Alice Hoffman
2014 suom. 2015
440 s./Gummerus
Coralie kaipaa vapauteen, pois isänsä tiukan valvonnan alta. Päivisin Coralie on kuin kuka tahansa nuori nainen, mutta iltaisin hän ui tunteja jäätävässä Hudsonjoessa pystyäkseen suoriutumaan roolistaan vedenneitona isänsä museossa. Eddie puolestaan on hylännyt niin isänsä kuin uskontonsa ja harjoittaa valokuvaajan ammattia yrittäen parhaansa mukaan unohtaa menneisyytensä haamut. Coralien ja Eddien tarinoiden taustalla on 1900-luvun alun maaginen New York, alati muutoksen kourissa oleva suurkaupunki, jonne mahtuu jos jonkinlaista kulkijaa ja elämäntarinaa.
Hoffman on kiilannut suosikikseni jo kirjalla Punainen puutarha eikä Aavikon tyttäretkään hullumpi ollut. Olinkin siis jo valmistautunut mieluisaan lukukokemukseen. Historian havinaa, mielikuvitusta kutkuttavia ihmeellisiä asioita täynnä oleva museo ja ylipäätään elämää, joka on hyvin kaukana omasta arjestani. Ja kirsikkana kakussa: New York.
Niin, onhan tarinassa toki mukana rakkaustarina (jos toinenkin), mutta niiden perään en juurikaan ole ja tälläkin kertaa keskityin muihin teemoihin. Toisaalta tarinat nivoutuvat yhteen (ja lähtevät sivupoluille) juuri rakkauden takia, mutta perinteisen rakkauden lisäksi on kyse isistä ja pojista, uskonveljistä ja -siskoista, ihmisten ja eläinten välisestä uskollisuudesta, opettajista ja oppilaista sekä ihmisten löytämästä tasapainosta suhteessa luontoon.
Eniten nautin ensiaskeliaan suurkaupunkina ottavan New Yorkin kuvailusta, ja ylipäätään kaupungin historiasta. Tarinaan oli ilokseni sisällytetty hyvinkin laajasti niin Manhattanin kuin Brooklyninkin eri alueita. Ihmeellisten asioiden museo onkin ehdottomasti kirja, jossa kaupunki on yksi päähenkilöistä.
Kaiken kaikkiaan oikein mukava lukukokemus, mukaansa toiseen aikaan tempaava lukuromaani, jonka parissa viihtyy mainiosti.
perjantai 17. kesäkuuta 2016
sunnuntai 12. kesäkuuta 2016
Prince Caspian
C.S. Lewis
1951
190 s./Lions
Neljä osaa luettu, kolme jäljellä.
Ei tässä ehkä ihan viharakkaus-suhteesta voi puhua, mutta Narnian tarinoiden lukeminen pikkuhiljaa käy kuitenkin jollain tasolla vähän henkisestä työstä. Oikeastihan tarinat ovat jokainen olleet kivoja fantasiaseikkailuja, mutta kun ei oikein ole kohdeyleisöä enää, niin kirjoihin on aina todella vaikea saada tartuttua.
Kävin kirjahyllyt aika rankalla kädellä läpi muutama kuukausi takaperin ja luovuin isosta osasta lukemattomia kirjoja ja asetin näille Narnian englanninkielisille yksittäisille kirjoille sen ehdon, että ne on saatava luettua lähikuukausina. Tyttären kanssa näitä ei tule kuitenkaan luettua vielä kymmeneen vuoteen ainakaan niin turha jyväjemmailla niin pitkään ja muutenkin haluaisin projektin Narnian tarinat loppuun.
Tällä kertaa kekkasin, että yksittäinen kirja on hyvä kaveri puolen tunnin junamatkalle ja nyt kun olen lähiviikkoina käynyt Helsingissä ja takaisin, niin olen lukenut pari kappaletta per matka ja lopulta rykäisin kirjan loppuun yhtenä iltana. Samalla tavalla yritän kesän aikana saada tahkottua loput kolme.
En ole nähnyt Prinssi Caspianin tarinaan liittyvää elokuvaa, mutta ensimmäisestä Narniaan sijoittuvasta Hollywood-leffasta pidin kovasti. Olen kuitenkin nähnyt loppukohtauksen liittyen Prinssi Caspianiin ja näin ollen odotin kirjalta lähinnä tunteikasta loppua. Peter, Susan, Edmund ja Lucyhan kutsutaan takaisin Narniaan, jotta he voisivat auttaa Prinssi Caspiania pääsemään Narnian oikeutetuksi kuninkaaksi. Kun tehtävä on suoritettu ja lasten on aika palata takaisin omaan maailmaansa, Aslan-leijona kertoo, että Peter ja Susan eivät palaa enää koskaan Narniaan, sillä he ovat jo lähellä aikuisuutta. Kirjassa kohtaus kuitenkin kuitattiin muutamalla rivillä ja that's that.
Mutta joo, kirjaan liittyen ei muuten ollut sen suurempia odotuksia ja prinssin tarina oli aika perinteinen ja yllätyksetön verrattuna esimerkiksi edelliseen osaan The Horse and His Boy. Mielenkiinnolla jään odottamaan mitä viimeset osat tuovat kokonaisuuteen ja onko Lucylla ja Edmundilla millaiset roolit niissä.
1951
190 s./Lions
Neljä osaa luettu, kolme jäljellä.
Ei tässä ehkä ihan viharakkaus-suhteesta voi puhua, mutta Narnian tarinoiden lukeminen pikkuhiljaa käy kuitenkin jollain tasolla vähän henkisestä työstä. Oikeastihan tarinat ovat jokainen olleet kivoja fantasiaseikkailuja, mutta kun ei oikein ole kohdeyleisöä enää, niin kirjoihin on aina todella vaikea saada tartuttua.
Kävin kirjahyllyt aika rankalla kädellä läpi muutama kuukausi takaperin ja luovuin isosta osasta lukemattomia kirjoja ja asetin näille Narnian englanninkielisille yksittäisille kirjoille sen ehdon, että ne on saatava luettua lähikuukausina. Tyttären kanssa näitä ei tule kuitenkaan luettua vielä kymmeneen vuoteen ainakaan niin turha jyväjemmailla niin pitkään ja muutenkin haluaisin projektin Narnian tarinat loppuun.
Tällä kertaa kekkasin, että yksittäinen kirja on hyvä kaveri puolen tunnin junamatkalle ja nyt kun olen lähiviikkoina käynyt Helsingissä ja takaisin, niin olen lukenut pari kappaletta per matka ja lopulta rykäisin kirjan loppuun yhtenä iltana. Samalla tavalla yritän kesän aikana saada tahkottua loput kolme.
En ole nähnyt Prinssi Caspianin tarinaan liittyvää elokuvaa, mutta ensimmäisestä Narniaan sijoittuvasta Hollywood-leffasta pidin kovasti. Olen kuitenkin nähnyt loppukohtauksen liittyen Prinssi Caspianiin ja näin ollen odotin kirjalta lähinnä tunteikasta loppua. Peter, Susan, Edmund ja Lucyhan kutsutaan takaisin Narniaan, jotta he voisivat auttaa Prinssi Caspiania pääsemään Narnian oikeutetuksi kuninkaaksi. Kun tehtävä on suoritettu ja lasten on aika palata takaisin omaan maailmaansa, Aslan-leijona kertoo, että Peter ja Susan eivät palaa enää koskaan Narniaan, sillä he ovat jo lähellä aikuisuutta. Kirjassa kohtaus kuitenkin kuitattiin muutamalla rivillä ja that's that.
Mutta joo, kirjaan liittyen ei muuten ollut sen suurempia odotuksia ja prinssin tarina oli aika perinteinen ja yllätyksetön verrattuna esimerkiksi edelliseen osaan The Horse and His Boy. Mielenkiinnolla jään odottamaan mitä viimeset osat tuovat kokonaisuuteen ja onko Lucylla ja Edmundilla millaiset roolit niissä.
tiistai 7. kesäkuuta 2016
Hiljaisuuteen hävinneet
Rosamund Lupton
2015 suom. 2016
321 s./Gummerus
Luptonin Sisar-teos viihdytti minua aikoinaan mökillä siihen malliin, että ahmin kirjan 24 tunnin aikana, joka on todella harvinaista minulle. Ei kirja ehkä tarinaltaan ihan parhaimmasta päästä ollut, mutta se oli kuitenkin kirjoitettu todella koukuttavasti. Luptonin seuraavaa kirjaa en ole yrityksestä huolimatta saanut alulle, sillä Mitä jäljelle jää vaikutti niin sekavalta ensimmäisten sivujen jälkeen, että päätin lykätä lukemista hamaan tulevaisuuteen. Nyt huomasin kolmannen kirjan ilmestyneen ja sen enempää asiaa miettimättä lainasin kirjan kirjastosta ja lyhyen laina-ajan takia kirja pääsikin heti lukupinon kärkeen.
Keskellä karua ja autiota Alaskaa on tulipalossa tuhoutunut pieni inuiittikylä, jossa poliisien tietojen mukaan on menehtynyt myös brittiläinen luontokuvaaja. Yasmin ja hänen 10-vuotias tyttärensä Ruby matkustavat Alaskaan ja lyöttäytyvät yhteen rekkamiehen kanssa, joka suostuu ottamaan heidät kyytiin matkalla Alaskan pohjoisempia osia, sillä äiti ja tytär ovat ehdottoman varmoja, että Matt, Rubyn isä on vielä hengissä ja kaipaa kipeästi apua kovien pakkasten keskellä. Matkanteko käy hitaasti ja vaaran tuntua ei puutu, kun alkaa käydä selväksi, että joku seuraa rekkaa autioilla teillä.
Hiljaisuuteen hävinneet ei ollut mitenkään ruokottoman huono, mutta se oli kuitenkin jotenkin kiusallinen, vähän niin kuin tomppeli kirjaksi. Tarinan lähtökohdissa on mielestäni eniten pielessä, sillä ei ole kerrassaan mitään syytä uskoa, että Matt olisi elossa ja silti äiti ja tytär päättävät uhmata rekkamiehienkin housunpuntteja tutisuttavaa myrskyä ja puskea eteenpäin ääriolosuhteissa. Samaan lopputulokseen olisi mielestäni päässyt uskottavamminkin. Kaikenlaista yllättävää ramboilua on luvassa alunkin jälkeen, mutta lopulta hyväksyin asian niin, että kaikki rakkauden puolesta...
Jos jotain huonoa niin jotain hyvääkin. Kirjassa oli samaa page turner -meininkiä kuin Sisar-teoksessa. Tarinassa oli omat vahvuutensa kuten Alaskan järisyttävä pimeys, yksinäisyys ja luonnonvoimien rajuus. Myös Ruby-tyttären kuuroutta käsiteltiin yllättävänkin mielenkiintoisesti, kun ottaa huomioon, että kyseessä on jännäri. Hyytävä tunnelma oli myös luotu hyvin ja lukijaakin ahdisti ajatus salaperäisestä seuraajasta keskellä-ei-mitään.
2015 suom. 2016
321 s./Gummerus
Luptonin Sisar-teos viihdytti minua aikoinaan mökillä siihen malliin, että ahmin kirjan 24 tunnin aikana, joka on todella harvinaista minulle. Ei kirja ehkä tarinaltaan ihan parhaimmasta päästä ollut, mutta se oli kuitenkin kirjoitettu todella koukuttavasti. Luptonin seuraavaa kirjaa en ole yrityksestä huolimatta saanut alulle, sillä Mitä jäljelle jää vaikutti niin sekavalta ensimmäisten sivujen jälkeen, että päätin lykätä lukemista hamaan tulevaisuuteen. Nyt huomasin kolmannen kirjan ilmestyneen ja sen enempää asiaa miettimättä lainasin kirjan kirjastosta ja lyhyen laina-ajan takia kirja pääsikin heti lukupinon kärkeen.
Keskellä karua ja autiota Alaskaa on tulipalossa tuhoutunut pieni inuiittikylä, jossa poliisien tietojen mukaan on menehtynyt myös brittiläinen luontokuvaaja. Yasmin ja hänen 10-vuotias tyttärensä Ruby matkustavat Alaskaan ja lyöttäytyvät yhteen rekkamiehen kanssa, joka suostuu ottamaan heidät kyytiin matkalla Alaskan pohjoisempia osia, sillä äiti ja tytär ovat ehdottoman varmoja, että Matt, Rubyn isä on vielä hengissä ja kaipaa kipeästi apua kovien pakkasten keskellä. Matkanteko käy hitaasti ja vaaran tuntua ei puutu, kun alkaa käydä selväksi, että joku seuraa rekkaa autioilla teillä.
Hiljaisuuteen hävinneet ei ollut mitenkään ruokottoman huono, mutta se oli kuitenkin jotenkin kiusallinen, vähän niin kuin tomppeli kirjaksi. Tarinan lähtökohdissa on mielestäni eniten pielessä, sillä ei ole kerrassaan mitään syytä uskoa, että Matt olisi elossa ja silti äiti ja tytär päättävät uhmata rekkamiehienkin housunpuntteja tutisuttavaa myrskyä ja puskea eteenpäin ääriolosuhteissa. Samaan lopputulokseen olisi mielestäni päässyt uskottavamminkin. Kaikenlaista yllättävää ramboilua on luvassa alunkin jälkeen, mutta lopulta hyväksyin asian niin, että kaikki rakkauden puolesta...
Jos jotain huonoa niin jotain hyvääkin. Kirjassa oli samaa page turner -meininkiä kuin Sisar-teoksessa. Tarinassa oli omat vahvuutensa kuten Alaskan järisyttävä pimeys, yksinäisyys ja luonnonvoimien rajuus. Myös Ruby-tyttären kuuroutta käsiteltiin yllättävänkin mielenkiintoisesti, kun ottaa huomioon, että kyseessä on jännäri. Hyytävä tunnelma oli myös luotu hyvin ja lukijaakin ahdisti ajatus salaperäisestä seuraajasta keskellä-ei-mitään.
keskiviikko 1. kesäkuuta 2016
Minä olen monta
John Irving
2012 suom. 2013
604 s./Tammi
Onpa hämmentävää laskeskella, että edellisen Irvingin lukaisin melko lailla kolme vuotta sitten. Ja se onkin ollut toistaiseksi ainoa kirja, jonka olen Irvingiltä blogiin tuonut eli viiteen kuuteen vuoteen en ole lukenut kuin yhden kirjan yhdeltä suosikkikirjailijoistani. Aikamoista. Aika näköjään vain lentää ja omiin suosikkeihin tulee huomaamattaan pidettyä hajurakoa turhankin paljon.
Kirja ehti olla hyllyssä pölyä keräämässä parin vuoden ajan, mutta nyt vihdoin psyykkasin itseni tarttumaan siihen. Pientä tsemppiä aluksi tarvittiinkin, koska tuntui etten oikein päässyt vauhtiin tarinan kanssa. Ensimmäiset parisataa sivua tuskastelin, koska tuntui ettei kirja vain mitenkään ollut niin hyvä kuin aikaisemmat lukemani teokset kirjailijalta. Keskiverron romaaninhan Irvingin tuotokset nyt voittaa mennen tullen, mutta odotukset luonnollisesti oli korkealla vaikka en asiaa sen kummemmin ajatellut tai fiilistellyt, kunhan aloin vain lukemaan.
Minä olen monta ei lopulta päätynyt suosikkikirjakseni, mutta sen arvo nousi kyllä silmissäni tahmaisen alun jälkeen. Tarinan keskiössä on kirjailija Billy, nykyisin jo vanha mies, joka kertaa kokemuksiaan lapsuudesta lähtien. Billy kasvoi teatteriperheessä, jossa mm. äiti oli kuiskaaja ja isoisä naisten rooleissa viihtyvä näyttelijä. Erilaiset seksuaaliset suuntautumiset ovat vahvasti esillä niin kuin Irvingin teoksissa aina. Billy on bi-seksuaali ja hän ehtiikin elämänsä aikana kokeilemaan kaikenlaista mitä tulee seksiin ja parisuhteisiin. Luonnollisestikin tarina rönsyilee sinne tänne, henkilökaarti on herkullisen monitahoinen ja kirjailijan tavaramerkit painista karhuihin ovat enemmän tai vähemmän edustettuna.
Jäin miettimään miksi tarina lopulta voitti minut puolelleen. Kirjassa Billy hyvästelee paljon ihmisiä. On itsemurhia (joista yllättävän monesta puuttuu sydäntä pakahduttava suru) ja aids-epidemiaa. On laaja lähisuku, jossa ollaan suvaitsevaisia erilaisten elämäntapojen suhteen ja sitten ei kuitenkaan olla. On paljon kohtaamisia ja keskusteluja, joissa päädytään sanomaan vähän, mutta sekin vähä sanotaan painokkaasti ja kohtalokkaasti. What´s there not to like? Kyllä Minä olen monta osoitti jälleen kerran miksi Irving on yksi kaikkien aikojen parhaista kirjailijoista.
Jälkeenpäin harmitti ainoastaan, etten ollut lukenut laajalti Shakespearea ja Rouva Bovarya, niihin kun viitattiin niin usein läpi teoksen.
2012 suom. 2013
604 s./Tammi
Onpa hämmentävää laskeskella, että edellisen Irvingin lukaisin melko lailla kolme vuotta sitten. Ja se onkin ollut toistaiseksi ainoa kirja, jonka olen Irvingiltä blogiin tuonut eli viiteen kuuteen vuoteen en ole lukenut kuin yhden kirjan yhdeltä suosikkikirjailijoistani. Aikamoista. Aika näköjään vain lentää ja omiin suosikkeihin tulee huomaamattaan pidettyä hajurakoa turhankin paljon.
Kirja ehti olla hyllyssä pölyä keräämässä parin vuoden ajan, mutta nyt vihdoin psyykkasin itseni tarttumaan siihen. Pientä tsemppiä aluksi tarvittiinkin, koska tuntui etten oikein päässyt vauhtiin tarinan kanssa. Ensimmäiset parisataa sivua tuskastelin, koska tuntui ettei kirja vain mitenkään ollut niin hyvä kuin aikaisemmat lukemani teokset kirjailijalta. Keskiverron romaaninhan Irvingin tuotokset nyt voittaa mennen tullen, mutta odotukset luonnollisesti oli korkealla vaikka en asiaa sen kummemmin ajatellut tai fiilistellyt, kunhan aloin vain lukemaan.
Minä olen monta ei lopulta päätynyt suosikkikirjakseni, mutta sen arvo nousi kyllä silmissäni tahmaisen alun jälkeen. Tarinan keskiössä on kirjailija Billy, nykyisin jo vanha mies, joka kertaa kokemuksiaan lapsuudesta lähtien. Billy kasvoi teatteriperheessä, jossa mm. äiti oli kuiskaaja ja isoisä naisten rooleissa viihtyvä näyttelijä. Erilaiset seksuaaliset suuntautumiset ovat vahvasti esillä niin kuin Irvingin teoksissa aina. Billy on bi-seksuaali ja hän ehtiikin elämänsä aikana kokeilemaan kaikenlaista mitä tulee seksiin ja parisuhteisiin. Luonnollisestikin tarina rönsyilee sinne tänne, henkilökaarti on herkullisen monitahoinen ja kirjailijan tavaramerkit painista karhuihin ovat enemmän tai vähemmän edustettuna.
Jäin miettimään miksi tarina lopulta voitti minut puolelleen. Kirjassa Billy hyvästelee paljon ihmisiä. On itsemurhia (joista yllättävän monesta puuttuu sydäntä pakahduttava suru) ja aids-epidemiaa. On laaja lähisuku, jossa ollaan suvaitsevaisia erilaisten elämäntapojen suhteen ja sitten ei kuitenkaan olla. On paljon kohtaamisia ja keskusteluja, joissa päädytään sanomaan vähän, mutta sekin vähä sanotaan painokkaasti ja kohtalokkaasti. What´s there not to like? Kyllä Minä olen monta osoitti jälleen kerran miksi Irving on yksi kaikkien aikojen parhaista kirjailijoista.
Jälkeenpäin harmitti ainoastaan, etten ollut lukenut laajalti Shakespearea ja Rouva Bovarya, niihin kun viitattiin niin usein läpi teoksen.
keskiviikko 18. toukokuuta 2016
Stockmann Yard - myymäläetsivät muistelmat
Antto Terras
2015
285 s./Like
Jos KonMarin lukeminen johonkin kirjaharrastuksessani vaikutti niin siihen, että toivottavasti tästä eteenpäin osaan valita oikeita kirjoja luettavaksi hetimiten kun tiet niiden kanssa risteävät. Liian moni kirja on aikoinaan päätynyt suoraan lukulistalle ja jumittanut siellä niin kauan, ettei kirja enää lainkaan ole ajankohtainen ja näin se on jäänyt lopulta lukematta. Kirjahyllyä katsellessani päättelinkin, että Stockmann Yard on juuri tällainen kirja, jota ei kannata jättää roikkumatta. Sen aika on nyt tai ei koskaan.
Myymäläetsivän muistelmat olikin oikein oiva välipalakirja muiden lukemisten ohella. Ylipäätään oli mielenkiintoista lukea millaista myymäläetsivän työ on ja varsinkin millaista se on Suomen tunnetuimmassa tavaratalossa. Kaiken maailman lakipykäliä sivutaan runsaasti ja niistä tulikin kirjan isoimmat ahaa-elämykset: myymälävarkaana oleminen ei tosiaan linnaan asti vie ja jos korttinsa pelaa oikein niin eipä ole juuri muitakaan rangaistuksia luvassa.
Tietenkin herkullisimmat kohdat kirjassa liittyivät tosielämän tarinoihin. Terras on kohdannut kaikenlaista tallaajaa ja Stockmannilla on jäänyt kiinni niin rikkaat kuin köyhät, julkkikset ja nobodyt, rehdit urheilijat ja hemmotellut kakarat. Kiinniottotarinoita on runsaasti ja päällimmäisenä mieleeni taisi jäädä juurikin tavat joilla rikkaiden perheiden lapsia kohdeltiin. Kirjasta sai ainakin sen käsityksen, että paljon ei näiden lapsien ja nuorten tarvitse käytöstään anteeksipyydellä. Melkeinpä se on Stockmann, joka on antanut lahjakortin perään ja pyydellyt anteeksi. Älytöntä. Mutta ehkä vieläkin raivostuttavampana pidin vanhempia, jotka soittelevat rötöstelyn jälkeen ja uhkailevat ties millä, koska meidän mussukkaahan ei varkaaksi kutsuta. Apua, ihan rintaan koskee, kun taas muistaa, että tuollaisia oman elämänsä tähtiä on oikeasti olemassa.
Kaiken kaikkiaan viihdyttävä ja otteessaan pitävä kirjanen.
2015
285 s./Like
Jos KonMarin lukeminen johonkin kirjaharrastuksessani vaikutti niin siihen, että toivottavasti tästä eteenpäin osaan valita oikeita kirjoja luettavaksi hetimiten kun tiet niiden kanssa risteävät. Liian moni kirja on aikoinaan päätynyt suoraan lukulistalle ja jumittanut siellä niin kauan, ettei kirja enää lainkaan ole ajankohtainen ja näin se on jäänyt lopulta lukematta. Kirjahyllyä katsellessani päättelinkin, että Stockmann Yard on juuri tällainen kirja, jota ei kannata jättää roikkumatta. Sen aika on nyt tai ei koskaan.
Myymäläetsivän muistelmat olikin oikein oiva välipalakirja muiden lukemisten ohella. Ylipäätään oli mielenkiintoista lukea millaista myymäläetsivän työ on ja varsinkin millaista se on Suomen tunnetuimmassa tavaratalossa. Kaiken maailman lakipykäliä sivutaan runsaasti ja niistä tulikin kirjan isoimmat ahaa-elämykset: myymälävarkaana oleminen ei tosiaan linnaan asti vie ja jos korttinsa pelaa oikein niin eipä ole juuri muitakaan rangaistuksia luvassa.
Tietenkin herkullisimmat kohdat kirjassa liittyivät tosielämän tarinoihin. Terras on kohdannut kaikenlaista tallaajaa ja Stockmannilla on jäänyt kiinni niin rikkaat kuin köyhät, julkkikset ja nobodyt, rehdit urheilijat ja hemmotellut kakarat. Kiinniottotarinoita on runsaasti ja päällimmäisenä mieleeni taisi jäädä juurikin tavat joilla rikkaiden perheiden lapsia kohdeltiin. Kirjasta sai ainakin sen käsityksen, että paljon ei näiden lapsien ja nuorten tarvitse käytöstään anteeksipyydellä. Melkeinpä se on Stockmann, joka on antanut lahjakortin perään ja pyydellyt anteeksi. Älytöntä. Mutta ehkä vieläkin raivostuttavampana pidin vanhempia, jotka soittelevat rötöstelyn jälkeen ja uhkailevat ties millä, koska meidän mussukkaahan ei varkaaksi kutsuta. Apua, ihan rintaan koskee, kun taas muistaa, että tuollaisia oman elämänsä tähtiä on oikeasti olemassa.
Kaiken kaikkiaan viihdyttävä ja otteessaan pitävä kirjanen.
tiistai 10. toukokuuta 2016
Neljäntienristeys
Tommi Kinnunen
2014
334 s./WSOY
äänikirjassa 9 cd-levyä
Todella paljon suitsutusta osakseen saaneisiin kirjoihin on välillä tolkuttoman vaikea tarttua - ainakin silloin kun ne vielä olisivat ajankohtaisia. Näin kävi Kinnusen esikoisteoksenkin kanssa, mutta nyt kun kirja sattui tulemaan äänikirjana vastaan kirjastossa, päätin ottaa haasteen vastaan.
Huomaan vertaavani kotimaisia kirjoja aina toisiin kotimaisiin kirjoihin enkä ylipäätään kaikkiin lukemiini kirjoihin. Löydän sen verran harvoin suosikkeja kotimaisen kirjallisuuden kentältä, että toimin automaattisesti näin. Neljäntienristeys sijoittuu kyllä parhaimpien lukemieni kotimaisten kirjojen joukkoon, mutta en kyllä oikein osaa fiilistellä sitä täysiä. Hyvä oli, mutta toisaalta tulee varmaankin painumaan unholaan melko pian...
Vuosikymmenet vaihtuvat, mutta aina on joku perheestä, joka kulkee neljäntienristeyksessä. Ennen sotia on Maria, jonka peräänantamattomuus palkitaan ja hänestä tulee arvostettu kätilö kylällään ja sen lähitienoilla. Myöhemmin on Lahja, Marian tytär, jonka avioliitto Onnin kanssa ei ollutkaan ratkaisu kaikkeen. Lapset kasvavat kyllä hyvän isän hoivissa, mutta kosketuksen kipinä jää puuttumaan. Vuosien jälkeen on Johannes, Lahjan ja Onnin poika, ja tämän vaimo Kaarina. Uusi sukupolvi asuttaa sukutaloa ja pohtii miten tulla toimeen katkeroituneen Lahjan kanssa.
Kuuntelin varsinkin Mariasta kertovan osuuden todella tarkalla korvalla, sotia edeltänyt Suomi kiinnostaa kirjasta toiseen. Kun tarina pikkuhiljaa vei kohti Lahjan elämäntarinaa, kiinnostus selkeästi herpaantui. Kotimainen kirjallisuus tuntuu olevan täynnä Lahjan elämäntarinoita, joten siinä luultavasti syy pieneen puutumiseen. Hieno tarina kuitenkin, ymmärrän hyvin miksi Suomi on ollut innoissaan tästä kirjasta.
2014
334 s./WSOY
äänikirjassa 9 cd-levyä
Todella paljon suitsutusta osakseen saaneisiin kirjoihin on välillä tolkuttoman vaikea tarttua - ainakin silloin kun ne vielä olisivat ajankohtaisia. Näin kävi Kinnusen esikoisteoksenkin kanssa, mutta nyt kun kirja sattui tulemaan äänikirjana vastaan kirjastossa, päätin ottaa haasteen vastaan.
Huomaan vertaavani kotimaisia kirjoja aina toisiin kotimaisiin kirjoihin enkä ylipäätään kaikkiin lukemiini kirjoihin. Löydän sen verran harvoin suosikkeja kotimaisen kirjallisuuden kentältä, että toimin automaattisesti näin. Neljäntienristeys sijoittuu kyllä parhaimpien lukemieni kotimaisten kirjojen joukkoon, mutta en kyllä oikein osaa fiilistellä sitä täysiä. Hyvä oli, mutta toisaalta tulee varmaankin painumaan unholaan melko pian...
Vuosikymmenet vaihtuvat, mutta aina on joku perheestä, joka kulkee neljäntienristeyksessä. Ennen sotia on Maria, jonka peräänantamattomuus palkitaan ja hänestä tulee arvostettu kätilö kylällään ja sen lähitienoilla. Myöhemmin on Lahja, Marian tytär, jonka avioliitto Onnin kanssa ei ollutkaan ratkaisu kaikkeen. Lapset kasvavat kyllä hyvän isän hoivissa, mutta kosketuksen kipinä jää puuttumaan. Vuosien jälkeen on Johannes, Lahjan ja Onnin poika, ja tämän vaimo Kaarina. Uusi sukupolvi asuttaa sukutaloa ja pohtii miten tulla toimeen katkeroituneen Lahjan kanssa.
Kuuntelin varsinkin Mariasta kertovan osuuden todella tarkalla korvalla, sotia edeltänyt Suomi kiinnostaa kirjasta toiseen. Kun tarina pikkuhiljaa vei kohti Lahjan elämäntarinaa, kiinnostus selkeästi herpaantui. Kotimainen kirjallisuus tuntuu olevan täynnä Lahjan elämäntarinoita, joten siinä luultavasti syy pieneen puutumiseen. Hieno tarina kuitenkin, ymmärrän hyvin miksi Suomi on ollut innoissaan tästä kirjasta.
sunnuntai 8. toukokuuta 2016
Kuolema Niilillä
Agatha Christie
1937 suom. 1940 ja 1978
252 s./WSOY
Edellisestä Agatha Christiestä olikin jo ehtinyt vierähtää useampi vuosi. Ja näköjään samalla oli päässyt unohtumaan millaisia jännityskuningattaren teokset oikein ovatkaan.
Vaikka halu lukea Poirot-tarina oli kova, olin silti varautunut vähän hidastempoiseen ja tämän päivän page turner -tyyppisiin jännäreihin verrattuna ehkä jopa tylsäänkin tarinaan. Mitä vielä! Salapoliisiromaani oli älykäs, sopivalla tavalla hienostunut ja tarinassa vanha maailma oli kiehtovasti läsnä.
Rikas nuori nainen Linnet Ridgeway sulhasineen päätyy häämatkalle samalle Niilin luksusristeilylle kuin Hercule Poirot. Linnet on uitettu äskettäin melkoisessa skandaalissa, sillä hän on torjunut aatelisen järkiavioliiton ja napannut parhaan ystävänsä pennittömän poikaystävän. Vihollisia naisella tuntuu muutenkin olevan vaikka muille jakaa - vaikka hän omien sanojensa mukaan on aina ollut niin ystävällinen ja mukava kaikille! Miten tilanne eteneekään kun risteily jatkuu satamapaikasta toiseen?
Kuolema Niilillä oli kaikin puolin todella kiva lukukokemus. Hercule Poirot on kerrassaan mainio veikko, rikkaan tyttörukan tarina ja risteilyllä olevat henkilöt olivat kiinnostavia ja matkailu-teema toi kirjaan vielä oman lisänsä. Nyt kun omat mahdolliset kesä- ja matkasuunnitelmat ovat vielä ihan suunnitelman tasolla, oli mukava tehdä pieni nojatuolimatka Niilin varrelle.
1937 suom. 1940 ja 1978
252 s./WSOY
Edellisestä Agatha Christiestä olikin jo ehtinyt vierähtää useampi vuosi. Ja näköjään samalla oli päässyt unohtumaan millaisia jännityskuningattaren teokset oikein ovatkaan.
Vaikka halu lukea Poirot-tarina oli kova, olin silti varautunut vähän hidastempoiseen ja tämän päivän page turner -tyyppisiin jännäreihin verrattuna ehkä jopa tylsäänkin tarinaan. Mitä vielä! Salapoliisiromaani oli älykäs, sopivalla tavalla hienostunut ja tarinassa vanha maailma oli kiehtovasti läsnä.
Rikas nuori nainen Linnet Ridgeway sulhasineen päätyy häämatkalle samalle Niilin luksusristeilylle kuin Hercule Poirot. Linnet on uitettu äskettäin melkoisessa skandaalissa, sillä hän on torjunut aatelisen järkiavioliiton ja napannut parhaan ystävänsä pennittömän poikaystävän. Vihollisia naisella tuntuu muutenkin olevan vaikka muille jakaa - vaikka hän omien sanojensa mukaan on aina ollut niin ystävällinen ja mukava kaikille! Miten tilanne eteneekään kun risteily jatkuu satamapaikasta toiseen?
Kuolema Niilillä oli kaikin puolin todella kiva lukukokemus. Hercule Poirot on kerrassaan mainio veikko, rikkaan tyttörukan tarina ja risteilyllä olevat henkilöt olivat kiinnostavia ja matkailu-teema toi kirjaan vielä oman lisänsä. Nyt kun omat mahdolliset kesä- ja matkasuunnitelmat ovat vielä ihan suunnitelman tasolla, oli mukava tehdä pieni nojatuolimatka Niilin varrelle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)