Varjojen huone

Erik Axl Sund
2012 suom. 2014
364s./Otava

Mitä tapahtui ja kenelle?
Ruotsalaisen Varistyttö-trilogian päätösosa, jossa aikaisemmista osista tuttujen Sofia Zetterlundin ja Victoria Bergmanin salaisuudet paljastetaan viimeinkin. Mitä järkyttäviä muistoja Victorian mieli yrittää vieläkin sulkea pois? Entä mitä tapahtui Victorian tyttärelle Madeleinelle? Entä mikä uskonnollinen lahko tuntuu olevan kaiken pahan takana? Ja jääkö lahkon jäsenistä yksikään henkiin?

Kirjan yllätysmomentti?
Takakansiteksti lupaili, että kun murhien taustat alkavat pikkuhiljaa selviämään, totuus on kamalampi kuin kukaan osasi kuvitellakaan. Päädyin pienen pohdinnan jälkeen kuitenkin siihen, että ensimmäisen osan raakuudet olivat ihan omaa luokkaansa eivätkä viimeisen osan paljastukset siinä mielessä enää oikeastaan hetkauttaneet tottunutta lukijaa. Pienimuotoista maton vetämistä lukijan alta kuitenkin esiintyi ja hyvä niin.

Mitä jäin kaipaamaan?
Sofian ja Victorian näkökulmasta kerrottu tarina toimi hyvin näinkin, mutta aina kun tarinaan liittyy pelottavia uskonnollisia lahkoja, mieleni kiihtyy nollasta sataan. Olikin harmillista, että monimutkaisessa tarinassa olisi ollut aineksia vaikka mihin, mutta lopulta kirjassa keskityttiin enimmäkseen mässäilemään väkivallalla kuin selittämään uskonlahkon taustoja.

Lukukokemuksesta.
Varistyttö-trilogia on ehdottomasti jännäreiden ystävän must-read. Ahmin sarjan jokaisen osan parissa päivässä eli ne todellakin ovat niin koukuttavia ja helppolukuisia kuin huhutaan. Nopeatempoisen ja kiinnostavan juonen luulisi kuitenkin jättävän selvempiä muistijälkiä, mutta tuntui vähän hassulta aloitella kolmatta osaa, kun en muistanut sitten yhtään mitään toisesta osasta. Tämän lukijan onneksi vanhoja tapahtumia kerrattiin siellä täällä, muuten olisin ollut ihan totaalisen ulalla. Ei siis auttanut, vaikka Otava julkaisi kaikki kolme osaa lyhyen ajan sisällä:D

Unissakulkija

Erik Axl Sund
2011 suom. 2014
395 s./Otava

Varistyttö tekikin lopulta minuun suuremman vaikutuksen kuin aluksi tajusinkaan, sillä kun raivostuttavaa lukujumia oli kestänyt muutaman päivän, olin niin haltioissani, että trilogian toinen osa oli ilmestynyt kirjakauppaan lomani aikana ja sain kiikuttaa sen kotiin!

Unissakulkijaa lukiessani ymmärsin vasta kunnolla, miten kova "page turner" trilogia onkaan. Ensimmäistä osaa luin leppoisesti viikonloppulomalla, mutta tätä olen tahkonut keskellä hektistä arkea. Vaikka millainen väsymys painaisi silmiä, koko ajan tulee luvanneeksi itselle, että saa vielä lukea seuraavan lyhyen kappaleen, ja itse asiassa vielä seuraavan. Ja kun se kolmaskin kappale on niin lyhyt, niin menköön nyt vielä sekin... Ja hups, nukkumaanmeno aika on mennyt jo ajat sitten! Tarina on totta kai tosi hyvä ja koukuttava, mutta lyhyet kappaleet puhuttelevat minua myös.

Kirja jatkuu siitä mihin ensimmäinen kirja jäi. Tuntemattomien poikien murhat ovat edelleen selvittämättä ja kuvio on mennyt entistä monimutkaisemmaksi samalla kun uusia ihmisiä on liitetty mukaan tutkintaan. Tarina jatkuu toki hyvin samantyyppisenä kuin se alkoikin, mutta kaiken raakuus laantuu ehkä himpun verran. Tai ainakin tuntui siltä, että nyt ei tehnyt ihan yhtä pahaa kuin ensimmäistä osaa lukiessa. Toinen osa myös loppuu vallan toisella tavalla kuin mihin arvelin tarinan olevan menossa, hyvä tietenkin sekin!

Varistytön arviossa en vielä tunnustautunut faniksi, mutta kyllä se on nyt ihan aikuisten oikeasti myönnettävä, että Erik Axl Sundin takana oleva kaksikko on onnistunut kirjoittamaan todella koukuttavan ja mielenkiintoisen jännitystrilogian.


Suosittelen!

Varistyttö





Erik Axl Sund
2014
415 s./Otava

Luin Varistyttö-trilogian ensimmäisen osan kuukausi takaperin, mutta koska kirjan julkaisupäivä oli vasta kaukana tulevaisuudessa enkä tuolloin tajunnut kirjata mietteitäni sen kummemmin ylös, alkavat muistikuvat tarinasta olla melko hataria.

Ensinnäkin kirja oli suorastaan loistava valinta mökille, jossa on aina ihana käpertyä takkatulen ääreen lukemaan jännitystarinaa. Tarina todella vei mukanaan ensimmäisistä sivuista lähtien ja kirjaa oli vaikea jättää kesken hetkeksikään. En koe hätkähtäväni pienistä, joten tarina sai siinäkin mielessä mielenkiintoisen ulottuvuuden, että pääsin testaamaan, missä omat rajani menevät raakojen tapahtumien suhteen.

Rikoskomisario Jeanette Kihlberg alkaa tutkia nuorten poikien murhia. Pojat ovat joutuneet äärimmäisen julman väkivallan kohteiksi ennen kuolemaansa, joten poliisivoimilla on kiire löytää kiduttamisesta nauttiva sarjamurhaaja. Apua Jeanette saa psykoterapeutti Sofia Zetterlundilta, joka hoitaa työkseen mm. persoonallisuushäiriöistä kärsiviä ihmisiä.

Alkuasetelma on varsin perinteinen ja eniten Varistyttö tuntuukin eroavan muista genren kirjoista nimenomaan suoralla väkivallan kuvailulla. Ja aika rankkaa tekstiä onkin luvassa alusta loppuun asti. Pienet lapset joutuvat kokemaan anteeksiantamattoman kamalia asioita, kukin tavallaan. Ahdistus kieltämättä iskee, jos hetkeksikin pysähtyy tarinaa lukiessa todella miettimään, mitä se kaikki väkivalta merkitsee: rikkinäisiä lapsia, joista kasvaa rikkinäisiä aikuisia, haavoja jotka eivät koskaan parane, katkeruutta ja kostonhalua ja yksinkertaisesti ihan mielettömän suurta kipua ja pelkoa. Tietyissä kohdissa kieltämättä mietin, että eikö vähempikin olisi riittänyt...

Aikamoinen paketti siis, johon on itse asiassa luvassa jatkoa jo tämän vuoden puolella. Jään odottamaan toista osaa mielenkiinnolla! Faniksi en tunnustaudu, mutta tarina oli kaikesta väkivallasta huolimatta mukavan helposti lähestyttävä ja viihdyttävä, aika täydellinen aivojen nollaus -kirja siis.

Susa on myös kirjoittanut Varistyttö-kirjasta ja kustantajan esittelytekstiin pääset tästä.


Tyttö joka leikki tulella

Stieg Larsson
2006 suom. 2008
616 s./WSOY

Millenium-sarjan toisen osan luinkin melko pikaisesti. Aluksi hieman epäilin kirjan lumovoimaa: en uskonut että kirja voisi olla läheskään niin mielenkiintoinen kuin sarjan ensimmäinen osa Miehet jotka vihaavat naisia. No, parempi se ei ollut, mutta viihdyin joka tapauksessa todella hyvin selvitellessäni Ruotsin seksibisneksen ja alamaailman koukeroita. Ja voin sanoa, että viha naisia vihaavia miehiä kohtaan kasvoi kasvamistaan.

Larsson on kyllä onnistunut kirjoittamaan huikean viihdyttävästi sellaisesta aiheesta, joka mielestäni on ehkä jo hieman loppuunkaluttukin. Olen lähivuosina lukenut muutaman seksibisnekseen liittyvän kirjan, ja vaikka ne kaikki ovat olleet todella mielenkiintoisia ja kamalia, en oikein jaksa tarkoituksella tarttua niihin - ainakaan vähään aikaan. Tämän kirjan kanssa kävi kuitenkin niin, että työpäivää edeltävänä yönä jouduin valvomaan puoli kahteen asti, jotta sain kirjan päätökseen. En vain voinut jättää sitä enää kesken! Ja tällainen yökukkuminen on minulta todella harvinaista! (Tosin sain joka tapauksessa yli 7 tunnin yöunet, määrä joka taitaa monelle olla normaali määrä unta...)

Sarjan kolmas tulee varmasti luettua lähiaikoina. Olen pitänyt Larssonin sarjasta paljon, mutta sen mieleenpainuvuus saattaa osaksi johtua myös siitä, että sarja on niin tunnettu ja pidetty. Tätä on totta kai helppo suositella niille, jotka eivät ole vielä sarjaan tutustuneet - jos vähänkin enemmän lukee kirjoja, on varmasti jossain keskustelussa törmännyt Larssoniin. Mutta ei sillä, onhan kirjailija maineensa ansainnut. Kirjan henkilöiden kanssa en ole kokenut sen kummempia tunnekuohuja, tuskin niin käy kolmannessakaan osassa. Melko neutraalisti heihin suhtaudun lukiessani. Lisbetin nuoruutta valaistaan tällä kertaa tarkemmin ja lukija ehkä ymmärtää toista osaa lukiessaan paremmin tämän minä-vastaan-muu-maailma-asenteen. Totta kai kirjassa on toinen toistaan hurjempia kohtauksia, joita lukiessa miettii väkisinkin, että miksi tuo ja tuo ei pyytänyt apua kun lähti selvittelemään sitä ja tätä. Mutta sellainenhan jännitysgenre on.

Elokuvankin aion katsastaa lähiaikoina. Loppuun vielä pieni mur-kommentti elokuvan trailerista: näin sen katsoessan ensimmäistä elokuvaa ja trailerissa to-del-la typerästi paljastettiin juuri se asia, mitä kirjassa pihdataan viimeisiin kappaleisiin asti. Olen ehkä hieman katkera.

Purppuranpunainen hibiskus

Chimamanda Ngozi Adichie
2003 suom. 2010
326s. /Otava

Suoritan Minihaasteen kolmannen osion tämän kirjan kanssa.

Tällä kertaa tarkoituksena oli lukea kirja, jonka nimessä esiintyy jokin kasvi. Muitakin vaihtoehtoja pyörittelin mielessäni, mutta aika lailla alusta asti oli selvää, että Purppuranpunainen hibiskus tulisi olemaan minun kirjavalintani. Sain kirjan joululahjaksi viime vuonna eikä se ole oikein herättänyt lukuinnostusta. Näin ollen tämänkertainen haaste ansaitsee kiitoksen jo ihan siitäkin syystä, että sain yhden lukemattoman kirjan hyllystäni tehokäyttöön.

Kirjassa seurataan nuoren Kambilin kasvua ujosta ja vakavamielisestä tytöstä nuoreksi naiseksi, joka pikkuhiljaa oppii vapautumaan ja nauttimaan elämästä. Ulkopuolisten silmin Kambili näyttää elävän jokatytön unelmaa: hän asuu perheensä kanssa kauniissa kodissa, joka on täynnä hienoja esineitä, hän menestyy koulussa erinomaisesti ja hänen isänsä on yksi Nigerian arvostetuimpia miehiä, sillä hän uskaltaa puolustaa vapautta. Ihmiset eivät tiedä, että perheen kotiolot ovat kaikkea muuta kuin hyvät. Kambilin syvästi uskonnollinen isä pitää lapsiaan pelon vallassa epäinhimillisillä kasvatusmenetelmillään eikä vaimokaan välty väkivallalta. Kambilista onkin varttunut pelokas ja hiljainen tyttö, joka puhkeaa kukkaan vasta päästessään viettämään lomaviikkoa tätinsä perheen luokse. Ifeoma-tädin perhe elää köyhemmissä oloissa, mutta heidän elämänilonsa on jotain, mitä pelkällä rahalla ja vallalla ei voi saada. Pian Kambili ja hänen veljensä Jaja huomaavat löytäneensä itsestään voimaa vastustaa isää ja muutoksen tuulet alkavat puhaltaa...

Kirjaa lukiessa ymmärsin jotain uutta itsestäni lukijana. Tarinahan oli varsin mielenkiintoinen ja hyvin etenevä, mutta en löytänyt sitä ihan aitoa lukemisen intoa tätä kirjaa läpikäydessäni. Vieraat kulttuurit kiinnostavat kyllä, mutta en voi sanoa olevani Afrikasta niin kiinnostunut, että tämä kirja olisi vienyt mukanaan. Huomasin lukevani tarinaa enemmänkin sillä mielellä, että oppisin asioita Nigeriasta ja siellä elävien ihmisten arjesta eli toisin sanoen sivistäisin itseäni hieman. Kulttuurista olikin tietyssä mielessä kiinnostavaa lukea ja esimerkiksi perheiden ruokaillessa melkein tunsin ruoka-ainesten tuoksun leijailevan jossakin lähellä. Mutta. Huomasin joka tapauksessa kipinän puuttuvan täysin lukemisestani. Sunnuntaiväsymyksestä johtuen en ehkä osaa ilmaista itseäni kovin selkeäsanaisesti, mutta sanotaan nyt vaikka näin, että jos kirjaillisuus tarjoaisi pelkästään näitä realistisia kuvauksia maapallon eri kolkissa asuvista ihmisistä, en varmaankaan jaksaisi harrastaa lukemista yhtä intohimoisesti kuin nyt. Tosin realistisia tarinoita on niitäkin niin kovin erilaisia ja eri asteisia, eli tuokaan ei nyt ehkä ihan selvennä ajatuksenjuoksuani. No, ei takerruta siihen liikaa:)

Lukukokemuksen keskinkertaisuus ei siis tälläkään kertaa johdu tarinasta itsestään vaan siitä, ettei minulla yksinkertaisesti ollut tarpeeksi mielenkiintoa heittäytyä tarinaan mukaan. Osaisin kuitenkin kuvitella, että esimerkiksi ystäväni Heidi saattaisi saada kirjasta paljonkin irti kokeneena Afrikan matkaajana:) Viime vuonna nautiskelin kirjoista Afrikasta - muistiinpanoja vuosilta 2007-2009 ja Afrikan poikki. Nyt ymmärrän, että ne vetosivat minuun juuri suomalaisen kirjoittajan näkökulman takia. Arvioni taitaa kuulostaa melko negatiiviselta, mutta oikeasti tarina muistutti minua siitä, miten samanlaisia ihmisiä kaikki ovat asuinpaikasta riippumatta ja miten kaikki kamppailevat samojen ongelmien parissa kulttuurieroista huolimatta. Siinä mielessä tarina ja sen henkilöhahmot ovat kovin iättömiä ja klassisia.

Pahuus



Jan Guillou
1981 suom. 1996
338 s./WSOY

Erik on kasvanut väkivallan keskellä. Isä on tyranni, joka nauttii päivällisen jälkeisistä piiskaussessioista. Koulussakaan ei ole yhtään sen helpompaa, kun kaveriporukan mainetta täytyy pitää yllä väkivaltaisin teoin. Pian Erik erotetaankin käytöksensä takia kaupunkikoulusta ja ainoaksi vaihtoehdoksi jää muutto sisäoppilaitokseen. Erik on innoissaan ja toivoo väkivallattoman elämän olevan vihdoin mahdollista. Valitettavasti yhdessä maan parhaista kouluista vallitsee toverikasvatuksen hieno perinne, jossa yläluokkalaiset saavat simputtaa nuorempiaan. Erik huomaa nopeasti, että vastarintaan ryhtyminen on ainoa varteenotettava vaihtoehto.

Mieleenjäävä lukukokemus, ehdottomasti. Joka kerta kirjaan tarttuessani jonkinlainen möykky ilmestyi vatsan seutuville ja pala nousi kurkkuun. Niissä tunnelmissa kuluikin sitten jokainen lukuhetki. En muista koskaan kokeneeni samanlaisia hetkiä kirjan kanssa. Väkivaltaa on varmasti muissakin lukemissani kirjoissa käsitelty, mutta tällä kertaa kaikki oli jotenkin niin käsinkosketeltavaa. Kirjailija on osannut analysoida väkivallan syvintä olemusta niin tarkasti, että en voi kuin nostaa hattua.

Kirjaa ei tosiaan lue kovin hilpeällä mielellä, mutta toisaalta tarinan valopilkut ovat sitten sitäkin valoisampia. On ihanaa, kun Erik saa elämänsä ensimmäisen ystävän, jonka kanssa jutella syvällisiä ja taistella epäreilua maailmaa vastaan. On mahtavaa seurata, miten Erik taistelee enemmän sanoilla kuin fyysisillä teoilla, vaikka hän onkin koulun paras tappelija. Ja kirjan lopussa sitä todellakin toivoo, että Erik pääsee toteuttamaan tulevaisuuden haaveitaan ilman pelkoa jatkuvasta väkivallasta.

Kirjasta jäi ehdottoman surkea olo, vaikka Erikin suhteen tunnelin päässä saattoikin näkyä valoa. Tarina on ehdottomasti lukemisen arvoinen, mutta hyvää mieltä siitä on turha odottaa saavansa, vaikka erinäiset kostotoimet tarinan edetessä mieltä lämmittävätkin. Osaisin kuvitella, että kirjan tarina saattaisi tuoda jonkinlaista lohtua koulukiusatulle ja toisaalta ajattelemisen aihetta niille, jotka kiusaavat. Kirja ei siis ole pelkkää väkivallalla mässäilyä vaan sisältää paljon älykästä pohdiskelua väkivallan olemuksesta ja siitä miksi sitä ylipäätään esiintyy.

En vielä tiedä nähdäänkö tätä kirjaa loppuvuoden top-10 listoilla. Paikkansa se on varmasti listalla ansainnut, mutta toisaalta näin synkät kirjat eivät vain ole lukukokemuksena niitä parhaimpia. Kirjaan perustuva elokuvakin on jo lainattu kirjastosta, joten "Lue kirja ja katso elokuva" -haaste saa uuden parivaljakon piakkoin. Suren tosin jo valmiiksi tulevaa elokuvakokemusta, koska helppoa katseltavaa elokuva ei varmasti tule olemaan.