhjä olo. Tässä on teos, joka ei oikeastaan antanut minulle mitään. Päähenkilön vaikeudet eivät surettaneet, olin jopa hieman ärtynyt siitä ettei Mifti ota itseään niskasta kiinni. Ensimmäisten sivujen jälkeen harkitsin lopettamista, mutta sitten huomasin lukevani edelleen ja hups, oltiinkin jo sivulla 50. En vain oikein jaksa innostua näistä huumetarinoita. Koen ne jopa tylsiksi jollain tavalla. Niissä tuntuu aina olevan (kärjistettynä) likaisia ihmisiä, jotka sekoilevat ympäriinsä ja nauravat omille inside-jutuilleen. Kyllä siinä väkisinkin jää ulkopuoliseksi.

Lukekaa nyt ihmeessä joku muukin tämä kirja, niin saan tietää, mitä lopussa oleva äidin kirje tarkoitti. Oliko se syy alamäen alkamiselle?

1222

Anne Holt
2007 suom. 2008
325 s./Gummerus

Norjan tuntureilla myrsky suistaa matkustajajunan raiteiltaan. Eloonjääneet evakuoidaan tunturihotelli 1222:een. Pian selviää, että hotellissa on murhaaja: ensin löytyy yksi ruumis, pian toinen. Päänvaivaa aiheuttaa myös tarkasti vartioidussa junan lisävaunussa matkustaneet ihmiset, jotka evakuoitiin ennen muita. Keitä he ovat ja liittyvätkö he murhiin? Kaikeksi onneksi pörätuolilla liikkuva töykeä Hanne Wilhelmsen paljastuu eläkkeellä olevaksi poliisiksi ja murhatapausten selvittely voi alkaa myrskyn äityessä Norjan historian rajuimmaksi.

Tyttökavereiden kera tulee lukupiiriydyttyä epäsäännöllisen säännöllisesti. Pienen tauon jälkeen ajattelimme valita jotain helppolukuista ja nopeatempoista. Tällä kertaa minulla oli lusikka kirjanvalintasopassa. Olen jo muutamia vuosia halunnut lukea Anne Holtin 1222-romaanin. Syynä alunperin oli kirjan tapahtumien sijoittuminen lumimyrskyyn ja syrjäiseen tunturihotelliin. Alkuasetelma jotenkin kiehtoi.

Aika nopeasti selvisi, että olin kasannut turhan suuret odotukset kirjalle. Muodostamani mielikuvat saivat kunnolla kyytiä. Takakansiteksti sai minut jostain syystä olettamaan, että junaonnettomuudesta selviytyy vain muutama ja he pelastautuvat syrjäiselle hylätylle hotellille ja sitten murhaaja aloittaa työnsä harventaakseen jo valmiiksi pientä porukkaa. Hotelli ei ollutkaan mikään hylätty kummituslinna vaan kaikilla mukavuuksilla varustettu moderni rakennus. Ja ihmisiä pelastui muutama sata, ei kymmentä. Odotin siis 10 pientä neekeripoikaa -kokemusta, jota ei tullut.

Muutenkin kirjassa tuntui mättävän vähän kaikki. Tarina ei ollut kovinkaan mielenkiintoinen. Päähenkilö Hanne oli to-del-la ärsyttävä erilaisine sosiaalisine rajoitteineen. Jos sama henkilö seikkailee Holtin kaikissa kirjoissa, niin miten ihmiset jaksaa lukea niitä? Minä en jaksa näitä elämänrunnomia poliiseja, jotka jatkuvasti tekevät vääriä valintoja ja ovat liian ylpeitä hankkiakseen apua itselleen.

Loppukohtauskin meni jotenkin ohi. Hanne pääsee viimeisten joukossa pelastuskopteriin ja ehtii nähdä henkilön, joka piilotteli ylimääräisessä junavaunussa. Ilman lukupiirikohtaamista en olisi osannut yhdistää henkilöä siihen kuka hän nyt luultavasti oli. En jaksanut tuota epäselvää kohtaustakaan lukea uudelleen, jotain se ehkä kertoo kirjan epäkiinnostavuudesta...

Onko Holtilla mitään lukemisen arvoista kirjaa vai kannattaako tämä jättää tähän ja puuskuttaa kohti uusia kirjatuttavuuksia?

Listahullun seikkailut osa 3

Tässä tuleekin kirjalista, jota ensimmäisenä olen ryhtynyt suorittamaan. Opiskelin pari vuotta sitten kirjastovirkailijaksi ja tämän listan löytyminen oli oikein kova juttu kirjoista innostuneelle. Tuhat vuotta - sata kirjaa oli YLE:n, Suomen kirjasäätiön ja Kirjakauppaliiton kirjallisuuskampanja, joka toteutettiin vuosituhannen vaihtuessa. Lista koostuu sadasta kirjasta, jotka ovat tärkeitä suomalaisille. Sille on olemassa varjolista, jolle on koottu loput ääniä saaneet kirjat, mutta koska kirjoja tuolta listalta löytyy satoja, en tule sitä tunkemaan tänne blogin puolelle. Sekin toimii usein suunnanantajana, kun välillä pohdin mitä lukisin. 

Raamattu
Suuri toivelaulukirja
Tuhat ja yksi yötä
Agricola, Mikael: ABC-kiria
Aho, Juhani: Juha
Austen, Jane: Ylpeys ja ennakkoluulo
Boccaccio, Giovanni: Decamerone
Bulgakov, Mihail: Saatana saapuu Moskovaan
Burroughs, Edgar Rice: Tarzan, apinain kuningas
Camus, Albert: Sivullinen
Canth, Minna: Anna Liisa
Carpelan, Bo: Axel
Carroll, Lewis: Alicen seikkailut ihmemaassa
Cervantes, Miquel de: Don Quijote
Chandler, Raymond: Pitkät jäähyväiset
Christie, Agatha: Kymmenen pientä neekeripoikaa
Dante Alighieri: Jumalainen näytelmä
Dickens, Charles: Loistava tulevaisuus
Dostojevski, F. M.: Rikos ja rangaistus
Dumas, Alexandre: Monte Criston kreivi
Eri kirjoittajia: Kotiruoka
Flaubert, Gustave: Rouva Bovary
Freud, Sigmund: Unien tulkinta
Garcia Marquéz, Gabriel: Sadan vuoden yksinäisyys
Gibson, William: Neurovelho
Goethe, J. W. von: Nuoren Wertherin kärsimykset
Goscinny – Uderzo: Asterix ja Kleopatra
Grass, Günther: Peltirumpu
Grimm, J. & W.: Grimmin sadut I-III
Haanpää, Pentti: Noitaympyrä
Haavikko, Paavo: Talvipalatsi
Hawking, Stephen: Ajan lyhyt historia
Hellaakoski, Aaro: Valitut runot
Hemingway, Ernest: Ensimmäiset 49 kertomusta
Hotakainen, Kari: Buster Keaton – elämä ja teot
Hugo, Victor: Kurjat
Ibsen, Henrik: Nukkekoti
Irving, John: Garpin maailma
Istanmäki, Sisko: Liian paksu perhoseksi
Jansson, Tove: Kuinkas sitten kävikään?
Joensuu, Matti Yrjänä: Harjunpää ja rakkauden nälkä
Jotuni, Maria: Rakkautta, suhteita
Joyce, James: Odysseus
Kafka, Franz: Oikeusjuttu
Kianto, Ilmari: Punainen viiva
Kivi, Aleksis: Seitsemän veljestä
Kross, Jaan: Keisarin hullu
Kundera, Milan: Olemisen sietämätön keveys
Kunnas, Kirsi: Tiitiäisen satupuu
Kunnas, Mauri: Suuri urheilukirja
Lander, Leena: Tummien perhosten koti
Lehtonen, Joel: Putkinotko
Leino, Eino: Helkavirsiä ja hymyilevä Apollo
Levanto, Marjatta: Nykytaide suurin piirtein
Liksom, Rosa: Yhden yön pysäkki
Lindgren, Astrid: Peppi Pitkätossu
Linna, Väinö: Tuntematon sotilas
Lönnrot, Elias (toim.): Kalevala
Marx - Engels: Kommunistinen manifesti
Meri, Veijo: Manillaköysi
Miller, Henry: Kravun kääntöpiiri
Milne, A. A.: Nalle Puh
Molière: Saituri
Montaigne, Michel de: Esseitä
Montgomery, Lucy M.: Pieni runotyttö
Morrison, Toni: Paratiisi
Parkkinen, Jukka: Kaupungin kaunein lyyli
Proust, Marcel: Kadonnutta aikaa etsimässä 1
Päätalo, Kalle: Viimeinen savotta
Raittila, Hannu: Ei minulta mitään puutu
Remes, Ilkka: Karjalan lunnaat
Runeberg, J. L.: Vänrikki Stoolin tarinat
Rushdie, Salman: Keskiyön lapset
Saarikoski, Pentti: Tiarnia-sarja
Saisio, Pirkko: Elämänmeno
Salama, Hannu: Juhannustanssit
Salinger, J. D.: Sieppari ruispellossa
Salmelainen, Eero: Suomen kansan satuja ja tarinoita
Shakespeare, William: Hamlet, Tanskan prinssi
Sillanpää, F. E.: Elämä ja aurinko
Skiftesvik, Joni: Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja
Steinbeck, John: Vihan hedelmät
Strindberg, August: Palkkapiian poika
Sund, Lars: Colorado Avenue
Swift, Jonathan: Gulliverin retket
Södergran, Edith: Runoja
Tawaststjerna, Erik: Sibelius
Tervo, Jari: Pyhiesi yhteyteen
Tolkien, J. R. R.: Taru sormusten herrasta
Tolstoi, Leo: Anna Karenina
Topelius, Zachris: Välskärin kertomukset
Tsehov, Anton: Lokki
Tsehov, Anton: Vanja-eno
Tsehov, Anton: Kolme sisarta
Tsehov, Anton: Kirsikkapuisto
Tuuri, Antti: Pohjanmaa
Twain, Mark: Huckleberry Finnin seikkailut
Utrio, Kaari: Perhekirja. Eurooppalaisen perheen historia
Viita, Lauri: Kootut runot
Vilkuna, Kustaa: Vuotuinen ajantieto
Voltaire: Candide
Waltari, Mika: Sinuhe egyptiläinen
Westö, Kjell: Leijat Helsingin yllä

16/100. Tekemistä riittää. Ja jostain syystä juuri tämä listaus herättää eniten ärhämää. Joka toinen kirja tuntuisi olevan sellainen, mikä ei todellakaan kiinnosta. Asennevamma on kuin yläasteella konsanaan. Katsotaan, jospa se vuosien aikana muuttuu.

Minä+7

Tällainen tulla tupsahti Luettua -blogista. Tattista vaan päivänpiristyksestä!

Pelin henkeen kuuluu paljastaa 7 asiaa itsestä.

1. Voisin syödä viikottain tomaatti-mozarella-basilika-leipiä. Ja itse asiassa syönkin. Ainekset joudun ostamaan salassa poikaystävältä, jonka mielestä tämä addiktio ei voi päättyä hyvin. Ja ei se varmaan päätykään. Luultavasti kyllästyn joku päivä niin pahasti etten voi ikinä enää syödä yllämainittuja ruoka-aineksia.

2. Kun näen jonkun roskaavan, tulen vihaiseksi.

3. Haluaisin kirjoittaa päivittäin muutamat lauseet tekemisistäni Paulo Coelhon Viisaus-kalenteriin, mutta en vain jaksa. Onneksi kirjoitan sentään muutaman kerran viikossa. 

4. Haaveilen muiden ihmisten komeroiden siivoamisesta. Omat komerot on niin monta kertaa tarkastettu, ettei mitään poisheitettävää tai kierrätettävää enää löydy.

5. En ikinä jaksa katsoa uutisia ja se hävettää aina kovasti, kun satun muistamaan koko asian. Uutisboikotti johtaa nopeasti siihen, etten ikinä tiedä mitä missäkin tapahtuu. Kuulen aina viimeiseksi kaikesta:)

6. Tykkään katsella muotiin liittyviä kuvakirjoja. Esimerkiksi Sex and the City -sarjaan liittyvät kirjat ovat kovasti rakastettuja. Muotimaailmaan liittyviä chic lit -kirjoja en kuitenkaan jaksa lukea.

7. Haluaisin pitää enemmän lautapeli-iltoja kavereiden kanssa. Valitettavan usein on käynyt niin, että monet olisivat kutsuneet itsensä meille, mutta meillä on ollut muita suunnitelmia. Ehkä tilanne ratkeaisi positiivisesti niin, että itse kutsuisin porukan kokoon - ehkä jo ensi viikonloppuna:) 

Lopuksi lausahdan muutamille blogeille että onpas teillä kivat blogit ja käyn niitä mielelläni lukemassa.

Kirjamielellä

Lumikin luetut

Järjellä ja tunteella

Oota, mä luen tän eka loppuun

Vapiseva nainen




Siri Hustvedt
2009 suom. 2011
240 s./Otava

Siri Hustvedt on pitämässä isälleen muistopuhetta, kun hän joutuu oudon vapinan valtaan. Kirjailija haluaa selvittää mikä hänessä on vikana ja näin alkaa matka neurotieteen, psykiatrian ja psykoanalyysin maailmaan. Hankkiessaan taustatietoja edelliseen romaaniinsa Hustvedt opiskeli lääkeaineoppia, osallistui aivotieteen luennoille ja luki tutkielmia erilaisista sairauksista. Kirjailijalla riittää omakohtaisiakin kokemuksia vapinakohtauksien lisäksi: lapsesta asti vaivannut migreeni ja muille ihmisille tapahtuvien asioiden vahvasti kokeminen omassa ruumiissaan johtavat siihen, että asioista on otettava selvää. 

Vapiseva nainen on mielenkiintoinen, mutta hieman raskas kirja. Aiheet eivät ole helpoimmasta päästä - olisi kai toivottavaa, että lukija olisi opiskellut hieman psykologiaa tai lääketiedettä. Näistä asioista kiinnostuneet saavatkin varmasti kirjasta enemmän irti kuin tavalliset pulliaiset. Jotain Hustvedtin kirjoitustaidoista kuitenkin kertoo se, että kirja onnistuu vaikeudestaan huolimatta olemaan mukaansa tempaava. Kirja sisältää otteita lääketieteen historiasta ja eri koulukuntien mielipiteitä eri sairauksista. Mielenkiintoisen lisän tarinaan tuo erilaiset potilaskertomukset. Paljon on maailmassa sairautta, sellaista minkä syvintä olemusta ei ole vielä saatu selvitettyä. Lukukokemuksen jälkeen jäi tunne, että tällaisia kirjoja voisi lukea lisääkin. Hustvedtin muihin kirjoihin on myös ehdottomasti tutustuttava.

En valitettavasti tehnyt kirjalle kunniaa lukutavallani. Tässä on kirja, joka ansaitsisi tulla luetuksi yhteen putkeen. Kirjassa ei ole kappalejakoa, joten mikä tahansa kohta on huono kohta jättää kirjanmerkki. Alku oli lupaava ja sain luettua 100 sivua yhtenä päivänä, mutta sitten alkoi muut hommat painaa päälle. Saman tien menetin otteen kirjasta ja keskittymisen herpaantuessa sairauskertomukset muuttuivat sillisalaatiksi. Kun huomaa ajattelevansa muita asioita, peli kirjan suhteen on menetetty. Toimikaa te muut lukijat fiksummin!

Kiva sattumakin kävi kirjaa lukiessa: Hustvedt kertoo pahan käden -syndroomasta, jossa oikea käsi toimii normaalisti, mutta vasen käsi vaikeuttaa elämää. Jos oikea käsi esimerkiksi ajattelee nostavansa halon laittaakseen sen uuniin niin vasen käsi paiskaakin sen seinään. Katsoimme poikaystävän kanssa Housen viidennen tuotantokauden viimeistä jaksoa ja siinä potilaana oli tuollainen pahan käden omaava henkilö. Ennen kuin House ehti kertoa tiimilleen mikä potilasta vaivaa, oli Sonja jo ehtinyt saada poikaystävän tilanteen tasalle kertomalla sairaudesta ja antamalla muutamia esimerkkejä. Kyllä kirjoja kannattaa lukea:)

P.S. Tämä lukukokemus johti myös Minihaasteen ensimmäisen osan suorittamiseen. Hustvedtiin tutustuminen on alkanut.