Viiltäjä Jack - Kuinka paljastimme murhaajan

Russell Edwards & Jari Louhelainen
2014 suom. 2015
393 s./Gummerus

Kirja ehti olla kirjastosta lainassa pari kuukautta ja olin sen jo melkein palauttamassa lukemattomana takaisin. Päätin kuitenkin vielä edellisenä iltana selata sisällysluetteloa ja tutkia millainen kirja oikeastaan on kyseessä. Olin sen edellisellä reissulla napannut mukaani hetken mielijohteesta, pelkän Viiltäjä Jack -aiheen takia. Edwardsin ja Louhelaisen kirja vaikuttikin olevan kiinnostava kokonaisuus, jota lukiessa saisin hyvän käsityksen siitä millainen East End oli 1800-luvun lopulla, keitä uhrit olivat ja miten heidät murhattiin sekä keitä aikoinaan epäiltiin murhista. Näiden ensisijaisesti kiinnostavimpien osuuksien lisäksi saisin vielä lukea kirjailijan henkilökohtaisen tarinan hänen kiinnostuksestaan Viiltäjä Jackiin sekä nykyaikaisen dna-tutkimuksen kiemuroista.

Vuonna 1888 Lontoon Whitechapelin alue vapisi kauhusta. Viiltäjä Jack -nimen saanut murhaaja tappoi useita prostituoituja alueella eikä murhaajan henkilöllisyys selvinnyt yli sataan vuoteen. Kun yhden uhreista murhapaikalta löytynyt silkkihuivi tuli vastaan huutokaupassa, Edwards näki tilaisuutensa tulleen: hän hankki huivin itselleen ja pyysi dna-tutkija Jari Louhelaisen apua ja näin alkoi suuria ponnistuksia vaatinut selvitystyö.

Lukukokemus oli kiinnostava, ja kirja todella tyydytti tirkistelynhaluni mitä tulee yhteen maailman tunnetuimmista sarjamurhaajatapauksista. Nyt tiedän kuka Viiltäjä Jack oli, mutta se ei vähennä 125 vuotta vanhan tapauksen mystiikkaa. Viihdyin eritoten murhien taustoista kertovien kappaleiden äärellä. Muistin kaikkien uhrien olleen prostituoituja, mutta yllätyin siitä miten tavanomainen ja mukava elämä kaikilla oli ollut ennen kuin alkoholin liikakäyttö oli ajanut heidät East Endin pahanmaineisiin kortteleihin, pois miehen ja lasten luota.

Olen oman osani jännityskirjallisuudesta lukenut ja kauhuelokuvista katsonut, mutta niin vaan kirjassa olevat kuvat murhapaikoilta saivat hätkähtämään. Iltaisin oli todella helppo upota kirjan maailmaan ja oman kodin lämmössä Lontoon loppusyksyn koleus ja viima tuntui äärimmäisen ikävältä. Huonomaineisten naisten epätoivo tuli ihan käsin kosketeltavaksi, viimeiset rahat giniin tuhlanneena heidän piti palata kadulle vielä kerran hankkiakseen tarpeeksi rahaa yösijaan ja näin he päätyivät Viiltäjä Jackin kynsiin.

Kokonaisuutena kirja oli toimiva, mutta sivumäärää olisi voinut karsiakin. Edwardsin omasta osuudesta kertovat pätkät menivät välillä vähän jaarittelun puolelle ja toistoa oli omaan makuuni liikaa. Dna-tutkimuksesta kertoneet pätkät taas ansaitsevat erityiskehut, sillä vaikea aihe oli saatu tiivistettyä erittäin kansantajuiseen muotoon, niin että lukijan mielenkiinto pysyy hyvin yllä ja voi sanoa oppineensa jotain uutta. Nyt kun Uusman mainio Naparetki on vielä tuoreessa muistissa, niin on pakko mainita, että samanlainen ote kokonaisuuteen ja freesi ulkoasu olisivat toimineet tässäkin kirjassa ja sen luettavuus olisi parantunut kertaheitolla.

Naparetki - Minun rakkaustarinani

Bea Uusma
2013 suom. 2015
285 s./Like

Nyt sattui omalle kohdalle ihan täysosuma! En voi hehkuttaa lukukokemusta kylliksi!

Ensinnäkin talvipakkasilla naparetken olosuhteisiin osaa samaistua ihan eri tavalla, joten lukuhetki ei olisi voinut olla parempi. Itse kirja puolestaan on kirjoitettu ihanan ilmavasti: fontti on isoa, marginaalia löytyy ja kuvien lisäksi myös tekstin alla sivut ovat saaneet väriä. Yhdentekeviä asioita, joku muu voisi tuumata, mutta minusta tällaiset yksityiskohdat kruunaavat lukukokemuksen ja selailessa kirjaa se oikein kutsuu lukemaan. Uusma on myös taiturimaisesti osannut tiivistää laajan aiheen niin, että lukija saa kaiken tärkeän informaation, mutta tilaa jää myös omille tulkinnoille. Hänen oma tarinansa siitä miten hän alun perin kiinnostui Andree-retkikunnasta ja mihin kaikkialle tuo pakkomielle on hänet vuosien varrella vienyt, olisi voinut pahimmassa tapauksessa tuntua päälle liimatulta, mutta kokonaisuus on ehyt.

Vuonna 1897 kolme herrasmiestä lähtee valloittamaan Pohjoisnapaa vetypallolla. Yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin heidän jäännöksensä löydetään, mutta tähän päivään mennessä ei ole selvinnyt kuinka he kuolivat. Eräissä juhlissa Uusma sattui selailemaan kirjaa, joka kertoi tästä katastrofaalisella tavalla pieleen menneestä matkasta eikä aihe jättänyt häntä sen jälkeen rauhaan. Hänen oli saatava selville mitä oikein tapahtui 100 vuotta sitten kaukaisella Valkosaarella keskellä Jäämerta.

Naparetken jälkeen tuntui vahvasti siltä, että olisi lukenut jotain todella merkityksellistä. Tämän tuttavuuden jälkeen pakostikin toivoo, että useampi tietokirja olisi Uusman kirjan kaltainen. Kirjassa todella herätetään eloon leirin tunnelma ja sen hyytävät olosuhteet. Useammin kuin kerran piti vetää vilttiä vielä vähän paremmin päälle, kun luin kirjaa. Pakkasessa kamppailevien miesten kohtalo suretti, totta kai, mutta myös isompaa kokonaisuutta miettiessä kylmäsi sydäntä.  

Kirjaa lukiessa tuli käytyä koko tunteiden kirjo läpi. Oli epäuskoa siitä, miten luottavaisesti kolme arktisista oloista mitään tietävää miestä lähtee kohti pohjoista ilman, että olivat edes testanneet kulkuvälinettään. Ahdistusta siitä, millaisella vaatetuksella tutkimusmatkalle oli lähdetty ja millaista oli elää keskellä kylmää useamman kuukauden ajan, kun pallo lopulta laskeutui keskelle jäälauttaa. Toisaalta omassa päässä alkoi nopeasti muhia omia suunnitelmia selviytymiseen siltä varalta, että itse joutuisin vastaavaan tilanteeseen. Oli ihailua siitä, miten kylmäpäisesti ja sen suuremmin meteliä pitämättä he pistivät töppöstä toisen eteen luottaen pelastautumiseensa. Toki päiväkirjamerkinnät voivat antaa hyvinkin ruusuisen kuvan heidän kamppailustaan. Oli myös ärsyyntymistä siitä, miten aikuiset miehet eivät osanneet priorisoida tavaroitaan, vaan päätyivät vetämään mielettömän painavia rekiä, jossa oli muun muassa useita pulloja shampanjaa. Lopulta oli surua siitä, että kovatkaan ponnistelut eivät johtaneet miesten selviytymiseen.

Suosittelen!

Kaiken käsikirja

Esko Valtaoja
2012
212 s./Ursa


Oletpas, Esko, kirjoittanut kerrassaan mukavan ja mukaansa tempaavan kirjan!


Sen jälkeen kun päätin alkaa lukemaan täysin fiilispohjalta, sen mukaan minkä kirjan ajattelen tekevän minut kulloinkin kaikkein onnellisimmaksi, on lukeminenkin alkanut maistua ihan uudella tavalla. KonMari-menetelmä mullisti kuin mullistikin jotain perustavanlaatuisesti.


Yllätyksekseni olen huomannut, että ne kirjat, joihin olen lopulta päätynyt ovat olleet suurilta osin tietokirjallisuutta. Ilmeisesti tiedonnälkä kasvaa, kun aivot ovat muuten aika kivassa levossa äitiyslomalla.


Kirjan nimen mukaisesti Valtaoja käsittelee tuotoksessaan kaikkea mahdollista tärkeää lyhyesti ja ytimekkäästi. Miten kaikki sai alkunsa? Miten kaikki loppuu? Mihin ihminen sijoittuu kaiken muun keskellä? Mitkä ovat maapallon suurimmat historialliset käänteet? Entä voiko uskonto ja tieto käydä käsikädessä? Moni asia oli tuttu esimerkiksi lukion oppitunneilta, mutta kirjan kanssa oli todella leppoisaa kerrata asioita ja saada hyvää kokonaiskuvaa kaikesta.


Valtaojalla on ihan lyömätön tatsi saada vaikeatkin asiat tuntumaan yksinkertaisilta tai edes osittain ymmärrettäviltä. Osa maailmankaikkeutta käsittelevästä tiedosta meni kuitenkin vähän yli, vaikka kuinka yritin pinnistellä aivosoluni äärimmilleen:)


Muutama vuosi takaperin kirja oli iso hitti joulumyynnin aikoihin ja en kyllä ihmettele. Nyt kirjan luettuani voin kyllä hyvin todeta, että Kaiken käsikirja jos mikä on täydellinen lahjakirja lukevalle ihmiselle ja hyvää täytettä mihin tahansa kirjahyllyyn.

Koiramäen talossa

Mauri Kunnas
1980
48 s./Otava

En omistanut yhtäkään Kunnaksen kirjaa lapsena, joten olen tutustunut miehen tuotantoon vasta aikuisena. Ensikosketus Kunnakseen taisi tulla Noitarumpu-elokuvan myötä ja tuotannon laajuus tuli tutuksi vasta aloitettuani työt kirjakaupassa. Myöhäisherännäisenä en usko, että voin koskaan ihan samalla tavalla ihastella Kunnaksen kirjoja, rakkaimpien muistojen olisi pitänyt muodostua jo lapsuudessa. Siitä huolimatta olen viihtynyt hyvin niiden muutamien kirjojen parissa jotka olen tähän mennessä lukenut.

Koiramäen talossa oli oikein mielenkiintoinen iltasatu aikuiseenkin makuun. Itse asiassa yksi suosikkikirjoistani lapsena kertoi runsaan kuvituksen kera samasta aiheesta kuin tämä Kunnaksen kirja. Näkökulma suosikkikirjassani oli vielä hieman laajempi, sillä se kertoi myös varakkaan perheen arkirutiineista 1900-luvun alussa.

Verrattuna lapsuuteni kirjakokemukseen Koiramäen talossa on ehdottomasti hauskempi teos, kuvitus sai minut tirskahtelemaan useaankin otteeseen. Faktatieto ja viihdyttävä kerronta on yhdistetty hienosti samassa kirjassa ja osaan vain kuvitella miten paljon kysymyksiä pienillä lukijoilla mahtaakaan herätä kirjaa selaillessa. Minä opin ainakin tämän: tupa, porstua ja pirtti eivät ole sama asia vaikka näin aina ajattelen:)

Te Kunnasta enemmänkin lukeneet: onko teillä joku ehdoton suosikki miehen tuotannosta?

Rautasormus

Mikko Porvali
2013
236 s./Atena

Mikä silmiä avaava lukukokemus! Sain uutta näkökulmaa niin sotavuosiin kuin sotakirjallisuuteen yleensäkin.

Kustantajan sivuilla oli hyvä tiivistys kirjan sisällöstä: "Sotavuoden ovat täynnä hämmästyttäviä sattumia, mieleenpainuvia rakkaustarinoita ja poikkeuksellisia ihmiskohtaloita, joita ansioitunut historioitsija Mikko Porvali on koonnut Rautasormus-kirjaan. Lukemattomat suhteet särkyivät sotavuosien mullistuksissa, mutta lukemattomia myös syntyi. Rakkauden lisäksi Rautasormus kertoo ystävyydestä, kiintymyksestä, perhesuhteista ja kiitollisuudesta tarinoita, jotka ansaitsevat tulla kerrotuksi, vaikka ne yleensä historian-kirjoissa ohitetaankin."

Olen vuosien mittaan tottunut automaattisesti sivuuttamaan sotiin liittyvät kirjat, sillä en ole kokenut olevani niiden kohdeyleisöä. Vaikka lähivuosina ilmestyneistä kirjoista varmasti suurin osa sisältää paljon muutakin kuin faktaa aseista ja sotastrategioista, olen silti jättänyt ne suosiolla hyllyyn. Pikku hiljaa olen kuitenkin huomannut olevani varovaisen kiinnostunut Suomen sodista: millaisia pieniä suuria tarinoita sotavuosilta olisi luettavissa?

Porvali huomasi kuulleensa vuosien saatossa erilaisia tarinoita sota-ajan rakkaudesta eikä hän halunnut niiden joutuvan unholaan. Kahdentoista tarinan kokoelma koskettaa lukijaa ja saa ymmärtämään sotavuosien myllerrystä ihan uudella tavalla.

Olen tänä vuonna luopunut suurimmasta osasta lukemistani kirjoista ilman sen suurempaa dramatiikkaa, mutta nyt ensimmäistä kertaa olen huolissani siitä, päätyykö tämä vain lukemattomana jonkun muun kirjahyllyyn lojumaan. Tuntuu, että tämä on kirja joka pitäisi lukea, jotta me kaikki ymmärtäisimme paremmin.

Aavikon kyyhkyset







Alice Hoffman
2011 suom. 2014
619 s./Gummerus

Vuosina 70-73 neljän juutalaisen naisen tiet risteävät Masadan linnoituksessa, jonne jokainen heistä on päätynyt hakiessaan turvaa aavikon karuista oloista. Naisilla on omat salaisuutensa ja kipupisteensä ja yhdessä he yrittävät unohtaa menneisyyden tuskat ja keskittyä tulevaisuuteen. Jael on isänsä hyljeksimä nuori nainen, joka rakastui väärään mieheen. Revka joutui todistamaan tyttärensä väkivaltaista kuolemaa ja yrittää nyt pitää perhettään koossa näinä epätoivoisina aikoina. Sira on pelätty noita, joka tuntee niin magian kuin lääketieteenkin salat, mutta ei saa itselleen rakastamaansa miestä. Aziza on Siran tytär, joka on päättänyt kohdata tulevaisuutensa poikana, soturina.

Alice Hoffman kirjoitti romaanin, jossa historialliset tapahtumat nähdään naisten näkökulmasta. Kirjailijan edellinen teos Punainen puutarha on yksi suosikeistani, joten odotukset kasvoivat tietenkin suuriksi tätä uusinta tarinaa kohtaan. Eeppinen tarina ei kuitenkaan ihan lunastanut odotuksiani, mutta loppua kohti huomasin kiintyväni henkilöhahmoihin enemmän ja enemmän. Toivoin, että tarina olisi herättänyt samanlaisia tuntemuksia kuin esimerkiksi Hiljaisuuden tuolla puolen, mutta valitettavan usein löysin itseni pyörittelemästä silmiäni lähes harlekiinimaisten kohtausten keskellä.

Lopulta tarina (tai oma asenne) parani, sillä huomasin todella kiinnostuvani tarinan naisista. Toisaalta naisten kohtalot eivät kuitenkaan jääneet kummittelemaan mieleen tarinan päätyttyä... Ajankuvauksesta en sano poikkipuolista sanaa. Luin suurella mielenkiinnolla antiikin ajan arjesta ja juutalaisten sisukkaasta kamppailusta roomalaisia vastaan. En ole juuri lukenut tarinoita tuolta ajalta, mutta oletan, että kirjailija on tehnyt taustatyönsä hyvin.

Kustantaja esittelee kirjan täällä. Gummerus suosittelee kirjaa naiskohtaloiden, historiallisten romaanien ja suomennetun kaunokirjallisuuden ystäville. Sanon, että mikäs siinä! Kirja on paksusta ulkomuodostaan huolimatta helposti lähestyttävä ja nopealukuinen ja se harlekiinimaisuuskin saattaa olla vain minun korvien välissä!

Kirjallinen maailmanvalloitus - Israel

Hakekaa kätilö!




Jennifer Worth
2002 suom. 2012
413 s./Otava

Minulla on raivostuttava toimintamalli koskien kirjan hankintaa: Ostan, fiilistelen ostostani ja laitan sen lopuksi kirjahyllyyn pölyä keräämään edellisten ostosten seuraan. Varsinainen kirjan lukeminen tapahtuu sitten joskus tuntemattomassa tulevaisuudessa. Tänä jouluna onnistuin riuhtomaan itseni irti vanhoista tavoista ja päätin lukea pari viikkoa aikaisemmin hankkimani Hakekaa kätilö -kirjan.

Ensinnäkin pisteet siitä, että tein melko spontaanin kirjaostoksen miettiessäni minkä kirjan haluan antaa itselleni joululahjaksi. Olin toki katsellut kyseistä kirjaa jo melkein vuoden ajan, mutta en ollut koskaan varsinaisesti päättänyt, ostaisinko sitä koskaan itselleni. Lopulta Jennifer Worthin muistelmat oli must-hankinta, sillä kirjan tarinoista tehty tv-sarja on ollut yksi vuoden suurimmista ilonaiheista. Sarjan dvd-versiokin on siis hankittu omiin kokoelmiin muutama viikko sitten. Tänään aion jossain sopivassa välissä nautiskella uusien jaksojen Jouluspesiaalista teekupposen kera.

Tein nuorempana paljonkin sitä, että katsoin hyvän elokuvan ja ahmin samantien kirjaversion, jos elokuva sellaiseen perustui. Mieleen on jäänyt erityisesti Paistetut vihreät tomaatit, The Sleepers - katuvarpuset sekä The Basketball Diaries, joista kaksi ensimmäistä kuuluvat edelleen kaikkien aikojen suosikkeihini sekä elokuvien että kirjojen maailmassa. Vuosiin en ole vastaavaa tehnyt, jostain syystä saman tarinan kertaaminen on tuntunut ajanhaaskaukselta. Olenkin todella iloinen, että tein nyt poikkeuksen ja hankin Hakekaa kätilö -kirjan,sillä sitä oli todella ilo lukea. Tv-sarja on rakennettu erittäin huolellisesti ja uskollisesti kirjan pohjalta, joten mitään uutta kirjaversio ei tarinaan tuonut, mutta kirjan tunnelma sopi jouluun erinomaisesti.

Hakekaa kätilö on Jennifer Worthin muistelmateos hänen nuoruusvuosistaan 1950-luvun East Endissä, jossa tämä työskenteli kätilönä ja aluesairaanhoitajana. Slummimaiset olot kauhistuttivat aluksi nuorta naista, mutta yhteiset ponnistelut Nonnatus Housen nunnien ja muiden kätilöiden kanssa toivat lopulta Jenniferin elämään suuren merkityksen ja elämäntarkoituksen. Muistelmissa kuvataan Lontoon ränsistyneiden alueiden arkea, vaikeita synnytyksiä, Nonnatus Housen elämää ja raskaita elämänkohtaloita. Huonoistakin oloista on kuitenkin mahdollisuus ponnistaa parempaan elämään, joten toivo on vahvasti läsnä jokaisessa elämänkohtalossa.

Suosittelen Hakekaa kätilö -kirjaa kaikille hyvistä ja helposti lähestyttävistä muistelmateoksista pitäville. Ajankuva on kiehtovaa luettavaa kenelle tahansa nyky-yhteiskunnan turvissa elävälle ja erilaiset naiskohtalot koskettavat syvältä.

Kustantajan esittelytekstiin tästä.
Kevään aikana ilmestyvän jatko-osan esittelytekstiin tästä.
Kirjasta ja tv-sarjasta innostuneen blogikollegan arvosteluun tästä.

Noitanaisen älä anna elää

Leena Virtanen
2013
232 s./WSOY

Syksyn ihana synkkyys ajoi minut valitsemaan lokakuun lukuteemaksi tarinat noidista. En ole noitafani fanaattisimmasta päästä, mutta sanoisin olevani melko perinteisellä tavalla kiinnostunut tästä salaperäisestä ihmisryhmästä, joka tuntuu aina olevan yhtä ajankohtainen. Aiheesta voi ammentaa vaikka kuinka paljon: tarinat voivat olla viihdyttäviä, hauskoja, koskettavia, jännittäviä ja pelottaviakin.

Noitasuosikkejani ovat Buffy vampyyrintappaja -sarjan Willow ja Giles, Harry Potterin Hermione sekä Universumin tomu -trilogiasta tuttu Serafina Pekkala. Disneyn piirretyt ovat toki täynnä pahoja noitia ja kauhuelokuviakin on tullut nähtyä niin monia, ettei niitä enää edes massasta erota (Yhdysvaltojen syvän etelän noidat ovat kuitenkin aina yhtä pelottavia). Tv-sarjoista ja elokuvista mieleen pompsahti näin äkkiseltään Sabrina teininoita, Siskoni on noita, Noitapiiri, Noitavaino, Lumotut sisaret, Tähtisumua sekä Lumikki ja Metsästäjä. Kirjojakin on tullut luettua vinopino, mutta vahvaa suosikkia ei ole ilmaantunut.

Näiden positiivisten noita-aiheisten kokemuksien jälkeen uskalsin olettaa, että kirja Ahvenanmaan noitavainoista 1600-luvulla olisi tietoteos minun makuuni. Vaan luulin väärin. Virtasen teksti oli omaan makuuni aivan liian jäykkää (hyvin usein kirjaa lukiessani tuntui siltä kuin olisin pimeässä kellarissa yhden hehkulampun valossa tavaamassa vaikeaselkoista, pölykerroksen alle jäänyttä tekstiä, joka on kirjoitettu satoja vuosia sitten...). Tuntuu kuin minua olisi huijattu: mielenkiintoisesta aiheesta ei voi olla lopputuloksena melko puuduttavaa tarinointia. Tästä syystä päädyin lukemaan vain sivulle 232 asti, jonka jälkeen tuli vielä muutama kappale Ahvenanmaan ja noitavainojen historiasta sekä pakolliset liitteet yms. Kisakunto ei yksinkertaisesti vienyt pidemälle.

No, ehkä en kuitenkaan ole täysin kirjan kohderyhmää. Ehkä kirja olisi kirjoitettu eri tavalla, jos sillä olisi haluttu kosiskella ns. tavislukijoita, jotka eivät ole päättäneet omistaa koko elämäänsä tieteelliselle tekstille. Tai sitten olen lukenut lähiaikoina niin vetävästi kirjoitettuja tietokirjoja, että olen tullut krantuksi.

Ahvenanmaalla joka tapauksessa käynnistettiin todellinen ihmisjahti, kun paikallinen noitakanta haluttiin kitkeä pois hinnalla millä hyvänsä. Perheenjäsenet, naapurit, ystävät ja tuntemattomat olivat valmiita ilmiantamaan lähes kenet tahansa säästääkseen itsensä, joten mielikuvitus todella pääsi valloilleen ihmisten kuvaillessa kaikenlaisia noitariittejä kuten esimerkiksi erilaisia noitien yöllisiä pitoja, joissa itse Saatanakin oli läsnä.

Tämän lukukokemuksen myötä olenkin valmis lyömään hanskat tiskiin ja pysymään fiktion parissa. On tietenkin mielenkiintoista tietää, mitä noitavainojen aikaan on ihan oikeasti tapahtunut, mutta huomaan myös kaipaavani tietoa siitä, miten ihmiset ovat reagoineet, mitä he ovat ajatelleet, miltä pelko on tuntunut ja miten se on näkynyt tavallisen arjen keskellä. Ja näihin asioihinhan ei voida ottaa kantaa tutkimalla menneisyyttä, vaan on annettava hyvien tarinankertojien muokata mieleisiään tarinoita, joissa he antavat äänen niille, joita emme voi enää kuulla.

Koen 13 kotimaista kirjailijaa
Kansankynttiläin kokoontumisajot

Kleopatra - eräs elämä

Stacy Schiff
2010 suom. 2011
366 s./WSOY

Olen ollut toukokuun lukuteeman kanssa jumissa jo hetken aikaa. Löysin omasta kirjahyllystäni Kleopatran elämäkerran, jonka halusin ehdottomasti sisällyttää tähän lukuteemaan, jotta kirja tulisi ylipäätään luettua. Palkittu tietokirja on kirjoitettu yllättävän helppotajuisesti ja mielenkiintoisesti, mutta silti sen lukeminen on vaatinut oman aikansa. Legendaarinen Kleopatra on hahmona kiinnostava, mutta minua on aina kiehtonut kovasti myös faraoiden aikakausi.

Lukukokemus oli kaiken kaikkiaan positiivinen ja opettavainen. Uutta ja jo unohtunutta tietoa tuli vastaan ihan mieletön määrä, joten välillä aivot kävivät hieman ylikierroksilla. Opin heti alkuunsa sen, että vaikka Kleopatra tuntuu tutulta, on hänen elämänsä silti aikamoinen mysteeri minulle. Ja kun ottaa huomioon miten vähän lopulta tutkijatkaan varmuudella tietävät, on aika mielenkiintoista että tämä kirja on nähnyt päivänvalon. Teos tarjoaa loistavaa ajankuvaa, mutta Kleopatran osalta monia asioita on jouduttu olettamaan sen mukaan miten muuten kyseisenä aikana on toimittu eri tilanteissa. Kleopatran järjestämistä suureellisista juhlista ei välttämättä tiedetä kovin paljon, mutta koska esimerkiksi juhlakulkueet ovat kulkeneet aina tietyn reitin mukaisesti, on voitu olettaa että myös Kleopatran aikana juhlakulkueet ovat edenneet tietyn kaavan mukaan.

Ennen lukukokemustani en olisi osannut sijoittaa Kleopatran elämää niin lähelle ajanlaskumme alkua, sillä olin mielessäni yhdistänyt hänet niin vahvasti faraoiden "kulta-aikaan" eli aikaan jolloin esimerkiksi Gizan pyramidit rakennettiin. Yllättipä minut myös se, miten vähän todisteita Kleopatrasta on jäänyt aikojen saatossa, esimerkiksi ulkonäöstä on saatu osviittaa kolikoissa olevista sivuprofiilkuvista. Historioitsijat puolestaan ovat hieman eri mieltä siitä oliko Kleopatra oikeasti kaunis ja näyttävä nainen vai oliko hän vain käytökseltään niin äärettömän sulava, että vaikutti siksi kauniimmalta kuin oli. Miestennielijänmaineesta olin tietoinen, mutta tarvitsin muistutusta siitäkin, että Kleopatra pyöritti kahta aikansa suurmiestä (Julius Caesar ja Marcus Antonius) mielensä mukaan.

Pidin siitä, että Kleopatran elämänkerrassa tuodaan vahvasti julki historian tutkimisen vaikeus. Tähän päivään asti säilyneet tekstipätkät Kleopatrasta ovat peräisin sellaisten miesten kynistä, jotka eivät naista koskaan itse nähneet ja joista osa on elänytkin vasta vuosisata Kleopatran jälkeen. Kirjoituksissa ei myöskään ole säästelty kirjoittajan omaa - yleensä varsin negatiivista - mielipidettä Egyptin kuningattaresta, ja osa teksteistä onkin ns. vihollisen kynästä. Yritä nyt siinä sitten kirjoittaa objektiivista kirjaa kaksi tuhatta vuotta kuolleena olleesta henkilöstä.

Sain ihmettelyn aihetta myös aikalaisten noususta hallitsijaksi varsin nuoressa iässä sekä kaikesta vehkeilystä, jota hallitsijan oli harjoitettava, jotta kirkkain kruunu pysyisi omissa käsissä. Kleopatra oli vain vähän päälle kaksikymppinen, kun hän nousi toista kertaa valtaan ja päätti turvata kauniin Aleksandrian Rooman valloitusaikeilta. Hallitsijasuvun lapset ovat tainneet kasvaa tuolloin aikuiseksi hieman aikaisemmin kuin tänä päivänä... Myös puhumistaidon korostus ja kunnioitus kiinnosti minua. Tekisikö kaupungin parhaiden puhujien lahjat vaikutuksen myös nykyihmiseen?

Kansankynttiläin kokoontumisajot - Elämäkerrat ja muistelmat
Naiskirjailjoiden 100 kirjaa
Kirjallinen maailmanvalloitus - Egypti

Katkera Manalan kannu




Heikki Lehikoinen
2011
331 s./Teos

Heikki Lehikoisen mukavan omaperäisesti nimetty teos sisältää kattavan tietopaketin kuoleman kulttuurihistoriasta Suomessa. Ensimmäisessä kappaleessa kerrotaan kuolinsyistä, jotka aikoinaan kaatoivat väkeä hautaan. Kuoleman toistuvia vierailuja ovat seuranneet läheltä lääkärit, pyövelit ja kirkonmiehet, joten hekin ansaitsevat oman kappaleensa. Sitten onkin aika esitellä viimeisen matkan eri vaiheet. Ennen kuin siirrytään kristilliseen hautaukseen, kerrotaan esihistoriallisista haudoista tehdyistä löydöistä. Kuka sai mukaansa pullon parasta viinaa, kuka astioita ja leipää? Kristilliseen hautaukseen liittyvän kappaleen jälkeen lukija puolestaan tietää, miksi kukaan ei toivonut leposijaa hautausmaan pohjoiskulmalta tai millaisista ongelmista kirkkomaalla kärsittiin tilanpuutteen ja hajuhaittojen lisäksi. Lopuksi muistetaan vielä heitä, jotka ovat juuttuneet syystä tai toisesta siirtymävaiheeseen.

Tietokirjallisuuteen uppoutuminen edustaa minulle lukemisen luksusta. Tulen todella harvoin tarttuneeksi tietokirjaan, vaikka ne minua kovasti kiinnostavatkin. Kun monen kuukauden jahkaamisen jälkeen kirja on minulla vihdoin kätösissä, on lukemisen ilo suuri. On hienoa imeä tietoa menneisyydestä ja vanhoista tavoista ja toisaalta peilata nykyisyyttä menneisyyteen. Nykyaika tuntuu kieltämättä välillä hieman tylsältä ja jotenkin persoonattomalta, kun mihinkään ei enää uskota ja kaikki vanha on hölynpölyä ja hölmöä taikauskoa. Mitä kiinnostavaa (romanttisessa mielessä) me teemme 2000-luvun alkupuolella, mitä sellaista, josta jälkipolvilla riittää ihasteltavaa ja hämmästeltävää?

Aiheensa puolesta Katkera Manalan kannu on todella kiinnostava ihan tällaiselle perustallaajalle kuin minä, mutta täytyy kuitenkin myöntää, että opiskeluajoista on jo sen verran monta vuotta, että koen väsyväni helposti liiallisen tietotaakan kanssa. Näin ollen olisin toki suonut kirjan olevan noin 100 sivua lyhyempi ja tietyissä kohdissa siis tiivistetympi, mutta totta kai ymmärrän, että tästä aiheesta kirjoitettaessa kannattaa kerralla tehdä kaiken kattava teos iloksi niille, joita kiinnostavat pienimmätkin yksityiskohdat. Vika on siis ehdottomasti lukijassa eikä kirjassa. Luetun tiedon omaksumiskykyni on auttamattoman heikolla tasolla. Lukemani fakta saattaa jäädä jonnekin syvälle korvien väliin, mutta jos minun pitäisi nyt heti kirjan luettuani kertoa siitä kattavasti ryhmälle X, saisin varmaankin muodostettua muutaman töksähtävän lauseen, jotka eivät mitenkään liittyisi toisiinsa. Jos haluaisin tallentaa pysyvästi jotain mieleeni, minun pitäisi lukea tietokirjoja muistiinpanovälineiden kera. Sitten ehkä voisin kertoa muutaman mielenkiintoisen kuolemiseen liittyvän faktan ystäville viinilasillisen ääressä.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin (tietokirjallisuus) ja kuittaan luetuksi kirjan, jota Suketus minulle vuosi sitten suositteli. Niin se blogisynttäreiden aikana muodostunut kirjalista pikkuhiljaa lyhenee! Nyt mahdollisimman pian kohti uusia tietokirjoja!