Shopaholic Abroad

Sophie Kinsella
2001
351 s./Black Swan

Kinsellan Himoshoppaaja-sarjan toinen osa päätyi luettavakseni 100 naiskirjailijan kirjaa -listan kautta, jota olen nyt kaluamassa loppuun. En voi sanoa olevani suuri chic lit -kirjallisuuden ystävä eikä ensimmäinen Himoshoppaaja nyt niin hyvä kirja ollut, että olisin riemusta kiljuen tarttunut jatko-osaan. Alun perin kirja päätyikin listalle puhtaasti englanninkielistä kirjallisuutta edustamaan (minulla sen pitää olla melko helppolukuista, että into pysyy yllä) ja halutessani tähän väliin lukea yhden englanninkielisen romaanin Shopaholic Abroad'iin oli helppo päätyä.

Juonikuviot ovat pääosin samanlaista koheltamista shoppaamisen ja maksuvaikeuksien suhteen kuin ensimmäisessäkin osassa. Tällä kertaa suurin osa kaupoissa pyörimisestä tapahtuu kuitenkin Lontoon sijaan New Yorkissa. Rebecca pistää luottokortit vinkumaan ja tyhjentää kauppoja toisensa jälkeen unohtaen muut suurkaupungin nähtävyydet. Lopulta kulutushysterialle on tietenkin tehtävä stoppi ja mietittävä miten korjata kaikki varallisuuteen ja ihmissuhteisiin liittyvät ongelmat.

Siinä mielessä Kinsellan sarja on todella kiinnostava, että olen itse todella tarkka rahankäyttäjä (vaikka esimerkiksi shoppailusta nautinkin) ja on suorastaan pulssia nostattavaa lukea miten joku muu saattaa pistää kirjaimellisesti haisemaan ajattelematta huomista. Harvoin jännityskirjallisuuskaan saa minua näin kananlihalle:D Varojensa yli eläminen on mielestäni todella tärkeä aihe ja vaikka paljon hyviä artikkeleita saa luettua lehdistä harva se viikko, on hienoa, että aiheesta löytyy kaunokirjallisuuttakin. Rebecca on aika hassu päähenkilö muutenkin, mutta rivien välistä on löydettävissä ihan asiaakin.

En oikein tiedä tulenko lukemaan vielä jatko-osiakin tälle kirjalle. Ainakin Himoshoppaajan vauva ja Minishoppaja kiinnostaisi ihan tämän nykyisen elämäntilanteen takia, mutta toisaalta en tiedä onko sarjalla enää hirveästi annettavaa, jos joka kirjassa ensin pistetään tili punaiselle ja lopulta myydään omaisuus, jotta päästään veloista eroon... Mutta jos Rebecca oikeasti kehittyy rahankäytössä niin aiheesta voisi olla kiva lukea lisää.

Kuoleman naamio

Preston & Child
2009 suom. 2016
575 s./Gummerus

Muutama pilvinen kesäpäivä vierähti hyvissä merkeissä kiinnostavan jännityskirjan kanssa. Kirjailijakaksikko Preston & Child eivät pettäneet odotuksiani, vaan uusin suomennettu Pendergast oli täynnä niitä elementtejä ja teemoja, jotka alun perin saivat minut kiinnostumaan kyseisestä sarjasta.

Aikaisemmista osista tuttujen William Smithbackin ja hänen vaimonsa Nora Kellyn kimppuun hyökätään heidän ollessaan viettämässä iltaa kotosalla. Syyllinen näyttäisi olevan pariskunnan naapuri, joka on todettu kuolleeksi melkein kaksi viikkoa ennen hyökkäystä. FBI:n erikoisagentti Pendergast kiinnostuu mysteeristä ja saa apua komisario D'Agostalta. Pian on selvää, että Manhattanin pohjoisosassa sijaitseva luonnontilassa oleva Inwood Hill Park liittyy tapaukseen. Myös voodoo-kulttien esineistöä putkahtelee sieltä täältä tutkinnan edetessä.

Edellisen osan jälkeen olin hieman varpaillani mitä tulee Pendergast-sarjan tulevaisuuteen. Hänen läpeensä paha veljensä on ollut iso osa edellisiä kirjoja ja olin jo alkanut kyllästymään häneen - varsinkin kun hänen pitäisi olla kuollut (ja ns. kuopattu). Kuoleman naamio onneksi tarjosi sarjan alkupään osille tuttuja elementtejä ja käänteitä. Yliluonnolliset tapahtumatkin oli saatu ujutettua kokonaisuuteen varsin tyylikkäästi - jos vertaa esimerkiksi aikaisempaan osaan, jossa savuhirviö oli ehkä hieman vaivaannuttava lisä muuten ihan toimivassa tarinassa.

Nyt ollaan taas alati kiehtovassa New Yorkissa, jossa kaiken keskipisteeksi päätyy kaukana Manhattanin sykkeestä oleva Inwood Hill Park, jossa majailee muusta maailmasta täysin eristäytynyt uskonnollinen lahko, jota on toistuvasti syytetty eläinten rääkkäämisestä. Toimii! Tarina oli kaikin puolin viihdyttävä ja Google kävi taas kuumana, kun kirjan edetessä tutkiskelin tapahtumapaikkoja ja niiden historiaa. Pendergast-sarjan yksi parhaita puolia on, että historiasta oppii paljon (vaikkakin nippelitietoa), sillä fiktio on kirjoitettu osaksi faktaa ja on aina yhtä kutkuttavaa selvittää miten paljon tarina nojaa tositapahtumiin yksityiskohdissaan.

Jään mielenkiinnolla odottamaan missä tahdissa suomennoksia tulee tästä eteenpäin, kahden edellisen välissä kun ei mielestäni ollut kuin vuosi väliä? Alun perin Kuoleman naamio on ilmestynyt 7 vuotta sitten, joten lisäosiakin varmasti löytyy jo englanniksi.

Ihmeellisten asioiden museo

Alice Hoffman
2014 suom. 2015
440 s./Gummerus

Coralie kaipaa vapauteen, pois isänsä tiukan valvonnan alta. Päivisin Coralie on kuin kuka tahansa nuori nainen, mutta iltaisin hän ui tunteja jäätävässä Hudsonjoessa pystyäkseen suoriutumaan roolistaan vedenneitona isänsä museossa. Eddie puolestaan on hylännyt niin isänsä kuin uskontonsa ja harjoittaa valokuvaajan ammattia yrittäen parhaansa mukaan unohtaa menneisyytensä haamut. Coralien ja Eddien tarinoiden taustalla on 1900-luvun alun maaginen New York, alati muutoksen kourissa oleva suurkaupunki, jonne mahtuu jos jonkinlaista kulkijaa ja elämäntarinaa.

Hoffman on kiilannut suosikikseni jo kirjalla Punainen puutarha eikä Aavikon tyttäretkään hullumpi ollut. Olinkin siis jo valmistautunut mieluisaan lukukokemukseen. Historian havinaa, mielikuvitusta kutkuttavia ihmeellisiä asioita täynnä oleva museo ja ylipäätään elämää, joka on hyvin kaukana omasta arjestani. Ja kirsikkana kakussa: New York.

Niin, onhan tarinassa toki mukana rakkaustarina (jos toinenkin), mutta niiden perään en juurikaan ole ja tälläkin kertaa keskityin muihin teemoihin. Toisaalta tarinat nivoutuvat yhteen (ja lähtevät sivupoluille) juuri rakkauden takia, mutta perinteisen rakkauden lisäksi on kyse isistä ja pojista, uskonveljistä ja -siskoista, ihmisten ja eläinten välisestä uskollisuudesta, opettajista ja oppilaista sekä ihmisten löytämästä tasapainosta suhteessa luontoon.

Eniten nautin ensiaskeliaan suurkaupunkina ottavan New Yorkin kuvailusta, ja ylipäätään kaupungin historiasta. Tarinaan oli ilokseni sisällytetty hyvinkin laajasti niin Manhattanin kuin Brooklyninkin eri alueita. Ihmeellisten asioiden museo onkin ehdottomasti kirja, jossa kaupunki on yksi päähenkilöistä.

Kaiken kaikkiaan oikein mukava lukukokemus, mukaansa toiseen aikaan tempaava lukuromaani, jonka parissa viihtyy mainiosti.

Vitsaus

Guillermo del Toro & Chuck Hogan
2009 suom. 2010
485 s./Tammi

Oman kirjahyllyn lukemattomien aarteiden suhteen vaikeinta on saada tartuttua miehen suosikkikirjoihin. Tämä vampyyritrilogian ensimmäinen osa on ollut hyllyssämme jo usean vuoden ajan ja lukulistallanikin se pääsi heti, kun huomasin miten innokkaasti mieheni suhtautui tarinaan. Silti piti elää äitiyslomaan asti ennen kuin maltoin pysähtyä meille ohjaajana hyvinkin tutun del Toron teoksen ääreen.

Tapahtumat saavat alkunsa New Yorkissa, jossa matkustajalentokone pimenee täysin pian laskeutumisensa jälkeen. Pian selviää, että kone on täynnä ruumiita ja vain neljä henkilöä sinnittelee hengissä, kun ovet saadaan avatuksi. Hätiin kutsutaan Ephraim Goodweather, joka työskentelee tartuntatautien valvonta- ja ehkäisykeskuksessa biologisiin uhkiin erikoistuneena. Kun kuolleet katoavat ruumishuoneelta ja neljä henkiin jäänyttä käyttäytyvät omituisesti, Goodweatherin ja kumppaneiden on katsottava tilannetta täysin uudesta näkökulmasta, perinteiset luonnonlait unohtaen.

Vitsaus on oikein sujuvasti kirjoitettu, mukavan nopeatempoinen ja koukuttava kirja. Voisinpa jopa sanoa todellinen ilo lukea. Toki täytyy ottaa huomioon, että juuri tässä elämäntilanteessa aivotoimintani ehkä suosii vähän helpommin lähestyttäviä kirjoja, mutta uskallan kuitenkin väittää, että del Toron ja Hoganin yhteistuotos on vetävämpää jännitystä kuin moni muu lähivuosina lukemani jännäri. Mies kyseli muutaman kerran, että pelottaako tarina, mutta eipä oikeastaan. Tosin minua pelottaakin yleensä vain kummitustarinat. En siis edes asettanut kirjalle tämän kaltaisia odotuksia:)


Vampyyritarinoita en ole muistaakseni hetkeen lukenutkaan, yleensä nautin tämäntyyppiset tarinat liikkuvana kuvana (ja tämäkin tarina oli hyvin elokuvallinen kerrontansa puolesta), mutta Vitsaus oli kiva poikkeus. Heti en kuitenkaan ole tarttumassa trilogian muihin osiin, sillä pieni ääni päässäni hokee, että nyt luetaan paljon erilaisia vähän "vanhempia" kirjoja, kun siihen on mahdollisuus. Kirjakauppa-alalla kun tulee helposti jumitettua uutuuksien parissa. Ehkä saan jatkettua sarjan parissa esimerkiksi kesälomalla... Katsotaan!

Vieras

Riikka Pulkkinen
2012
299 s./8 cd-levyä/Otava

Kun ulkomaalaistaustainen pikkutyttö pahoinpidellään, seurakuntapastorina työskentelevä Maria jättää kaiken tutun taakseen ja suuntaa kohti New Yorkia. Miljoonakaupungissa, kaikille tuntemattomana, on aikaa pohtia omaa uskoaan, menneisyyttään ja sitä mitä tapahtui pikku-Jasminalle.

Riikka Pulkkinen saattaa hyvinkin olla ainoa kotimainen kirjailija, jonka koko tuotannon olen lukenut. Luonnollisestikin pidän kirjailijan tyylistä, mutta loppujen lopuksi Pulkkinen ei kuitenkaan kuulu suursuosikkieni joukkoon. Siinä mielessä onkin vähän hämmentävää, että esimerkiksi Irvingiltä, McEwanilta ja Atwoodilta on lukematta vielä vino pino kirjoja, mutta sen sijaan olen lukenut kaikki Pulkkisen kirjat. Tarinat itsessään eivät juurikaan jää mieleen, mutta Pulkkinen on lahjakas kirjoittamaan kauniisti, valitsemaan oikeat sanat.

Vieras ei ole oikeastaan missään vaiheessa kiinnostanut minua kovinkaan paljon. Uskonto on musiikin ja vaikean isäsuhteen ohella yksi niistä kirjallisista aiheista, jotka eivät ensisijaisesti herätä mielenkiintoani. Kirja kuitenkin päätyi aikoinaan 100 naiskirjailijan kirjaa -listalleni ja kun teos tuli kirjastossa äänikirjana vastaan, päätin ottaa sen illan imetyshetkiä täydentämään.

Marian itsensä etsimiseen keskittyvä tarina ei mullistanut maailmaani, mutta hyvin ajankohtainen sivujuonne pysäytti miettimään rasismia, koulukiusaamista, koulumaailmaa... Tuoreena äitinä kävinkin näiden ajatusten kanssa aika syvissä vesissä. Kaikenlaiselta pitäisi osata lastaan suojella, miten siinä mitenkään pystyy onnistumaan?

Nyt jään odottamaan Pulkkiselta jotain Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän -tyyppistä teosta, se on ehdoton suosikkini hänen tuotannostaan.

Brooklyn

Colm Tòibìn
2009 suom, 2011
313 s./Tammi

Taas yksi kirjalistoilla pienen ikuisuuden roikkunut teos on saatu luettua. Pitkä odotus ei valitettavasti tehnyt lukukokemukselle hyvää (vaikka en sinänsä hirveän suuria odotuksia ehtinytkään latoa kirjalle...), sillä tarina osoittautui lopulta pettymykseksi.


Eilis Laceyn isosisko haluaa tälle mahdollisuuden parempaan elämään, joten nuori nainen päätyy monien muiden irlantilaistyttöjen tapaan New Yorkiin. Eletään 1950-lukua ja nuorilta naisilta odotetaan siveellistä käytöstä suurkaupungissa. Tutun papin kautta Eilis saa oman huoneen asuntolasta, jota pitää irlantilainen rouva Kehoe. Työpaikka puolestaan järjestyy tavaratalosta. Viikonloppuna huvituksia haetaan kirkon tanssiaisista, jossa Eilis tapaa mukavan italialaistaustaisen miehen. Elämä asettuu pikku hiljaa uomiinsa, vaikka yksinäisyys onkin jokapäiväinen ystävä.

Ihastun aina ajatuksen tasolla New Yorkiin sijoittuviin tarinoihin, itse asiassa taidan tietoisesti hakeutua niiden pariin. Myöskin maahanmuuttajien tarinat kiehtovat. Koin Tòibìnin kirjan kuitenkin liian hidastempoiseksi ja vähän pitkästyttäväksikin, vaikka varmasti sitä arvostetaan juuri eleettömyytensä takia.

Lähivuosina samankaltaisen yhdentekevän fiiliksen minuun on jättänyt mm. Oatesin Putous ja Haudankaivajan tytär sekä Munroen Kerjäläistyttö. Nautin laadukkaista lukuromaaneista, joten on aina mielenkiintoista huomata, miten jotkut iskee ihan täysillä ja osa enemmänkin turhauttaa. Voi kun olisikin sellainen supervoima, jonka avulla aistisi heti mikä teoriassa kiinnostava kirja on oikeasti itselle lukuhelmi...

Manhattanin alle: Matka New Yorkin sisuksiin

Erling Kagge
2014 (suom. 2014)
245 s./Johnny Kniga

Mitä tapahtuu ja kenelle?
Erling Kagge on vuosia seikkaillut menemään pitkin maailmaa. Mount Everstit on valloitettu ja hiihdetty niin Pohjois- kuin Etelä-Navallekin. Tällä kertaa elämäntapaseikkailija päätyi pienen porukan kanssa New Yorkin alle viemäriverkostoja tutkimaan. Mitä sieltä löytyikään?

Odotukset kirjan suhteen?
Tartuin kirjaan vähän sillä mentaliteetilla, että nyt löysin hyvin mahdollisesti vuoden kiinnostavimman kirjan. Moni ei ole suurkaupungin viemäreissä seikkaillut ja luulisi, että tarinat mitä sellaiselta reissulta on kerrottavana kutkuttavat kenen tahansa lukijan mieltä. Ja siis come on, kyllähän sitä nyt New Yorkin alla kuhisee vaikka minkälaisia elämäntapoja ja ihmisryhmiä ja vaikkapa alligaattorikin!

Vaan miten kävikään?
Tulin sitten tarttuneeksi vuoden tylsimpään kirjaan. En ehkä koskaan tokene siitä tosiasiasta että eihän siellä New Yorkin alla ollut sitten oikein mitään muuta kuin ulostekasoja ja ryttyisiä nenäliinoja. Alligaattoritkin olivat vain urbaania legendaa. Ja sen kerran kun Erlingin porukat tiesivät jonkun asuvan maanalaisen reittinsä varrella niin tämä henkilö ei ollut "kotona". Siis aivan liian masentavaa...!

Ja jotta lukijaa ärsyttäisi vielä enemmän...
...niin matkakertomukseen oli ympätty kirjallisuussitaatteja toinen toisensa jälkeen. Välillä tuntui, että maan alla muu porukka oli jutellut normaalisti ja Kagge oli sivistänyt kumppaneitaan viittaamalla milloin kenenkin sanomiin viisauksiin. Tässä jos jossain kirjassa korostuu se, että kun ei ole mitään mielenkiintoista sanottavaa omasta seikkailustaan niin pituutta kirjalle ollaan koetettu saada jaarittelemalla jostain täysin yhdentekevästä ja haettu syvyyttä sitten kirjallisuuden kuolemattomista lauseista. Yh, niin huono kirja että ihan itkettää.

Relic

Douglas Preston & Lincoln Child
1995
473 s./A Tor Book
Tilasin jo aikoja sitten Pendergast-sarjan ensimmäisen osan ja säästelin sitä tarkoituksella New Yorkin matkaa varten. Yhteen jos toiseenkin sarjan osaan on liittynyt vahvasti New Yorkin luonnontieteellinen museo ja koska tiesin, että tulisimme siellä käymään, oli Relic oikeastaan ainoa oikea vaihtoehto matkalukemiseksi. Oikeastihan ehdin kahden viikon matkalla lukea kirjasta noin 100 sivua, joten suurimman osan tarinaa kahlasin kotoa käsin.

Pendergast-sarja on siitä kummallinen tapaus, että sen suomentaminen on aloitettu keskeltä, joten minulta on muutama alkupään teos lukematta. Toisaalta nyt olen tyytyväinen, että olen saanut ensikosketukseni Pendergastiin lukiessani Ihmeiden kabinetti -kirjaa, sillä Relic ei olisi kannustanut minua tarttumaan sarjan muihin osiin ja on vaikea uskoa, että kukaan Pendergast-fani pitäisi ensimmäistä osaa sarjan parhaimpana.

Relic saa aika paljon anteeksi jo siksi, että puitteet kirjan aloittamiselle olivat niin osuvat. Tarina polkaistaan käyntiin murhilla, jotka tapahtuvat luonnontieteellisessä museossa, joten heti alkuun sain vertailla kirjan kuvailuja omiin kokemuksiini kyseisessä museossa. Kirjan tunnelma oli myös ajoittain osuva, sillä mikäs sen hienompaa kuin lukea sateisesta New Yorkista sateisessa New Yorkissa. Kirjasarjan myöhemmissä osissa on paljon kuvailua Riverside Driven alueelta, joka on lähellä luonnontieteellistä museo, mutta Relicissä Pendergast ei vielä asu alueella ja meiltäkin se jäi tällä kertaa näkemättä, mutta ensi kerralla sitten!

Täytyy myöntää, että suurimman osan ajasta tarina oli aivan liian höpsö omaan makuuni. Luonnontieteellisen museon isot kihot käyttäytyivät vailla järjen häivää ja sademetsän uumenista museolle kulkeutunut murhanhimoinen luonnonoikkukin oli vähän liikaa. Pientä pitkästymistä oli havaittavissa kirjan keskivaiheilla ja mielestäni sivujakin olisi voitu karsia tarinasta kymmenkunta. En kuitenkaan katkeroitunut keskiverrosta lukukokemuksesta vaan iloitsen, miten hienosti kirjailijakaksikko on onnistunut viemään sarjaa eteenpäin huonohkosta alusta huolimatta.

Sleepers - Katuvarpuset

Lorenzo Carcaterra
1995
373 s./Arrow Books

Lorenzo Carcaterra
1995
373 s./Arrow Books

Lorenzo Carcaterra

1995

373 s./Arrow Books

Lorenzo Carcaterra

1995
373 s./Arrow Books


Luin ennen New Yorkin matkaamme Lorenzo Carcaterran omiin lapsuus- ja nuoruusmuistoihin perustuvan The Sleepers -kirjan, joka oli yksi oman nuoruuteni tärkeimmistä kirjoista.

Kirja sijoittuu pääosin 1960-luvun New Yorkin Hell's Kitchenin alueelle, jossa neljä nuorta poikaa tekevät virheen, jolla on kauaskantoiset vaikutukset. Pienenä pilana alkanut varkaus päättyy traagisesti sivullisen vakavaan loukkaantumiseen ja ystävykset lähetetään vuodeksi pahanmaineiseen poikien koulukotiin. Vietettyään koulukodissa muutaman viikon alkaa olla hyvin selvää, että he eivät tule koskaan unohtamaan sitä henkistä ja fyysistä väkivaltaa, jota he päivittäin joutuvat kohtaamaan siellä. Vuodet vierivät ja pojista kasvaa miehiä, joiden elämät ovat kulkeneet kovin erilaisiin suuntiin. Michael on lukenut itsensä lakimieheksi ja yrittää kovasti unohtaa nuoruuden kauhut. Shakes on päätynyt lehtialalle ja yrittää elää mahdollisimman tavallista elämää katse tulevaisuudessa. John ja Tommy puolestaan eivät koskaan toipuneet ajasta koulukodissa ja näin ollen rikoksen poluille oli helppo lähteä, sillä onhan helpompi olla pelätty kuin joutua itse pelkäämään henkensä edestä. Eräänä päivänä sattuma järjestää kaksi ystävyksistä kasvokkain poikakodin entisen vartijan kanssa ja kostonkierre alkaa.

Ymmärrän miksi moni välttelee vanhojen suosikkikirjojensa uudelleen lukemista, sillä onhan se yksinkertaisesti sydäntä raastavaa, jos vanhalla kirjarakkaudella ei ole enää samalla tavalla annettavaa kuin ennen. Valmistuin kohtaamaan Carcaterran kirjan melko realistisin odotuksin ja sain kirjasta aikalailla irti sen, mitä odotinkin saavani. Ei enää suuria tunteenpurkauksia ja itsensä uneen itkemistä, mutta kuitenkin vahva ymmärrys siitä, miksi kirja aikoinaan oli niin tärkeä. Tähän on tyytyminen.

En halua sanoa, että kirja olisi tuottanut varsinaista pettymystä aikuiselle lukijalle, mutta sanotaan näin, että se ei oikeastaan antanut mitään uutta ajattelemisen aihetta, ja se kirpaisi kaikkein eniten. Elokuvaversio on aina ollut minulle rakkaampi kuin kirjaversio. Aikoinaan kirja tuntui antavan aika paljonkin lisäsisältöä kokonaisuuteen, mutta nyt koen, että elokuvaversio on minulle täydellinen enkä kaipaa mitään lisää.

Oli kuitenkin mahtava juttu, että ehdin lukea kirjan ennen matkaamme, sillä hotellimme oli suureksi yllätyksekseni tasan vanhan Hell´s Kitchenin alueella! Vaikka New York onkin muuttunut vuosien saatossa eikä kyseinen alue ole enää sellainen kuin 1960-1980 -luvuilla, niin hymyilinpä silti kahta leveämmin pelkästä ajatuksesta samoilla kaduilla kulkemisesta. Juuri näin tässä pitikin käydä:)

Kuolleiden kirja

Child & Preston
2006 suom. 2013
635 s./Gummerus

Syyslomalaista hemmoteltiin tänä vuonna oikein oivalla jännitysuutuudella. Olen jo muutaman vuoen ajan liputtanut omalaatuisen ja aina yhtä hämmästyttävän älykkään FBI-agentti Pendergastin puolesta ja nyt sarja kasvoi taas uudella osalla. Näihin on vaikea uskoa kyllästyvänsä!

Olen pitänyt kaikista lukemistani osista, mutta on minulla myös selkeät suosikkini, jotka sijoittuvat suomennettujen osien alkupäähän. Kyseiset osat ovat nerokkaita omia kokonaisuuksiaan ja henkilötkin vaihtuvat Pendergastin elämässä tiuhaan. Uudemmissa osissa (Diogenes-trilogian osat) henkilökaarti vakiintuu ja pääpahiksena seikkailee FBI-agentin veli, julmuuden uudelle tasolle vievä Diogenes. Kolme edellistä teosta ovat aiheuttaneet turhaa verenpaineen nousua, sillä joudun joka kerta jännittämään, että onkohan uudessa tarinassa tarpeeksi potkua, kun saman henkilön aiheuttamia ongelmia vatvotaan kirjasta toiseen. Lopulta olen aina saanut huokaista helpotuksesta, sillä kirjailijakaksikko Child & Preston tietää mitä tekee. Olen kuitenkin helpottunut, että velikaunat ovat nyt ehkä ohi ja Pendergastia odottavat täyden uudet tuulet.

Kuolleiden kirjassa Pendergast on virunut vankilassa jo hyvän aikaa samalla kun läpeensä paha veli suunnittelee kaikkien aikojen rikostaan. Diogenesin edelliset viritelmät eivät ole menneet ihan nappiin, mutta toisaalta Pendergast on joutunut syyttömänä miehenä lukkojen taakse odottamaan hyvin todennäköistä kuolemantuomiota, joten asiat eivät toisaalta ole kovin huonostikaan. New Yorkin Luonnontieteellinen museo on jälleen tapahtumapaikkana tässä sarjan tuoreimmassa osassa, sillä museossa valmistaudutaan uuteen näyttelyyn, jossa esitellään muinainen hauta, jonka olemassaolo ollaan jo melkein unohdettu. Hauta kaivetaan esiin museon kätköistä (voi miten paljon unohdettuja asioita museossa onkaan, onkohan oikeastikin niin?) ja pian alkaa vaikuttamaan siltä, että kirous, josta 1930-luvulla puhuttiin haudan yhteydessä, pitäisikin paikkansa... Osallistun kirjalla Kiinteistöhaasteeseen, sillä Luonnontieteellinen museo on paitsi suuressa osassa kirjassa, sen historiaa ja nykypäivää käydään kattavasti läpi ja lukija pääsee tutustumaan niin näyttelytiloihin, työskentelytiloihin, varastoihin ja kellarikerroksiin sekä näyttelyn avajaisten huumaan.

Viimeistään Kuolleiden kirja osoittaa, että leppoisan loman parasta ajanvietettä on vauhdikas ja yllättävä jännäri. Oli hienoa, että kerrankin oli mahdollista ahmia kirjallinen tiiliskivi muutamassa päivässä ja lomaakin on vielä monta päivää jäljellä ja uusia kirjaseikkailuja luvassa. Minulla olisi Pendergast-sarjan ensimmäinen osa (suomentamaton) odottamassa kirjahyllyssä englanniksi. Siihen en taida ihan vielä siirtyä, mutta yritän saada sen luetuksi ensi vuoden alkupuolella.

Kiinteistöhaaste

Yönäytös

Marisha Pessl
2013 suom. 2013
721 s./Otava

Luettuani Pesselin kirjan en lainkaan ihmettele sen saamia hirmuisen hyviä arvioita. Suorastaan kutkuttavan hyvä lukukokemus takanapäin! Menevän lukuromaanin ja jännityskertomuksen parhaita puolia yhdistelevä teos on selkeästi ainutlaatuinen tapaus. En voisi olla tyytyväisempi Book Battlen toisen kierroksen lopputulokseen ja voittajaan.

Vuosia sitten tähtireportteri Scott McGarth joutui elokuvaohjaaja Stanislas Cordovan mustalle listalle loukattuaan tämän kunniaa tv:ssä ja siitä lähti McGarthin elämän alamäki: työt loppuivat, vaimo lähti ja perhe hajosi. Nyt salaperäisen elokuvaohjaajan tytär Ashley on kuollut epämääräisissä olosuhteissa eikä toimittaja voi vastustaa kiusausta lähteä selvittelemään tapausta. McGarthin on saatava tietää onko Cordova itse syyllinen tyttärensä kuolemaan, sillä onhan Cordova tunnettu synkistä ja suorastaan sairaista elokuvistaan, joita ei enää näytetä elokuvateattereissa vaan näytökset on siirretty hylättyihin metrotunneleihin ja katakombeihin, valtavirran ulottuvilta pois. Kauhuelokuvien tyylistä päätellen Cordova ei voi olla kuin täysi mielipuoli, joka on varmasti onnistunut myrkyttämään tyttärensäkin elämän.

Kiehtovan paketin tarinasta tekee niin sympaattinen tapausta selvittelevä henkilökaarti, pelottavan eristäytynyt Cordova, mielipiteet jakava Ashley, toden ja mystiikan rajamailla häilyvät tapahtumat kuin mielettömän vetävä kerronta. Olin myyty jo kirjan alussa olleiden lehtileikkeiden ja McGarthin pelottavan yöllisen Central Park - kokemuksen jälkeen. Myös minä-kertoja oli onnistunut ratkaisu, joka mahdollisti myös lukijan osallistumisen mysteerien tutkimiseen. Omat spekulaationi menivät metsään, mutta sehän onkin hienoa, että kirja onnistuu yllättämään vielä silloinkin kun luulee tuntevansa kaikki sen metkut.

Vaikutuksen teki myös elokuvaohjaajan kartano The Peak, jonne mies perheineen ja palvelijoineen on vetäytynyt syrjään maailmalta. Cordovan myöhempi tuotanto on kuvattu siellä, eikä paikasta ole saatavilla kuin toinen toistaan villimpiä huhuja: näyttelijät eivät puhu, ja oikeastaan suurin osa heistä on hävinnyt teille tietämättömille elokuvien julkaisujen jälkeen. Vaikka teoksessa ryntäillään pitkin New Yorkia ja vähän muuallakin, on The Peak ehdottomasti kaiken keskipiste, pahan alku ja juuri. Jos ymmärtää The Peakia, ymmärtää ehkä myös Cordovan sielunelämää ja hänen perheensä edesottamuksia. Osallistun siksi kirjalla myös Kiinteistö-haasteeseen.

Yönäytös kuuluu ehdottomasti tämän vuoden kirjahelmiin ja se tulee varmasti sijoittumaan hyvin loppuvuoden top-10 listalla. Luen varmasti myös Marisha Pesslin teoksia tulevaisuudessakin, mutta toivoisin ettei hän jäisi samojen henkilöhahmojen loukkuun. Valitettavan harvoin tulee luettua jännitystarinaa, joka ei ole osa isompaa sarjaa tai esimerkiksi trilogiaa. On todella virkistävää lukea yksittäinen kertomus, jonka henkilöhahmot jätetään rauhaan viimeisen sivun jälkeen ja joiden elämät jatkuvat korkeintaan lukijoiden pään sisällä.

Aiotko Sinäkin lukea tämän syksyn kirjasadon parhaan kirjan? Ja Sinä, joka olet sen jo lukenut, mikä kohtaus jäi Sinulle erityisesti mieleen? Päädyn itse mainitsemaan kohdan, jossa elokuvatutkija Beckman kertoo toimittajalle asioista, jotka esiintyvät yleensä Cordovan synkissä elokuvissa ja mitä ne tarkoittavat kokonaisuuden kannalta.

Kiinteistöhaaste - linnaa tavoitellaan yhä

Onnellisuusprojekti (ja vuoden paras lukukokemus!)

Gretchen Rubin
2009 suom. 2013
327 s./Nemo

Eräänä päivänä bussissa istuessaan Gretchen Rubin alkoi pyörittelemään mielessään ideaa onnellisuusprojektista. Hän oli jo tuolloin monella tapaa onnellinen: kivan miehen vaimo, kahden ihanan tyttären äiti ja kirjailijan uraa luova entinen lakinainen. Silti Gretchenistä tuntui, että hän voisi olla vieläkin onnellisempi, kunhan vain keskittyisi oikeisiin asioihin elämässään. Ennen kuin projekti käynnistyi hänen piti muotoilla omat 12 käskyä, jotka auttaisivat matkalla kohti onnellisempaa arkea. Grethen jakoi myös alkavan vuoden kahteentoista osaan niin, että eri kuukausina hän voisi keskittyä erilaisiin muutosta vaativiin osa-alueisiin elämässään. Gretchen aloitti myös onnellisuuteen liittyvän blogin, jonka ansiosta moni muukin innostui tutustumaan itseensä ja omiin haaveisiinsa ihan uudella tarmolla.

Hurahdin aika täysillä Onnellisuusprojektiin - mikä ihana idea! Kuukauden lukuteema toki teki minut vastaanottavaisemmaksi kirjan teemalle ja kuukauden ensimmäinen lukukokemus Mia Kankimäen seikkailuista Japanissa toimi hyvänä lämmittelijänä kuukauden pääkirjalle. Sen lisäksi, että tunnistan itseni ja ajattelutapani monesta Gretchenin esille ottamasta asiasta (niistä kohta lisää), rakastan myös erilaisia projekteja. Lähivuosina olen toteuttanut projektit Etsi itsellesi täydelliset meikkituotteet, Sisusta koti, Lue enemmän kotimaista kirjallisuutta, Tee leikekirja vuodesta kun olit 25-vuotias, Pidä huolta, että näet kaikkia ystäviä ja kavereita tasaisin väliajoin, Kirjoita tyhjään reseptikirjaan kaikki kiinnostavat reseptit ja heitä epämääräiset lippulappuset sitten pois ja Käy vaatekaappisi läpi ja jätä sinne vain aarteet. Ja tässä vain muutama esimerkki. Ei siis ole mikään ihme, että innostuin tästäkin. Mutta on onnellisuusprojekti ihan oikeastikin toteuttamisen arvoinen idea.

Niin kuin Gretchen, minäkin uskon, että kaiken tämän onnen keskellä voisin olla vieläkin onnellisempi. Muutamat asiat elämässäni ansaitsisivat entistä enemmän huomiota ja muutamat muut ovat sellaisia, joihin ei kannattaisi tuhlata liikaa voimia. Gretchen toteaa jo projektia esitellessään, että ei halua torjua elämäänsä vaan löytää onnen omasta keittiöstään. Minäkään en ole seikkailijaluonne, joten minunkaan askeleeni kohti vielä onnellisempaa elämää eivät kulkisi valloitettavien vuorien yli tuntemattomissa maissa. Sen sijaan haluaisin keskittyä enemmän siihen mitä juuri nyt on meneillään, olla energisempi, ystävällisempi ja ihan vain enemmän läsnä.

Yritän kaikella tahdonvoimallani olla innostumatta liikaa, sillä nyt ei ole otollinen aika tällaiselle projektille. Oikeasti koko onnellisuus-asiaa pitäisi pyöritellä mielessä hyvä tovi, että tavoitteet ja keinot niiden saavuttamiseksi selkeytyisivät. Ja jos tuollaiseen projektiin lähtisi, kannattaisi se tehdä kerralla kunnolla eikä vasemalla kädellä... Minun suurin ongelmani ehkä kuitenkin on se, että en loppujen lopuksi tiedä onko minulla kuitenkaan niin paljon muutettavaa, että sitä kannattaisi ihan projektia pistää pystyyn. Nyt jo kirjaa lukiessani olen inspiroitunut valtavasti monen arjen pikkujutun keskellä ja minulla on täysi syy uskoa, että pysynkin inspiroituneena ilman projektiakin. Toinen ongelma on se, että syksyihmisenä aloitan ns. Elämänkohennusprojektin joka syksy ja silloin aika moni mieltä vaivannut asia loksahtaa kohdilleen kesälomailujen jälkeen. Toisaalta taas rakastan niin hurjasti projekteja, että voi hyvinkin olla, että löydän itseni ensi vuoden tammikuussa projektisuunnitelmien keskeltä. Katsotaan miten käy!

Joka tapauksessa Onnellisuusprojekti on hurjan kiva kirja. Paljon ajatuksia herättelevä, jos kokee olevansa halukas muutokseen. Lukiessaan mieli avoimena kirjasta voi löytää vaikka millaisia motivoivia asioita tavallisen arjen keskelle. Myöhemmin kirjoitan vielä oman inspiraatiopläjäyksen Gretchenin jalanjäljissä. Ehkä sen jälkeen selviääkin, onko isommalle projektille tarvetta vai vaivaako mieltä vain muutama asia...

Kansankynttiläin kokoontumisajot - Psykologia

Kaikki mitä rakastin

Siri Hustvedt
2003 suom. 2007
466 s./Otava

Ensimmäinen ehdokas uudeksi kirjalliseksi ystäväksi kuukauden teeman mukaisesti on Siri Hustvedt. Hänen kanssaan onkin vierähtänyt huhtikuun alku, en ehkä teemaa valitessa ymmärtänyt täysin, miten aikaavievää hommaa kestävän ystävyyden metsästäminen voi olla. En taida neljää kirjaa ehtiä lukemaan huhtikuun teeman alle, mutta toivon edelleen, että yksi uusi ystävä löytyisi matkan varrelta. Siri Hustvedtin kanssa tulimme toimeen hyvin, mutta minun pitää tutustua hänen tuotantoonsa lisää ennen kuin voin sanoa mitään lopullista.

Kaikki mitä rakastin kertoo kahdesta perheestä New Yorkin taidemaailman kuhinan keskellä. Aluksi on taidemaalari Bill ja hänen syrjäänvetäytyvä runoilija-vaimonsa Lucille sekä tarinankertojana kunnostautuva Leo ja hänen vaimonsa Erika, joka työskentelee kirjallisuuden opettajana. Myöhemmin Lucille saa väistyä ja nelikon täydentää Violet, Billin maalausten kaunis malli, jonka sydän on avoin. Molempia pariskuntia siunataan pojalla, mutta tragedia on osa elämää eikä mikään ole sen jälkeen entisellään.

Hustvedtin kirja oli kaiken kaikkiaan todella miellyttävä lukukokemus. Uppouduin innokkaasti taidemaailman syövereihin, sillä onhan henkilöhahmojen elämäntapa niin kaukana omasta arjestani. Totuuden nimissä täytyy myöntää, että monet syvälliset taidekeskustelut menivät hieman ohi, ja olisikin ehkä ollut järkevää googlettaa jatkuvasti esimerkiksi taideteoksia, joista varsinkin Bill ja Leo keskustelivat usein. Oletin tarinan jatkuvan samankaltaisena alusta loppuun saakka, sillä olin unohtanut perheitä kohtaavan tragedian, josta takakannessakin mainitaan. Sen myötä älykäs ja ihanan kultturelli tarina sai jopa jännityskirjallisuuden elementtejä ja toisen pojan, Markin, noustua esille, muistutti tarinan tunnelma minua Poikani Kevin -kirjasta.

Tosiystävyyttä en silti ole vielä valmis vannomaan. Se on se ihan pieni klick, joka erottaa todella hyvän tarinan ja todella hyvän vaikutuksen tehneen tarinan. Pieni klick, ja palaset loksahtavat paikalleen lukijan ja tarinan välillä. Nyt klick jäi puuttumaan, mutta lukukokemus oli silti kaikin puolin hieno. Kaikki mitä rakastin kestäisi hyvin useammankin lukukerran, niin paljon se pitää sisällään. Huomasin kuitenkin, etten kirjan luettuani ole palannut pohtimaan henkilöhahmojen elämää. Kauhistuin lukiessani kerta toisensa jälkeen Markin edesottamuksia ja sympatiani olivat hänestä välittävien aikuisten puolella, mutta suuret tunteet jäivät silti puuttumaan. Uuden ystävän etsintä jatkukoon!

Naiskirjailijoiden 100 kirjaa

Kultahattu

F. Scott Fitzgerald
1925 suom. 1974
220 s./Otava

Nyt olen minäkin lukenut tämän suureksi amerikkalaiseksi romaaniksi kutsutun tarinan. Ja olen kuulkaas aika vaikuttunut. En nyt puhu ihan yhtä suurista tunteista kuin mitä esimerkiksi Ishiguron Pitkän päivän ilta herätti minussa, mutta kun ottaa huomioon, etten yleensä juuri klassikoista innostu, niin tässä tehdään jonkinlaista kirjallista historiaa! Alku ei suinkaan sujunut yhtä positiivisissa tunnelmissa, vaan kesti kauan ennen kuin tämä jazz-aikakauden romaani aukeni minulle. Tarinan piti vielä saavuttaa surullinen loppunsa, ennen kuin kirjan arvon todella ymmärsi.

Valtavassa kartanossaan New Yorkin kermaa harva se päivä viihdyttävä salaperäinen Gatspy on mielenkiintoinen hahmo, jonka vaikuttimista lukija pääsee selville sitä mukaan kun tarinan kertoja, vaatimaton herra Carraway tutustuu häneen. Gatspylla on ollut jo vuosia päämääränään hankkia valtava omaisuus, jotta tämä voisi voittaa takaisin Daisyn, nuoruudenrakkautensa, jota ei voinut aikanaan saada. Lahjomaton Carraway joutuu yllättäen tuhoontuomitun rakkaustarinan keskiöön, sillä hän sattuu olemaan sekä Gatspyn naapuri että Daisyn serkku.

Koin Fitzgeraldin kirjoitustyylin hieman hankalaksi, ja usein keskittyminen oli todella vaikeaa, vaikka yritinkin syvässä hiljaisuudessa tarinaa tankata. Kielellinen vaikeus - olen vaikeampaakin tekstiä lukenut, voisikohan sitä kutsua kielelliseksi tylsyydeksi? - väistyi onneksi, kun lopun traagiset tapahtumat, jotka johtivat toisiin traagisiin tapahtumiin, saivat minut huokaisemaan surullisesti ja kuitenkin ihastuneesti. Kun kaikki on vihdoin ohi, kun on selvinnyt millaisia tarinan keskiössä olleet ihmiset oikeasti luonteeltaan ovat, kaikki jotenkin loksahti paikalleen ja luulen ymmärtäneeni mistä tässä romaanissa on kyse. Daisysta en kuitenkaan saanut otetta, hän ei tuntunut olevan kaiken sen vaivan arvoinen, Gatspyn vuosikausien unelmien kohde. Tämä tosin on ikuisuusongelma, kun minä, rakkaustarina ja klassikkokirjallisuus kohtaamme: en pysty samaistumaan tarinan rakkausosaan enkä näin ollen täysin ymmärrä rakkauden eri osapuolien tekoja.

Hieno romaani innosti minut ensimmäistä kertaa ikinä hankkimaan kirjasta lisätietoa. Lukemisen jälkeen kolusin läpi nettiartikkeleita ja lehteilin läpi omasta kirjahyllystä löytyvät kirjallisuuden historiaan liittyvät kirjat. Oli mielenkiintoista lukea esimerkiksi symboleista, joita tutkijat ovat yrittäneet tulkita vuosikausia: vihreällä valolla Daisyn kodin laiturissa ja Gatspyn melkein pudottamalla kellolla koetaan olevan syvällisempiäkin sanomia. En lukiessani jää pohtimaan mahdollisia kielikuvia tai hakemaan rivien väliin piilotettuja viestejä, mutta toisten ajatuksia niistä on kuitenkin kiva lukea. Uuden vuoden kirjallinen lupaukseni voisikin täten olla se, että yritän tästä lähin tutustua myös klassikkokirjojen taustoihin pelkän tarinan lukemisen lisäksi. Nyt jään odottamaan uuden elokuvaversion saapumista teattereihin, pari kuukautta sitten nähty traileri oli aika huikea.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen.

Nyt nappaa!

Melissa Bank
1999 suom. 1999
334 s./Otava
Jane on kuin kuka tahansa nainen, joka toivoo joku päivä löytävänsä sen oikean, jonka kanssa kaikki loksahtaisi paikalleen. Miehiä tulee ja menee, mutta Jane ei ota turhia paineita, ihmissuhdesotkujahan riittää kaikilla muillakin. Sellaistahan elämä on useammille meistä, välillä ollaan parisuhteessa ja välillä katsotaan maailmaa yksin.

Mielenkiintoinen kirja tämä Melissa Bankin tekele. Jo ylläolevan esittelytekstin muodostaminen oli hankalaa. Tarinan sisältöhän periaatteessa pyörii päähenkilön ja hänen läheistensä miessuhteiden ympärillä, mutta mielestäni kirjassa oleellista on myös se, miten se käsittelee naisen elämää noin muutenkin. Luokittelukin on vaikeaa, ihan perinteiseksi chic lit'iksi en suostu tätä laskemaan, alakategorian pitäisi vähintään olla "vakavasti otettava naistenkirjallisuus". Ajatuksia herättävä ja kaikessa tavallisuudessaan koskettava tarina antoi enemmän kuin nasevat ja sydämelliset chic lit -kirjat, vaikka onhan tarinassa paljon noita genrelle ominaisiakin piirteitä. Positiivisesti tosiaan yllätyin siitä, miten aito tarina on. Bridget Jonesia ehkä kiitellään aidoksi naisen kuvaksi muotoineen, hömpöttämisineen ja mokailuineen. Viihdearvoltaan Jones on minunkin suosikkini, mutta Bankin Jane on mielestäni kuitenkin paljon aidompi, tavallinen tyyppi ihmissuhdekoukeroiden matkassa ilman alleviivattua huumoria.

Epäilen, onkohan minulta taas mennyt kirjan punainen lanka ohi, kun koin jopa ahdistuvani Janen elämästä hänen muutamien päättyneiden parisuhteidensa jälkeen. Ehkä syynä on kuitenkin tarinan aihe, kun kirja periaatteessa pyörii miessuhteiden ympärillä, niin tulee sellainen olo, että eikö päähenkilö TEE mitään. Voiko hän olla tyytyväinen, kun mitään ei tapahdu? Hullunkuristahan tässä on tietenkin se, että enhän minäkään tee juuri mitään. Elän tavallista arkea, hyviä tyyppejä pyörii ympärillä, työ on mielekästä, harrastukset pitävät virkeänä ja hauskoja menoja riittää niin paljon kuin energiaa, aikaa ja rahaa. Kirjallisuudessa taitaa törmätä usein elämää suurempiin päähenkilöihin, joten joidenkin kirjan hahmojen odottaa automaattisesti elävän suuremmin. Ajatusketju päättyi sitten siihen, että pohdiskelin kovasti, onko Jane ihmisenä sellainen, joka on tyytyväinen tavallista arkea eläessään, vai olisiko hänen pitänyt tehdä enemmän. Vastaus ei luonnollisestikaan selvinnyt. Olen ehkä hieman epäreilu lukija, kun odotan kirjan sankarittarelta enemmän kuin esimerkiksi itseltäni:D

Onneksi kohta kahden naisen lukupiirin toinen osapuoli tulee luokseni teelle, ja saamme pähkäillä yhdessä näitä asioita.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen ja valloitan New Yorkin, jossa päähenkilö asuu suurimman osan kirjasta. Kiitän myös Kirjavan Kammarin Karoliinaa, joka aikoinaan suositteli minulle tätä kirjaa. Kyllä kannatti lukea! Olen itse asiassa nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan muutama vuosi sitten, mutta muistikuvani elokuvasta ovat olemattomat, joten en ensin osannut yhdistää teoksia samaksi. Lukekaahan muutkin tämä kirja, vaikka en varmastikaan osannut tehdä sille kunniaa tällä tekstiyritelmällä.

Veljensä vartija




Preston & Child
2005 suom. 2012
620 s./Gummerus

Komisario Vincent D'Agosta on hiljalleen oppinut hyväksymään ystävänsä FBI:n erikoisagentti Aloysius Pendergastin hämärissä olosuhteissa tapahtuneen kuoleman. Eräänä päivänä häntä kuitenkin odottaa kirje, jonka Pendergast on aikoinaan kirjoittanut siltä varalta että hänestä aika jättää. Kirje sisältää pyynnön pysäyttää Pendergastin kuolleeksi luultu veli Diogenes, joka on suunnattoman älykäs, mutta pahasti mielenvikainen. Veljellä on ollut aikaa suunnitella täydellistä rikostaan 20 vuotta, ja kun Pendergastin läheisiä alkaa löytyä kuolleena, on komisario D'Agosta kiirehdittävä tutkimuksiaan.

Minun ja Pendergast-sarjan suhde jatkuu tasaisen hyvänä. Minua on helppo miellyttää, koska olen kiintynyt älykkääseen agenttiin, joka aina onnistuu ihastuttamaan ja ällistyttämään järjenkäytöllään. Toisaalta Preston & Child onnistuvat kirja toisensa jälkeen luomaan yllättäviä juonenkäänteitä ja mielenkiintoisia rikoksia ja niiden tekijöitä. Myönnän kuitenkin, että hieman epävarmoin tuntein odotin paholaisveljen edesottamuksia. Kuinka paha veli voi oikeasti olla ilman että henkilöhahmon uskottavuus kärsii? Mikä voi olla niin kauhistuttava ja nerokas rikos, että sen suunnittelemiseen menee vuosikymmeniä? Aikamoisia hetkiä pitäisi olla tarjolla, jotta veli osoittautuisi oikeasti vastustajista kauheimmaksi.

Miten kirjan kanssa sitten kävi? Lukeminen oli yhtä suurta nautintoa kuin ennenkin, tiiliskiven kokoisen tarinan lukaisi hetkessä, niin koukuttavia tapahtumat jälleen kerran olivat. Olen jo oppinut odottamaan kaikenlaisia mielenkiintoisia historiaan liittyviä faktoja, mutta tällä kertaa niitä oli korvaamassa ehkä enemmän tekniikkaan liittyvät asiat, psykologia ja Pendergastin varsin onnettoman suvun historia. Vieläkään en osaa sanoa oliko Diogenes pettymys vai ei. Älykäs hän kieltämättä on siinä missä veljensäkin, mutta kun alleviivataan vastustajan pahuutta, niin sitä kai odottaa ihan yli-ihmistä? Ja jos päärikos on oikeasti pahinta mitä Diogenes päätyy tekemään, niin sitten voin sanoa olevani pettynyt. Tarinalle on kuitenkin luvassa jatkoa, joten ehkä veli näyttää siinä oikean luontonsa, joka on paljon pahempi kuin tämä kirja antoi ymmärtää. Paljon jäi vielä hämärän peittoon.

Suosittelen Veljensä vartijaa kaikille aikaisempiin osiin tutustuneille lukijoille, mutta Pendergastin maailmaan ei kannata tutustua tämän kirjan kanssa. Osallistun kirjalla myös So American -haasteeseen ja valloitan jälleen kerran New Yorkin osavaltion.

Tulikivi

Preston & Child
2004 suom. 2011
694 s./Gummerus

Omalaatuisen FBI:n agentti Pendergastin harmaille aivosoluille on jälleen käyttöä, kun arvostetun, mutta inhotun taidekriitikko Jeremy Groven savuavat jäännökset löytyvät tämän kartanosta. Itsesyttymistäkin tiedetään tapahtuneen, mutta kun kuolleen miehen viereltä löytyy vielä sorkan jälki, on pakko pysähtyä miettimään, olisiko paha vain saanut palkkansa itse paholaisen toimesta. Pendergast saa tällä kertaa seurakseen jo Ihmeiden kabinetti -kirjasta tutun poliisin Vincent D'Agostan, ja yhdessä parivaljakko alkaa selvittää, mitä kamalaa oikein tapahtui vuosikymmeniä sitten, kun neljä nuorta poikaa tapasivat kaukana New Yorkista. Pendergast-kirjoille on erittäin luonteenomaista se, että tarina kehittyy alkuasetelmastaan joka suuntaan, sinnekin jonne sen ei olisi osannut arvata kehittyvänkään, joten tämäkin 700 sivuinen tiiliskivi pitää sisällään jännittäviä hetkiä ja odottamattomia käänteitä sekä tietenkin niitä loistavia päätelmäketjuja, joista karismaattinen agentti on niin tunnettu.

Olen täysin hurahtanut Pendergast-sarjaan, mutta silti viime vuoden uutuuden lukeminen venyi uuden kirjan ilmestymisajankohdan lähettyville. On pakko myöntää, ettei kirjan takakansi ollut kovin houkutteleva - ja päädyin silti kertomaan aika lailla samat asiat omassa esittelytekstissäni!:D Asia on vain niin, että tämänkään kirjan juonesta ei ole mitenkään mahdollista kertoa lyhyesti ja ytimekkäästi. On vain kerrottava, miten kaikki alkaa, mutta se ei välttämättä liity mitenkään siihen miten kaikki kehittyy tai miten kaikki loppuu. Ja se minusta onkin näiden kirjojen salaisuus. Jos sarjan kirjat eivät olisi hemmetinmoisia tiiliskiviä, jotka sisältävät paljon muutakin kuin juonenkäänteitä, en pitäisi niistä niin paljon. Jo Ihmeiden kabinetti puhutteli minua äärettömän mielenkiintoisilla tiedonmurusilla historiasta, kulttuurista, taidemaailmasta jne. Vaikka kirjasarja kuitenkin on nimenomaan jännityskirjallisuutta, tunnen aina olevani himpun verran fiksumpi luettuani Pendergastin aivoituksista.

Tällä kertaa sain tuntea itseni oikein ylpeäksi lukuharrastuksestani, sillä tunnistin eräästä klassikkokirjasta tutun henkilöhahmon jo heti, kun hän ilmestyi tämän tarinan sivuille. Kyseessä on Valkopukuinen nainen, josta Child & Preston ovat päätyneet lainaamaan henkilön kunnianosoituksena Wilkie Collinsia kohtaan. Tämä kaikki kerrottiin kyllä tarinan lopussa kirjailijoiden loppusanoissa, mutta olin haljeta ylpeydestä, kun tajusin jipon heti alkuunsa. Vielä herkullisempaa oli tarinan edetessä bongata kaikkia yhtäläisyyksiä, joita ripoteltiin sinne tänne. Minusta ratkaisu on toteutettu kaiken kaikkiaan tyylikkäästi, vaikka kirjailijat itse pelkäsivätkin, että tällainen menettely aiheuttaa murska-arviot.

Pidin tästäkin kirjasta valtavasti, mutta pysyttelen edelleen uskollisena Ihmeiden kabinetille, jota edelleen pidän itsepäisesti sarjan toistaiseksi parhaana osana. Hämmennystä Tulikiveä lukiessa aiheutti se, että ymmärsin erään nuoren naishahmon olevan tuttu Ihmeiden kabinetista, mutta en muista tätä kabinetin uumenissa asunutta tyttöä ollenkaan. No, se ei ole mikään ihme, olen lukenut ensimmäisen kirjan tosiaan kaksi kolme vuotta sitten, joten yksityiskohdat ovat painuneet unholaan jo kauan sitten. Pitäisi varmaankin lukea kyseinen osa joskus uudelleen, että pääsisi tämän Constance-neidin menneisyyden jäljille paremmin. Tulikivessä hänen vaiheitaan ei nimittäin juuri kerrata, vaikka tehdään selväksi, että hän on aina asunut rakennuksessa, jossa ihmeiden kabinetti oli, ja tulee asumaan vastakin, koska ei muuta maailmaa tunne. Onpa raivostuttavaa, kun ei muista tällaista tärkeää asiaa!

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen ja valloitan jälleen New Yorkin osavaltion.

Sokkoleikki - hemmetin hyvä jännäri!

John Verdon
2011 suom. 2012
671 s./Gummerus

Jillian Perry löydetään murhattuna kesken omien häidensä. Murhaaja ei voi olla kukaan muu kuin sulhasen omituinen puutarhuri, joka on murhan jälkeen kadonnut jälkiä jättämättä. Kun poliisin tutkimuksen junnaavat paikallaan, päättää Jillianin äiti palkata entisen murhatutkijan Dave Gurneyn konsultikseen tapausta selvittämään. Pian Gurney huomaakin tutkivansa sangen omituista ja pelottavaa tapausta. Murhattu morsian oli kaunis ja erittäin älykäs, mutta myöskin seksuaalisesti pahasti häiriintynyt. Myös meksikolaisen puutarhurin tarina on erikoinen, sillä tämä oli muutamia vuosia aikaisemmin ilmestynyt sulhasen tiluksille kielitaidottomana, mutta ajan kuluessa hän olikin paljastunut todella lahjakkaaksi nuoreksi mieheksi, jonka elämää sulhanen halusi kuuluisana psykiatrina parantaa, ja ehkä kirjoittaa tämän tarinan kirjaksikin joku päivä.  

Olennainen tulikin jo vahvasti ilmaistua otsikossa. Sokkopeli on ehdottomasti vuoden koukuttavin jännäri! Samaan syssyyn voisin todeta sen olevan yksi kaikkien aikojen parhaista jännityskirjoista, joihin itse olen toistaiseksi koskenut. Verdonin esikoinen eli Numeropeli tosin antoi jo osviittaa siitä, miten taidokkaasta kirjailijasta olisi kyse jännityksen saralla, mutta ihan näin hyvää kakkososaa en uskaltanut toivoa.

Tätä järkälemäistä kirjaa lukiessani hoksasin, miten parhaissa jännityskirjoissa tärkeintä on tarinan avautuminen lukijalle pirullisen hissuksiin. Matka on ehdottomasti tärkeämpi kuin lopullinen määränpää. Joskus huomaan lukevani kirjoja hitaanlaisesti, koska en haluaisi tarinan loppuvan, mutta jännityskirjoissa en oikeastaan halua edes kohdata sitä lopussa koittavaa yhteenvetoa, jossa murhaajan edesottamukset käydään tarkasti läpi. Ja silti juuri tuo koosteen lukeminen on jollain lailla todella tyydyttävää lukukokemuksen lopuksi.

Arvostan kovasti sitä, että kirjan ensimmäiset osat linkittyvät hieman toisiinsa, niin ettei toisessa osassa unohdeta ensimmäisen osan tapahtumia. Se antaa kuvan tarkkaan mietitystä kokonaisuudesta, vaikka osat ovatkin luettavissa omina yksittäisinä tarinoinaan. Joten vaikka Sokkopeliä sinänsä liputankin hurjasti, suosittelisin silti lukemaan ensimmäisen osan ensin. Tai minusta ainakin Numeropeliin viitataan niin monesti, että itseäni olisi ainakin harmittanut, jos en olisi sitä jo lukenut.

Sokkopeli on viiden tähden arvoinen jännitystarina. Harmi, että tässä minun tapauksessani on kuitenkin lisättävä pieni mutta. Noottia annan päähenkilön jatkuvalle avioliittokriiseilylle, joka ei ole tuntunut etenevän suuntaan eikä toiseen sitten ensimmäisen osan tapahtumien. Ja se on raivostuttavaa! Kolmannessa kirjassa heidän on jo osattava joko erota tai jatkaa hieman sopuisammin yhdessä. Verdon osaa varmasti kuvata todella aidosti monen avioparin yhteiselämää, mutta näin vetävän jännityskirjan parissa en jaksaisi tuhlata aikaa parisuhdesotkuille, jotka liittyvät paljolti siihen, että yritetään muuttaa toista vuosien ja vuosien yhdessäolon jälkeenkin. Niin tai näin, John Verdonia kannattaa ehdottomasti kokeilla, jos on vähänkin kallellaan jännityskirjallisuuteen!

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen ja valloitan toistamiseen New Yorkin osavaltion.

Day 01 – Best book you read last year

Viime vuosi ei ollut kovin erityinen kirjojen suhteen. Luin 56 kirjaa, joista vuoden lopulla oli vaikea muodostaa top-kymppiä. Kovinkaan moni kirja ei olisi ansainnut päästä noin hienolle listalle. Ei minkään teoksen lukemista sentään tarvinnut katua, niin huonoksi vuosi ei onneksi mennyt. En kuitenkaan ollut tekemisissä kirjojen kanssa, joiden muisto seuraisi läpi elämän. Ja se on harmillista, koska luen osaksi juuri siksi että löydän tuollaisia koko elämän kestäviä kirjarakkauksia.

Vaan marinat sikseen. Viime vuoden parhaana lukukokemuksena pidän Beavan Colinin Ekovuosi Manhattanilla -kirjaa.

Perusperhe Manhattanilta päättää elää vuoden mahdollisimman ympäristöystävällisesti. Hiilijalanjäljen pienentäminen johtaa pitkään kiellettyjen asioiden listaan, johon päätyy esimerkiksi matkustaminen, uuden tavaran ostaminen ja take away -kahvi. Vuoden aikana tutuksi tulee puolestaan niin lähiruoka, lautapeli-illat kynttilänvalossa kuin kerrostalojen portaat.

Muutaman vuoden ympäristöjuttuja opiskelleena koin kirjan aiheen heti mukaansa tempaavaksi. Aina on voitava tehdä jotain paremmin ympäristön vuoksi ja aina siihen tekemiseen kaipaa vähän inspiraatiota. Ja motivaattorina tämä kirja todellakin toimii. Jo itse kaikenlainen nippelitieto on mahdottoman mielenkiintoisesti esitetty. Ja tietenkin tavallisen perheen ympäristökamppailu on koukuttavaa seurattavaa kaikkine onnistumisineen ja hankaluuksineen.

Ekovuosi Manhattanilla on ensimmäinen ympäristöaiheinen kirja, jonka olen lukenut. Siksi se varmaankin teki niin ison vaikutuksen minuun. Joku toinen kirja saattaa olla vielä parempi, aion ottaa siitä selvää joku päivä. En muista muuttuiko mikään asia sen suuremmin meillä kotona kirjan luettuani, mutta ainakin kirja muistutti miten paljon hyviäkin valintoja teemme jo ihan sen kummemmin asioita ajattelematta. Vaikka toki paljon olisi arkitoiminnoissa parantamistakin.  

Onko muut lukeneet kyseistä kirjaa, ja jos olette niin mitä tykkäsitte?