Viiltäjä Jack - Kuinka paljastimme murhaajan

Russell Edwards & Jari Louhelainen
2014 suom. 2015
393 s./Gummerus

Kirja ehti olla kirjastosta lainassa pari kuukautta ja olin sen jo melkein palauttamassa lukemattomana takaisin. Päätin kuitenkin vielä edellisenä iltana selata sisällysluetteloa ja tutkia millainen kirja oikeastaan on kyseessä. Olin sen edellisellä reissulla napannut mukaani hetken mielijohteesta, pelkän Viiltäjä Jack -aiheen takia. Edwardsin ja Louhelaisen kirja vaikuttikin olevan kiinnostava kokonaisuus, jota lukiessa saisin hyvän käsityksen siitä millainen East End oli 1800-luvun lopulla, keitä uhrit olivat ja miten heidät murhattiin sekä keitä aikoinaan epäiltiin murhista. Näiden ensisijaisesti kiinnostavimpien osuuksien lisäksi saisin vielä lukea kirjailijan henkilökohtaisen tarinan hänen kiinnostuksestaan Viiltäjä Jackiin sekä nykyaikaisen dna-tutkimuksen kiemuroista.

Vuonna 1888 Lontoon Whitechapelin alue vapisi kauhusta. Viiltäjä Jack -nimen saanut murhaaja tappoi useita prostituoituja alueella eikä murhaajan henkilöllisyys selvinnyt yli sataan vuoteen. Kun yhden uhreista murhapaikalta löytynyt silkkihuivi tuli vastaan huutokaupassa, Edwards näki tilaisuutensa tulleen: hän hankki huivin itselleen ja pyysi dna-tutkija Jari Louhelaisen apua ja näin alkoi suuria ponnistuksia vaatinut selvitystyö.

Lukukokemus oli kiinnostava, ja kirja todella tyydytti tirkistelynhaluni mitä tulee yhteen maailman tunnetuimmista sarjamurhaajatapauksista. Nyt tiedän kuka Viiltäjä Jack oli, mutta se ei vähennä 125 vuotta vanhan tapauksen mystiikkaa. Viihdyin eritoten murhien taustoista kertovien kappaleiden äärellä. Muistin kaikkien uhrien olleen prostituoituja, mutta yllätyin siitä miten tavanomainen ja mukava elämä kaikilla oli ollut ennen kuin alkoholin liikakäyttö oli ajanut heidät East Endin pahanmaineisiin kortteleihin, pois miehen ja lasten luota.

Olen oman osani jännityskirjallisuudesta lukenut ja kauhuelokuvista katsonut, mutta niin vaan kirjassa olevat kuvat murhapaikoilta saivat hätkähtämään. Iltaisin oli todella helppo upota kirjan maailmaan ja oman kodin lämmössä Lontoon loppusyksyn koleus ja viima tuntui äärimmäisen ikävältä. Huonomaineisten naisten epätoivo tuli ihan käsin kosketeltavaksi, viimeiset rahat giniin tuhlanneena heidän piti palata kadulle vielä kerran hankkiakseen tarpeeksi rahaa yösijaan ja näin he päätyivät Viiltäjä Jackin kynsiin.

Kokonaisuutena kirja oli toimiva, mutta sivumäärää olisi voinut karsiakin. Edwardsin omasta osuudesta kertovat pätkät menivät välillä vähän jaarittelun puolelle ja toistoa oli omaan makuuni liikaa. Dna-tutkimuksesta kertoneet pätkät taas ansaitsevat erityiskehut, sillä vaikea aihe oli saatu tiivistettyä erittäin kansantajuiseen muotoon, niin että lukijan mielenkiinto pysyy hyvin yllä ja voi sanoa oppineensa jotain uutta. Nyt kun Uusman mainio Naparetki on vielä tuoreessa muistissa, niin on pakko mainita, että samanlainen ote kokonaisuuteen ja freesi ulkoasu olisivat toimineet tässäkin kirjassa ja sen luettavuus olisi parantunut kertaheitolla.

Jos olisit tässä

Jojo Moyes
2015 suom. 2016
447 s./Gummerus

Moyesin bestseller Kerro minulle jotain hyvää ei ehkä räjäyttänyt tajuntaani, mutta jotain spesiaalia tarinassa oli ja se on jäänyt selkeästi mieleeni. Elokuva on vielä näkemättä, mutta uskon sen olevan vielä enemmän mieleeni kuin kirja. Mielenkiinnolla tartuin myös jatko-osaan, vaikka odotukset eivät olleet kovin korkealla.

Aikamoiseksi pettymykseksi Moyesin kirja lopulta osoittautuikin. On kulunut puolitoista vuotta Will Treynorin kuolemasta ja Louisa Clarkin elämä on jäänyt junnaamaan paikoilleen. Willille tehdyt lupaukset täysillä elämisestä eivät ole ottaneet tuulta alleen ja mikään ei oikein tunnu miltään. Eräänä iltana Louisa putoaa katolta ja alkaa pitkä paranemisprosessi, jonka aikana moni asia muuttuu ja uusia ihmisiä ilmestyy nuoren naisen elämään.

Hymyilyttää hieman kustantajan esittely kirjasta: "Lukijalle ennestään tutut henkilöt heräävät eloon, ja Moyes vie heidät paikkoihin, joita he - ja me lukijat - eivät osanneet kuvitellakaan." No en todella osannut kuvitella, että jatko-osan tarina etenisi niin kuin se eteni! Itse tartuin jatko-osaan sillä fiiliksellä, että olisipa kiva lukea vähän sellainen Eat Pray Love -tyyppinen tarina, jossa viillettäisiin pitkin maailmaa ja tutustuttaisiin omaan itseensä vähän paremmin. Samalla Louisan tekemä lupaus Willillekin toteutuisi. Sen sijaan jo kirjan alussa tehtiin selväksi, että Louisa kokeili jo tätä elämäntapaa Willin kuoleman jälkeen eikä saanut siitä mitään iloa. Jatko-osan paukut ovatkin perhe-elämän kiemuroissa ja keskiössä sellaista teinidraamaa, jota en voi yksinkertaisesti sietää.

Kerro minulle jotain hyvää on kirja, joka ehdottomasti ansaitsi jatko-osan. Harmi, että se ei ollut minulle mieluinen. Jos olisit tässä loppui kuitenkin niin, kolmas osa voisi olla täysin mahdollinen ja siinä tapauksessa olen jälleen kiinnostunut.

Usein ymmärrän hyvin, että on monenlaisia kirjamakuja, mutta juuri tämän kirjan kohdalla minun on todella vaikea uskoa, että joku lukija olisi ollut jatko-osan tarinaan tyytyväinen. Miten oli, oliko kirja mieluisa vai pettymys?

Mustat enkelit

Karleen Koen
2006 suom. 2007
653 s./Otava

Mustat enkelit on mahdollisesti pisimpään lukulistallani roikkunut kirja. Opiskelin kymmenen vuotta sitten kirjastolinjalla ja luokkakaverini Noora luki tuolloin kirjan ja suositteli sitä. On mielenkiintoista miten jotkut kirjat vain jäävät mieleen kummittelemaan - sillä jos jotain olen vuosien aikana saanut niin lukusuosituksia. Opiskeluajoilta on peräisin myös rakkauteni Lumikukka ja salainen viuhka -nimiseen kirjaan, jota Hannele suositteli erittäin painokkaasti. Anitaa puolestaan kiehtoi Jose Saramago ja portugalilaisen kirjailijan teoksia on tullutkin luettua useampi menneinä vuosina. Koen 1600-luvun leppoisan petollisesta hovielämästä kertova kirja on kuitenkin odottanut lukuhetkeään, liekö syynä tiiliskivimäinen olemus, joka aina jostain syystä ensisijaisesti jännittää minua. Tiesin kuitenkin kirjan olevan sellainen, jonka kirjoittaisin lukulistalle aina uudestaan ja uudestaan, joten olihan se jo aika tarttua siihen! 

Lontoon hovissa kuohuu. Englannin rakastettu prinsessa Henrietta on kuollut Pariisissa, johon hän oli kuninkaallisten naimakauppojen myötä asettunut. Kuningas Kaarle on surun murtama menetettyään rakkaan sisarensa - varsinkin kun huhutaan myrkytyskuolemasta! Arkieläemä hovissa koostuu juoruilusta ja juonittelusta, irstailusta, shampanjasta ja juhlimisesta. Sodan uhka leijuu niin Englannin kuin Ranskankin päällä ja jokaisen on syytä miettiä tarkkaan, kehen voi luottaa ja kehen ei. Lukija pääsee kurkistamaan hovielämän kiemuroihin Alicen kautta, joka aikoinaan lähti Ranskaan prinsessa Henriettan hovineidoksi ja tämän kuoltua palasi takaisin Lontoon hoviin palvellakseen kuningatar Katariinaa.

Mietin jo lukemista aloitellessani, jospa nyt olisi hyvä kirjata henkilöhahmoja jonkinlaiseen mind mapiin, jotta lukeminen ei kärsisi laajasta henkilökaartista. Päätin kuitenkin olla tarttumatta kynään ja paperiin ja se oli ihan passeli päätös. Jokaisen henkilön titteli ei ehkä aina ollut muistissa ja sukulaisuussuhteet menivät välillä iloisesti sekaisin, mutta kärryillä pysyi ihan hyvin.

Äärettömän harvoin tulee luettua hovielämästä, elokuvia puolestaan muistan nähneeni useampiakin. Hovijuonitteluilla on taattua viihdearvoa, puvustus on silmiä hivelevän mahtipontista ja rakkauskin tuntuu aina olevan kiellettyä ja jotenkin väkevämpää kuin nykyään. Mustat enkelit oli kuitenkin todella toimiva mystistä hovielämää raottava kirja. Nautin ensisijaisesti historian havinasta ja mielenkiintoisesta ajankuvasta, mutta kepeä juonittelu ja nykyihmisen näkökulmasta aivan käsittämätön joutilaisuuteen perustuva elämäntapa pitivät otteessaan alusta lähtien.

Lopuksi jäin toki miettimään, miten paljon kirjassa oli esimerkiksi todellisia historiallisia henkilöhahmoja kuninkaiden lisäksi. Lukukokemuksen kirsikka kakun päällä olisi ollut, kun olisi jaksanut googlettaa jokaisen linnan ja tapahtumapaikan, jotka kirjassa mainittiin, sillä niin paljon todellista historiaa tarinaan kuitenkin sisältyi vaikka tarina itsessään taitaa olla ihan täysin fiktiota. On lähes käsittämätöntä, että joskus joku on todella asuttanut huoneita, jotka nykyään ovat vain osa museotoimintaa.

Salaisuuden kantaja

Kate Morton
2012 suom. 2016
666 s./Bazar

Lukeminen sujuu ilman takkuilua, mutta toista viikkoa minua vaivaa jonkinasteinen kirjoitustukos. Ei vain millään huvittaisi kirjoittaa riviäkään, mutta vielä enemmän ärsyttää ajatus siitä, että kirjan blogimerkintä jäisi roikkumaan hamaan tulevaisuuteen siispä muutama sananen lukukokemuksesta. Muistelisin, että blogihistoriani aikana en ole jättänyt kirjoittamatta kuin yhdestä kirjasta (Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa tms.) ja siitäkin kirjoittaminen vain jäi roikkumaan, lukukokemus oli ihan passeli.

Mortonin ensimmäinen kirja Paluu Rivertoniin oli todellinen napakymppi minulle. Hylätyssä puutarhassa oli selkeästi hetkensä, vaikka nykyaikaan keskityttiin mielestäni liikaa. Kaukaiset hetket puolestaan kutkutti vanhoista linnoista ja sukusalaisuuksista kiinnostunutta mieltäni kovastikin, vaikka vähän täyteen ahdattuhan kirja osittain oli. Salaisuuden kantajassa oli paljon hyvää ja lukukokemus oli oikein nautittava, mutta aikaisempiin kirjoihin verrattuna tässä oli vähemmän sitä jotain.

Nykyajassa seitsemänkymppinen näyttelijätärkuuluisuus Laurel alkaa selvittämään äitinsä menneisyyttä. Yhdeksänkymppisen äidin lähdön hetki on lähellä ja vanhin tyttäristä haluaa tietää mitä todella tapahtui hänen lapsuudenkodissaan eräänä kauniina kesäpäivänä 60-luvun alussa, kun Dorothy-äiti puukotti heidän kotipihalleen saapunutta tuntematonta miestä. Tarina vie Lontoon pommitusten vuosiin, Dorothyn nuoruudenmaisemiin. Kuka oli Jimmy ja miksi äiti ei koskaan kertonut rakkaasta ystävästään Vivienistä?

Salaisuuden kantaja tarjoaa tunnelmallisen lukukokemuksen ja hiukan modernimpaa Mortonia, jos näin voi sanoa. Olen itse enemmän hämärän menneisyyden ystäviä, jotenkin 40-luku ja sotavuodet tuntuivat liian läheisiltä, jotta olisin ihan täysin uppoutunut tarinan imuun, mutta joku toinen voi nauttia senkin edestä. Kaikki Mortonin kirjat lukeneena arvostin myös kirjan loppua, jossa matto vedetään lukijan alta, hyvä! Kirja sai muutenkin miettimään paljon perhesuhteita ja -salaisuuksia, joita varmaan jokaisella suvulla riittäisi, jos joku niitä jaksaisi alkaa penkomaan.

Nyt odottamaan seuraavaa Mortonin kirjaa.

Hakekaa kätilö!




Jennifer Worth
2002 suom. 2012
413 s./Otava

Minulla on raivostuttava toimintamalli koskien kirjan hankintaa: Ostan, fiilistelen ostostani ja laitan sen lopuksi kirjahyllyyn pölyä keräämään edellisten ostosten seuraan. Varsinainen kirjan lukeminen tapahtuu sitten joskus tuntemattomassa tulevaisuudessa. Tänä jouluna onnistuin riuhtomaan itseni irti vanhoista tavoista ja päätin lukea pari viikkoa aikaisemmin hankkimani Hakekaa kätilö -kirjan.

Ensinnäkin pisteet siitä, että tein melko spontaanin kirjaostoksen miettiessäni minkä kirjan haluan antaa itselleni joululahjaksi. Olin toki katsellut kyseistä kirjaa jo melkein vuoden ajan, mutta en ollut koskaan varsinaisesti päättänyt, ostaisinko sitä koskaan itselleni. Lopulta Jennifer Worthin muistelmat oli must-hankinta, sillä kirjan tarinoista tehty tv-sarja on ollut yksi vuoden suurimmista ilonaiheista. Sarjan dvd-versiokin on siis hankittu omiin kokoelmiin muutama viikko sitten. Tänään aion jossain sopivassa välissä nautiskella uusien jaksojen Jouluspesiaalista teekupposen kera.

Tein nuorempana paljonkin sitä, että katsoin hyvän elokuvan ja ahmin samantien kirjaversion, jos elokuva sellaiseen perustui. Mieleen on jäänyt erityisesti Paistetut vihreät tomaatit, The Sleepers - katuvarpuset sekä The Basketball Diaries, joista kaksi ensimmäistä kuuluvat edelleen kaikkien aikojen suosikkeihini sekä elokuvien että kirjojen maailmassa. Vuosiin en ole vastaavaa tehnyt, jostain syystä saman tarinan kertaaminen on tuntunut ajanhaaskaukselta. Olenkin todella iloinen, että tein nyt poikkeuksen ja hankin Hakekaa kätilö -kirjan,sillä sitä oli todella ilo lukea. Tv-sarja on rakennettu erittäin huolellisesti ja uskollisesti kirjan pohjalta, joten mitään uutta kirjaversio ei tarinaan tuonut, mutta kirjan tunnelma sopi jouluun erinomaisesti.

Hakekaa kätilö on Jennifer Worthin muistelmateos hänen nuoruusvuosistaan 1950-luvun East Endissä, jossa tämä työskenteli kätilönä ja aluesairaanhoitajana. Slummimaiset olot kauhistuttivat aluksi nuorta naista, mutta yhteiset ponnistelut Nonnatus Housen nunnien ja muiden kätilöiden kanssa toivat lopulta Jenniferin elämään suuren merkityksen ja elämäntarkoituksen. Muistelmissa kuvataan Lontoon ränsistyneiden alueiden arkea, vaikeita synnytyksiä, Nonnatus Housen elämää ja raskaita elämänkohtaloita. Huonoistakin oloista on kuitenkin mahdollisuus ponnistaa parempaan elämään, joten toivo on vahvasti läsnä jokaisessa elämänkohtalossa.

Suosittelen Hakekaa kätilö -kirjaa kaikille hyvistä ja helposti lähestyttävistä muistelmateoksista pitäville. Ajankuva on kiehtovaa luettavaa kenelle tahansa nyky-yhteiskunnan turvissa elävälle ja erilaiset naiskohtalot koskettavat syvältä.

Kustantajan esittelytekstiin tästä.
Kevään aikana ilmestyvän jatko-osan esittelytekstiin tästä.
Kirjasta ja tv-sarjasta innostuneen blogikollegan arvosteluun tästä.

Käen kutsu

Robert Galbraith
2013 suom. 2013
463 s./Otava

Sain ihan tosissani taistella saadakseni kirjan loppuun. Vieläkin jaksan hämmästellä, miten teoriassa toimivan kokonaisuuden kanssa mentiin kuitenkin näin metsään. Luulisi, että todella hyvä kirjailija saa tarinaan kuin tarinaan potkua.

J.K. Rowlingin salanimen turvin kirjoittama Käen kutsu tutustuttaa lukijakunnan yksityisetsivä Cormoran Strikeen. Mies saa elämänsä tilaisuuden, kun hänet palkataan selvittämään epämääräisissä olosuhteissa tapahtunutta supermallin kuolemaa. Oliko itsemurha ehkä kuitenkin kylmäverinen murha? Kuka tämä mallityttö todella oli, tunsiko kukaan häntä lopulta kunnolla?

Mitäpä sitä turhia kiertelemään: tylsistyin välillä puolikuoliaaksi tarinan parissa. Sinänsä epäreilu asetelma, kun minä kuitenkin pidän jännitystarinoista, joissa alustetaan kunnolla ihan kaikki. Ja yes please, sivuraiteillekin saa eksyä! Käen kutsussa nämä hyveet eivät kuitenkaan tuntuneet toimivan sitten millään. Turhauduin kai lopulta siihen, ettei tarina saanut pidettyä mielenkiintoani yllä. Kuolleen mallin sielunelämä, kuolleen mallin läheiset ja etsivän erikoinen menneisyys - kaikki oli vain plaah.

Nyt sitten saakin jännittää Rowlingin kirjallista tulevaisuutta oikein kunnolla. En ole lukenut Paikka vapaana -teosta, mutta mielikuvani siitä ja tästä lukemastani tarinasta eivät lupaa hyvää: arkipäiväisiä tarinoita melko yhdentekevistä ja aika epämiellyttävistä ihmisitä. Jaa, että niitä pitäisi sitten jaksaa lukeakin...?!

Vilpittömästi sinun

Pekka Hiltunen
2011
424 s./Gummerus

Lia Pajala on suomalainen nuori nainen, joka on jo vuosia asunut Lontoossa. Lian elämä on melko mukavaa, mutta aika väritöntä. Ajatukset ovat usein graafikon töissä, eikä hänellä juuri ole läheisiä ystäviä. Vapaa-aika kuluu juosten ja lähipuiston patsaille puhuen. Välillä hän saattaa piipahtaa yläkerrassa asuvan vanhan miehen luona iltateellä. Naisen elämänkulun muuttaa kuitenkin kaksi yllättävää tapahtumaa: eräänä aamuna hänen työmatkabussinsa sattuu ajamaan raa'an murhan tapahtumapaikan ohi ja eräänä toisena iltana baarissa Lia tutustuu salaperäiseen suomalaiseen Mariin. Pian Lia huomaa olevansa osa tiimiä, jolla on omat keinonsa vastustaa yhteiskunnan epäkohtia poliisin ollessa syystä tai toisesta kykenemätön toimimaan.

Voi miten hengästyttävän hyvä jännitystarina tämä olikaan! Kiitos Pekka Hiltunen, että kirjoitit juonellisesti mukaansa tempaavan tarinan, jossa on mielenkiintoisten ja uskottavien päähenkilöiden lisäksi sopivassa määrin jännitystä ja tavallisen arjen kuvailua. Minulla on ollut kirjan ennakkokappale hyllyssä siitä lähtien, kun kirja teki tuloaan markkinoille, mutta en ollut koskaan oikeastaan edes harkinnut lukevani sitä. Muutamaan haasteeseen kirja kuitenkin tuntui sopivan, joten patistelin itseäni kirjan pariin. Ja onneksi tein näin, muuten olisi mennyt todella hyvä tarina julmasti ohi.

Suhtauduin tietenkin tarinaan jännityskirjana, mutta oli mukava huomata, että siinä oli myös kaunokirjallisia puolia. Ihmiset tuntuivat moniulotteisilta eikä hyvän ja pahan taistelussa tarjottu valmiita oikeita vastauksia. Omankädenoikeus osoittautui oikein mielenkiintoiseksi aiheeksi, joka jännittämisen ohella pisti ainakin tämän lukijan pohtimaan asioita. Tarinan edetessä minua myös ihan aikuisten oikeasti jännitti! Iho oli kananlihalla ja vatsaa väänsi, ja nuo oireet tuntuvat olevan jännityskirjallisuuden saralla harvinaista herkkua, varsinkin jos kyseisen genren sisältä lukee vähänkin enemmän teoksia. Jännittävimmät kohdat eivät suinkaan olleet niitä, jossa pyssyt paukkuivat ja veri lensi. Eniten ahdistivat yöllisen Lontoon läpi tehdyt täpärät pakenemiset juoksemalla ja naistenhakkaajan pahoinpitelyhistorian lukeminen eli toisin sanoen ne hetket, jollaisia kenelle vain voi arkipäivänä tulla vastaan, jos sattuu väärään paikkaan ja väärään seuraan väärän aikaan.

Hehkuttamisen vastapainoksi olisi realistista antaa hieman kritiikkiäkin, mutta oikeastaan mitkään jännityskirjallisuudesta tutut epäloogisuudet tai typerät toimintatavat vaaratilanteissa eivät haitanneet lukukokemustani. Ja onhan se nyt vain niin, että jännitystarinaan ei voi kirjoittaa sellaista päähenkilöä, joka ei koskaan uskalla tehdä mitään vaan pysyy kotona sukkia silittämässä. Tilanteiden on mentävä eteenpäin ja silloin ainoa ratkaisu voi olla toimiminen uhkarohkeasti.

Löysinkö kotimaisen kirjallisuuden aarteen? Ehdottomasti! Suosittelenkin jokaista jännityskirjallisuuden ystävää tekemään lukulistoille tilaa tälle teokselle. Minä en ole koskaan ollut kovin innostunut kotimaisesta jännityksestä, koska ennakkoluuloni ovat tienneet kertoa, että jokaisessa romaanissa on kuitenkin pääosassa se alkoholisoitunut, masentunut tai agressiivinen poliisi/etsivä-setä, joka seikkailee alamaailman syövereissä. Vilpittömästi sinun tarjoaa lukijalleen kuitenkin jotain ihan muuta, tai ehkä hieman sitä samaakin, mutta raikkaammalla otteella. Luen varmasti sarjan seuraavankin osan, kun se joskus ilmestyy. Ja nyt kun mietin, niin tarinasta saisi varmasti myös vauhdikkaan elokuvankin.

Pekka Hiltunen sai kirjastaan Johtolanka-palkinnon vuonna 2012.

Nappaan kirjalla pisteen Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti -haasteessa ja ehkä saan pisteen myös Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa, koska tapahtumapaikkana on koko kirjan ajan Lontoo...? Vai mitä mieltä haasteen emäntä Karoliina on?

Sisar

Rosamund Lupton
2010 suom. 2012
404 s./Gummerus
New Yorkissa asuva Beatrice saa puhelun Lontoosta äidiltään, joka tietää kertoa, että Beatricen pikkusisko Tess on ollut kateissa jo muutaman päivän. Siskonsa kanssa läheisissä väleissä oleva Beatrice lentää heti Lontooseen selvittelemään outoa katoamistemppua: onko Tess tapansa mukaan käyttäytynyt epäkypsästi ja lähtenyt jonnekin pariksi päiväksi vai onko jotain pahaa oikeasti tapahtunut? Luptonin esikoisromaani yhdistelee elementtejä vetävästä lukuromaanista ja perinteisestä jännityskirjallisuudesta ja lopputuloksena on mukaansa tempaava ja osin koskettavakin tarina toisilleen rakkaista siskoksista.

Saan jonkin verran ennakkokappaleita töiden kautta, mutta kirjamakuni ei aina osu yksiin niiden kanssa. Tällä kertaa saatu teos kiinnosti niin paljon, että tein sille heti tilaa talviloma-suunnitelmissani. Olin jo aikaisemmin kiinnittänyt huomiota blogeissa oleviin kirjaarvosteluihin, joissa on vilahtanut alkuperäisen kirjan kaunis kansi ja varsin hyvät arviot tarinasta. Kun vielä Sinisen linnan kirjaston Maria suositteli kirjaa minulle blogini synttäripostauksen yhteysessä, oli lukupäätös sinetöity.

Luptonin esikoinen on tosiaan kelpo kirja, kannatti ehdottomasti tarttua siihen. Viihdyin tarinan parissa niin hyvin, että pyhitin sille talvilomani ensimmäisen päivän melko lailla kokonaan. Kieli oli mukavan helppolukuista ja vaivattomasti soljuvaa, ja tarina eteni hyvää vauhtia. Ennakkokappaleessa taisi vain olla vielä kasa kielioppivirheitä, koska muutamat lauseista kuulostivat jopa minun korvissani omituisilta. Kirjan jännityspuolikin toimi hyvin, tapahtumat olivat mielestäni sen verran uskottavia, että Beatricen salapoliisileikki ei vaikuttanut typerältä, vaan melko pakolliselta niissä olosuhteissa, joissa hän kirjassa on.

Muutama asia jäi kuitenkin vaivaamaan minua, vaikka nämä seikat eivät lukukokemusta periaatteessa pilanneetkaan. Beatricen elämä muuttuu mielestäni melko radikaalisti, kun viikkoja alkaa kulumaan Tessin tapausta selvitellessä. Yhtäkkiä aikaisemmin designvaatteissa viihtynyt uraputkinainen rakastuukin nuhjuisiin kirpparivaatteisiin ja työskentelee tarjoilijana keskivertokuppilassa. Juu, suru varmasti muuttaa elämäämme ja saa meidät ymmärtämään mikä elämässä on tärkeää ja mikä ei. Silti muutos oli noin lyhyessä ajassa mielestäni niin iso, että ärsyynnyin. Tai ehkä se ei edes ollut juuri tuo muutos elämäntavoissa vaan se, että yhtäkkiä Beatricen elämä New Yorkissa on ollut aivan täysin tyhjänpäiväistä ja kuolleen Tessin elämä on sitten ollut sitä sataprosenttisen oikein vietettyä täyttä elämää.

Kirja ei ehkä kipua lukuvuoteni parhaimmistoon, mutta oli ehdottomasti lukemisen arvoinen ja se teki juuri sen mitä toivoinkin: viihdytti, sai jännittämään siskosten puolesta, kosketti hieman ja yllätti vielä lopussa. Täydellinen lomakirja ja sopiva tarina tuhdin Blondin jälkeen. Suosittelen jännityksen ystäville, jotka haluavat tarinaan hieman kaunokirjallisia elementtejä:)

Osallistun kirjalla Kirjalliseen maailmanvalloitukseen ja Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja valloitan Englannin.

P.S. Joku sairaanhoitaja tai lääkäri voisi lukea tämän kirjan ja kertoa minulle, että voiko sairaalassa oikeasti tapahtua jatkuvalla syötöllä tuollaisia kansioiden ja muiden tärkeiden papereiden häviämisiä ja voiko kaikki olla yhtäaikaa täydellisen epätietoisia työkavereiden työhön liittyvistä velvollisuuksista, ettei kukaan tiedä mitä kenenkin toimenkuvaan kuuluu...

Annen balettihaave




Jean Estoril
suom. 1991
193 s./Tammi

Paluu Rivertoniin -kirjan jälkeen olin hieman hukassa kirjallisuuden kanssa. Mikään kirja ei tuntunut tarpeeksi hyvältä verrattuna edelliseen lukukokemukseen. Olin kaksi-kolme kuukautta sitten lainannut kirjastosta Anne-sarjan ensimmäisen osan ja niinpä päädyin lukemaan tämän lapsuudessa hyväksi todetun kirjan vihdoin uudelleen.

Aika oli tietenkin ajanut teoksen ohi vaikka ihan hyvin viihdyinkin baletin maailmassa. En tiedä onko lastenkirjallisuudessa yleensäkin tapana, että henkilöt ovat kovin yksinkertaistettuja, mutta uskon ettei sen tarvitsisi välttämättä olla niin. Tässä kirjassa henkilöt kuitenkin valitettavasti ovat aika lailla yhden asian orjia. Anne itse on niin vaikuttunut baletista, ettei muille ajatuksille oikein jää tilaa. Hänen ensimmäinen uusi ystävänsä uudessa koulussa puolestaan harrastaa balettia vaikka on oikeasti kiinnostunut maanviljelystä. Dialogit on ratkaistu niin, että kun tytöt puhuvat jostain muusta, se kuitataan pelkästään muutamalla sanalla tyyliin "...ja tytöt rupattelivat pitkälle yöhön kaikenlaisia tyttöjen juttuja". Ainoat keskustelunaiheet joista lukijalle kerrotaan ovat juuri nuo kaksi edellä mainittua asiaa: baletti ja maanviljely. Hassua.

Anne-sarja oli tosiaan yksi lemppareistani 1990-luvun alkupuolella. En itse ollut tippaakaan kiinnostunut baletista, mutta jostain syystä sarja jaksoi kiehtoa. Kirjan kansikuvat olivat myös aikoinaan todella kauniit. Monta vuotta lainauksessa olleet kirjat ovat tätä nykyä jo aika kärsineen oloisia. Keravalla kirjat on siirretty aika päiviä sitten varastoon, joten lainauksia ei enää tehdä kovin runsaasti jos ollenkaan. Tämän päivän lapset siis tuskin Annea tuntevat. Anne muuten muistuttaa jollain tapaa Montgomeryn luomaa Emiliaa, josta myös pidin paljon vaikka en ollutkaan samanlainen runotyttö. Annessa ja Emiliassa on jotain samanlaista viileyttä, itsepintaisuutta ja intohimoa rakastamalleen asialle. Ulkonäöltäänkin tytöt ovat kuin siskokset.

Olen aikanaan lukenut koko Anne-sarjan eli kaikki 5 kirjaa. Kuitenkin kaikki tapahtumat jotka selvästi muistin tapahtuivat kaikki tässä ensimmäisessä kirjassa. Kaikista tapahtumista parhaiten muistin sen, miten Lontoon iltapäiväsumu on niin paha, että Anne eksyy kotimatkalla. Kai nuo pelottavimmat asiat ovat aina niitä jotka jäävät mieleen parhaiten. Joka tapauksessa tästä jäi sellainen hassu kutina, että voisi lukea lähiaikoina sarjan muutkin kirjat. Syynä siihen on varmaankin sarjan koko. Neiti Etsiviä, Viisikkoja, Nummelan ponitallia jne en jaksaisi kaikkia lukea, mutta tämä sarja olisi hetkessä kahlattu läpi.

---

Näissä merkeissä alkaa siis lastenkirjallisuuden viikko tässä blogissa. Jos tiedät jonkun lastenkirjallisuuden helmen, joka pitäisi ehdottomasti lukea, vinkkaa siitä minulle. Yksi reissu on jo tehty kirjastoon, mutta saas nähdä kuinka pitkälle sillä kertaa haalimani kirjat riittävät. Pääpaino on kuvakirjoilla eli pienten lasten kirjoilla, mutta ehdin varmasti lukemaan myös muutaman lasten romaanin.