Useita tekijöitä
2010
60 s./MinervaTakakansi kuvaa teosta kauniiksi kokoelmaksi tekstejä rakkaudesta ja kaipuusta, ystävyydestä ja onnesta. Runoilijat ovat kaikki suomalaisia ja edustavat vanhempaa polvea. Kirjan kansikuva miellytti silmääni ja sisältökin tuntui oikealta ajatellen runoviikkoa. Kirja on pienimuotoinen läpileikkaus suomalaisesta klassikkorunoudesta. Runoilijoiden omat kokoelmat olisivat saattaneet olla aloittelevalle runotytölle liian kova ponnistus, mutta pieninä paloina heidän tuotoksensa ovat parhaimmillaan oikein antoisia.
Kirjan nimi viittaa syysiltoihin ja suurin osa runoista kertoikin tuosta synkästä vuodenajasta. Kevät ei kuitenkaan ole vielä niin pitkällä etteikö kirjan tunnelmaan olisi helposti päässyt. Pimeää ja harmaata oli tänäänkin, kun sohvalla peiton alla luin teosta ääneen itselleni. Periaatteessa kirja lunasti odotukseni. Runokokoelma on hyvin rakennettu teeman ympärille ja kokonaisuus on ehyt. Kuvitus ei kuitenkaan ollut mieleeni. Runoja siivittämään on päätynyt liuta 1800-luvun maalauksia - ihan ymmärrettävä valinta ja toki kaunista katseltavaakin, mutta jotenkin tätimäistä. Kirjaa lukiessani minulla oli koko ajan olo, että luen kokoelmaa, joka on selvästi tarkoitettu vanhemmalle väelle. Ei sillä, että se lukukokemusta olisi pilannut, sanonpa vain.
Runot eivät tosiaan kuulu jokapäiväiseen elämääni, mutta kun ajattelen runoja noin yleisesti, niin odotan niissä olevan tietynlaista oivallusta. Sitä että runoilija on onnistunut kuvailemaan tietyn hetken tai tunteen tavalla, johon en itse ikinä kykenisi. Nytkin toivoin sitä tunnetta, että ottaisin jonkun runonpätkän omakseni heti ensiriveiltä lähtien ja vaalisin sitä lopun elämäni. No, näin ei ihan käynyt, vaikka muutama hätkähdyttävän hyvä runo tulikin vastaan. Olen kuitenkin kuullut esimerkiksi onnea kuvailtavan paljon osuvammin kuin Uuno Kailas tai J.H. Erkko tässä kokoelmassa.
Runokokoelma oli täynnä suuria sanoja ja hetkiä, tunnelma oli usein melko dramaattinen. Uskon, että arjen pienempien hetkien kuvailu koskettaisi minua enemmän. Monet runoista tuntuivat myös hieman vanhentuneilta. Jos lukupiiri viime viikolla totesi Anna Liisan olevan ajankohtainen vielä tänäkin päivänä, niin näistä runoista monesta tuntui aika ajaneen ohi jo aikoja sitten. Tai mistäs minä sen vielä tiedän. Jos nykyrunous tarjoaa samanlaisia ratkaisuja kuin nämä vanhemmat sisaruksena niin ehkä olenkin väärässä. Katsotaan mitä tuleva viikko opettaa.
Kuulostaa kovin negatiiviselta tämä arvioni, mutta oikeasti minulla oli oikein leppoisa iltapäivä Illan tummetessa -kirjan parissa. Pidin siitä, että monet runot rimmasivat - niiden rytmiin oli helpompi päästä ja niitä oli miellyttävä lukea ääneen. Luonto oli vahvasti läsnä runokokoelmassa ja se onnistui luomaan tietyllä tavalla ikiaikaisen tunnelman runoihin. Metsä on kuitenkin metsä vielä tänäkin päivänä, vaikka moni muu asia olisikin muuttunut.
Ilahduttavan moni runoista oli helposti lähestyttäviä ja punainen lanka tuntui olevan helppoa löytää. Harkitsen parhaillani Saima Harmajan runokokoelman lainaamista, eli pienimuotoista tykästymistäkin tapahtui. Jotkut runot puolestaan olivat aivan liian korkealentoisia minulle. Osaan kuvitella sen hieman väkinäisen tunteiden palon, joka ääneenlausujalla pitää äänessään olla kun tämä tulkitsee esimerkiksi Edith Södergranin runoja.
Syysilta
Sade hiljaa herkeämättä
yli mäntyjen lankeaa.
On ilta. Ja jälleen tummuu
tämä köyhä ja harmaa maa.
Ja huoneessa äänettömässä
minä en voi ymmärtää:
että kerran keskellä kesää
elin suurta ja säteilevää.
että jalkani polkenut kerran
maan lämpimän multaa on,
missä Tonava verkkaan vyöryy
läpi kukkivan tasangon,
ja suojassa akaasioiden
on neilikkapuutarha.
Voi miksi en tahtonut silloin
sinua suudella!
Saima Harmaja
