Ihana nähä!

Anna-Leena Härkönen
2015
173s./Otava

Mitä tapahtuu ja kenelle?
Ihana nähä! on kokoelma kirjoituksia, joista suurin osa on ilmestynyt Anna-lehdessä vuosina 2003-2011. Kirjoituksissa puidaan niin ihmissuhdekoukeroita, matkustelua kuin naiseuteen liittyviä asioita.

Minä ja Anna-Leena.
On muutamia lukukokemuksia, jotka ovat jääneet mieleen keskivertoa kamalampina. Nämä kirjat eivät välttämättä edes ansaitsisi niin rusentavaa arvostelua osakseen, mutta jostain ne traumat ovat syntyneet... Minun ykkösinhokkejani kautta aikain ovat mm. Häräntappoase ja Sieppari ruispellossa. Tämä selittääkin sen, miksi en saa tartuttua Härkösen kaunokirjallisiin teoksiin. Härkösen kolumneja kuitenkin suorastaan rakastan ja voisin lukea niitä aina vaan. Kaikille suomalaisille naisille tekisi hyvää lukea Härköstä silloin tällöin;)

Lukukokemuksesta.
Kultarinnan jälkeen oli kiva lukaista jotain kepeämpää hyvänmielen kirjallisuutta. Ihana nähä! tarjosikin juuri oikeanlaista sielunhoitoa. Harmistuin vähän huomatessani, että olin onnistunut lukemaan lähes kaikki kolumnit jo aikaisemmin, vaikka en ole koskaan ollut aktiivinen Annan lukija. Vaan eipä tuo mitään, Härkösen kirjoitukset tuntuvat aina ajankohtaisilta ja kestävät ehdottomasti useamman lukukerran.

Kauhun tasapaino



Anna-Leena Härkönen
2011
395 s./Otava

Kauhun tasapaino on niitä oman kirjahyllyn herkkuja, joiden arvon oppii tuntemaan ihan yllättäen, silloin kun on ehkä jo luopunut toivosta. Aloittelin kirjaa pari vuotta sitten, mutta taisin elää tuolloin sellaisessa henkisessä tilassa, että en oikeastaan tarvinnut Anna-Leena Härkösen viisauksia, joten kirja jäi kesken. Taisin jopa voivotella, että yhden kolumnin luettuani olin lukenut ne kaikki...

Olin väärässä! Aina on oikea aika pirullisen hauskoille ja tarkkanäköisille mielipidekirjoituksille!

Otin kirjan mukaani töihin ruokataukolukemiseksi ja parin viikon aikana kokoelma olikin jo hotkaistu. Härkösen komiikantajua ei voi kuin ihailla. Jos välillä sattuikin ketuttamaan, ilahduin, kun Anna-Leenaakin risoi. Muutamia kertoja sattui niin, että omat vapaa-ajan keskustelut olivat sattumalta sivunneet samoja aiheita kuin kolumneissa. Usein olin itse oikein hyvällä tuulella ja kolumnien valitusvirret onnistuivat vain parantamaan fiilistä - nurinkurista, tiedän!

Juuri kun mies on kutsunut minua miljoonannen kerran tavalliseksi tomppeliksi, Anna-Leena päättää kertoa, millä tavalla hän on tomppeloinut menemään kaikki nämä vuodet. Kiitos henkisestä tuesta! Kun elämääni astui ensimmäinen suomenruotsalainen, oli Anna-Leenalla siihenkin sanottavaa, eikä vähiten suomenruotsalaisten hämmentävästä hyväntuulisuudesta:D Kun olin viettänyt useamman päivän kasvattaen täydellistä mielikuvituslasta, Anna-Leena päätti heittä omat kasvatusvinkkinsä ilmoille.

Alkuvuoden trendi oman kirjahyllyjen kirjojen suhteen on ollut lue-ja-kierrätä, mutta Kauhun tasapaino on kyllä tullut jäädäkseen!

Onnen tunti

Anna-Leena Härkönen
2011
287 s./Otava
Luimme Härkösen uusimman romaanin kimpassa Terhin kanssa. Pidän tätä periaatteessa ensikosketuksenani kirjailijan tuotoksiin, vaikka olenkin aikaisemmin lukenut hänen romaaninsa Loppuunkäsitelty. Se on kuitenkin niin henkilökohtaisesti hänen omaan elämäänsä liittyvä, etten osaa pitää sitä tavallisena romaanina. Kolumneja olen lukenut niihin törmätessäni ja Härkösen kirjoitustyyli on kyllä ollut tuttu jo vuosien ajan.

Tuula ja Harri elävät uusperheen arkea yhdessä Tuulan pojan Roopen kanssa. Eräänä päivänä Tuula huomaa törmäävänsä sijaisvanhemmuutta käsitteleviin juttuihin tämän tästä ja yksi asia johtaa toiseen. Pian perhe valmistautuukin jo ottamaan luokseen asumaan kaltoinkohdellut Vennin ja Luken, jotka ovat 5- ja 8-vuotiaat sisarukset. Tutustuminen ei käy yhdessä yössä, vaan kaikkien on poistuttava omalta mukavuusalueeltaan saadakseen uudet perhekuviot toimimaan.

Koin kirjan todella helppolukuisena, mutta silti hyvin informatiivisena. Sijaisvanhemmuus ja siihen liittyvät asiat ovat tärkeä ja kiinnostava aihe, vaikka en kirjan takakansitekstiä täysin allekirjoitakaan: En itse näe aihetta hirveän suurena tabuna, kun minäkin törmään sijaisvanhemmuutta ja lasten kaltoinkohtelua käsitteleviin artikkeleihin joka toisessa naistenlehdessä. Mutta ei se mitään, romaanien puolella aihe toki saattaa olla vähemmän käsitelty.

Onnen tuntia lukiessani tuli heti selväksi, että Härkönen osaa kirjoittaa mukavan kansantajuisesti ja sitä myöten miellyttävästi. Hän värittää arkipäivän vakaviakin ongelmia huumorilla, mutta ei vedä kaikkea ihan läskiksi. En ole tosiaan hänen kirjojaan montaa lukenut, mutta elän siinä uskossa, että hänen kirjoillaan on usein tosi selkeä aihe toisin kuin monilla muilla kirjoilla. Tuntuu, että Härkösen teoksiin on hyvä tarttua, kun haluaa lukea tavallisten suomalaisten ihmisten arjesta, jossa kamppaillaan milloin puolison haluttomuuden ja milloin lapsettomuuden kanssa. Tässä tuleekin minun suurin ongelmani: minua ei tuo tavallinen arki juuri kiinnosta - lukijana olen sitä kastia, että tavallista arkea saa yllinkyllin kun istahtaa teekupillisellen lähipiirin kanssa ja ruotii ongelmansa siinä. Joten siinä mielessä en ole lainkaan Härkösen kohdeyleisöä.  

Hyvää lukukokemusta häiritsi hieman se, että koin Härkösen kehittelemän päähenkilön Anna-Leenaksi itsekseen. En yleensä ole kiinnostunut lainkaan kirjailijoista itsestään. Minua ei kiinnosta onko kirjailijalla X miestä, kissaa, omakotitaloa, vaihto-oppilasvuosi takanaan, hybridiautoa tai mitä vielä. Härkönen on kuitenkin aina ollut kovin julkinen ihminen - ei välttämättä niin, että hän avautuisi elämästään Seiskassa, mutta olen kuitenkin esimerkiksi hyvin tietoinen hänen viljelemästään huumorista. Kaikki tällainen vaikuttaa ilmeisesti siihen, että en voi olla ajattelematta Tuulaa Anna-Leenana, vaikka heillä ei varmaankaan ole muuta yhteistä kuin tietynlainen sanavalmius.

Minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa kirjasta, mutta yllätyin kun tarinan vakavasta luonteesta huolimatta minulle jäi sellainen fiilis, joka yleensä jää chic lit'iä luettuani. Onko muille käynyt tämä sama juttu? Tietenkin Onnen tunnissa uitiin hieman syvemmissä vesissä kuin yöunien menettäminen täydellisten kenkien takia, mutta silti kirjan lopetettuani tunsin vahvasti, että nyt olen lukenut melko kevyen kirjan, jossa tosin käsiteltiin melko vakavaa aiheutta. Kummallista.

Löysinkö kotimaisen kirjallisuuden aarteen? Ainakin pienen sellaisen. Kiinnostukseni Härkösen muita kirjoja kohtaan ei herännyt, eli uudesta kirjailijasuosikista en voi puhua, mutta hänen tyylinsä oli kuitenkin hirveän helposti lähestyttävä ja Onnen tuntia luki mielellään välipalakirjana ja tällä oli ehdottoman hyvä aloittaa kotimaista kirjallisuutta käsittelevä haaste. Kirjailijan kolumneja luen varmasti sitäkin suuremmalla mielenkiinnolla. 

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja alakategoriaan kotimaisten naiskirjailijoiden teoksia 2000-luvulta.