Sarah Waters
2009 suom. 2011
592s. /Tammi
Tohtori Faraday kutsutaan potilaskäynnille kolkkoon Hundredsin kartanoon, joka on aikojen saatossa päässyt rapistumaan pahasti.
Paikka on ennen ollut maaseudun ylpeys, mutta aatelisten elämäntapa on katoamassa ja sen seurauksena kartanokin on luhistumassa sen omistajien sinnitellessä mukana. Pikku hiljaa tohtori Faraday huomaa olevansa kiintynyt kartanossa asuvaan Ayersin perheeseen ja varsinkin perheen tyttäreen Carolineen. Perhe kokee vaikeuksia peräjälkeen ja tohtori Faraday yrittää auttaa niin paljon kuin voi. Mahdollisia kummituksia vastaan vain on hieman vaikea taistella...
Kummallinen lukukokemus. Nähtävästi pidin kirjasta aika lailla, koska en osaa siitä mitään kovin negatiivista sanoa - vaikka tiedän, että tarina ansaitsisi kritiikkiä. Tarina etenee hitaanlaisesti ja kymmeniä ja kymmeniä sivuja ehtii kulua ilman että oikeastaan mitään juonen kannalta tärkeää tapahtuu. Kirja on ihan mahdoton tiiliskivi, joka on jaettu vain 15 kappaleeseen, mutta sekään ei haitannut lukunautintoa - vaikka yleensä tuollainen kappaleiden pihtaaminen ärsyttää suunnattomasti. Henkilöhahmot eivät herättäneet minussa oikeastaan minkäänlaisia tunteita, mutta sekään ei loppupeleissä kismittänyt. Kirjassa tökki siis kaikki sellaiset asiat, joista yleensä ärsyyntyisin pahasti, mutta tällä kertaa pidin kirjasta niin paljon, että se sai monenmoista anteeksi.
Olenkin päätynyt siihen, että taisin lukea kirjan goottilaisena kummitustarinana, joten päädyin varmaankin alitajuisesti pitämään tärkeimpänä asiana itse jännitystä. Toki melkein 600 sivuinen kirja piti sisällään paljon muutakin kuin kummittelua, mutta ehkä asiat piti pedata hyvin lukijalle ennen kuin jännitys pystyi astumaan estradille? Mukavasti se jännitys näytti toimivankin: tiettyinä hetkinä vapisin peiton alla ja toivoin etten olisi ollut yksin kotona - ja tämä tapahtui kello oli 11 aamulla:) Kiitos hyvän mielikuvitukseni, kummitusjutut iskee melkolailla aina. Ja ilmeisesti mitä hienostuneempi tarina on, sitä karmivampi.
Pidin siis kirjasta sen hidastempoisuudesta huolimatta. Vieras kartanossa vaikutti ihan alusta asti kirjalta, jonka lukemista olisin voinut vain jatkaa ja jatkaa ikuisesti ilman ahdistusta siitä, että se ei tunnu ikinä loppuvan. Todella outo piirre kirjassa, jonka henkilöhahmoista ei opi missään vaiheessa pitämään. Kirjan etulievehän hehkuttaa tarinan loppuhuipennusta, jota mielestäni ei ollut lainkaan. Ja kirjailijaa on muissa yhteyksissä kehuttu juuri hänen yllättävien juonenkäänteiden takia, mutta sitäkään piirrettä en tässä kirjassa huomannut. Pitää kai joku päivä etsiä niitä asioita joistain muista Watersin kirjoista.
Nyt minulle saa suositella muitakin tällaisia kartano-aiheisia kirjoja tyyliin Vieras kartanossa ja Paluu Rivertoniin. Tykkään!
