Stieg Larsson
2005 suom. 2006
541 s./WSOY
Sen suurempia esittelyjä Larssonin Millenium-trilogian ensimmäinen osa tuskin tarvitsee. Hassu juttu, mutta kirjojen suursuosiosta huolimatta olen onnistunut elämään jonkinlaisessa kuplassa, sillä kirjan juonikuviot olivat minulle luku-urakan alussa täydellinen yllätys. Niinpä en mielelläni paljasta turhan paljon kirjan tapahtumista ja sen henkilöistä nytkään, jotta muutkin pääsevät jännittämään tarinan parissa. Kirjan alussa toimittaja Mikael Blomkvist on joutumassa vankilaan kunnianloukkauksesta. Hän on kirjoittanut pieleen menneen paljastusjutun teollisuuspohatta Wenneströmistä. Samaan aikaan erään suuryrityksen entinen johtaja Henrik Vanger pyytää Blomkvistiä selvittämään minne hänen veljentyttärensä katosi sukusaarelta vuonna 1966. Mysteeriä selvittämään liittyy muutaman mutkan kautta vertaansa vailla oleva hakkeri Lisbet Salander.
Mistään muusta kirjasta ei ole tullut juteltua asiakkaiden kanssa yhtä paljon kuin tästä. Niinpä onkin vähän surkuhupaisaa, että vasta nyt päädyin tämän kirjan pariin. Jostain syystä en osaa lukea niitä kaikkein eniten puhuttavia kirjoja tuoreeltaan. Ajattelen helposti, että ehtiihän tuon myöhemminkin. Ja pikkuhiljaa kasaan kirjalle hirveät odotukset ja alan kärkkymään sitä täydellistä hetkeä kirjan korkkaamiselle. Odotan ja odotan ja kaikki päättyy lopulta siihen, että luen kirjan sitten kun se on muille jo vanha juttu.
Pidin kirjasta ja niin olin arvellutkin käyvän. En usko, että runsaasti suosiota niittänyt jännityskirja voisi muunlainen ollakaan. Juonenkulku on helposti lähestyttävä niille, jotka lukevat vain sen yhden kirjan vuodessa. Kirja on tarpeeksi pitkä, jotta henkilöihin ja heidän menneisyyteensä voidaan syventyä vähän tarkemmin. Kirjan aiheet ovat tarpeeksi hätkähdyttäviä, joten lukija ei ehdi kyllästymään. Luen jonkin verran jännityskirjoja, joten jotkut tarinan osaset tuntuivat kovin tutuilta ja ehkä loppuun kolutuiltakin. Pitää toki muistaa, että toimiviksi todetut jutut kierrätetään kirjasta toiseen. Kiitokset siis Larssonille siitä, että aihe kuitenkin tuntui tuoreelta ja mukaansa tempaavalta. Harriet Vangerin kohtalo kiinnosti minua eniten. Kun tämä klassinen suljetun huoneen mysteeri oli saatu päätökseen, en olisi jaksanut enää keskittyä talousrikosjuttuihin. Pieni mahalasku siis loppua kohden.
Pidin siitä miten mutkaton lukukokemus kirja oli. Tarina soljui eteenpäin mukavasti enkä ehtinyt pitkästymään. Talousrikoksista voisi halutessaan kirjoittaa todella pitkäveteisesti, mutta tällä kertaa kirjailija on osannut tiivistää hienosti vaikeat (tylsät) asiat. Henkilöhahmoista en pitänyt mitenkään erityisesti, mutta tarinan edetessä päähenkilöt tulivat pikkuhiljaa tutummiksi ja pian huomasin välittäväni heidän kohtalostaan. Ja onhan se kieltämättä hienoa, että kerrankin nainen on kirjoitettu kykeneväiseksi toimimaan mailan kanssa, kun henki on vaarassa.
Lasiavain-palkinto kirjasta vuonna 2006: "Vuoden paras pohjoismainen rikosromaani."
P.S. Onko monia jännityksen ystäviä, joihin Miehet jotka vihaavat naisia ei olisi iskenyt ollenkaan?
torstai 27. tammikuuta 2011
keskiviikko 26. tammikuuta 2011
Haasteita pukkaa
Joka toinen blogi on heittänyt kirjahaasteita kehiin ja kilpailuhenkisenä on suorastaan pakko ottaa osaa edes muutamiin. Fiksuna tyttönä olen kuitenkin tajunnut rajata osallistumiseni kolmeen kirjahaasteeseen, jotta ei menisi ihan överiksi. Ja tavoiteltavaa jää yllinkyllin loppuvuodelle.
Lue kirja ja katso elokuva -haasteessa pyritään lukemaan 10 sellaista kirjaa, joista on olemassa elokuvaversiokin. Ja sitten luonnollisesti pitäisi katsoa vielä se elokuva. Järjestys on vapaa, mutta itse tykkään aina tutustua ensin kirjaversioon. Aluksi ajattelin, että tämä on helppo nakki, mutta eihän se olekaan. Minulla on kyllä kymmeniä elokuvia katsomatta, joista olen jo lukenut kirjaversion. Tilannetta mutkistaa kuitenkin kummasti se, että molemmat versiot pitää kokea tänä vuonna. Nyt pää jyrkyttääkin tyhjänä: en edes tiedä mitä parivaljakkoja voisi ottaa harkintaan. Ehdotuksia? Tämä haaste siis tuskin tulee päätökseensä, mutta ainakin näihin voisin yrittää tutustua:
Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia
Larsson: Tyttö joka leikki tulella
Larsson: Pilvilinna joka romahti
Mankell: Wallander-sarjan joku kirja
Lander: Tummien perhosten koti
Gilpert: Eat Pray Love
Gilpert: Eat Pray Love
Toinen mielenkiintoinen haaste on 10 klassikkoa. Tarkoituksena on tutustua 10 klassikkoon ja aikaa on 11 kuukautta. Tämän pitäisi sujua mutkattomasti, sillä pyrin lukemaan klassikoita aina silloin tällöin. Vuoden 2011 lukulistassani onkin jo muutama klassikko. Alustavasti listalta löytyy siis seuraavat:
Golding: Kärpästen herra
Grass: Peltirumpu
Irving: Garpin maailma
Lindgren: Veljeni Leijonamieli
Orwall: 1984
Stevenson: Aarresaari
Swift: Gulliverin retket
Verne: Matkalla maailman keskipisteeseen
Kolmanneksi suoritettavien listalle päätyi Minihaaste. Haasteita tulee olemaan kuusi vuoden aikana ja jäljellä olevia haasteita ei ole vielä määritelty. Ensimmäinen haaste pitää sisällään tutustumisen kirjailijaan, jonka teoksiin on halunnut tutustua jo pidemmän aikaan, mutta ei ole saanut aikaiseksi. Tämä antoi hyvän syyn tarttua Siri Hustvedt'in uusimpaan.
keskiviikko 19. tammikuuta 2011
Kultainen muistikirja
Doris Lessing
1962 suom. 1968
586 s./WSOY
Tarinassa tutustutaan Annaan, joka on vuosia sitten kirjoittanut menestyneen teoksen Sotarintamat. Suosio on johtanut siihen, ettei Anna uskalla kirjoittaa seuraavaa kirjaa. Niinpä hän rustailee muistikirjoihinsa sitä sun tätä. Musta muistikirja käsittelee kirjailijaa itseään, punainen tarkastelee politiikkaa, keltaiseen päätyvät tarinat Annan omista kokemuksista ja sininen toimii päiväkirjana. Kultainen muistikirja on nostettu tärkeäksi kirjaksi varsinkin sen naisnäkökulman takia. Tämä teema näkyikin kirjassa selvästi heti ensi sivuilta lähtien. Kirjan laaja tarina sisältää monenmoisia naiskohtaloita miesten hallitsemassa maailmassa.
Myönnettävä se on: lukukokemus oli raskas ja suurilta osin puuduttava. Kirjan aihe itsessään ei ole rankka, mutta helpoksi ei ole tämän kirjan lukemista tehty. Kun 587 sivua jaetaan vain 10 kappaleeseen, niin pientä epätoivoa on havaittavissa ainakin tällä suunnalla. Arkipäiväiset väittelyt henkilöhahmojen kesken saattavat paisua 30-40 sivuisiksi ja itse aihe hukkuu jo alkumetreillä. Alussa yritin keskittyä oikein kovasti meneillään olevaan sivuun, jotta varmasti ymmärtäisin kaiken. Sivu loppui ja huomasin, että en ollut pysynyt mukana keskustelijoiden ajatuksenjuoksussa. Älymystön väittelyissä paneudutaan mm. feminismiin, kommunismiin, kylmään sotaan ja Arfikan rotuerotteluun. Isoja asioita joista kannattaisi tietää hieman enemmän, jotta pystyisi heittäytymään mukaan kiivaaksi yltyviin keskusteluihin.
Nyt seuraakin "oiva" esimerkki väittelyiden normaalista kulusta. Itsekeksitty esimerkki saattaa olla hieman yksinkertaistettu, mutta ainakin asia tulee selväksi:) Eli henkilö A ja B keskustelevat. A kysyy B:ltä, että juoko tämä nykyisin maitoa. B vastaa juovansa, vaikka tiedostaakin sen, että maito on kalliimpaa nykyisin. A närkästyy ja kertoo, ettei olisi ikinä uskonut kuulevansa B:n sanovan näin. Sitten puhutaan taas kommunismista ja feminismistä. Jäin jatkuvasti miettimään, miksi B ei olisi saanut sanoa mitä sanoi, mitä A olisi halunnut B:n sanovan mielummin ja miksi ihmeessä asia on sellainen, mistä A närkästyy syvästi. Ja kun lukijana ei ymmärrä miksi kukakin sanoo mitä sanoo, niin samaistuminen jää kyllä puolitiehen.
Enkä voinut sille tunteelle mitään, että monet keskustelut tuntuivat olevan "paljon melua tyhjästä". Jos älymystöön kuuluminen tarkoittaa jokaisesta asiasta väittelyn aloittamista, niin täytyy varmaankin olla iloinen ettei kuulu siihen sakkiin;) Kirjaa olisi minun puolestani saanut lyhentää rankallakin kädellä ilman että sen syvin ajatus olisi kärsinyt. Olisi varmasti korrektia pitää tätä kiinnostavana ja tärkeänä kirjana, mutta minuun sen teemat eivät iske ainakaan tämän kirjan muodossa. Ehkä paneelikeskustelun seuraaminen naisasiasta saattaisi olla minun juttuni, ken tietää.
Mutta heittäydytään positiiviseksi. Kielellisesti kirja on moderni, joten tarinaa ei ollut raskas lukea siinä mielessä. Henkilöhahmot olivat mielenkiintoisia ja lukijana halusin selvittää mitä kenellekin lopulta käy. Annan nuoruusmuistoissa oli sitä ihanaa nostalgiaa, mikä vetoaa minuun aina. Jotain hienoa on koettu jollain epämääräisellä porukalla ja ne ajat eivät enää palaa ja kukaan ei tiedä missä ryhmän jäsenet ovat tänäpäivänä. Pidin siitä, miten lukijalle paljastuu pikkuhiljaa Annan tarina kokonaisuudessaan eri muistikirjojen avulla. Anna on Anna mustassa muistikirjassa, mutta Anna onkin Ella keltaisessa muistikirjassa jne. Näitä tarinoita yhdistelemällä Annan elämäntarina alkoi selviämään.
Nobel-palkinto kirjailijalle vuonna 2007: "Kultainen muistikirja on feministisen liikkeen pioneerityö ja kuuluu kouralliseen kirjoja, jotka vaikuttivat vuosisadan näkemyksiin miehen ja naisen yhteiselämästä."
1962 suom. 1968
586 s./WSOY
Tarinassa tutustutaan Annaan, joka on vuosia sitten kirjoittanut menestyneen teoksen Sotarintamat. Suosio on johtanut siihen, ettei Anna uskalla kirjoittaa seuraavaa kirjaa. Niinpä hän rustailee muistikirjoihinsa sitä sun tätä. Musta muistikirja käsittelee kirjailijaa itseään, punainen tarkastelee politiikkaa, keltaiseen päätyvät tarinat Annan omista kokemuksista ja sininen toimii päiväkirjana. Kultainen muistikirja on nostettu tärkeäksi kirjaksi varsinkin sen naisnäkökulman takia. Tämä teema näkyikin kirjassa selvästi heti ensi sivuilta lähtien. Kirjan laaja tarina sisältää monenmoisia naiskohtaloita miesten hallitsemassa maailmassa.
Myönnettävä se on: lukukokemus oli raskas ja suurilta osin puuduttava. Kirjan aihe itsessään ei ole rankka, mutta helpoksi ei ole tämän kirjan lukemista tehty. Kun 587 sivua jaetaan vain 10 kappaleeseen, niin pientä epätoivoa on havaittavissa ainakin tällä suunnalla. Arkipäiväiset väittelyt henkilöhahmojen kesken saattavat paisua 30-40 sivuisiksi ja itse aihe hukkuu jo alkumetreillä. Alussa yritin keskittyä oikein kovasti meneillään olevaan sivuun, jotta varmasti ymmärtäisin kaiken. Sivu loppui ja huomasin, että en ollut pysynyt mukana keskustelijoiden ajatuksenjuoksussa. Älymystön väittelyissä paneudutaan mm. feminismiin, kommunismiin, kylmään sotaan ja Arfikan rotuerotteluun. Isoja asioita joista kannattaisi tietää hieman enemmän, jotta pystyisi heittäytymään mukaan kiivaaksi yltyviin keskusteluihin.
Nyt seuraakin "oiva" esimerkki väittelyiden normaalista kulusta. Itsekeksitty esimerkki saattaa olla hieman yksinkertaistettu, mutta ainakin asia tulee selväksi:) Eli henkilö A ja B keskustelevat. A kysyy B:ltä, että juoko tämä nykyisin maitoa. B vastaa juovansa, vaikka tiedostaakin sen, että maito on kalliimpaa nykyisin. A närkästyy ja kertoo, ettei olisi ikinä uskonut kuulevansa B:n sanovan näin. Sitten puhutaan taas kommunismista ja feminismistä. Jäin jatkuvasti miettimään, miksi B ei olisi saanut sanoa mitä sanoi, mitä A olisi halunnut B:n sanovan mielummin ja miksi ihmeessä asia on sellainen, mistä A närkästyy syvästi. Ja kun lukijana ei ymmärrä miksi kukakin sanoo mitä sanoo, niin samaistuminen jää kyllä puolitiehen.
Enkä voinut sille tunteelle mitään, että monet keskustelut tuntuivat olevan "paljon melua tyhjästä". Jos älymystöön kuuluminen tarkoittaa jokaisesta asiasta väittelyn aloittamista, niin täytyy varmaankin olla iloinen ettei kuulu siihen sakkiin;) Kirjaa olisi minun puolestani saanut lyhentää rankallakin kädellä ilman että sen syvin ajatus olisi kärsinyt. Olisi varmasti korrektia pitää tätä kiinnostavana ja tärkeänä kirjana, mutta minuun sen teemat eivät iske ainakaan tämän kirjan muodossa. Ehkä paneelikeskustelun seuraaminen naisasiasta saattaisi olla minun juttuni, ken tietää.
Mutta heittäydytään positiiviseksi. Kielellisesti kirja on moderni, joten tarinaa ei ollut raskas lukea siinä mielessä. Henkilöhahmot olivat mielenkiintoisia ja lukijana halusin selvittää mitä kenellekin lopulta käy. Annan nuoruusmuistoissa oli sitä ihanaa nostalgiaa, mikä vetoaa minuun aina. Jotain hienoa on koettu jollain epämääräisellä porukalla ja ne ajat eivät enää palaa ja kukaan ei tiedä missä ryhmän jäsenet ovat tänäpäivänä. Pidin siitä, miten lukijalle paljastuu pikkuhiljaa Annan tarina kokonaisuudessaan eri muistikirjojen avulla. Anna on Anna mustassa muistikirjassa, mutta Anna onkin Ella keltaisessa muistikirjassa jne. Näitä tarinoita yhdistelemällä Annan elämäntarina alkoi selviämään.
Nobel-palkinto kirjailijalle vuonna 2007: "Kultainen muistikirja on feministisen liikkeen pioneerityö ja kuuluu kouralliseen kirjoja, jotka vaikuttivat vuosisadan näkemyksiin miehen ja naisen yhteiselämästä."
keskiviikko 5. tammikuuta 2011
Kosto - rakkaustarina
Joyce Carol Oates
2003 suom. 2010
157 s./Otava
Hieno pieni kirja. Yksikään lause ei tuntunut turhalta, yhtäkään lausetta en olisi kaivannut lisää. Kaikki lähivuosina lukemani pienoisromaanit ovat olleet onnistuneen intensiivisiä. Niin myös tämäkin. (Monilla kirjailijoilla olisi kyllä paljon opittavaa näistä lyhyemmistä kirjoista: aina ei tarvitse venyttää sitä tarinaa turhan pitkäksi. Niin.) Mutta lukukokemus oli siis hyvä, vaikka on ehkä vähän härskiä sanoa niin, kun tarina kuitenkin muodostuu joukkoraiskauksen uhrin selviytymisen ympärille. Eihän se mukavaa luettavaa ole, minua etoi suurimman osan ajasta. Ja vahva kostontunne jatkoi kasvamistaan, mitä pidemmälle tarinassa pääsin. Hammasta purren etenin sivu toisensa jälkeen, pelkäsin tosissani ettei uhri saa "hyvitystä" kokemastaan.
Kirjassa kolmekymppinen naapuruston miesten mieleen oleva Teena oikaisee pimeän puiston halki 12-vuotias tytär seuranaan. Seuraan lyöttäytyy miesporukka, joka joukkoraiskaa ja hakkaa Teenan henkihieveriin. Seuraa oikeuskäsittely, jossa uhri ei välttämättä olekaan uhri (No sehän oli pukeutunut sellaisiin huorankuteisiin, se oikein kerjäsi sitä!) ja epäillyt ovatkin vain olleet väärään aikaan väärässä paikassa (Siis se oli kyllä ihan halukas seksiin meijän kanssa, se oli vielä ihan hyvässä kunnossa kun me lähdettiin sieltä vajasta. Ehkä ne oli sitten jotain muita tyyppejä, jotka tuli sinne vajaan meijän jälkeen ja hakkas sen?)
Pistää siis hieman hiljaiseksi itse aihe ja oikeussalitapahtumat. Toivoisin, ettei asiat oikeassa elämässä etenisi tuota rataa: kunhan hankit maan parhaan puolustusasianajajan, pääset mistä tahansa pinteestä. Mutta ilmeisesti tätä silti tapahtuu Jenkeissä useinkin, oli syyte mikä tahansa. Tuskin tätä kirjaa muuten olisi kirjoitettu?
P.S. Monissa muissa kirjablogeissa kirjaa on käsitelty äskettäin, joten jätin oman arvioin lyhykäiseksi. Tuntui, että olisi tullut vain turhaa toistoa. Täytyy pistääkin korvantaakse muistutus siitä, ettei kannata lukea muiden arvioita kirjasta, jonka aikoo itse lukea lähiviikkoina. Muiden arviot jäävät kummittelemaan omaan päähän ja oma mielipide tuntuu hukkuvan.
perjantai 31. joulukuuta 2010
Nälkäpeli - Matkijanärhi
Suzanne Collins
2010 suom. 2010
362 s./WSOY
Nälkäpeli-trilogia on nyt sitten ohi minun osaltani. Kaksi ensimmäistä osaa luin aikaisemmin tänä vuonna ja tämän viimeisen nyt joulun alla. Kolmannesta osasta on luonnollisesti vaikea kertoa ellei ensin kerro mistä tarina alkaa. Ja kun taustat on kerrottu, tajuaa ettei oikein voi kertoa kolmannesta mitään, ettei paljasta liikaa juonesta. Hmmm. Joka tapauksessa Nälkäpelin ensimmäisessä osassa tutustutaan 15-vuotiaaseen Katniss-tyttöön, joka elää Vyöhykkeellä 12. Tämän päivän Amerikka on tuhoutunut ihmisten toimien myötä. Maa on jaettu 12 vyöhykkeeseen, joita hallinnoi rikkaiden joukko Capitolin kaupungista käsin. Vyöhykkeiden ihmisiä alistetaan mm. Nälkäpelin avulla: jokaisen vyöhykkeen pitää vuosittain lähettää peliin yksi tyttö ja yksi poika. 24 kisaajaa kohtaavat areenalla, jossa vain yksi voi selvitä hengissä voittajaksi. Nälkäpeli on tositv-sarja, jota jokaisen ihmisen pitää seurata omalta kotisohvalta.
Ensimmäisessä kirjassa Katniss joutuu osallistumaan Nälkäpeliin ja onnistuu pelin edetessä tiedostamattaan kylvämään kapinansiemenen alistetuille vyöhykkeille. Kun idea kapinasta on syntynyt, sitä ei sammuta mikään. Katnissista tulee Capitolin vihollinen, josta ei kuitenkaan voida niin vain hankkiutua eroon. Kapina kukoistaa toisessa kirjassa ja kolmannessa saadaan tietää mihin se johtaa, mikä sen hinta on ja miten kaikki päättyy.
Trilogia oli mielettömän hyvä lukukokemus! En yleensä lue paljon fantasiaa, mutta olen todella tyytyväinen, että tajusin tarttua tähän sarjaan. Collins on mielestäni onnistunut luomaan oikein mielenkiintoisen vaihtoehtotulevaisuuden, joka on synkkä, ahdistava ja peräti lohduton. Henkilöhahmot ovat moniulotteisia, ikinä ei tiedä miten kukakin reagoi uusissa tilanteissa, vaikka moni hahmo tuleekin erittäin tutuksi tarinan edetessä. Niin kuin monissa muissakin sarjoissa, eniten minussa aiheutti innostusta ensimmäinen osa. Kirjailijan luoma maailma esitellään, seuraa monia kutkuttavan mielenkiintoisia yksityiskohtia uusista tavoista, keksinnöistä ja selviytymiskeinoista. Aihe on ehkä raskas, niin kuin aina hyvässä fantasiassa. Kuolema vierailee usein henkilöiden luona, itse Nälkäpeli on raaka, lopputaistelussa viimeistään menetetään moni hyvä ystävä. Melankolia on ihanaa, mutta en tiedä miten moni vanhempi haluaisi 13-15-vuotiaiden lastensa lukevan tätä sarjaa. Ehkä tämä on suunnattu nuorille aikuisille, vaikka luokittelu asettaakin sen nuortenkirjoihin? Katniss on kovin nuori Nälkäpeliin joutuessaan, mutta toisaalta jo elämä vyöhykkeillä on ollut niin rankkaa ja täynnä vastoinkäymisiä, että Katniss vaikutaa ikäistään paljon vanhemmalta ja kypsemmältä. Ehkä siksi tietynlainen samaistuminen henkilöhahmoon oli helpompaa, kun itse en kuitenkaan ole enää 15-vuotias.
Muuta en oikein uskalla sanoa. Suosittelen kirjasarjaa fantasian ystäville, ja niille jotka ovat tykänneet Battle Royal -kirjasta tai -elokuvista.
2010 suom. 2010
362 s./WSOY
Nälkäpeli-trilogia on nyt sitten ohi minun osaltani. Kaksi ensimmäistä osaa luin aikaisemmin tänä vuonna ja tämän viimeisen nyt joulun alla. Kolmannesta osasta on luonnollisesti vaikea kertoa ellei ensin kerro mistä tarina alkaa. Ja kun taustat on kerrottu, tajuaa ettei oikein voi kertoa kolmannesta mitään, ettei paljasta liikaa juonesta. Hmmm. Joka tapauksessa Nälkäpelin ensimmäisessä osassa tutustutaan 15-vuotiaaseen Katniss-tyttöön, joka elää Vyöhykkeellä 12. Tämän päivän Amerikka on tuhoutunut ihmisten toimien myötä. Maa on jaettu 12 vyöhykkeeseen, joita hallinnoi rikkaiden joukko Capitolin kaupungista käsin. Vyöhykkeiden ihmisiä alistetaan mm. Nälkäpelin avulla: jokaisen vyöhykkeen pitää vuosittain lähettää peliin yksi tyttö ja yksi poika. 24 kisaajaa kohtaavat areenalla, jossa vain yksi voi selvitä hengissä voittajaksi. Nälkäpeli on tositv-sarja, jota jokaisen ihmisen pitää seurata omalta kotisohvalta.
Ensimmäisessä kirjassa Katniss joutuu osallistumaan Nälkäpeliin ja onnistuu pelin edetessä tiedostamattaan kylvämään kapinansiemenen alistetuille vyöhykkeille. Kun idea kapinasta on syntynyt, sitä ei sammuta mikään. Katnissista tulee Capitolin vihollinen, josta ei kuitenkaan voida niin vain hankkiutua eroon. Kapina kukoistaa toisessa kirjassa ja kolmannessa saadaan tietää mihin se johtaa, mikä sen hinta on ja miten kaikki päättyy.
Trilogia oli mielettömän hyvä lukukokemus! En yleensä lue paljon fantasiaa, mutta olen todella tyytyväinen, että tajusin tarttua tähän sarjaan. Collins on mielestäni onnistunut luomaan oikein mielenkiintoisen vaihtoehtotulevaisuuden, joka on synkkä, ahdistava ja peräti lohduton. Henkilöhahmot ovat moniulotteisia, ikinä ei tiedä miten kukakin reagoi uusissa tilanteissa, vaikka moni hahmo tuleekin erittäin tutuksi tarinan edetessä. Niin kuin monissa muissakin sarjoissa, eniten minussa aiheutti innostusta ensimmäinen osa. Kirjailijan luoma maailma esitellään, seuraa monia kutkuttavan mielenkiintoisia yksityiskohtia uusista tavoista, keksinnöistä ja selviytymiskeinoista. Aihe on ehkä raskas, niin kuin aina hyvässä fantasiassa. Kuolema vierailee usein henkilöiden luona, itse Nälkäpeli on raaka, lopputaistelussa viimeistään menetetään moni hyvä ystävä. Melankolia on ihanaa, mutta en tiedä miten moni vanhempi haluaisi 13-15-vuotiaiden lastensa lukevan tätä sarjaa. Ehkä tämä on suunnattu nuorille aikuisille, vaikka luokittelu asettaakin sen nuortenkirjoihin? Katniss on kovin nuori Nälkäpeliin joutuessaan, mutta toisaalta jo elämä vyöhykkeillä on ollut niin rankkaa ja täynnä vastoinkäymisiä, että Katniss vaikutaa ikäistään paljon vanhemmalta ja kypsemmältä. Ehkä siksi tietynlainen samaistuminen henkilöhahmoon oli helpompaa, kun itse en kuitenkaan ole enää 15-vuotias.
Muuta en oikein uskalla sanoa. Suosittelen kirjasarjaa fantasian ystäville, ja niille jotka ovat tykänneet Battle Royal -kirjasta tai -elokuvista.
tiistai 28. joulukuuta 2010
Vuoden 2010 hitit ja muutama huti
Ollaan positiivisella mielellä aluksi. Top-10-listalle pääsee vuoden 10 mieluisinta lukukokemusta. Kirjat eivät ole numerojärjestyksessä.
1. Camilla Läckberg: Saarnaaja. Ensikosketukseni Läckbergin kirjoihin. Juhannus oli paljon vauhdikkaampi, kun tämä kirja kulki kainalossa. Tarinassa tuntui kaikki olevan kohdallaan: kivat poliisit, karmiva uskonnollinen lahko, mielenkiintoiset epäillyt ja tyydyttävä loppuratkaisu.
2. Child & Preston: Kuoleman asetelma. Tykästyin kovasti parivaljakon esikoiseen ja tämä jatkoi samoilla linjoilla. Pendergast-sarjan kirjoissa yhdistellään sopivasti historiaa, yllättävää raakuutta ja mielenkiintoisia juonenkäänteitä. Saattaa olla paras jännityssarja, johon olen tutustunut.
3. L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet. Mikäpä tunnelmallisempaa kuin sytyttää muutama kynttilä, hautautua peittojen alle ja nauttia vanhanajan tunnelmasta. Anna on kuin vanha ystävä, jonka kanssa viihtyy pimenevässä illassa. Runotyttö-sarjaa tämä ei kyllä päihitä, mutta annettakoon se anteeksi.
4. Riikka Pulkkinen: Totta. Pidin varsinkin siitä, että kirja sisälsi paljon "yleismaailmallisia" ajatuksia, joita olisi tehnyt mieli kirjoittaa ihan muistiin. Tätä tapahtuu minulle todella harvoin! En ole ennen tajunnut miten ihmiset löytävät kirjoista kaikenmoisia ylöskirjoittamisen arvoisia ajatelmia, mutta tämän jälkeen ymmärsin. Kirjan uudelleen lukeminen heti peräänkin kävi mielessä... Ja se on harvinaista se!
5. Anna Gavalda: Karkumatka. Ihon alle menevä pieni tarina sisaruksista, joita elämä on heitellyt eri suuntiin. He päättävät ottaa pienen irtioton arkipäivän harmaudesta ja suuntaavat minikarkumatkalle. Lukijana koin olevani mukana tuolla matkalla. Tarina on lyhyt, mutta tuntui ettei mitään jäänyt sanomatta.
6. Elina Hiltunen: Afrikasta - muistiinpanoja vuosilta 2007-2009. Ystävä oli lähdössä Afrikkaan puoleksi vuodeksi reppureissaamaan ja oli kiva tarttua aiheeseen liittyvään kirjaan. Koin kirjan yleissivistäväksi, mutta silti viihdyttäväksi. Hiltusen kanssa oli helppo nojatuolimatkailla. Nyt ystävä tuli takaisin ja reissuvalokuvia oli mielenkiintoista katsoa, kun itsekin oli hieman perillä siitä elämänmenosta siellä.
7. Colin Beavan: Ekovuosi Manhattanilla. Ehkä suurimman vaikutuksen minuun tehnyt kirja tänä vuonna. Konsepti on yksinkertainen: keskivertoperhe Manhattanilla päättää ryhtyä pienentämään hiilijalanjälkeään ja monenlaisia ympäristöllisiä asioita sattuu:) Kyllä inspiroi niin että hytisin riemusta. Ja oli suorastaan pökerryttävää saada tietää kaikkia amerikkalaisuuteen liittyviä kulutushysteriajuttuja.
8. Suzanne Collins: Nälkäpeli. Amerikka sellaisena kuin me se tunnetaan on tuhoutunut. Manner on jaettu 12 vyöhykkeeseen, joita hallinnoi rikkaiden asuttama Capitol-kaupunki. Jokaisen vyöhykkeen on vuosittain lähetettävä Nälkäpeliin tyttö ja poika, jotka 24 kisaajan kanssa taistelevat hengestään areenalla. Vain yksi voi selvitä hengissä ja voittaa. Nälkäpelillä Capitol pitää vyöhykkeitä hallinnassa ja samalla viihdyttää oman kaupungin asukkaita. Yksi vuoden harvoista kirjoista, joka vei mukanaan ensimmäisistä lauseista lähtien. Tätä sarjaa lukiessa mietin toistuvasti, että juuri tällaisen fiiliksen saamiseksi ylipäätään luen kirjoja.
9. John Irving: Kunnes löydän sinut. Ei suosikkini Irvingin kirjoista, mutta kyllä miehen tarinoissa aina mukana tykkää roikkua. Ihmisten kohtalot onnistuvat aina koskettamaan.
10. Markus Bennemann: Pistoolirapu ja muita eläinmurhaajia. Virkistävää lukea jotain näin selkeästi erilaista. Lyhyet tarinat tappavista eläimistä ovat hurjan mielenkiintoisia ja hauskasti kirjoitettuja. Oli kiva paikkailla yleissivistysaukkoja eläintenkin suhteen.
Nyt kun Top-10 on muodostettu, todella tajuan kuinka huono kirjavuosi oli. Yhtäkään mainitsemisen arvoista kirjaa en enää olisi listalle keksinyt. Moni kirja toki oli viihdyttävä ja hyväkin, mutta kyllä Top-10 on sen verran kunnianarvoisa paikka, ettei sinne ihan keskivertokirjoja viitsisi lykätä. Ei niitä täydellisiä hutejakaan varsinaisesti monia ollut. Mutta muutama mainitsemisen arvoinen kuitenkin:)
Huti1: Pelon kasvot. Dean Koontzin kirjat eivät iske. Ne ovat ihan liian valmiiksi pureskeltuja ja henkilöhahmot ovat niin hölmöjä, että itkettäisi jos ei naurattaisi niin paljon. Olen nyt antanut Koontzille kaksi tilaisuutta. Not my cup of tea.
Huti2: Señor Peregrino. Cecilia Samartinin kirja aiheutti minussa chic-lit-loppufiiliksen. Liikaa nyyhkydraamaa, joka ei tähän lukijaan vedonnut. Kasvutarinaa kyllä pukkasi vauhdilla, mutta silti kaikki tuntui jotenkin hirveän pinnalliselta. Saman ongelman kanssa painin itse asiassa myös Joyce Carol Oatesin kirjaa Haudankaivajan tytär lukiessani.
Huti3: Kellokosken Prinsessa. Raitasuon ja Siltalan teos jätti kylmäksi. Tuntuu, että samaa litanjaa toistettiin sivutolkulla, jotta kirjasta oli saatu pidempi. Kymmeniä ihmisiä on haastateltu Prinsessaan liittyen ja jokaisella on sama korsi kannettuna kekoon tyyliin: "No hän oli semmonen persoona. Välillä saattoi olla vähän jukuripäinen ja välillä taas tarjosi kakkua omassa huoneessaan. Ja kruunuhan sillä oli aina päässä. Juu. Oli se semmonen persoona." Haastateltava vaan vaihtuu ja sama tarina kerrotaan uudelleen hieman eri sanoin. Mun isäkin on kertonut mielenkiintoisempia juttuja kohtaamisestaan Prinsessan kanssa:D Kirjottajilla olisi kyllä pitänyt olla joku kaunokirjailija mukana kehittämässä "draamankaarta". Monet on kiitellyt mielisairaalan historiaa käsitteleviä pätkiä, jotka minuakin kiinnostivat kovasti, mutta kun nekin oli jotenkin niin tylsiä.
Onko muilla mainitsemisen arvoisia hittejä tai huteja? Kohtasivatko listan kirjat yksimielisyyttä tai vastustusta?
Lopuksi vielä kaikki vuoden kirjat
Lauri Luomanen: Aasiakas ei ole koskaan oikeassa
Arto Paasilinna: Hurmaava joukkoitsemurha
Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär
Cormac McCarthy: Tie
P.D. James: Yksityispotilas
John Irving: Kunnes löydän sinut
J.M. Coetzee: Michael K:n elämä
Lars Kepler: Hypnotisoija
Jennifer Lee Carrell: Shakespearen salaisuus
Minette Walters: Kuvanveistäjä
Elina Hirvonen: Afrikasta - muistiinpanoja vuosilta 2007-2009
Juha Vakkuri: Afrikan poikki
Cecilia Samartin: Señor Peregrino
Colin Beavan: Ekovuosi Manhattanilla
Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina
Mirja Tervo: Huimaavat korot
Kate Jacobs: Pieni lankakauppa
Michael Cunningham: Koti maailman laidalla
Joanne Harris: Sinisilmä
Suzanne Collins: Nälkäpeli
Suzanne Collins: Nälkäpeli 2 - Vihanliekit
Suzanne Collins: Nälkäpeli 3 - Matkijanärhi
Catherine George: Liian mukava mieheksi
Juba: Viivi ja Wagner - Ranskalainen liukumäki
Dean Koontz: Pelon kasvot
Camilla Läckberg: Saarnaaja
Camilla Läckberg: Jääprinsessa
Camilla Läckberg: Pahanilmanlintu
Camilla Läckberg: Perillinen
Michael Crichton: Jurassic Park - Kadonnut maailma
William Shakespeare: Juhannusyön uni
Minna Kiistala: Minä en sitten muutu
L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet
L.M. Montgomery: Anna ystävämme
L.M. Montgomery: Annan unelmavuodet
Sofi Oksanen: Puhdistus
Preston, Child: Pendergast - Kuoleman asetelma
Tove Jansson: Muumipappa ja meri
Raitasuo, Siltala: Kellokosken prinsessa
Pekka Tuomikoski: Suomen historia kolmessa vartissa
Anna Gavalda: Karkumatka
Markus Bennemann: Pistoolirapu ja muita eläinmurhaajia
Anderes C. Krogh: Jaguaarin voima
Grahame, Moore: Kaislikossa suhisee
Marklund, Patterson: Postikorttimurhat
Mary Shelley: Frankenstain
Riikka Pulkkinen: Totta
J.K. Rowling: Siuntio Silosäkeen Tarinat
Cecilia Ahern: P.S. Rakastan sinua
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
Jose Saramago: Jeesuksen Kristuksen Evankeliumi
Mikko Rimminen: Nenäpäivä
Joel Haahtela: Katoamispiste
Alexandra Salmela: 27
Robert Arthur: 3 etsivää ja kauhujen linna
1. Camilla Läckberg: Saarnaaja. Ensikosketukseni Läckbergin kirjoihin. Juhannus oli paljon vauhdikkaampi, kun tämä kirja kulki kainalossa. Tarinassa tuntui kaikki olevan kohdallaan: kivat poliisit, karmiva uskonnollinen lahko, mielenkiintoiset epäillyt ja tyydyttävä loppuratkaisu.
2. Child & Preston: Kuoleman asetelma. Tykästyin kovasti parivaljakon esikoiseen ja tämä jatkoi samoilla linjoilla. Pendergast-sarjan kirjoissa yhdistellään sopivasti historiaa, yllättävää raakuutta ja mielenkiintoisia juonenkäänteitä. Saattaa olla paras jännityssarja, johon olen tutustunut.
3. L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet. Mikäpä tunnelmallisempaa kuin sytyttää muutama kynttilä, hautautua peittojen alle ja nauttia vanhanajan tunnelmasta. Anna on kuin vanha ystävä, jonka kanssa viihtyy pimenevässä illassa. Runotyttö-sarjaa tämä ei kyllä päihitä, mutta annettakoon se anteeksi.
4. Riikka Pulkkinen: Totta. Pidin varsinkin siitä, että kirja sisälsi paljon "yleismaailmallisia" ajatuksia, joita olisi tehnyt mieli kirjoittaa ihan muistiin. Tätä tapahtuu minulle todella harvoin! En ole ennen tajunnut miten ihmiset löytävät kirjoista kaikenmoisia ylöskirjoittamisen arvoisia ajatelmia, mutta tämän jälkeen ymmärsin. Kirjan uudelleen lukeminen heti peräänkin kävi mielessä... Ja se on harvinaista se!
5. Anna Gavalda: Karkumatka. Ihon alle menevä pieni tarina sisaruksista, joita elämä on heitellyt eri suuntiin. He päättävät ottaa pienen irtioton arkipäivän harmaudesta ja suuntaavat minikarkumatkalle. Lukijana koin olevani mukana tuolla matkalla. Tarina on lyhyt, mutta tuntui ettei mitään jäänyt sanomatta.
6. Elina Hiltunen: Afrikasta - muistiinpanoja vuosilta 2007-2009. Ystävä oli lähdössä Afrikkaan puoleksi vuodeksi reppureissaamaan ja oli kiva tarttua aiheeseen liittyvään kirjaan. Koin kirjan yleissivistäväksi, mutta silti viihdyttäväksi. Hiltusen kanssa oli helppo nojatuolimatkailla. Nyt ystävä tuli takaisin ja reissuvalokuvia oli mielenkiintoista katsoa, kun itsekin oli hieman perillä siitä elämänmenosta siellä.
7. Colin Beavan: Ekovuosi Manhattanilla. Ehkä suurimman vaikutuksen minuun tehnyt kirja tänä vuonna. Konsepti on yksinkertainen: keskivertoperhe Manhattanilla päättää ryhtyä pienentämään hiilijalanjälkeään ja monenlaisia ympäristöllisiä asioita sattuu:) Kyllä inspiroi niin että hytisin riemusta. Ja oli suorastaan pökerryttävää saada tietää kaikkia amerikkalaisuuteen liittyviä kulutushysteriajuttuja.
8. Suzanne Collins: Nälkäpeli. Amerikka sellaisena kuin me se tunnetaan on tuhoutunut. Manner on jaettu 12 vyöhykkeeseen, joita hallinnoi rikkaiden asuttama Capitol-kaupunki. Jokaisen vyöhykkeen on vuosittain lähetettävä Nälkäpeliin tyttö ja poika, jotka 24 kisaajan kanssa taistelevat hengestään areenalla. Vain yksi voi selvitä hengissä ja voittaa. Nälkäpelillä Capitol pitää vyöhykkeitä hallinnassa ja samalla viihdyttää oman kaupungin asukkaita. Yksi vuoden harvoista kirjoista, joka vei mukanaan ensimmäisistä lauseista lähtien. Tätä sarjaa lukiessa mietin toistuvasti, että juuri tällaisen fiiliksen saamiseksi ylipäätään luen kirjoja.
9. John Irving: Kunnes löydän sinut. Ei suosikkini Irvingin kirjoista, mutta kyllä miehen tarinoissa aina mukana tykkää roikkua. Ihmisten kohtalot onnistuvat aina koskettamaan.
10. Markus Bennemann: Pistoolirapu ja muita eläinmurhaajia. Virkistävää lukea jotain näin selkeästi erilaista. Lyhyet tarinat tappavista eläimistä ovat hurjan mielenkiintoisia ja hauskasti kirjoitettuja. Oli kiva paikkailla yleissivistysaukkoja eläintenkin suhteen.
Nyt kun Top-10 on muodostettu, todella tajuan kuinka huono kirjavuosi oli. Yhtäkään mainitsemisen arvoista kirjaa en enää olisi listalle keksinyt. Moni kirja toki oli viihdyttävä ja hyväkin, mutta kyllä Top-10 on sen verran kunnianarvoisa paikka, ettei sinne ihan keskivertokirjoja viitsisi lykätä. Ei niitä täydellisiä hutejakaan varsinaisesti monia ollut. Mutta muutama mainitsemisen arvoinen kuitenkin:)
Huti1: Pelon kasvot. Dean Koontzin kirjat eivät iske. Ne ovat ihan liian valmiiksi pureskeltuja ja henkilöhahmot ovat niin hölmöjä, että itkettäisi jos ei naurattaisi niin paljon. Olen nyt antanut Koontzille kaksi tilaisuutta. Not my cup of tea.
Huti2: Señor Peregrino. Cecilia Samartinin kirja aiheutti minussa chic-lit-loppufiiliksen. Liikaa nyyhkydraamaa, joka ei tähän lukijaan vedonnut. Kasvutarinaa kyllä pukkasi vauhdilla, mutta silti kaikki tuntui jotenkin hirveän pinnalliselta. Saman ongelman kanssa painin itse asiassa myös Joyce Carol Oatesin kirjaa Haudankaivajan tytär lukiessani.
Huti3: Kellokosken Prinsessa. Raitasuon ja Siltalan teos jätti kylmäksi. Tuntuu, että samaa litanjaa toistettiin sivutolkulla, jotta kirjasta oli saatu pidempi. Kymmeniä ihmisiä on haastateltu Prinsessaan liittyen ja jokaisella on sama korsi kannettuna kekoon tyyliin: "No hän oli semmonen persoona. Välillä saattoi olla vähän jukuripäinen ja välillä taas tarjosi kakkua omassa huoneessaan. Ja kruunuhan sillä oli aina päässä. Juu. Oli se semmonen persoona." Haastateltava vaan vaihtuu ja sama tarina kerrotaan uudelleen hieman eri sanoin. Mun isäkin on kertonut mielenkiintoisempia juttuja kohtaamisestaan Prinsessan kanssa:D Kirjottajilla olisi kyllä pitänyt olla joku kaunokirjailija mukana kehittämässä "draamankaarta". Monet on kiitellyt mielisairaalan historiaa käsitteleviä pätkiä, jotka minuakin kiinnostivat kovasti, mutta kun nekin oli jotenkin niin tylsiä.
Onko muilla mainitsemisen arvoisia hittejä tai huteja? Kohtasivatko listan kirjat yksimielisyyttä tai vastustusta?
Lopuksi vielä kaikki vuoden kirjat
Lauri Luomanen: Aasiakas ei ole koskaan oikeassa
Arto Paasilinna: Hurmaava joukkoitsemurha
Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär
Cormac McCarthy: Tie
P.D. James: Yksityispotilas
John Irving: Kunnes löydän sinut
J.M. Coetzee: Michael K:n elämä
Lars Kepler: Hypnotisoija
Jennifer Lee Carrell: Shakespearen salaisuus
Minette Walters: Kuvanveistäjä
Elina Hirvonen: Afrikasta - muistiinpanoja vuosilta 2007-2009
Juha Vakkuri: Afrikan poikki
Cecilia Samartin: Señor Peregrino
Colin Beavan: Ekovuosi Manhattanilla
Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina
Mirja Tervo: Huimaavat korot
Kate Jacobs: Pieni lankakauppa
Michael Cunningham: Koti maailman laidalla
Joanne Harris: Sinisilmä
Suzanne Collins: Nälkäpeli
Suzanne Collins: Nälkäpeli 2 - Vihanliekit
Suzanne Collins: Nälkäpeli 3 - Matkijanärhi
Catherine George: Liian mukava mieheksi
Juba: Viivi ja Wagner - Ranskalainen liukumäki
Dean Koontz: Pelon kasvot
Camilla Läckberg: Saarnaaja
Camilla Läckberg: Jääprinsessa
Camilla Läckberg: Pahanilmanlintu
Camilla Läckberg: Perillinen
Michael Crichton: Jurassic Park - Kadonnut maailma
William Shakespeare: Juhannusyön uni
Minna Kiistala: Minä en sitten muutu
L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet
L.M. Montgomery: Anna ystävämme
L.M. Montgomery: Annan unelmavuodet
Sofi Oksanen: Puhdistus
Preston, Child: Pendergast - Kuoleman asetelma
Tove Jansson: Muumipappa ja meri
Raitasuo, Siltala: Kellokosken prinsessa
Pekka Tuomikoski: Suomen historia kolmessa vartissa
Anna Gavalda: Karkumatka
Markus Bennemann: Pistoolirapu ja muita eläinmurhaajia
Anderes C. Krogh: Jaguaarin voima
Grahame, Moore: Kaislikossa suhisee
Marklund, Patterson: Postikorttimurhat
Mary Shelley: Frankenstain
Riikka Pulkkinen: Totta
J.K. Rowling: Siuntio Silosäkeen Tarinat
Cecilia Ahern: P.S. Rakastan sinua
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
Jose Saramago: Jeesuksen Kristuksen Evankeliumi
Mikko Rimminen: Nenäpäivä
Joel Haahtela: Katoamispiste
Alexandra Salmela: 27
Robert Arthur: 3 etsivää ja kauhujen linna
sunnuntai 26. joulukuuta 2010
Kirjavuoden ylianalysointia
On aika laittaa kirjavuosi pakettiin. Muutama päivähän tässä vielä on vuotta jäljellä, mutta lukuhetket ovat sen verran tiukassa, että voin hyvillä mielin ottaa varaslähdön. 56 kirjaa on tullut kahlattua läpi kuluneen vuoden aikana. Mukaan mahtui niin hyviä kuin turhanpäiväisiäkin lukukokemuksia. Mitenkään erityisen mahtavana kirjavuotena en tule tätä vuotta muistelemaan. Melko lailla kirja per viikko tahtia olen edennyt, päivässä luen keskimäärin noin 50 sivua. Lukupäiväkirjan muistiinpanot apuna tiedän ladella näitä kylmiä faktoja;)
Vuoteen on mahtunut
kaunokirjoja 18
jännityskirjoja 16
muistelmia, historiaa 4
lastenkirjoja 3
nuortenkirjoja 6
matkakirjoja 3
luontokirjoja 2
huumorikirjoja 1
kioskikirjoja 1
sarjakuvakirjoja 1
Yllätyin siitä, että luen jännityskirjoja melkein yhtä paljon kuin "vakavampaa" kirjallisuutta. Toisaalta tykkään nollata pään raskaamman kirjan jälkeen juuri jännityksellä, koska en lue juuri lainkaan esim. chick lit -tyyppistä kirjallisuutta. Joten menköön. Kyllähän hyvän jännärin kanssa viihtyy!
Muistelma- ja historiahyllystä tuntuu aina löytyvän mielenkiintoisia kirjoja, joihin tekisi mieli tarttua. Jotenkin se toteuttamisvaihe vain jää puuttumaan kerta toisensa jälkeen. Lasten- ja nuortenkirjojen joukossa on edelleen paljon kirjoja, joihin haluaisin tutustua. Luin pienenä aika vähän klassikoita, joten tekemistä kyllä riittää sillä saralla. Sarjakuvien suhteen olen tuntemattomalla maaperällä. Niihinkin olisi kiva tutustua vähän syvällisemmin.
Lopuksi vielä random-ajatuksia vuoden kirjoista...
Tykästyin Nälkäpeli-sarjaan. Fanittakoot muut Twilight-sarjaa, minä fanitan tätä.
Rakastuin Kaislikossa suhisee -kirjan kuvitukseen.
Liikutuin monesti lukiessani Anna-sarjan ensimmäisiä osia.
Jännitin lukiessani Sinisilmä-kirjaa. Välillä olin vähän pihallakin.
Nauroin ääneen Aasiakas ei ole koskaan oikeassa -kirjan kanssa.
Suosittelin Pistoolirapu ja muita eläinmurhaajia -kirjaa minkä ehdin.
Haaveilin Muumimamman pannukakuista Muumipappa ja meri -kirjaa lukiessani.
Nojatuolimatkailin Afrikkaan ja takaisin mm. Afrikan poikki -kirjan seurassa.
Kiinnostuin ympäristöasioista lukiessani Ekovuosi Manhattanilla -kirjaa.
Fiilistelin ystävieni tulevaa jälkikasvua lukeamalla kirjan Minä en sitten muutu.
Ihmettelin miksi en tykännyt Haudankaivajan tytär -kirjasta.
Totesin Jurassic Park -elokuvien olevan parempia kuin kirjan.
Pöyristyin siitä, kuinka kopio Shakespearen salaisuus -kirja on Da Vinci -koodista.
Häpesin tarttuessani kioskiromaaniin. Siitä sai kuitenkin kesäkisassa 2 pistettä.
Tylsistyin lukiessani Kellokosken Prinsessaa.
Petyin Mielensäpahoittajaan. Ei sitten paljoa naurattanutkaan.
Haukuin Nenäpäivän. Mutta senhän te jo tiedättekin.
Vuoteen on mahtunut
kaunokirjoja 18
jännityskirjoja 16
muistelmia, historiaa 4
lastenkirjoja 3
nuortenkirjoja 6
matkakirjoja 3
luontokirjoja 2
huumorikirjoja 1
kioskikirjoja 1
sarjakuvakirjoja 1
Yllätyin siitä, että luen jännityskirjoja melkein yhtä paljon kuin "vakavampaa" kirjallisuutta. Toisaalta tykkään nollata pään raskaamman kirjan jälkeen juuri jännityksellä, koska en lue juuri lainkaan esim. chick lit -tyyppistä kirjallisuutta. Joten menköön. Kyllähän hyvän jännärin kanssa viihtyy!
Muistelma- ja historiahyllystä tuntuu aina löytyvän mielenkiintoisia kirjoja, joihin tekisi mieli tarttua. Jotenkin se toteuttamisvaihe vain jää puuttumaan kerta toisensa jälkeen. Lasten- ja nuortenkirjojen joukossa on edelleen paljon kirjoja, joihin haluaisin tutustua. Luin pienenä aika vähän klassikoita, joten tekemistä kyllä riittää sillä saralla. Sarjakuvien suhteen olen tuntemattomalla maaperällä. Niihinkin olisi kiva tutustua vähän syvällisemmin.
Lopuksi vielä random-ajatuksia vuoden kirjoista...
Tykästyin Nälkäpeli-sarjaan. Fanittakoot muut Twilight-sarjaa, minä fanitan tätä.
Rakastuin Kaislikossa suhisee -kirjan kuvitukseen.
Liikutuin monesti lukiessani Anna-sarjan ensimmäisiä osia.
Jännitin lukiessani Sinisilmä-kirjaa. Välillä olin vähän pihallakin.
Nauroin ääneen Aasiakas ei ole koskaan oikeassa -kirjan kanssa.
Suosittelin Pistoolirapu ja muita eläinmurhaajia -kirjaa minkä ehdin.
Haaveilin Muumimamman pannukakuista Muumipappa ja meri -kirjaa lukiessani.
Nojatuolimatkailin Afrikkaan ja takaisin mm. Afrikan poikki -kirjan seurassa.
Kiinnostuin ympäristöasioista lukiessani Ekovuosi Manhattanilla -kirjaa.
Fiilistelin ystävieni tulevaa jälkikasvua lukeamalla kirjan Minä en sitten muutu.
Ihmettelin miksi en tykännyt Haudankaivajan tytär -kirjasta.
Totesin Jurassic Park -elokuvien olevan parempia kuin kirjan.
Pöyristyin siitä, kuinka kopio Shakespearen salaisuus -kirja on Da Vinci -koodista.
Häpesin tarttuessani kioskiromaaniin. Siitä sai kuitenkin kesäkisassa 2 pistettä.
Tylsistyin lukiessani Kellokosken Prinsessaa.
Petyin Mielensäpahoittajaan. Ei sitten paljoa naurattanutkaan.
Haukuin Nenäpäivän. Mutta senhän te jo tiedättekin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)