Professori ja taloudenhoitaja

Yoko Ogawa
2003 suom. 2016
286 s./Tammi

Tarinan keskiössä on entinen matematiikan professori, jonka muisti ulottuu vain 80 minuutin päähän. Miehen kodissa apukädet ovat vaihtuneet tiuhaan onnettomuuden jälkeen, mutta tällä kertaa professorin ja taloudenhoitajan välille muodostuu vahva side. Päähenkilöt joutuvat tutustumaan toisiinsa joka päivä uudelleen, mutta matematiikasta tulee silta, jonka avulla ystävyys syvenee. Vanhan miehen opastuksella taloudenhoitajan ja tämän kymmenvuotias poika alkavat nähdä pienissäkin arkipäiväisissä asioissa matematiikan runollisuuden.

Ilahduin tarinan vähäeleisyydestä ja siitä, miten vahvasti se on pienen ihmisen tarina. Professori on elämänsä ehtoopuolella erakoitunut työhuoneeseensa ratkaisemaan matemaattisia ongelmia, mutta lopulta hänellä on kuitenkin suuri vaikutus läheistensä elämään. Moni lukija on kokenut tarinan koskettavana ja lohdullisena, mutta tarinan taika jäi kuitenkin tarttumatta minuun. Saatan ollakin niitä ihmisiä, joihin tämä tarina toimisi paremmin elokuvaversiona. Nautin kuitenkin matematiikan yllättävästä kauneudesta ja ystävyydestä, joka varovasti muodostui päähenkilöiden välille.

Täytyy kuitenkin myöntää, että kun yritti irrottautua vauhdikkaasta taapero-arjesta kirjan pariin, kontrasti oli niin suuri, että välillä oli vaikeuksia päästä oikeaan tunnelmaan. Kirjassa kaikki soljuu niin rauhallisesti eteenpäin, eikä siinä oikeastaan tapahdu mitään, joten huomasin ihan tahtomattani hermostuvan sitä lukiessani. Tästä ei kuitenkaan käy syyttäminen kirjaa, vaan ongelmana on elämäntilanne. Matematiikastakin olisin voinut saada paljon enemmän irti, jos olisi ollut aikaa istua alas kynän ja paperin kanssa ja pysähtyä makustelemaan yhtälöiden erikoisuuksia. Nyt oma arki ei kuitenkaan antanut siihen mahdollisuutta, joten yksi kirjan ulottuvuuksista jäi kokematta.

Riisiä tiskin alta - tarinoita nousevan auringon maasta

Liisa Karvinen
2012
275 s./Gummerus

Ihan viimeisiä lukukokemuksia viedään 100 naiskirjailijan kirjaa -listaltani. Vaikka meneillään ei ollut minkäänlaista matkakuumetta Japanin suuntaan, ajattelin kirjan tarjoavan mukavan nojatuolimatkan kiinnostavan kulttuurin parissa ja näin ollen kirjaan oli kiva tarttua.

Lukukokemus oli lopulta ihan ok, mutta on kyllä myönnettävä, että monia matkakirjoja läpi kahlanneena Karvisen kirja ei oikein onnistunut imaisemaan minua mukaansa. Varsinkin alku tuntui todella pitkäpiimäiseltä, historiankäänteissä viivähdettiin monta sivua ja ehdin jo vähän tylsistyäkin. Kaipaan ensisijaisesti maan fiilistelyä ja mielenkiintoisia tarinoita - historian otan mieluiten ujutettuna näiden sekaan. Onneksi tätä ujuttamistekniikkaa oli käytetty myöhemmin hyväksi ja omakin fiilis parani eteenpäin lukiessa.

Kirjassa esitellään Tokiota (ja Japania) lähiö kerrallaan. Kirjailija on valinnut muutaman suurkaupungin metropysäkeistä ja lähestyy entistä kotikaupunkiaan niiden kautta. Karviainenhan on YLEn uutisten ulkomaantoimittaja ja koulutukseltaan japanologi, joten tietoa kirjailijalla riittää. Tokiossa seikkaillessa tutuksi kävivät niin geishat, samurait kuin sumopainijatkin. Ruokakulttuuriin kuuluu paljon muutakin kuin vihreä tee ja sushi - mutta mitä? Kirjan luettuani ymmärrän myös paremmin japanilaisten toimistotyöntekijöiden työrytmiä ja millainen tausta ilmiöllä on. Kaiken kaikkiaan aikaisempi tietoni maasta syveni ja opin ison kasan uutta.

Tokioon matkustaessa kirjasta voisi olla kovastikin iloa (varsinkin ihan matkalla mukana), mutta pelkästään nojatuolimatkalle olisin toivonut vetävämpää otetta.

KonMari - Siivouksen elämänmullistava taika

Marie Kondo
2011 suom. 2015
214 s./Bazar


En alun perin edes aikonut lukea KonMaria, sillä olin jo lukenut monia erilaisia (suurimmaksi osaksi hurmioituneita) arvosteluja ja tuntui että niiden yhteenlaskettu tietomäärä vastaisi kirjan lukemista. Lopulta en kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta, olenhan järjestelijä ja tavaramäärän karsija henkeen ja vereen, tämän jos minkä pitäisi olla minun kirjani.


KonMari-menetelmän avulla laitetaan kuntoon niin koti kuin mielikin. Menetelmä koostuu tavaramäärän huomattavasta karsimisesta ja jäljelle jääneiden tavaroiden uudelleen sijoittamisesta. Karsimisvaihe suoritetaan pitelemällä jokaista tavaraa kädessä ja pohtimalla tuottaako tavara niin paljon iloa, että se kannattaa säilyttää. Tarkoituksena on päästä eroon kaikesta turhasta roinasta jota kaapin perukoilla säilyttelee. Lopulta siisti ja turhasta tavarasta tyhjentynyt koti johtaa seesteiseen mieleen, joka on vastaanottavaisempi kaikelle muulle, koska oman kodin arkiset rutiinit eivät enää ahdista.


Aluksi on todettava, että oli hyvä, että tiesin kirjasta jo yhtä sun toista, muuten lukukokemus olisi voinut olla erilainen (lue: mahdollisesti vähän ärsyyntynyt). Sintolaisuuteen liittyvä esineiden elollistaminen oli paljon helpompi hyväksyä osaksi kirjan sanomaa, kun muisti ottaa huomioon kulttuurien erilaisuuden. Osasinkin heti suhtautua kodin tervehtimiseen, laukun kiittämiseen ja talvivaatteiden silittämiseen niin, että Kondo kehottaa arvostamaan tavaroitaan enemmän, jolloin lopulta vähemmän on enemmän oli kyse sitten vaatteista, kirjoista, sisustustavaroista tai mistä vain.


Toinen kritiikkiä kerännyt asia kirjassa on se, että siinä ei oteta kantaa turhan tavaran kierrättämiseen. Kirjan esimerkkitapauksissa kodeista kannetaan muovikassi toisensa jälkeen pois turhaa roinaa, mutta jää epäselväksi mitä tavaroille sitten tapahtuu. En tiedä millä tolalla kierrätysasiat ovat Japanissa, mutta toki suomalaisena lukijana oletan, että vaikka koti tyhjenee itselle turhasta roinasta niin niiden loppusijoituspaikka ei kuitenkaan ensisijaisesti ole kaatopaikka. Toki maailmanlaajuiseksi ilmiöksi kohonneen siivouskirjan olisi hyvä kannustaa kierrättämiseen edes sivulauseessa, mutta eri maissa on joka tapauksessa niin erilaisia käytäntöjä, että... On kai kuitenkin itsestään selvää, että pois heitettävät lastenkirjat voi halutessaan lahjoittaa läheiseen päiväkotiin, dvd:t sairaalaan pitkäaikaispotilaiden iloksi jne ihan oman innokkuuden ja viitseliäisyyden mukaan. Olen itse karsinut kodistamme tavaraa jo vuosien ajan eikä juuri mikään ole päätynyt suoraan roskikseen paitsi huonossa kunnossa olevat tavarat. Oletankin, että tämän asian suhteen lukijan täytyy käyttää maalaisjärkeään ja oman kotipaikan mahdollisuuksia ja niihin on ehkä Japanista käsin vähän vaikea ottaa kantaa;)


Minulle KonMari oli oikein oiva lukukokemus, vaikka olenkin aina ollut aika hyvä luopumaan tavarasta. Sain kuitenkin muutaman tärkeän oivalluksen kirjaa lukiessani. Suuri viisaus piilee näissä sanoissa: "Joka tavaralla on oma roolinsa. Kaikki vaatteet eivät ole tulleet elämääsi siinä tarkoituksessa, että kuluttaisit ne nukkavieruiksi... Kun kohtaat esineen, jota et voi heittää pois, mieti tarkkaan sen todellista tarkoitusta elämässäsi. Huomaat hämmennykseksesi, kuinka moni omistamasi tavara on jo tehnyt tehtävänsä. Kun tunnustat niiden roolisuorituksen ja päästät niitä irti kiitoksen kanssa, pystyt panemaan kotisi ja elämäsi ojennukseen." Aivan niin!


Tällä kerralla kevätsiivouksessa huutia saivat mm. astiastosetit, jotka olen aikoinaan saanut sukulaistädiltä oman kodin perustamisvaiheessa. Kalliita merkkiastioita, mutta omaan silmään susirumia ja emme ole käyttäneet niitä kymmenen vuoden aikana lähes ollenkaan. Aivan järjetöntä säästää! Vaikka tarkoituksena ei olekaan hankkia poisheitettävien tilalle uutta, niin nyt säilytystilaa on ja omatunto ei soimaa käyttämättömistä astioista kaapin perukoilla. Ehkä joku päivä hankimmekin jotain joka todella miellyttää omaa silmää ja näin ollen pääsee päivittäiseen käyttöön.


Kirjoihin ja lukemiseen liittyy yksi suurimmista ahaa-elämyksistä. Olen monta vuotta valinnut lukulistalle täysin vääriä kirjoja. Kun kirjavalintoja säätelee utelias ja kehittymiseen tähtäävä luonteenlaatuni ja projekteista innostuva mieleni ja soppaan heitetään vielä kirja-alaan liittyvä työpaikka niin lukemani kirjat tuppaavat olemaan kiinnostavia uutuuksia, minulle uusien kirjailijoiden tuotoksia, yleissivistystä tukevia klassikoita ja muiden vahvoja suosituksia. Nopeasti ollaankin tilanteessa, jossa huomaan lukeneeni suosikkikirjailijoideni teoksia kaksi vuotta sitten ja siirtäneeni niitä jonoksi lukulistalle odottamaan sitä kuuluisaa hyvää hetkeä. Ei näin enää koskaan! Marie Kondokin sen tietää, että paras hetki lukea itseä puhutteleva kirja on juuri nyt. Tästä eteenpäin mennään vahvasti intuitio edellä. Jos tavaroita kuuluu valita säilytettäväksi sillä periaatteella, että ne tuottavat iloa niin kyllä kirjojen suhteen pitäisi pyrkiä samaan. Kevätsiivouksessa lukemattomien kirjojen määrä väheni heti puolella ja kaiken maailman periaatteessa-kiinnostavat-muttei-kuitenkaan-tarpeeksi-tyyppiset kirjat saivat lähtöpassit. Hyllyyn jäi vain kirjat jotka voisin lukea vaikka heti. Kyllä keveni mieli ja siihenhän Kondon kirja kokonaisuudessaan tähtääkin: ei enää keskivertoa kun voi saada vain parasta.  


Tästä on hyvä jatkaa ja tasan suosittelen kirjaa ihan jokaiselle joka jaksaa paasaustani kuunnella. Mutta niin kuin Kondo sanoo, tavarankarsinta kannattaa tehdä juuri niin kuin hän neuvoo tai muuten luultavasti tulee takapakkia. Siis jos haluaa oikeasti kaikesta turhasta eroon eikä vain vähän sieltä sun täältä lattiatilaa lisää:)

Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Mia Kankimäki
2013
369 s./Otava

Olipa kerrassaan mukavaa lukea todella mielenkiintoinen kirja liian monen keskinkertaisen lukukokemuksen jälkeen! Kankimäen kutkuttava irtiotto Suomesta ja harmaasta arjesta oli syy, miksi alunperin suunnittelin kirjaan tarttuvani, mutta kaikki muuttui lukiessa. Lopulta nimittäin kävikin niin, että hänen tutkimuksiensa kohde, Japanissa Heia-kaudella 900-luvulla elänyt hovinainen Sei Shõnagon alkoi kiinnostaa Kankimäen seikkailuja enemmän.

Mitään muuta väylää pitkin en varmasti olisi tästä tuntemattomasta hovinaisesta kiinnostunut, mutta Kankimäen tyyli kertoa jo Heia-kaudella paheksuntaa herättäneen naisen elämäntarinan todella iski tajuntaan. Sein oma kirjallinen tuotanto sisältää päiväkirjamaisia tekstejä, joihin hän tallensi enemmän tai vähemmän totuudenmukaisia hetkiä loistokkaasta hovielämästä ja rakkaudenkiemuroista. Kirja on täynnä pieniä tuokiokuvia ja listoja erilaisista asioista - tai näin ainakin oletan, sillä enhän minä sitä itse ole lukenut Kankimäen kirjaansa lainaamia kohtia lukuunottamatta. Seillä on ollut ainutlaatuinen ote kirjoittamiseen ja näin ollen tuhat vuotta vanhat tekstit tuntuvat yllättävän raikkailta. 

Heia-kauden naisten sanotaan kehittyneen loistaviksi tarkkailijoiksi, sillä suurin osa elämästä vietettiin neljän seinän sisällä palveltavana, joten paljon muutakaan tekemistä ei ollut kuin panostaa kirjalliseen lahjakkuuteen. Voi kai sanoa, että sitä joko kirjoitti runoja, luki runoja ääneen tai odotti, että juoksupoika tuo runon ystävältä tai tuttavalta. Sein lahjoja arvostettiin jo hänen eläessään, mutta vuosisatojen kuluessa nokkelan mielen omaavaa naista onkin alettu pitämään ärsyttävänä letukkana, jolla oli liikaa miesseikkailuja ja nyt liian moni pornoelokuva lainaa nimensä 900-luvun Japanin hovinaisen kirjalta. Hämmentävää, mutta ilmeisesti historiaa omimmillaan: valtaapitävät vääristävät historiaa vihollistensa osalta...

Täysin tuntematon ei Sei minulle olekaan, vaikka näin alunperin uskoin. Sei Shõnagon nimittäin kirjoitti hovivuosinaan kirjan, joka inspiroi 1990-luvulla elokuvantekijöitä ja lopputuloksena oli oudohko taide-elokuva Pillow Book, joka ei taida tosin Seihin liittyä juuri mitenkään. Elokuvan näkemisestä on niin pitkä aika, etten muista siitä juuri mitään, mutta ainakin elokuvan nimi on sama kuin kirjan englanninkielinen nimi. Muistan inhonneeni teininä kyseistä pätkää enemmän kuin mitään, mutta ehkä tänä päivänä voisin tähänkin asiaan suhtautua eri tavalla...

On hienoa, että kirja on ylipäätään kirjoitettu, nimittäin Seistä ei oikeasti tiedetä juuri mitään ja lopulta Kankimäen kirjassa selviää, ettei Sein kirjakaan ole tänä päivänä oikeasti siinä muodossa mihin hän sen aikoinaan kirjoitti, sillä alkuperäisestä versiosta ei ole mitään jäljellä. Sanoisinko, että pirun turhauttavaa, mutta seikka antaa tietenkin vähän perspektiiviä tähän elämään ja historian tutkimiseen.

Kirja oli hieno lukukokemus, mutta se kärsi myös hieman toistosta - 60 sivua olisi hyvin voitu tiivistää eikä mitään olennaista olisi jäänyt sanomatta. Hurmaava kirja menettää myös hieman pisteitä silmissäni, koska en voinut sietää Kankimäen jatkuvaa Sein puhuttelua, joka ei vain toiminut omaan makuuni lainkaan. Näiden pienten ärsyttävien asioiden sijaan tulen kuitenkin muistamaan pidempään monet hurjan mielenkiintoiset yksityiskohdat Heia-kauden hovielämästä ja Sein tarkkanäköiset tekstinpätkät arjen kauneudesta. Huomenna lisää kirjan tuottamasta inspiraatiosta, sillä tämä kirja jos mikä lisäsi onnellisuuden määrää elämässäni;) Hyvin korkattu teemakuukausi siis!

Koen 13 kotimaista kirjailijaa
Kansankynttiläin kokoontumisajot - Elämäkerrat ja muistelmat

Mistä puhun kun puhun juoksemisesta

Haruki Murakami
2008 suom. 2011
175 s./Tammi

Mahdollisiin uusiin kirjailijaystäviin tutustuminen päättyy Murakamin juoksuaiheiseen muistelmateokseen. Mistä puhun kun puhun juoksemisesta taitaa olla sen verran kaukana kirjailijan romaanien teemoista ja kirjoitustyylistä, etten vielä voi arvioida, onko Murakamin tuotanto kokonaisuudessaan minun heiniäni. Juoksukirja on kuitenkin kirjoitettu ytimekkään oivaltavasti ja niin mukavan rennolla otteella, että sen vietäväksi oli helppo heittäytyä. Murakamiin tutustuminen jatkukoon.

Elän tällä hetkellä juoksuharrastuksen suhteen vaikeita aikoja. Halua juoksemiseen löytyy, motivaatio-ongelmia ei juurikaan ole, mutta askel tuntuu usein niin raskaalta, että siitä pakostikin masentuu. Kaipasinkin kirjalta pientä fiiliksen kohotusta ja uskon sitä saaneeni. Oli lohdullista lukea, että aikoinaan Murakamikin on ollut aloittelija, joka ei ole jaksanut lenkkeillä kuin 20 minuuttia kerralla. Aktiivisella harrastamisella kunto on kohonnut ja jalat tuntuneet keveämmiltä.

Vielä viime kesänä olin elämäni kunnossa. Asunnon osto, remontoiminen ja sisustaminen töiden ohella rokotti vapaa-aikaa sen verran monta kuukautta, että kuntoni päästi romahtamaan kerralla. Joulun jälkeen elämä vihdoin viimein rauhoittui ja pääsin pikkuhiljaa kiinni entisiin tapoihin. Valitettavasti uudelleen aloittaminen ei ollutkaan yhtä helppoa kuin koko kuntoilun aloittaminen pari vuotta sitten, jolloin juostuani kuukauden kahden verran jaksoin jo kymmenen kilometrin lenkkejä. Nyt hyvä kun jaksan viisi kilometriä ja silloinkin olo on kuin kaikkensa antaneella. Eilisellä iltalenkillä pystyin kuitenkin psyykkaamaan hyvin itseäni Murakamin kirjan avulla: Kyllä sinä hyvä nainen jaksat kotiin juosta, kun ei sun kuitenkaan tarvitse mitään sataa kilometriä juosta. Tai maratonia. Tai edes kymmentä kilometriä. Että töppöstä toisen eteen nyt vaan!

Murakamilla on ollut monenlaisia tekniikoita riippuen mihin hän on kulloinkin tähdännyt, mutta omaan korvaan kokeilemisen arvoiselta kuulosti vaihe, kun hän juoksi kuutena päivänä viikossa muttei aina kovinkaan pitkiä lenkkejä. Usein lenkin pituus oli 10 kilometrin tienoilla, mutta välillä ihan muutama hassu kilometri. Puolen tunnin iltalenkkipyrähdys olisi ihan mahdollinen ajatuksentasolla, mutta nytkin kun tässä sohvalla nökötän; kotihommat tekemättä, työpäivän kiireet vielä mielessä ja kaupassakäynti vielä edessä niin lenkki ei kyllä huvita ajatuksena ollenkaan. Joten ei minusta kyllä uutta Murakamia tule.

Joka tapauksessa, olin lukijana eniten kiinnostunut Murakamin arkipäivän liikunnasta ja ajatuksista siihen liittyen, mutta toki hänen kokemuksensa maratoneista, ultramaratoneista ja triathloneista olivat mielenkiintoista luettavaa, vaikka oma tavoitteeni kesälle on vaatimattomat 15 kilometriä.

Kansankynttiläin kokoontumisajot (muistelmateokset)
50 mieskirjailijoiden kirjaa