Lumen taju

Peter Hoeg
1992 suom. 1993
487 s./Tammi


Smilla Jaspersen on nainen, joka tuntee lumen salaisuudet vartuttuaan Grönlannin karuissa oloissa. Kun hänen 6-vuotias naapurinsa ja ystävänsä Esajas kuolee pudottuaan katolta, Smilla tietää että kuolema ei ollut luonnollinen. Mutta kuka haluaisi päästä eroon harmittomasta pikkupojasta, jonka elinpiirikin rajoittuu äitiin ja muutamiin tuttuihin? Smillan tutkimukset etenevät hitaasti mutta vakaasti, ja pian hän huomaa sotkeutuneensa paljon isompiin kuvioihin kuin aluksi luuli. Päästäkseen eteenpäin murhaajajahdissaan hänen on opittava luottamaan muihin ihmisiin - taito jota hän ei ole koskaan oppinut.

Oikeastaan muuta en tohdikaan kirjasta paljastaa. Takakansitekstitkin olivat kovin suppeat, joten tarina pysyi yllättävänä loppumetreille asti. Lukukokemus oli klassikkonäkökulmasta hyvä, mutta yleisesti ottaen keskiverto. En ole täysin vakuuttunut siitä, että Hoeg olisi vertaansa vailla. Pidin kuitenkin tarinasta, joissan kohdissa enemmän ja joissain vähemmän.

Kirjan lukeminen ajoittui sopivasti koviin talvipakkasiin. Smillalle lumi on kuin ystävä. Hän on varttuessaan oppinut lumen kymmenet eri nimet ja tietää miten lumen ympäröimänä eletään. Oli mielenkiintoista päästä kurkistamaan hänen lapsuusmuistoihinsa. Eskimoiden arjesta en ole aikaisemmin lukenut kovinkaan paljon, joten koin Grönlannin elämäntavan kuvailun suorastaan eksoottiseksi. Pidin myös kirjan tunnelmasta. Esajaksen kuoleman jälkeen pakahduttava suru väistyy nopeasti, mutta tietynlainen surumielisyys jää kytemään kaiken toiminnan ylle. Lukijanakin huomasin ahdistuvani puolikuuron ja yksinäisen pojan kuolemasta. Loppua kohden keskitytään toimintaan ja tunnelma häviää. Ehkä se on ymmärrettävää, kun pojan kuolema ei olekaan niin yksiselitteinen asia vaan osa isompaa kokonaisuutta?

Jotain tästä kaikesta jäi selvästi puuttumaan. Tanskalaistunut Smilla ei oikein herätä tunteita suuntaan eikä toiseen, muut tarinassa vilahtavat henkilöt tuntuvat hieman yhdentekeviltä. Välillä juonta vaivasi pieni paikallaan polkeminen, ilmeisesti jännitystä on yritetty kasvattaa juuri niissä kohdissa? Johtuiko se sitten minulle tuntemattomista paikoista ja maista, mutta lukemisen aikana ne eivät oikein onnistuneet heräämään eloon mielessäni. Kirjoitustyyli oli oikein miellyttävä ja helppolukuinen, mutta minua jäi häiritsemään muutaman kerran tarinan väliin isketyt filosofiset hienostelut. Tarina etenee normaalisti satojakin sivuja ja yhtäkkiä kaiken halkoo korkealentoinen miete, joka ei "mitenkään liity mihinkään". Miete on muutaman lauseen pituinen ja sitten palataan normaaliin kerrontaan. Väkisinkin tulee mielikuva, että kirjailijan on ollut pakko mahduttaa keskivertoa paremmat ajatelmansa mukaan tarinaan, koska muuten ne olisivat menneet hukkaan. Harmi, etten lukiessani tajunnut kirjoittaa outoja pätkiä muistiin. Olisi kiinnostavaa tietää, jos muutkin ovat ihmetelleet samoja kohtia.

Luin kirjan yksissä tuumin Kirjaurakka 2011 blogin Raisan kanssa. Linkistä pääsee kätevästi kurkkaamaan hänen mietelmiään kirjasta.

Lasiavain-palkinto kirjasta vuonna 1993: "Vuoden paras pohjoismainen rikosromaani."

P.S. Hoegiin tutustuminen tuskin jää tähän. Mikä muu kirja häneltä kannattaisi lukea?