Ajan lapsi

Ian McEwan
1987 suom. 1990
256 s./Otava

Kirjassa tutustutaan Stephen Lewisiin, joka kadotti 3-vuotiaan tyttärensä muutama vuosi takaperin. Tavallisella piipahduksella läheisessä valintatalossa oli karmaiseva loppu, kun pikku-Kate hävisi teille tietämättömille. Katoaminen johti Stephenin ja tämän vaimon avioliiton hajoamiseen ja kun Stephen tuntee menettäneensä kaiken, välinpitämättömyys lähes kaikkea kohtaan nostaa päätään. Menetyksen ja surun tunnelmista piipahdetaan välillä komitean kokouksiin, jossa käsitellään lukemista ja kirjoittamista. Kokousten lisäksi ystävät Thelma ja Drake ovat Stephenin henkireikä. Yksi kirjan suurista kysymyksistä on miksi Drake ja tämän vaimo muuttivat yllättäen keskelle metsää ja jättivät poliittisen elämänsä taakseen. Kirjan edetessä tarina saa maagisen realismin vivahteita.


Voi hallelujaa miten uuvuttava kirja! En tiedä olisiko edes tuoreempi suomennos voinut virkistää tekstiä jotenkin, mutta kaiken kaikkiaan minulla oli koko kirjan ajan sellainen olo, että tekstiä oli vain ihan äärimmäisen vaikea l u k e a.


Luen ihan liian harvoin suosikkikirjailijoideni teoksia - ärsyttävä säästelytapa, josta yritän ravistautua irti äitiysloman aikana ja itse asiassa seuraava arvostelemani kirja onkin auttanut minua ottamaan aimo harppauksen eteenpäin tällä tiellä! Mutta siitä lisää myöhemmin... Joka tapauksessa, kun vihdoin viimein saa itsensä ylipuhutuksi tarttumaan suosikkikirjailijansa teokseen sillä verukkeella, että nyt vihdoin on loistava aika siihen, niin luonnollisestikin odotukset ovat kovat.


No, niin kuin totesinkin, tarina oli todella tylsä, mitä ei uskoisi kun aihe teoriassa on hyvinkin mielenkiintoinen eli miten selvitä oman lapsen katoamisesta. Tällä kertaa tarina oli keitelty kasaan jotenkin oudoista aineksista. Positiivari voisi sanoa, että eipä ainakaan arvannut etukäteen mihin päin tarina kehittyy, mutta en kyllä lämmennyt tarinalle ollenkaan. Ehdottomasti McEwanin heikoin teos.


Mitens te muut kirjailijan teoksia lukeneet, oliko hitti vai huti? Olen McEwanilta seitsemän kirjaa, joista Rannalla ja Sovitus oli todella hienoja, Sementtipuutarha ja Vieraan turva hienoja, Lauantai ei jättänyt oikein mitään sen suurempaa käteen ja Makeannälkä oli pettymys.

Makeannälkä

Ian McEwan
2012 suom. 2013
385 s./Otava

Heinäkuun hetket suosikkien kanssa alkavat olemaan ohitse ja on aika siirtyä elokuun teeman pariin. Sitä ennen kuitenkin muutama sana Ian McEwanin uusimmasta, jonka yllättäen sisällytin heinäkuun lukuhetkiin. Aluksi en nimittäin ollut kirjasta lainkaan kiinnostunut, ja näin jälkikäteen ajatellen ei kai olisi ollut niin väliksi vaikken sitä koskaan olisikaan päätynyt lukemaan...

Makeannälkä on kertomus kylmän sodan aikaisesta Britanniasta, jossa nuori nainen, Serena Frome, päätyy yliopisto-opintojensa jälkeen suorittamaan turvallisuuspalvelun salaista tehtävää kirjallisuuden ja kulttuurin maailmaan. Asiat monimutkaistuvat, kun Serena huomaa rakastuneensa kohteeseensa eli kirjailija Tom Haleyhin. Miten operaation voi suorittaa kunnialla loppuun, kun ei haluaisi valehdella rakkaimmalleen?

Olen lähivuosien aikana kokenut McEwanilta kirjat Rannalla, Sovitus, Lauantai, Vieraan turva ja Sementtipuutarha. Kaksi ensimmäistä tekivät todella suuren vaikutuksen, varsinkin Rannalla oli todella järisyttävä lukukokemus. Kaksi jälkimmäistä puolestaan olivat myös mieleenjääviä ja kaikinpuolin hienoja ja kamalia. Keskimmäistä en muistele niin suurella lämmöllä, mutta hyvä sekin oli. Makeannälkää ei voi oikein mitenkään vertailla aikaisempien lukukokemuksien kanssa, tarina kun onnistuu olemaan kaikin puolin lattea.

Myönnän, että ennen kirjan maailmaan hyppäämistä minun olisi ehkä kannattanut kerrata tietojani kylmästä sodasta, sen aikaisista tapahtumista ja yleisestä mielialasta. Tarina tietenkin auttoi pääsemään tunnelmaan, mutta pelkään pahoin, että ihan kaikkea en kuitenkaan ymmärtänyt. Viittaukset faktatietoon menivät hieman ohi, mutta välillä oli vaikeaa ymmärtää miksi ihmiset arjessa ja työelämässä toimivat tietyllä tavalla...

Voisin lopulta kuvailla lukukokemustani kohtalaiseksi. Tylsä se ei ollut, historia noin ylipäätänsä kiinnostaa, mielelläni oppisin lisää aiheesta kuin aiheesta, mutta tällä kertaa en jaksanut lähteä metsästämään faktatietoja kylmän sodan vuosikymmenistä. McEwanin tyyli jättää henkilöhahmot aina hieman etäiseksi miellyttää yleensä minua, mutta tällä kertaa Serena ja Tom olivat ehkä kuitenkin vähän liian kalseita ja mitäänsanomattomia. Kirjailijan kirjoitustyyli kuitenkin takaa sen, että tarina kuin tarina etenee vauhdilla. Tai no ei välttämättä itse tarina, mutta sen lukeminen, eli pakkopullasta ei ollut kyse. Henkilöhahmot eivät kuitenkaan onnistuneet koskettamaan ja siksi kaikesta jäi vähän mitäänsanomaton fiilis. No hard feeling, though.

Sementtipuutarha

Ian McEwan
1978 suom. 1981
135 s./Otava

Ensimmäisen kerran 1980 suomennettu Sementtipuutarha on Ian McEwanin esikoisteos. Joidenkin kirjailijoiden esikoisista huomaa, ettei kaikki ole vielä ihan kohdillaan, mutta tästä ei. Tämä teos on minusta laatutyötä siinä missä tuoreemmatkin McEwanin kirjat. Tarinan sisarusparvi menettää vanhempansa ja yhdessä lapset päättävät jäädä asumaan isoon taloon niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Normaalista arkielämästä ei ole tietoakaan - ei ole ollut vanhempien eläessäkään - vaan lapset pärjäävät keskenään miten parhaaksi näkevät.

Tässä kuussa oli tarkoituksena lukea muutama McEwanin kirja. Alunperin arvelin, etten viitsi tarttua tähän lähiaikoina paljonkin blogeissa pyörineeseen Sementtipuutarhaan. Lainasin sen kuitenkin yhdeksi vaihtoehdoksi ja päädyinkin sitten lukemaan juuri sen. Ongelmallista tässä on se, että olen viime kuukausien aikana lukenut niin monta arvostelua kyseisestä kirjasta, etten oikein osaa sanoa siitä mitään "omaa". Siksi päätinkin käydä vielä uudelleen kurkkaamassa muiden kirjoituksia, jos vaikka inspiroituisin sanomaan edes jotain kirjasta.

Ankin kirjablogissa pohditaan sitä, että perheenjäsenten sairas käyttäytyminen (insesti, äidin kuoleman salaaminen..) saattaa estää lukijaa pitämästä kirjasta. Totta. En voi sanoa lukukokemuksen olleen kovin miellyttävä, kun henkilöhahmot tekevät niin vastenmielisiä asioita. Onneksi McEwan on monipuolinen kirjoittaja eikä toista tässä kirjassa esiintyviä "elämäntapoja" kirjasta toiseen. Yhdessä kirjassa tämän tyylin kestää, mutta jos hänen kaikki kirjansa olisivat samankaltaisia, jättäisin ne suosiolla muiden luettaviksi. 

Tessa Aamuvirkku Yksisarvinen -blogista kehui kieltä hyväksi ja tarinaa tiiviiksi. Totta. Vaikka tarina itsessään ei ole kovin kaunis, McEwanin kieli miellyttää aina. Olen muutenkin alkanut kärkkymään näitä pienoisromaaneja enemmän kuin ennen. Niitä on todella mukava lukea paksumpien romaanien välissä. Aiheeltaan pienoisromaanit harvoin ovat kevyitä, joten mitään heppoista luettavaa ne eivät yleensä ole, mutta on mukavaa kun jotkut asiat osataan tiivistää niin hienosti. En myöskään ole vielä törmännyt huonoon pienoisromaaniin, joten ne tuntuvat olevan sellaisia varmoja nakkeja.

Paula Luen ja kirjoitan - siis olen -blogista kehottaa ehdottomasti lukemaan kirjan, sillä siitä jää paha olo. Totta. Kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen, vaikka hyvää mieltä siitä on turha toivoa saavansa. Olen kuitenkin iloinen ettei kirja ollut ensimmäinen McEwanini, en tiedä olisinko välttämättä palannut kirjailijan pariin enää sen jälkeen.

Kannatti muuten käydä kurkkimassa muita blogeja (kaikista löydöksistä en edes raportoinut). Löysin reissullani monta kivaa uutta blogia, jotka lisäsin heti seurattaviin:)

Vieraan turva

Ian McEwan
1981 suom. 1983
138 s./Otava

Mary ja Colin lomailevat Venetsiassa ja tutustuvat sattumalta mukavan oloiseen Robertiin. He huomaavat tulevansa hyvin juttuun keskenään ja Robert päättää esitellä turistit vaimolleenkin. Lukijalle selviää pian, ettei kaikki ole ihan kunnossa Robertin palatsin seinien sisäpuolella.

Lukukokemus oli - mikäli mahdollista - positiivisen ahdistava. Mitään konkreettista pahaa ei aluksi näytä tapahtuvan, mutta jo pelkkä odottaminen nostattaa kylmät väreet. Tällaiseen hyytävään tunnelmaan ei yleensä törmää edes parhaimmissa jännityskirjoissa. Pahat aavistukset kasvavat kirjan edetessä ja periaatteessa kirjan haluaisi jättää kesken jottei saisi tietää miten huonosti kaikille käy. Mutta tietenkään kirjan keskeyttäminen ei tule kysymykseenkään.

Kirjan turistit ovat kovin samaistuttavia henkilöhahmoja. Heillä on omat ilonsa ja surunsa, joihin lukija ehtii hyvin paneutumaan vaikka kyseessä onkin pienoisromaani. Kirjaa lukiessa tulee väistämättä mieleen, että näin huonosti voi käydä kenelle vain - vaikka meille. Onneksi emme ole ihan vielä suuntaamassa matkoille, tämän kirjan jälkeen en välttämättä haluaisi jutella kenellekään tuntemattomalle.

Vieraan turva onnistui näyttämään taas uuden puolen McEwanin kirjoitustaidoista. Olen aikaisemmin lukenut kirjailijan teoksista Sovinnon, Rannalla ja Lauantain. Kyseiset kirjat ovat olleet sopivan erilaisia, joten en ole kokenut, että kirjailija toistelisi samoja ajatuksia kaikissa teoksissaan. McEwanin kirjoissa on ilmeisesti aina löydettävissä jokin yksittäinen teko, joka määrää henkilöhahmojen yleensä traagisen tulevaisuuden suunnan. Teko saattaa olla arkipäiväinen valinta, jonkin asian tekemättä jättäminen tai valheen kertominen. Pienilläkin asioilla on väliä ja siksi luenkin kirjoja ehkä hieman raskain sydämin.

Pidän valtavasti McEwanin kirjoista, taitaapa mies olla jopa yksi lempikirjailijoistani. Hänen teoksensa eivät ole niitä helppolukuisimpia, sillä ajatusten täytyy koko ajan olla kirjan tapahtumissa ja henkilöhahmojen keskusteluissa. Silti hänen kirjansa ovat helposti lähestyttäviä ja mukaansa tempaavia. Mielestäni juuri henkilöhahmojen arkisissa keskusteluissa piilee McEwanin mestarillisuus. Niissä kuin sattumalta tulee vastaan monia teräviä huomioita täysin jokapäiväisistä asioista, jotka yhtäkkiä huomaakin tärkeämmäksi kuin monet suuremmat asiat.