Parantaja

Antti Tuomainen
2010
223 s./Helsinki-kirjat

Luin viime vuonna Tuomaisen Synkkä niin kuin sydämeni -teoksen ja se oli niin kaukana omasta jännärimaustani, että melkein jo ehdin luvata itselleni, että ei enää koskaan. Vannomista hillitsi kuitenkin se, etten ollut vielä lukenut Parantajaa, jonka tiesin niittäneen lukuisia hurmioituneita kirja-arvioita. Ei muuta kuin tuulta päin!

Parantaja oli lukukokemus vailla vertaa. Varmasti yksi aidoimmista, vakuuttavimmista, koskettavimmista ja iholle tulevista dystopia-tarinoista. Ehdottomasti lukemisen arvoinen!

Tapani Lehtisen on löydettävä Parantaja-niminen sarjamurhaaja ja hänen on tehtävä se yksin ja mahdollisimman nopeasti. Tapanin toimittajavaimo Johanna on kadonnut seuratessaan Parantajan jälkiä ja aika alkaa käydä vähiin. Ilmastonmuutos on saanut maailman romahtamaan, pääkaupunkimmekin on vain varjo entisestään. Helsingin vaaralliset kadut antavatkin Tapanin tarinalle kohtalokkaan taustan.

Nautin Tuomaisen ytimekkään tarinankertomistaidon lisäksi siitä ahdistavasta tunteesta, jonka tarinan eteneminen vatsanpohjassa aiheutti. Jo heti kirjassa minulle tuli tunne, että pitelen kirjaa, jossa ihan kaikki on mahdollista ja Helsingin kurjuus niin käsin kosketeltavissa, että ihan hirvitti. Jos maailma todella romahtaa, Tuomaisen visio tulevaisuudesta voi hyvinkin olla totta ja se kauhistuttaa.

Parantaja kuuluu ehdottomasti kirjoihin, joista sanotaan: "Jos luet vain yhden kirjan vuodessa, sen on paras olla tämä!" Kirja tulee varmasti näkymään omalla top-10 listallani vuoden lopussa.

Ja kirjan loppu! Mitä siinä oikein tapahtuu?! En varmaan koskaan pääse yli siitä ärsytyksestä, etten ymmärrä loppukohtausta! Onneksi kyseessä on positiivisesti kihelmöivän ärsyttävä tunne.

Talvisota - avioliittoromaani

Philip Teir
2013
345 s./Otava

Tämä kirja ehti aiheuttaa hämmennystä elämässäni jo ennen kuin se edes päätyi minulle luettavaksi. Ensin kävelin sen ohi useita kertoja ja jäin miettimään kirjan nimeä - mitäköhän uutta ammennettavaa nyt on keksitty Suomen verisestä historiasta. Seuraavaksi huomasin kannen kukkaloiston ja mietin, onkohan tämä nyt kuitenkin joku chic lit -tyyppinen ratkaisu. Myöhemmin silmät osuivat avioliittoromaaniin ja taas pohdiskelin, että mitä ihmettä. Lopulta huomioin kirjailijan nimen ja päädyinkin pitämään kirjaa yhdysvaltalaisena tai englantilaisena - ja se olikin kotimaisen kirjailijan teos. Ja siis tietenkään en missään vaiheessa voinut ottaa kirjaa käteen ja tutustua kanteen ja takakansitekstiin yhdellä kerralla, vaan spekulaatioille oli tehtävä tilaa:D Nyt kirja on kuitenkin luettu ja voin sanoa tietäväni enemmän.

Luin Talvisodan ensimmäiset kappaleet jo syyskuussa, kun kirja taisteli paikastaan Book Battlessa. Ensimmäiset kappaleet herättivät mielenkiintoni ja huomasin todella haluavani tietää, miksi kirjan pääpari, kuuttakymppiä lähestyvät Katriina ja Max, päätyivät eroon. Päätinkin lukea kirjan kokonaan nyt lokakuussa ja harmistuneena huomasin, että kiinnostukseni taso heittelehti. Varsinkin tarinan keskivaiheilla oli vaikea keskittyä ja odotin jotain tapahtuvaksi. Lopulta päätin keskittyä kirjaan pitkiä aikoja kerrallaan ja kiintyä henkilöhahmoihin vaikka väkisin ja näin lukeminen alkoi vihdoin sujumaan.

Jo muutaman kappaleen jälkeen olin aistivinani tarinan henkilöhahmoissa, teemoissa ja yleisessä tunnelmassa jotain hyvin tuttua. Kokonaisuus tuntui miellyttävältä ja hienostuneelta, samalla kuitenkin myös jotenkin etäiseltä. Kun jatkoin eteenpäin, tajusin, että kirjasta tulee mieleen Siri Hustvedt ja Kaikki mitä rakastin. Molemmissa tarinoissa seurataan suurkaupungin älymystöä, taidemaailmaa, vaikeita ihmissuhteita, vääriä valintoja, tylsistymistä vanhoihin kuvioihin ja rakkaudesta aiheutuvia ongelmia. Odotin ehkä tietämättänikin jotain samanlaista käänteentekevää kohtausta, sellaista mikä Hustvedtin kirjassakin on. Kun sellaista ei tullut, turhauduin tasapaksuun tarinaan ja se oli ehkä hieman epäreilua Talvisotaa kohtaan.

Kyseessä ei lopulta ollut kovinkaan mieleenpainuva lukukokemus, mutta pidin kyllä tarinasta. Suopeuteni liittyy ehkä myös siihen, että tajusin ehkä löytäneeni kotimaisen kirjallisuuden kentältä sen oman alalajini, josta tykkään lukea: älymystö, tietynlainen kansainvälisyys ja isomman kaupungin huuma. Samanlaisissa tunnelmissa lopettelin viime vuonna syksyllä Elina Halttusen kirjaa Syysvieraita, joten kyllä sitä nyt mitä ilmeisimmin ollaan suurten oivallusten äärellä!;)

Avioliittojuonia
Koen 13 kotimaista kirjailijaa

Syysvieraita

Elina Halttunen
2012
288 s./Teos

Aili eli neljänkymmenen vuoden ajan Oskari Falkin rinnalla toisena naisena. Yhteiset vuodet olivat kaunista aikaa molempien elämässä, vaikka surulta ei voitukaan välttyä eikä toiset ihmiset aina heidän onneaan ymmärtäneet tai hyväksyneet. Aili on kuitenkin saanut vanheta yksin, Oskarin kuolemasta on jo vuosikymmeniä, ja nämä pitkät vuodet Aili on viettänyt ystävineen erilaisissa kulttuuririennoissa ja matkoilla. Pankin holvissa, sinetillä varustetussa kirjekuoressa odottaa salaisuus, jonka Aili haluaisi tuoda julki ennen kuin hänestä aika jättää. Mitä Falkin perheen ja Ailin välillä oikein tapahtui sotavuosina?

Ihastuin tähän kirjaan heti ensimmäisiä rivejä lukiessani. Tarinassa on tunnelma kohdallaan, kiinnostavia kultturelleja henkilöitä ja samaistuttava päähenkilö. Halttusen kirjoitustyyli toi minulle mieleen Riikka Pulkkisen, tarina oli kirjoitettu kauniisti ja useat sanavalinnat olivat runollisia. Kirjoitustyyli tosin muuttui tarinan edetessä: Ailin ja Oskarin yhteisistä vuosista kerrottaessa tunnelma oli viipyilevä, samoin kirjoitustyyli. Kun kirjassa alkoi ns. tapahtumaan, tekstikin muutti pelkistetymmäksi. Lukunautintoa tämä ei kuitenkaan latistanut.

Tarinassa Aili tulee mukavan lähelle. Meillä on vuosia ja vuosia välissämme, enkä voi täysin ymmärtää sitä, kuinka onnelliseksi Aili elämänsä Oskarin kanssa kokee, vaikka ei olekaan koskaan voinut elää tämän kanssa ns. normaalia arkea. Ailin mielipiteet kuitenkin uskoo, ja hänen vierellään kaikki nämä vanhuuden vuodet ollut ystävä Edith tasapainottaa hienosti kipakalla luonteellaan Ailin tasaisuutta. Muista henkilöhahmoista en juuri välittänyt, mutta Marian kovia kokeneen serkun kohtalo suretti, Oskarin lapsenlapsenlapsen paras ystävä puolestaan ihastutti tarkkanäköisyydellään. Keskityin kuitekin lukijana Ailiin, koska koin että tämä on nimenomaan hänen tarinansa.

Syysvieraita on kirja, jota en halua lähteä ruotimaan liikaa. Lukukokemus oli mieluinen ja henkilönä Aili pysyy mielessä kauan.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

Puluboin ja Ponin kirja




Veera Salmi
2012
126 s./Otava

Mitä tapahtuu kun Puluboi Palttasaal Palmu päättää lentää kotoaan Hakaniemen torin laidalta Avalaan Suuleen Maailmaan? Hän kohtaa siellä Ponin, joka itse asiassa onkin pieni ihmistyttö. Ja sen jälkeen tapahtuu vaikka mitä. Hämeentie tarjoaa toinen toistaan kummallisempia seikkailuja nuorelle tulokkaalle, joka yrittää pärjätä ilman äitiä ja muuta perhettä ja löytää itselleen vaimon, jonka kanssa voisi perustaa perheen. Poni puolestaan pakenee kodin painostavaa ilmapiiriä, sillä hänen vanhempanasa eivät ole liian innoissaan siitä, että tyttö on mielummin Poni kuin tuleva ekaluokkalainen.

Enpä ole ennen vastaavaa kirjaa lukenut, eikä tämän tyyppisiä tarinoita taida ihan joka päivä markkinoille putkahtaa. Yllä oleva kuvaus toki kuulostaa melko perinteiseltä lastenkirjan juonenkululta, mutta sen lisäksi Puluboin ja Ponin kirja tarjoaa hervotonta menoa, kun hömelö r-kirjaa pelkäävä pulu päästelee suustaan milloin mitäkin! Puluboi räppää, lauleskelee, kakkaa viattomien ohikulkijoiden päälle, haukkuu epävarmoissa tilanteissa muita kakkapäiksi, tarjoaa mainoskatkoja lukijalle pitkin tarinaa ja esittää itsestään tietovisakysymyksiä. Puluboista ei yksinkertaisesti voi olla pitämättä, vaikka myönnän, että minulla oli ennakkoluuloja tarinaa kohtaan. Poni tarjoaa omalla kertojavuorollaan hieman hillitympää menoa vastapainoksi Puluboin räävittömille jutuille.

Luettuani kirjaa kymmenkunta sivua olin hieman epävarma siitä, kuka tähän kirjaan tulee tarttumaan. Kirjan luettuani voin todeta pitäneeni tarinasta, tai ainakin Puluboin hahmosta, mutta olen edelleenkin hieman kujalla siitä, että minkäikäinen lapsi on kohderyhmänä tässä... Aliarvioin ehkä lapsilukijoita, mutta jäin pohtimaan minkä ikäinen lapsi osaa lukea "väärää suomea" (r-kirjaimet vaihdettu l-kirjaimeen Puluboin osuuksissa) ja siinä samalla vielä tajuaa kaikki huumoripläjäykset. Aikuisen lukiessa tarina varmasti on hauska, mutta aikuisenkin pitää osata heittäytyä Puluboin rooliin. Tai sitten harkita kuuntelevansa tarina äänikirjana. En itse oikein tunne ala-asteikäisiä lapsia, joten en osaa sanoa millaisella tasolla huumorinkukka kukkii... Lukekaahan joku perheellinen tämä, ja kertokaa mitä lapset tykkäsivät! Aikooko joku muu enemmän lastenkirjallisuutta lukeva tarttua tähän?

Puluboi ja Ponin kirja oli ensimmäinen laatuaan kokeilussa, jossa luen kirjaa töissä ruokataukojen aikana. Yleensä olen päätynyt selailemaan iltapäivälehdet, mutta nyt päätin kokeilla yhtä ennakkokappaletta, jota en ollut kokenut niin mielenkiintoiseksi että olisin jaksanut sitä kotiin asti raahata. Mutta lupaavan alun ainakin sain tässä pikkuprojektissa, seuraavana vuorossa Netta Walldénin Ruben ja Harman kartano.

Helsingin alla

Maria Turtschaninoff
2010 suom. 2012
493 s./Tammi

Tämä saattaa tulla yllätyksenä teille, mutta maamme pääkaupungin alla sijaitsee kuin sijaitseekin kaikenlaisten kansantaruista tuttujen hahmojen asuttama Alistadi. Sieltä on kotoisin myös tarinan sankaritar Alva, joka aikoinaan joutui maanpinnalle vallankaappauksen repiessä Alistadia hajalle. Äkkiseltään katsottuna Alva on kuin kuka tahansa yläasteikäinen tyttö, mutta tämän elämää on aina varjostanut tieto erilaisuudesta, joka on tehnyt tytöstä syrjäänvetäytyvän ja varuillaan olevan. Samaa koulua käyvä Joel on kuitenkin huomannut Alvan ja haluaisi kovasti tutustua tähän paremmin. He saavatkin sovittua treffit, mutta juuri ennen kahvilaan astumista Alva kohtaa pitkän nahkatakkiin pukeutuneen miehen ja lähtee tämän matkaan. Joel lähtee huolestuneena seuraamaan kaksikkoa, ja kun he häviävät kaupungin alle, ei Joelin auta muu kuin mennä perässä. Alistadissa Alvaa ja Joelia odottaa suuri seikkailu eikä taisteluiltakaan vältytä. Onneksi maan alta löytyy myös ystäviä, jotka ovat valmiita auttamaan kaksikkoa.

En ole muistaakseni koskaan lukenut kotimaista fantasiaa, joten jo oli aikakin! Turtschaninoffin kovasti kehuttu Helsingin alla jäi mieleen monista arvosteluista, ja päätyi lukupinoon pienen itsetsemppauksen avulla. Ihan ensimmäiset kappaleet eivät vakuuttaneet, olin ehkä hieman hämilläni, että miksi ihmeessä kotimaiseen fantasiaan on sekoitettu kuumia keitaita, itämaista tunnelmaa ja kamelikansoja. Alkupuitteet tuntuivat jotenkin liian suureellisilta kotimaiseen kirjallisuuteen:) Tykästyin kuitenkin nopeasti Alvaan, josta kirjailija on muokannut oikein pätevän ja monikerroksisen sankarittaren. Pienet yksityiskohdat tekevät paljon, esimerkiksi Joel harrastaa kirjassa mielenkiintoista parkouria, liikuntalajia, jossa pyritään tehokkaaseen ja nopeaan, mutta myös sulavaan liikkumiseen paikasta A paikkaan B. Kyseisen harrastuksen kirjoittaminen tarinaan mukaan saa lukijan myhäilemään tyytyväisenä. Kirjailija ei ole selvästikään mennyt sieltä missä aita on matalin, vaan on ajatuksella keksinyt jotain hieman omaperäisempää. Tietenkin myös Joelin menestymistä taistelukohtauksissa selittää se, että hän harrastaa esteiden yli hyppimistä ja seiniä pitkin juoksemista.

Huomasinkin pian olevani erittäin kiinnostunut tarinan etenemisestä, Alvan ja Joelin kohtalosta ja uusien myyttisten hahmojen kohtaamisesta. Myös kirjan laadukas ja hyvä suomenkieli ihastutti. Kuulen usein asiakkaiden harmittelevan nuortenkirjallisuuden huonoa kieltä, mutta ainakin Helsingin alla -kirjassa nuoria ei ole aliarvioitu, vaan kieli on helposti lähestyttävää ja hyvin soljuvaa, mutta myös hienoa. Maan alla olevan kaupungin nimi vain aiheutti minulle kamalaa ahdistusta:D Olisiko se millään voinut olla joku muu kuin Alistadi? Stadi on ehkä yksi maailman kamalimmista sanoista, ja vaikka kirjassa vihjaistaankin, että Alistadi on ollut maailmassa kauemmin kuin Helsinki, ja että Helsinki on ikäänkuin alla olevasta kaupungista saanut lempinimensä, ei se juurikaan minua lohduta.

Löysinkö kotimaisen kirjallisuuden aarteen? Ehdottomasti. Oli ensinnäkin virkistävää lukea fantasiakirja, jonka tarina on saatu mahdutetuksi yksiin kansiin. Kaikkien kirjojen ei onneksi tarvitse olla osa trilogiaa ollakseen toimiva kokonaisuus. Kirjailijan kirjoitustyyli ja menevän fantasian taju sai minut kiinnostumaan Turtschaninoffin toisestakin kirjasta Arra.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin alakategoriaan Fantasia- ja scifikirjallisuus. Osallistun myös Underbara finlandssvensk vid papper -haasteeseen.

Varasto

Arto Salminen
1998
148 s./WSOY

Salmisen romaanissa seurataan nuorta miestä Rouskua, joka on päätynyt työskentelemään maalikaupan varastoon. Työ ei juuri virikkeitä tarjoa, eikä työkavereistakaan voi oikein sanoa pitävänsä. Ranisen kanssa työpäivät kuluvat herjaa heittäessä ja pomoja haukuessa. Välillä sisäpuhelimen kautta kuuluu käskyjä varastomiehille, ja yksi käskyttäjistä on Karita, jota Rousku käy painamassa ihan huvin vuoksi silloin tällöin. Asiat mutkistuvat, kun Karita haluaa suhteelta enemmän ja kun Rouskun sivubisnekset uhkaavat paljastua.

Kirjan lukemisesta on jo muutama viikko aikaa, ja edelleen tunteeni tarinaa kohtaan ovat ristiriitaiset. Toisaalta voisi sanoa, että viihdyin jopa yllättävän hyvin kirjan parissa, ja hörähtelinkin pari kertaa lukemalleni. Toisaalta hyviä lukuhetkiä väritti myös eräänlainen harmituminen siitä, että vastoin kaikkia odotuksiani hetkittäisesti onnistuinkin tavoittamaan tarinan punaisen langan. Se johti siihen, että mökötin heti perään, että en mä kyllä tästä voi tykätä, luulen vaan. Ja sitten hörähtelin uudelleen ja huomasin jääneeni taas miettimään, millaisia ihmisiä Salmisen romaanissa loppujen lopuksi onkaan ja kuinka paljon pitää lukea rivien välistä. Eli välillä pidin tarinasta, vaikka aina en olisi edes halunnut pitää. Henkilöhahmot olivat kuitenkin kaikki toinen toistaan vastenmielisempiä.

Kun mietin, miksi luen paljon kirjoja, ei syy ainakaan ole se, että lukisin mielelläni syrjäytyneistä ja elämänmurjomista yksilöistä ja heidän arjestaan. En oikein jaksa innostua kirjoista, joissa kirosanat raikaa (tekopyhää, sillä kiroilen itse todella paljon), kaikkia vituttaa ja yleinen elämänasenne on negatiivinen, kun mistään ei jakseta innostua ja työpäivän päätteeksi istutaan sohvalle kittaamaan kaljaa ja sitten ehkä vähän rähistään ennen unille menoa. Poistuin siis mukavuusalueeltani täysin lukiessani tämän kirjan. Ei se tietenkään mikään virhe ollut, mutta olen kuitenkin taas yliannostuksen partaalla mitä tulee realistisesti kerrotun suomalaisen stereotypia-duunarin tarinoihin. Onhan toki niitäkin hyvä lukea silloin tällöin, pysyy maailmankuva tasapainossa ja onnistuu ehkä paremmin ymmärtämään muiden ihmisten elämäntilanteita.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin, mutta en tiedä minkätasoiseen aarteeseen törmäsin. Ehkä "ihan kiva" ja "no nyt ainakin tiedän, mikä Salminen on miehiään" kertovat jotain. Pääsen myöskin kuittaamaan blogini 1-vuotissynttäreillä annetun kirjavinkin, joka tuli Salmisen nimeen vannovalta Jorilta.

Taksipuhetta

Tuukka Sandström
2009
163 s./Idiootti


Satun Minihaasteen kuudennessa osiossa on tarkoitus lukea pienkustantamon julkaisema kirja. Tällä kertaa löysin kirjan niinkin läheltä kuin omasta kirjahyllystä. Olen aikoinaan lahjonut miestäni kyseisellä kirjalla ja työpaikalla olen muutamaan otteeseen suositellut kirjaa sellaisille henkilöille, jotka ovat tykästyneet lähinnä Juha Vuorisen teoksiin. Ja samanlaista mukavaa räävittömyyttä Taksipuhetta -kirjassa tuntuukin olevan, joten aion myös jatkaa kirjan suosittelua.

Pokkariin on koottu hetkiä Helsingin taksissa ja ääneen päääsevät niin mummot, teinit, pukumiehet kuin keski-ikäiset örveltäjätkin. Kirjailija on takakansitekstin mukaan opiskellut yleistä kirjallisuustiedettä, filosofiaa, historiaa sekä viron ja venäjän kieliä ja päätynyt lopulta ajeluttamaan muita. Kerättyään tarpeeksi kokemuksia Helsingin yöstä, kirjailija kirjoitti tämän kirjan ja perusti Idiootti-kustantamon.

Takakannessa komeillutta Olli Sinivaaraan lausahdusta lainatakseni: "Erittäin tehokasta miniatyyrisosiologiaa, muttamasta repliikistä aukeaa koko yhteiskunnallinen todellisuus." En olisi itse voinut paremmin asiaa tiivistää. Aluksi saatoin ajatella, että kirjassa (juopuneet) ihmiset sen kun päästelevät typeryyksiä suustaan, mutta lukiessa eri tapauksista tajusin, että kaikenlaista me ihmiset sitten keilailemmekin (jos emme selvinpäin niin muutaman paukun jälkeen). Ja että törppö on aina törppö, on hän sitten käynyt korkeakoulut tai päätynyt laitapuolenkulkijaksi. Ihan mielenkiintoinen välipalakirja siis. Ja flunssapotilaalle tarpeeksi nopeatempoinen ja selkeä kokonaisuus.

Lukunäytteitä kirjasta pääsee muuten kurkkaamaan kustantamon kirjakaupan sivuilta täältä. Idiootti-kustantamo on julkaissut toistaiseksi vain muutaman kirjan. Onko kyseinen kustantamo muille tuttu? Minulle muiden kirjailijoiden teokset eivät ole ollenkaan tuttuja, mutta Taksipuhetta on kyllä tullut vastaan useammassakin kirjakaupan pokkarihyllyssä.

Muistivirhe

Outi Pakkanen
2009
317 s./Otava

Ystäväni Terhi lukee mielellään jännitystä ja meidän on jo jonkin aikaa ollut tarkoitus lukea jokin teos yhdessä. Tämä on ensimmäinen kertani Pakkasen tuotannon - ja ylipäätään suomalaisen jännityskirjallisuuden - parissa. Kiinnostusta riittäisi kyllä jonkin verran, mutta ehkä intoa on hillinnyt se tosiseikka, etten usko löytäväni tältä saralta elämäni suuria jännityssuosikkeja.

Joka tapauksessa heittäydyn mielelläni myöhemminkin lukemaan kimpassa suomalaista jännitystä. Saapahan ainakin aikaiseksi, kun yhdessä puuhailee.

Kirjassa seurataan identtisiä kaksosia, jotka kohtaavat talvisessa Helsingissä vuosien tauon jälkeen. Meri ja Tuuli ovat toistensa täydelliset vastakohdat: siinä missä toinen on sädehtivä maailmannainen, toinen on nukkavieru erakko. Kirjan hienovaraisen jännittävä tunnelma syntyy, kun lukija ymmärtää, että jonkin menneisyyden asia hiertää siskosten välejä. Juuri tuo siskosten toisilleen osoittama kylmäkiskoisuus herättää lukuinnon.

Muistivirhe on täysin omanlaisensa jännityskirja. En näin äkkiseltään muista lukeneeni mitään vastaavaa. Kirja ei missään nimessä ole niin jännittävä ja hyytävä kuin mitä parhaimmat jännärit onnistuvat joskus olemaan, vaan kirja tuntuu olevan jotain jännityskirjan ja kaunokirjan väliltä. Jos Muistivirhettä ei vertailisi muihin jännityskirjoihin, sitä voisi pitää jopa aika onnistuneena ja mielenkiintoisena kirjana. Mutta minähän vertailen, joten en minä ihan täysin myyty ole. Mahtuuhan genren alle toki jos minkälaista jännityskirjallisuutta salapoliisiseikkailuista sarjamurhaajaromaaneihin, joten sopii sinne myös tällainen arkipäiväisempikin jännityskirja. Omaan kirjamakuuni se ei ehkä kuitenkaan istu ihan täydellisesti.

Kävin Wikipediassa kurkkaamassa Pakkasen elämäntarinaa ja mielikuvani oli oikea: hänen kirjoissaan on yleensä mukana graafikko Anna Laine, joka liittyy aina jotenkin kirjan tapahtumiin ja päähenkilöiden vaiheisiin. Tällä kertaa Laine tuntee työkuvioiden kautta Merin ja tämän tyttären Ringan. Ihanan raikas valinta jättää poliisit kokonaan tarinoiden ulkopuolelle. Lukisin mielelläni jotain muutakin Pakkaselta jo ihan senkin takia, että saisin tietää miten Anna Laine on sillä kertaa onnistuttu ujuttamaan mukaan tarinaan. Pakkasen romaanit tuppaavat myös sijoittumaan Helsinkiin ja on kyllä kieltämättä aika hauskaa lukea tarinaa osittain tutustua miljööstä. Muistivirheen perusteella Pakkasen kirjojen hengessä voisi tehdä ihan kaupunkikierroksiakin. Toisaalta taas arkipäiväisyys ei välttämättä ole se asia, jota jännityskirjassa(kaan) haen... Kaiken kaikkiaan mukava pieni makupala otettavaksi mukaan mökkireissulle. Torstaina saan vihdoin kuulla, mitä mieltä Terhi on ollut, kun illastamme yhdessä. On se niin mukavaa, että kirjat ja syömisen voi yhdistää milloin vain:)

Beige




Kreetta Onkeli
2005
127 s./Sammakko

Pienen kyläpahasen kasvatti, nuoreksi naiseksi kasvanut Vappu on kipeästi miehen tarpeessa. Helsingin on määrä olla paikka, jossa kaikki unelmat käyvät toteen. Uudessa kaupungissa Vappu tietää keräävänsä lukuisten miesten ihailevat katseet ja elämä muiden syrjimänä lihavana ällötyksenä jää menneisyyteen. Kesän alussa Vappu hurauttaa bussilla Helsinkiin ja päätyy töihin paikalliseen pikkukirjastoon. Päivät kuluvat, mutta uusi elämänvaihe ei näytäkään tarjoavan miehiä ja erotiikkaa. Sen sijaan toteutumattomat fantasiat ja yksinäisyys valtaavat tytön mielen.

Beige valikoitui lukupiirimme tämänkertaiseksi kirjaksi. Odotimme kaikki tarinalta enemmän tai vähemmän kepeää eloa ja pientä arjen erotiikkaa, mutta kirja olikin tunnelmaltaan ahdistava ja surumielinen. Henkisesti pahoinvoiva Vappu ei ole kovin hilpeä pääosan esittäjä. Kukaan ei tunnu huomaavan tyttöä - paitsi kun on aika antaa asiatonta palautetta Vapun runsaista muodoista. Vapun miesfantasiat alkavat pikkuhiljaa lipua vaarallisille vesille, kun pienimuotoinen haaveilu vaihtuu omissa kuvitelmissa elämiseen.

Pienoisromaanin tarina on kaiken kaikkiaan onnistunut: olennainen kerrotaan tarkasti valituilla lauseilla ja kohtauksilla. Hienosta kerronnasta olisin varmasti saanut enemmänkin irti, jos vain olisi ollut aikaa lukea kirja yhdellä kertaa. Tipottain luettuna tarina muuttui välillä hieman sekavaksi. Pidin siis kirjasta vaikkei se ollutkaan sellainen kuin olin nimen perusteella olettanut. Lasten ja nuorten kiusaaminen käy aina sydämeen, enemmän kuin mikään muu aihe maailmassa. Silti mitä luultavimmin en olisi ollut Vapun ystävä Hiekkakylässä. 

Tulevaisuudessa tulen varmasti tutustumaan Onkelin muuhunkin tuotantoon. Ainakin Iloista taloa on suositeltu kovasti.

Nenäpäivä

Mikko Rimminen
2010
339 s./Teos


Lyhyestä virsi kaunis: Kirjassa ihmisrakas, mutta yksinäinen Irma huomaa toistuvastiajautuvansa pimpottelemaan vieraiden ihmisten ovikelloja. Irma päättää esiintyä tutkimuskyselijänä, sillä onhan jotain asiaakin oltava, kun norkoilee toisten ovilla. Täällä ei tyttö voisi olla pettyneempi. Odotukset olivat kovat, takakannen perusteella tarina vaikutti mukaansa tempaavalta ja hauskalta. No ei ollut. Buu! Ja olin vielä ehtinyt juuri haastaa itseni lukemaan kaikki Finlandia-palkintoa tavoittelevat kirjat ennen joulua. Ei alkanut kovin vauhdikkaasti tämä projekti.

Aluksi ajattelin, että Rimminen kirjoittaa oivaltavasti: tekstissä tulee jatkuvasti eteen mielenkiintoisia yksityiskohtia ja näkemyksiä ihmisistä ja ympäristöstä. Ajattelin, että on persoonallista käyttää niin paljon hassuja sanoja ("Tattiuduin takkiin ja rupesin hivuttautumaan ovelle.") Sitten ärtymys tuli jäädäkseen. Irma koheltaa minne ikinä meneekin ja se ei vain jaksa naurattaa. Tai ei varmaan pitäisikään naurattaa, mutta silti. Irmalla ei myöskään tunnu olevan kummoisia sosiaalisia taitoja, mikä johtaa siihen, että kirjassa käytetään runsaasti sivutilaa kuvailuun. Se on pidemmän päälle tylsää. Ketä kiinnostaa millainen liikenne Hämeentiellä on joka kerta kun Irma menee siitä ohi, kun tilanne on lähes joka kerta samanlainen: paljon porukkaa, paljon ääniä, likaista ja harmaata. Tietenkin sen kerran, kun Irma onnistuu sanomaan pidemmänkin lauseen niin laatu on päätähuimaavaa: "Onnistuin kakistelemaan että teen kyselytutkimusta, tutkin, tai siis kyselen. Kulutusta. Kulutustottumuksia. Kyselyä. Kyselytutkimusta."

Ja ihan oikeasti. Minä olen ainakin niin järjestelmällinen etten lähtisi esittämään gallup-tutkijaa kysymyksillä, jotka on kirjoitettu ryppyiselle pikkupaperille ja ovat luokkaa "Tykkätkö broilerinmaksasta?". Ei näin Irma, ei näin! Koheltamisesta huolimatta Irma pääsee muutamista ovista kyökin puolelle ja näyttää kohtaavan muitakin yksinäisiä. Minua vain olisi kiinnostanut ne yksinäisten tarinat enemmän kuin Irman non-stop sekoilu. Kehtaako tätä nyt kertoakaan, mutta oman kohokohtani löysin sivulta 251. Rimminen oli huomannut Ridgen salakavalan taidon kasvattaa sänki aina mainostauon aikana, jos kohtalo oli ruvennut potkimaan päähän:)

Minä taisin saada Rimmisestä tarpeekseni tällä erää. Entäs te muut? Onko joku lukenut Rimmistä tai aikomassa lukea? Olen nähnyt junassa lähiaikoina aika monella tyypillä Pussikalja-romaanin, joten ilmeisesti kirjailijalla on tykkääjiäkin. No, itse en kai vain osannut suhtautua kirjaan sen vaatimalla hyväntahtoisuudella...

P.S. En yhtään ihmettele miksi mulla on aina kovat ennakkoluulot suomalaisia kirjoja kohtaan. Tää on niin tätä.