On ilo juoda teetä kanssasi

Mamen Sánchez
2013 suom. 2015
304 s./Bazar

Mitä tapahtuu ja kenelle?
Perienglantilainen Atticus Craftsman pakkaa Earl Grey -teensä ja lempikirjansa ja matkustaa Madridiin. Paikan päällä häntä odottaa sangen ikävä tehtävä: kannattamattoman Librarte-lehden lopettaminen ja työntekijöiden irtisanominen. Miehen vierailu Espanjassa kuitenkin pitkittyy, kun lehden neuvokkaat työntekijät punovat juonen, jonka avulla heidän työpaikkansa saataisiin pelastetuksi. Pian Craftsman julistetaankin kadonneeksi ja soppaan sekaantuu niin miehen perhe kuin paikallinen poliisi ystävineen.

Lukukokemuksesta?
Ajattelin, että lomalla pitää olla mukana yksi vähän kevyempikin kirja ja näin ollen jossain välissä vähän väkipakolla lähdin lukemaan ensimmäisiä sivuja. Pian huomasin hymyileväni leveästi lukiessani hulvattoman poliisin edesottamuksista ja Espanjan rento tunnelma sai minutkin kunnon lomamoodiin. On aika harvinaista, että kirja saa minut näin hyvälle tuulelle, sillä yleensä pyrin etsimään päivän huumoriannoksen jostain ihan muualta kuin kirjallisuuden parista. Pääjuoni sinällään ei ollut tarinan parasta antia, vaan nautin enemmän pienistä elämäntarinoista, joita kirja oli pullollaan. Oikein varteenotettava välipalakirja, joka ei ollutkaan niin höttöisä kuin miksi sen alun perin kuvittelin.

Keltainen maailma













Albert Espinosa
2008 suom. 2014
192 s./Bazar

Joskus tulee lukeneeksi kirjan, joka edustaa omaa lukumakua enemmän tai vähemmän täydellisesti. Joskus taas vastaan kävelee melko yhdentekeviä teoksia, joista ei jää juuri lainkaan muistijälkeä. Ja sitten on niitä suorastaan raivostuttavia kirjoja, jotka ärsyttävät ja saavat hakkaamaan päätä seinään. Espinosan Keltainen maailma osui minun kokemanani tuohon viimeiseen kastiin.

Albert Espinosa on espanjalainen kirjailija, näyttelijä ja ohjaaja. Hän sairasti nuorempana syöpää kymmenen vuoden ajan. Häneltä on amputoitu jalka ja poistettu toinen keuhko ja osa maksaa. Keltainen maailma summaa kirjailijan tuntemuksia vuosistaan sairaana, mutta myös hänen elämänkatsomuksensa pääkohtia. Espinosa ei olisi sama ihminen ilman sairauttaan. Kirjan ytimen muodostaa keltaiset ihmiset, jotka ilahduttavat kaikkien meidän elämää hetken verran, tehden siitä astetta paremman.

Ensinnäkin täytyy sanoa, että on aika kamalaa myöntää, että ei pitänyt niin yhtään jonkun ihmisen sairaskertomuksesta. Tuntuu hieman epäkorrektilta tuntea näin. Ja tuntuu, että olen selityksen velkaa:

1. Turhauduin siihen, että kokonaisuus oli aikamoista sillisalaattia. Toisaalta kirja on olevinaan kertomus syövästä ja siitä miten Espinosa on selviytynyt vaikeista vuosista. Samaan aikaan kuitenkin alleviivataan sitä, että tämä ei ole syöpäkertomus vaan näiden elämänohjeiden avulla kuka tahansa voi selviytyä mistä tahansa ja elää merkityksellistä elämää. Ja siihen soppaan heitetään vielä keltaisten ihmisten fiilistely.

2. Ärsyynnyin siitä, että itsestään selviä asioita esitetään suurina elämäntotuuksina ja ikään kuin Espinosan oivaltamana. Yksinkertaisista asioista jauhetaan sivutolkulla ja saadaan ne kuulostamaan vaikeammilta kuin ne ovatkaan. Kirja on täynnä vähän hölmöjä juttuja, kuten yhdessä kappaleessa kirjailija on ehdottomasti sitä mieltä, että ihmiselle ominaista naurua pitää lähteä muuttamaan ja muokkaamaan, että näin toimimalla löytyy onni. Ja hengitysharjoitusten avulla voi oppia kävelemään eri tavalla ja parin vuoden välein on hyvä vaihtaa kävelytyyliä. Öö, siis mitä?!

3. Lopulta huokailin syvään keltaisten määritelmien parissa. Espinosa on antanut nimen henkilöille, joita meidän jokaisen elämästä ja menneisyydestä löytyy. Elämän aikana tulee kohdattua useampiakin merkityksellisiä ihmisiä, jotka eivät välttämättä ole seurassamme pitkään, mutta jotka ovat täysin samalla aaltopituudella ja muovaavat elämäämme tai meitä itseämme parempaan suuntaan. Yhteistä keltaisille ihmisille on se, että heistä ei mitä luultavimmin muodostu läheisiä ystäviä eikä heidän poistumistaan elämästä juuri sure. Minunkin elämässäni näitä ihania vierailevia tähtiä on ollut useampikin ja osaan automaattisesti luokitella keltaiseksi tietyt ihmiset elämäni varrelta. Ilahduin, kun tajusin, että vihdoin joku tajuaa tarttua näihin ihmeellisiin ihmisiin ja pääsen nauttimaan hyvistä elämäntarinoista ja oivalluksista. Siinä vaiheessa kun alkoi tulla puhetta siitä, kuinka jokaisen ihmisen elämässä tulee olemaan tasan 23 keltaista ihmistä, ja että olisi hyvä, että näitä ihmisiä kohdatessaan kertoisi heille heidän asemastaan keltaisena, niin metsään meni! Ja Espinosa vielä haluaisi, että koko maailma syleilisi tätä hänen keksimäänsä termiä ja puhuisi näistä erityisistä ihmisistä sillä nimellä. Joo ei.

Suositella en voi tätä kirjaa, mutta olen hyvin kiinnostunut, jos jollakulla on täysin päinvastaiset tuntemukset tästä kirjasta. Espinosan höpinät eivät siis iskeneet, mutta jään mielenkiinnolla odottamaan, jos joku vaikka kirjoittaisi romaanin elämänsä vierailevista tähdistä (en suostu käyttämään termiä keltaiset!), siitä saisi varmasti hienon kertomuksen. Nyt hiljennyn hetkeksi muistelemaan omia elämäni tähtityyppejä.

Kustantajan esittelytekstiin tästä.

Marina

Carlos Ruiz Zafón
1999 suom. 2013
282 s./Otava

Ruiz Zafónin Tuulen varjon kanssa kävi niin kuin kaikilla muillakin; ihastuin ikihyviksi tarinan tunnelmaan ja mystiseen Barcelonaan. (Onko edes olemassa lukijaa, joka ei olisi kirjasta pitänyt? En ole ainakaan itse törmännyt!)

Siinä myös syy, miksi olen pysynyt kaukana Taivasten vanki ja Enkelipeli -teoksista. En ole millään uskaltanut luottaa, että sisarteoksissa taso olisi pysynyt yhtä kovana enkä ole halunnut minkään lukukokemuksen vähentävän Tuulen varjon arvoa. Marinaan päätin kuitenkin tarttua kuultuani sen olevan ihan oma tarinansa.

Voin sanoa, että en todellakaan pettynyt.

Tarina käynnistyy, kun nuori Oscar Drai tutustuu salaperäiseen Marinaan ja tämän isään. Miksi kaksikko asuu melkein romahtamispisteessä olevassa huvilassa, alueella jossa on vain hylättyjä asuntoja? Entä kuka on mustapukuinen nainen, joka vierailee säännöllisesti unohdetulla hautausmaalla? Mitä vanhoja salaisuuksia Barcelonan pimeät kujat varjelevat?

En tiedä vauhdittiko tarinan ihon alle imeytymistä se, että tänä vuonna Marinan tyylisiä kertomuksia on tullut luettua niin vähän. Äkkiseltään tulee mieleen vain Lumilapsi, joka oli myös suorastaan ihastuttava. Marina sopii myös joulun odotukseen todella hyvin. Harvassa kirjassa tunnelma on rakennettu niin vahvasti, että jokaisen askeleen elää täysillä henkilöhahmojen vierellä ja todella näkee ja tuntee kaiken heidän kanssaan. Aikuisen ihmisen sielu yksinkertaisesti tarvitsee ripauksen magiaa silloin tällöin.

Ruiz Zafónin maailmaan sukellettuani tajusin, että minut on ehdottomasti tarkoitettu lukemaan juuri Marinan tyylisiä kirjoja, jotka tarjoavat oivan vastaparin tavalliselle arjelle. Nyt en näe yhtään syytä sille, miksi ikinä enää palaisin esimerkiksi kotimaisen realismin pariin;)

Suosittelen Marinaa Sinullekin!

Kuolleiden lelujen kesä

Antonio Hill
2011 suom. 2012
379 s./Otava

Pakkolomalta töihin palanneella komisario Héctor Salgadolla on heti monta rautaa tulessa. Nuori poika on pudonnut kotinsa ikkunasta ja kuollut. Moni uskoo, että kyseessä on onnettomuus tai itsemurha, mutta pian tapauksesta selviää yhtä sun toista hämärää. Toisaalta tapaus, joka johti komisarion pakkolomaan, on edelleen auki ja saa varsin kummallisen käänteen, johon näyttäisi liittyvän niin ihmiskauppaa kuin voodootakin. On myös eräs pieni tyttö, joka löytyi hukkuneena vuosikausia sitten, mutta joka tuntuu tupsahtelevan esille sieltä täältä.

Espanjan kirjalllinen valloitus ei aluksi innostanut sen kummemmin, mutta aloitettuani Antonio Hillin esikoisteoksen en olisi malttanut lopettaa hetkeksikään. kävipä vielä niin, että elin siinä samalla todella hektistä viikkoa, eikä lukuaikaa tuntunut järjestyvän millään! Vappuna oli onneksi aikaa lojua sängyssä lukien ja teetä siemaillen. Ja olipa muuten hyvä lukukokemus!

Hyvästä jännityskirjasta on mielesäni melko vaikea kertoa. Osaksi se saattaa johtua siitä, että pidän yleensä niistäkin kirjoista, joissa tunnistan monia puutteita liittyen esimerkiksi tarinan etenemiseen tai henkilöhahmoihin. Hyvät jännärit ovat sitten vain hyviä jännäreitä!:D Selvitettäviä rikoksia on tällä kertaa muutama, ne ovat kaikki mielenkiintoisia ja siinä määrin uskottavia, että ne voisivat olla lainattuja oikeasta elämästä. Poliisien toimintatavat eri käänteissä ovat fiksunoloisia, uhkarohkeutta ja yleistä hölmölilyä on vähemmän kuin yleensä. Moni henkilöhahmo on kohdannut elämässään vastoinkäymisiä, mutta niilläkään ei mielestäni mässäillä liikaa.

Kaiken kaikkiaan kirjassa on todella vetävä juoni ja mukavia henkilöhahmoja, joiden seikkailuja seuraan mielelläni tulevaisuudessakin. En yhtään ihmettele, jos Kuolleiden lelujen kesä tulee olemaan tämän vuoden suosikkijännärini. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille jännityksen ystäville, mutta eritoten Rachellelle ja Rozille, jotka lukevat paljon kyseisen genren kirjallisuutta.

Osallistun Kuolleiden lelujen kesällä Kirjalliseen maailmanvalloitukseen ja Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja valloitan Espanjan.

Näkymättömät kädet

Ville Tietäväinen
2010
216 s./WSOY
Tunnen olevani vieraalla maaperällä mitä tulee sarjakuvagenreen. Ennakkokäsitykseni mukaan "kaikki" sarjakuvat ovat helpohkoja välipaloja, usein huumoripainotteisia ja toimivia muutama ruutu kerrallaan tyyliin Iltalehden sarjakuvaosio. Toki oikeasti tiedän, että mukaan mahtuu Kiroilevan siilin ja Jeren lisäksi supersankaritarinoita ja yhteiskunnallisiin asioihin vahvasti kantaaottavia kokonaisuuksia. Nyt tuntui siltä, että oli aika tutustua siihen ns. vakavasti otettavaan sarjakuvakirjallisuuden osaan.

Näkymättömät kädet - albumissa tutustutaan marokkolaisen Rashidin elämään. Miehen pikkuperhe on ahtautunut asumaan yhdessä Rashidin vanhempien kanssa ja mies työskentelee ahkerasti ompelimossa taatakseen rakkailleen niukan elannon. Raskas työ pienillä ansioilla johtaa lopulta siihen, että velkatyöläisyys Espanjassa alkaa kiehtomaan kovasti. Kun Rashid sitten saa potkut, on laittomaksi siirtolaiseksi lähteminen on miehen ainoa mahdollisuus. Eurooppa osoittautuu kuitenkin paikaksi, jossa oikea menestyminen on mahdollista vain harvoille onnekkaille.

Sarjakuvaromaania on vaikea lähteä ruotimaan, kun ei ole aikaisempaa kokemusta tämän tyyppisestä kirjallisuudesta. Odotuksia ei juuri ollut, mutta arvelin jo ennalta, että kyseinen genre ei minua puhuttele tästä eteenpäinkään. Tunnistan toki kuitenkin hyvän kirjan kun sellaiseen tutustun. Positiivisesti yllätyin ainakin siitä, kuinka koskettavasti ja ahdistavasti laittomien siirtolaisten elämää on onnistuttu kuvaamaan sarjakuvan keinoin. Tarina on tiiviimpi ja ytimekkäämpi kuin mitä se olisi kaunokirjallisena teoksena. Kuvituksen takia henkilöt ja heidän kohtalonsa tulevat enemmän ihon alle ja henkilöhahmoista tulee ihan oikeita henkilöitä. Ymmärrän, miksi teosta on ylistetty niin kovasti.

Pakko kuitenkin myöntää, että ensimmäisen sarjakuvan lukeminen oli minulle melko haastavaa puuhaa. Moni asia kuvissa taphtui hämärässä tai pimeässä ja aina en pysynyt kärryillä siitä, kuka puhuu, mistä puhuu ja kenelle. Nämä ovat varmaankin aika perinteisiä ongelmia alottelijoilla. Henkilöhahmojen dialogi tuntuu todella aidolta - ja siksi myös ehkä hieman sekavalta. Samanlaisia tuntemuksia tulisi varmasti, jos huomaisin hengeilevani siirtolaismiesten joukossa kuuntelemassa, kun he heittävät arkipäiväistä herjaa.

Kirjan loputtua oli kyllä aika vetämätön olo. Miten jotkut saakin niin surkeat kortit käteen elämässä. Olen itsekin kävellyt Barcelonassa kaduilla, joita albumissa kuvataan; nähnyt ihmisiä kaupittelemassa ruumistaan, rihkamaa, huumeita... Ehkä osa heistäkin on ollut laittomia siirtolaisia paremman elämän toivossa. Pysäyttävää on juuri se, mitä Marko Juntunen esipuheessaan koruttomasti toteaa: "Tämän teoksen tarina ei ole tapahtunut koskaan, mutta siitä on olemassa satojatuhansia versioita, jotka ovat totta."

Löysinkö kotimaisen kirjallisuuden aarteen? Uskoisin niin, kirja teki vaikutuksen vaikka en sarjakuvagenreä omakseni koekaan. Tuntuu kuitenkin vahvasti siltä, että jos jonkun sarjakuvateoksen lukeminen tekisi hyvää kaikille, niin se olisi ehdottomasti tämä kirja.

Osallistun Näkymättömät kädet -kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja valloitan alakategorian sarjakuvat. Lisäksi osallistun Satun tammi-helmikuun Minihaasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea sarjakuvakirja.

Ars Magica

Nerea Riesco
2007 suom. 2011
400s./Otava

Vuonna 1610 noidat pitävät Espanjaa pelon vallassa. Lukuisat ihmiset ovat nähneet noitien lentävän yöllisiin kokouksiinsa, joissa jopa itse Pirun sanotaan vierailevan. Väki on kauhuissaan, ystävät ja naapurit ilmiantavat toisiaan ja muutamia noitia on jopa poltettu roviolla. Inkvisiittori Salazarin tehtäväksi lankeaa rauhan tuominen noitien terrorisoimille alueille. Salazar joutuu kamppailemaan pyhän tehtävänsä kanssa, sillä hän on alkanut kyseenalaistamaan noitien olemassaolon. Hänen asemassaan olevan miehen vain ei soisi hyssytellä tällaisissa vakavissa asioissa: tuloksia pitäisi syntyä ja mielellään uusien rovioiden muodossa. Oman osansa tarinasta saa Mayo-tyttönen, joka etsii kadonnutta kasvatusäitiään Ederraa. Hänet on luultavasti suljettu inkvisition vankityrmään, jossa viruu kymmeniä noidaksi epäiltyjä. Salazarin ryhmän seuraaminen näyttää olevan ainoa keino löytää Ederra.   

Heti noita-aiheisen uutuuden nähdessäni tiesin haluavani lukea sen. Kirjaa aloitellessani into hieman laantui, olin ehkä kohdistanut kirjaan turhan suuret odotukset. Ars Magica on kirja, josta olisin halunnut pitää oikein kovasti. Lukukokemus oli kuitenkin lopulta ihan kiva. On aina ilo sukeltaa vanhoihin ja mystisiin aikoihin. Tällaista kirjan muodossa tapahtuvaa pakoa arjesta olinkin odottanut jo hyvän tovin. Ainakin osaksi pettymystä aiheutti se, että kirja ei ollut tarina noidista vaan tarina aikakaudesta, jolloin uskottiin noitiin.

Tarina on luonnollisesti hyvin uskonnollissävytteinen, inkvisitio kokonaisuudessaan näyttelee isoa osaa. Olinkin ilahtunut siitä, että Salazar päähenkilönä kyseenalaistaa kristinuskon ja kykenee rationaaliseen ajatteluun aikana, jolloin olisi ollut helpointa ja turvallisinta mennä valtavirran mukana. Oli myös kutkuttavan ärsyttävää lukea niistä monista kymmenistä ihmisistä jotka taas olivat täysin muiden johdateltavissa. Kumpi olisin itse ollut noina aikoina? Maalaistalon nainen, joka pyörtyy nähdessään jotain kummaa metsän reunalla ja uskoo toivuttuaan nähneensä noidan vai maalaistalon nainen, joka pyörtyy nähdessään jotain kummaa metsän reunalla, mutta tietää toivuttuaan että pahuus on usein lähtöisin pahoista ihmisistä. Joukkohysterialla kun tahtoo olla oma voimansa. 

Ennen kirjan lukemista en tiennyt kuinka paljon tarina nojaa faktoihin. Niinpä päädyin siihen, ettei mitään lukemaansa kannata uskoa. Vasta kirjan lopussa selvisi, että esimerkiksi päivämäärät ja historialliset tiedot ovat kaikki totta. Myös manaukset, taiat ja maagiset rituaalit ovat kaikki sellaisia, joita noina aikoina käytettiin. Tämä tieto antoi ikään kuin uutta arvoa kirjalle ja muistelinkin tarinaa heti hellämielisemmin. Tietenkin olisi ollut ihan kätevää painattaa etusivulle tuo faktajulistus. Olisin lukenut tarinan jotenkin hartaammin, tietäen sen olevan osin todellista historiaa. Vaikka kaikki tarinat eivät tarvitsekaan loppuyhteenvetoa (mitä tapahtui kenellekin koko loppuelämän ajan), tähän kirjaan se sopi ja luin sen suurella mielenkiinnolla. Taisinpa jopa liikuttuakin hieman. Sitä se teettää, kun on historialliset henkilöt kyseessä.

Monet himolukijat tuntuvat usein kiinnittävän huomiota kirjoitusvirheisiin ja epäonnistuneisiin suomennoksiin. Itse olen vain harvoin huomannut näiden asioiden häiritsevän lukukokemusta. Toisin sanoen en tunne itsekään pilkkusääntöjä niin justiinsa. Ja aina en muista tuleeko pilkun jälkeen joka vai mikä vai miten se nyt meni. Kankeaan suomennokseen saatan ehkä välillä havahtua. Tästä kirjasta bongasin kuitenkin monia kirjoitusvirheitä, monia ylimääräiseltä tuntuvia pilkkuja ja outoja lausejärjestyksiä. Tulipa vastaan lausekin, jota ei oikein tahtonut uskoa 1600-luvulla eläneen hartaan miehen sanomaksi: "Herra, minun on kerrottava teille yksi juttu...Ei, ei, vaan kaksi juttua..." Mitäpä pienistä. Oli vain pakko jakaa tämä uskomaton havainnointikykyni!;)

Olisiko muita noita-aiheisia kirjoja, jotka kannattaisi lukaista? Tuntuu, että hyviä noitaelokuvia löytyy muutamiakin, mutta kirjojen suhteen lyö pää tyhjää.