Maeve Binchy
1988
256 s.
Anna, Helen ja Brendan odottavat epäinnokkaina vanhempiensa tulevia hopeahäitä. Heidät on pienestä pitäen kasvatettu salaamaan heikkoutensa ja huonot hetkensä: ulospäin on pitää aina näyttää elämän parhaat puolet eikä ongelmista kannata kertoa parhaille ystävillekään. Pikkuhiljaa lapset ovat saaneet kiiltokuvaelämän esittämisestä tarpeekseen ja etääntyneet enemmän tai vähemmän vanhemmistaan. Isä ja äiti ansaitsevat kuitenkin juhlansa ja muutkin alkuperäisiä häitä juhlistaneet henkilöt on kutsuttu mukaan. Best man, morsiusneito ja pappi kertovat omat näkemyksensä juhlaparista ja kertovatpa vanhemmat itsekin elämäntarinansa lukijalle. Lopputuloksena on erittäin Binchymäinen kirja, jossa riittää koskettavia elämäntarinoita ja kohtalokkaita hetkiä.
Varsinkin lukioikäisenä nautin todella paljon Maeve Bincyn sydämellisistä kirjoista, mutta nykyään ne ovat jotenkin liian imeliä. Pidän kyllä tarinoista, jotka kertovat ensisijaisesti ihmissuhteista, mutta ehkä nykyään luen kuitenkin sen verran paljon kirjoja, joita on ihmissuhteiden lisäksi höystetty muillakin teemoilla, jolloin pelkästään arkista ihmissuhdesoppaa sisältävät kirjat tuntuvat auttamattomasti liian valmiiksi pureskelluilta. Tai siis varsinkin tällaiset lempeät tarinat ihmisitä, jotka etsivät omaa polkuaan maailmassa ja päätyvät löytämään itsensä lopuksi. Eli tökkisiköhän näissä sitten se sataprosenttisen varmasti edessä oleva onnellinen loppu, mitä se sitten aina itse kullekin henkilöhahmolle tarkoittaa...
Kirjan helppoudesta huolimatta on todettava, että Binchyn pikkutarina on kuitekin jotenkin ajan hermoilla. Kirjassa esiintyy joukko ihmisiä, joilla on kaikilla kasa ennakkoluuloja toisistaan - ja ne ovat yleensä vääriä olettamuksia, joita on onnistuttu haalimaan esimerkiksi juoruilun lomassa. Ensin kyseinen asetelma tuntui todella raivostuttavalta, ennen kuin tajusin että ihmiset ovat juuri tuollaisia. Itse olen ainakin jatkuvasti tekemisissä ihmisten kanssa, jotka puhuvat toisista ihmisistä ja heidän mielipiteensä perustuvat muka faktaan, vaikka ne ovatkin usein vain omaa haihattelua ja kuulopuheiden perusteella tehtyjä olettamuksia. Eli kirjailijan luomat henkilöhahmot ovatkin loppujen lopuksi oivia esimerkkejä erittäin aidoista ihmisitä ja niistä turhanpäiväisistä konflekteista, joihin he jatkuvasti joutuvat vain siksi, että ei osata puhua suoraan ja sitten niitä asioita vatvotaan ja kannetaan mukana jopa koko elämän ajan. Huoh, aika rankkaa settiä sitten kuitenkin;)
Lukemassani kirjassa oli muuten sellainen ihana maalattu kasarikuvitus, jossa nainen istuu pöydän ääressä nauttimassa teetä ja kirjoittamassa kutsukortteja. Kunnon harlekiini-meininki siis, etten sanoisi. Tajusinkin siinä sitten, että tänä päivänä ei taideta enää noita maalattuja henkilöitä käyttää missään muissa teoksissa kuin kioskikirjallisuudessa. Ja kieltämättä ainakin tässä kirjassa kansi on todella mauton, siksi laitoinkin muiden iloksi hieman modernimman kansikuvan kyseisestä kirjasta. Ainakin minua puhuttelisi enemmän tuollainen tunnelmallinen penkinkulma syksyisessä maisemassa.
Osallistun kirjalla TB:n alakategorian Éirinn go Brách! valloittamiseen. Enää yksi kirja tänä vuonna ja sitten olen tullut kyseisen haasteen päähän omalla kohdallani.
