Sarah Winman
2015 suom. 2016
312 s./Tammi
Marvellous Waysin ja nuoren sotilaan Draken tiet kohtaavat joenpoukamassa Cornwellissa. Draken on ollut vaikea löytää omaa tietään toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa. Marvellous taas tietää, että meri on lähettänyt nuoren miehen hänen luokseen jostain erityisestä syystä, niin meri on aina toiminut. Nuori ja vanha ystävystyvät syrjässä muusta maailmasta ja Marvellous, merenneidon tytär, saa vielä kerran tilaisuuden muistella elämäänsä taaksepäin.
Näinä iltoina on ollut aivan erityisen ihanaa tehdä pesä sohvannurkkaan ja antaa tunnelmallisen tarinan viedä mukanaan. Kaikki lukemani kirjat eivät missään nimessä saisi olla Merenneidon vuoden kaltaisia, se olisi aivan liikaa. On kuitenkin ehdottoman tärkeää, että silloin tällöin kirjapinosta paljastuu jotain näin kaunista ja taianomaista.
Olin myyty tarinalle ja valovoimaiselle Marvellousille jo kirjan ensimmäisessä osuudessa, jossa vanhasta naisesta kerrotaan aivan erityisen viehättävin sanankääntein. Tunnelma muistutti minua välittömästi lempielokuvastani Big Fish, joka on Tim Burtonin ohjaama aikuisten satu. Elokuvassa minua on aina kiehtonut tarinankerronnan voima sekä toden ja keksityn välinen häilyvä raja. Myös Winmanin kirjan punainen lanka on tarinankerronnassa.
Kahden ihastuttavan kirjan jälkeen voi jo varmaankin luottaa siihen, että olen löytänyt uuden suosikkikirjailijan. Kani nimeltä jumala sekä Merenneidon vuosi ovat molemmat olleet sykähdyttäviä lukukokemuksia.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste maaginen realismi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste maaginen realismi. Näytä kaikki tekstit
tiistai 7. helmikuuta 2017
perjantai 17. kesäkuuta 2016
Ihmeellisten asioiden museo
Alice Hoffman
2014 suom. 2015
440 s./Gummerus
Coralie kaipaa vapauteen, pois isänsä tiukan valvonnan alta. Päivisin Coralie on kuin kuka tahansa nuori nainen, mutta iltaisin hän ui tunteja jäätävässä Hudsonjoessa pystyäkseen suoriutumaan roolistaan vedenneitona isänsä museossa. Eddie puolestaan on hylännyt niin isänsä kuin uskontonsa ja harjoittaa valokuvaajan ammattia yrittäen parhaansa mukaan unohtaa menneisyytensä haamut. Coralien ja Eddien tarinoiden taustalla on 1900-luvun alun maaginen New York, alati muutoksen kourissa oleva suurkaupunki, jonne mahtuu jos jonkinlaista kulkijaa ja elämäntarinaa.
Hoffman on kiilannut suosikikseni jo kirjalla Punainen puutarha eikä Aavikon tyttäretkään hullumpi ollut. Olinkin siis jo valmistautunut mieluisaan lukukokemukseen. Historian havinaa, mielikuvitusta kutkuttavia ihmeellisiä asioita täynnä oleva museo ja ylipäätään elämää, joka on hyvin kaukana omasta arjestani. Ja kirsikkana kakussa: New York.
Niin, onhan tarinassa toki mukana rakkaustarina (jos toinenkin), mutta niiden perään en juurikaan ole ja tälläkin kertaa keskityin muihin teemoihin. Toisaalta tarinat nivoutuvat yhteen (ja lähtevät sivupoluille) juuri rakkauden takia, mutta perinteisen rakkauden lisäksi on kyse isistä ja pojista, uskonveljistä ja -siskoista, ihmisten ja eläinten välisestä uskollisuudesta, opettajista ja oppilaista sekä ihmisten löytämästä tasapainosta suhteessa luontoon.
Eniten nautin ensiaskeliaan suurkaupunkina ottavan New Yorkin kuvailusta, ja ylipäätään kaupungin historiasta. Tarinaan oli ilokseni sisällytetty hyvinkin laajasti niin Manhattanin kuin Brooklyninkin eri alueita. Ihmeellisten asioiden museo onkin ehdottomasti kirja, jossa kaupunki on yksi päähenkilöistä.
Kaiken kaikkiaan oikein mukava lukukokemus, mukaansa toiseen aikaan tempaava lukuromaani, jonka parissa viihtyy mainiosti.
2014 suom. 2015
440 s./Gummerus
Coralie kaipaa vapauteen, pois isänsä tiukan valvonnan alta. Päivisin Coralie on kuin kuka tahansa nuori nainen, mutta iltaisin hän ui tunteja jäätävässä Hudsonjoessa pystyäkseen suoriutumaan roolistaan vedenneitona isänsä museossa. Eddie puolestaan on hylännyt niin isänsä kuin uskontonsa ja harjoittaa valokuvaajan ammattia yrittäen parhaansa mukaan unohtaa menneisyytensä haamut. Coralien ja Eddien tarinoiden taustalla on 1900-luvun alun maaginen New York, alati muutoksen kourissa oleva suurkaupunki, jonne mahtuu jos jonkinlaista kulkijaa ja elämäntarinaa.
Hoffman on kiilannut suosikikseni jo kirjalla Punainen puutarha eikä Aavikon tyttäretkään hullumpi ollut. Olinkin siis jo valmistautunut mieluisaan lukukokemukseen. Historian havinaa, mielikuvitusta kutkuttavia ihmeellisiä asioita täynnä oleva museo ja ylipäätään elämää, joka on hyvin kaukana omasta arjestani. Ja kirsikkana kakussa: New York.
Niin, onhan tarinassa toki mukana rakkaustarina (jos toinenkin), mutta niiden perään en juurikaan ole ja tälläkin kertaa keskityin muihin teemoihin. Toisaalta tarinat nivoutuvat yhteen (ja lähtevät sivupoluille) juuri rakkauden takia, mutta perinteisen rakkauden lisäksi on kyse isistä ja pojista, uskonveljistä ja -siskoista, ihmisten ja eläinten välisestä uskollisuudesta, opettajista ja oppilaista sekä ihmisten löytämästä tasapainosta suhteessa luontoon.
Eniten nautin ensiaskeliaan suurkaupunkina ottavan New Yorkin kuvailusta, ja ylipäätään kaupungin historiasta. Tarinaan oli ilokseni sisällytetty hyvinkin laajasti niin Manhattanin kuin Brooklyninkin eri alueita. Ihmeellisten asioiden museo onkin ehdottomasti kirja, jossa kaupunki on yksi päähenkilöistä.
Kaiken kaikkiaan oikein mukava lukukokemus, mukaansa toiseen aikaan tempaava lukuromaani, jonka parissa viihtyy mainiosti.
tiistai 5. huhtikuuta 2016
Ajan lapsi
Ian McEwan
1987 suom. 1990
256 s./Otava
Kirjassa tutustutaan Stephen Lewisiin, joka kadotti 3-vuotiaan tyttärensä muutama vuosi takaperin. Tavallisella piipahduksella läheisessä valintatalossa oli karmaiseva loppu, kun pikku-Kate hävisi teille tietämättömille. Katoaminen johti Stephenin ja tämän vaimon avioliiton hajoamiseen ja kun Stephen tuntee menettäneensä kaiken, välinpitämättömyys lähes kaikkea kohtaan nostaa päätään. Menetyksen ja surun tunnelmista piipahdetaan välillä komitean kokouksiin, jossa käsitellään lukemista ja kirjoittamista. Kokousten lisäksi ystävät Thelma ja Drake ovat Stephenin henkireikä. Yksi kirjan suurista kysymyksistä on miksi Drake ja tämän vaimo muuttivat yllättäen keskelle metsää ja jättivät poliittisen elämänsä taakseen. Kirjan edetessä tarina saa maagisen realismin vivahteita.
Voi hallelujaa miten uuvuttava kirja! En tiedä olisiko edes tuoreempi suomennos voinut virkistää tekstiä jotenkin, mutta kaiken kaikkiaan minulla oli koko kirjan ajan sellainen olo, että tekstiä oli vain ihan äärimmäisen vaikea l u k e a.
Luen ihan liian harvoin suosikkikirjailijoideni teoksia - ärsyttävä säästelytapa, josta yritän ravistautua irti äitiysloman aikana ja itse asiassa seuraava arvostelemani kirja onkin auttanut minua ottamaan aimo harppauksen eteenpäin tällä tiellä! Mutta siitä lisää myöhemmin... Joka tapauksessa, kun vihdoin viimein saa itsensä ylipuhutuksi tarttumaan suosikkikirjailijansa teokseen sillä verukkeella, että nyt vihdoin on loistava aika siihen, niin luonnollisestikin odotukset ovat kovat.
No, niin kuin totesinkin, tarina oli todella tylsä, mitä ei uskoisi kun aihe teoriassa on hyvinkin mielenkiintoinen eli miten selvitä oman lapsen katoamisesta. Tällä kertaa tarina oli keitelty kasaan jotenkin oudoista aineksista. Positiivari voisi sanoa, että eipä ainakaan arvannut etukäteen mihin päin tarina kehittyy, mutta en kyllä lämmennyt tarinalle ollenkaan. Ehdottomasti McEwanin heikoin teos.
Mitens te muut kirjailijan teoksia lukeneet, oliko hitti vai huti? Olen McEwanilta seitsemän kirjaa, joista Rannalla ja Sovitus oli todella hienoja, Sementtipuutarha ja Vieraan turva hienoja, Lauantai ei jättänyt oikein mitään sen suurempaa käteen ja Makeannälkä oli pettymys.
1987 suom. 1990
256 s./Otava
Kirjassa tutustutaan Stephen Lewisiin, joka kadotti 3-vuotiaan tyttärensä muutama vuosi takaperin. Tavallisella piipahduksella läheisessä valintatalossa oli karmaiseva loppu, kun pikku-Kate hävisi teille tietämättömille. Katoaminen johti Stephenin ja tämän vaimon avioliiton hajoamiseen ja kun Stephen tuntee menettäneensä kaiken, välinpitämättömyys lähes kaikkea kohtaan nostaa päätään. Menetyksen ja surun tunnelmista piipahdetaan välillä komitean kokouksiin, jossa käsitellään lukemista ja kirjoittamista. Kokousten lisäksi ystävät Thelma ja Drake ovat Stephenin henkireikä. Yksi kirjan suurista kysymyksistä on miksi Drake ja tämän vaimo muuttivat yllättäen keskelle metsää ja jättivät poliittisen elämänsä taakseen. Kirjan edetessä tarina saa maagisen realismin vivahteita.
Voi hallelujaa miten uuvuttava kirja! En tiedä olisiko edes tuoreempi suomennos voinut virkistää tekstiä jotenkin, mutta kaiken kaikkiaan minulla oli koko kirjan ajan sellainen olo, että tekstiä oli vain ihan äärimmäisen vaikea l u k e a.
Luen ihan liian harvoin suosikkikirjailijoideni teoksia - ärsyttävä säästelytapa, josta yritän ravistautua irti äitiysloman aikana ja itse asiassa seuraava arvostelemani kirja onkin auttanut minua ottamaan aimo harppauksen eteenpäin tällä tiellä! Mutta siitä lisää myöhemmin... Joka tapauksessa, kun vihdoin viimein saa itsensä ylipuhutuksi tarttumaan suosikkikirjailijansa teokseen sillä verukkeella, että nyt vihdoin on loistava aika siihen, niin luonnollisestikin odotukset ovat kovat.
No, niin kuin totesinkin, tarina oli todella tylsä, mitä ei uskoisi kun aihe teoriassa on hyvinkin mielenkiintoinen eli miten selvitä oman lapsen katoamisesta. Tällä kertaa tarina oli keitelty kasaan jotenkin oudoista aineksista. Positiivari voisi sanoa, että eipä ainakaan arvannut etukäteen mihin päin tarina kehittyy, mutta en kyllä lämmennyt tarinalle ollenkaan. Ehdottomasti McEwanin heikoin teos.
Mitens te muut kirjailijan teoksia lukeneet, oliko hitti vai huti? Olen McEwanilta seitsemän kirjaa, joista Rannalla ja Sovitus oli todella hienoja, Sementtipuutarha ja Vieraan turva hienoja, Lauantai ei jättänyt oikein mitään sen suurempaa käteen ja Makeannälkä oli pettymys.
maanantai 13. huhtikuuta 2015
Laura Palmerin salainen päiväkirja
Jennifer Lynch
1990 suom. 1992
266 s./WSOY
Mitä tapahtuu ja kenelle?
Laura Palmer ehti pitää päiväkirjaa neljä vuotta ennen kuin hänet murhattiin. Päiväkirjalleen hän paljasti kaiken seksuaalisista fantasioistaan painajaismaisiin näkyihin ja kuoleman kaipuuseen. Päiväkirjassa on merkintöjä tv-sarjasta tutuksi tulleista henkilöhahmoista, mutta tekstien avulla myös Lauran päänsisäinen maailma tulee tutummaksi.
Kirjan merkitys nuoruudessa?
Ensimmäiset muistikuvani Twin Peaksista on jo toiselta ala-asteen luokalta. Neljänneltä luokalta eteenpäin otimme tavaksi katsoa sarjan joka kesä lapsuudenystäväni kanssa. Myöhemmin olen katsonut sarjaa muiden tyttöystävien kanssa teini-ikäisenä ja viimeksi noin kymmenen vuotta sitten mieheni kanssa. Voisi jopa sanoa, että Laura Palmer on yksi kiehtovimmista fiktiivisistä henkilöistä jonka tiedän. Viidennellä luokalla ollessani siskoni lahjoi minua Laura Palmerin päiväkirjalla (en edes tiennyt sellaista olevan olemassa!) ja se päivä on kyllä syöpynyt mieleeni yhtenä tärkeimmistä kirjapäivistä ikinä. Luonnollisestikin kirjan sivuilta paljastui elämä joka ei olisi voinut olla kauempana oman elämäni kuvioista. Eipä minusta myöhemminkään varttunut Laura Palmerin veroista tytönheitukkaa, mutta Lauran kohtalo pysyi kyllä mielessä vuodesta toiseen.
Kirjan merkitys nyt?
Päätin tarttua kirjaan vuosien jälkeen (luin sen luultavasti viimeksi noin kymmenen vuotta sitten) kun osallistuin viime viikolla Gloriassa järjestettyyn Night in Twin Peaks -tapahtumaan. Puhuttiin miehen kanssa, että tv-sarjankin voisi katsoa tässä ihan lähiaikoina uudelleen. Ja kohtahan aletaan filmaamaan uutta tuotantokautta sarjalle. Jes! Laura Palmerin päiväkirja ei enää ollut niin shokeeraava kuin aikoinaan - vaikka tietenkin Lauran seksielämä 15-vuotiaana on aika kaukana ns. tavallisen nuoren seksielämästä. Naureskelin lukiessani partaani, että muut ovat ala-asteella lukeneet tietokirjapuolelta murrosikäisten kesyjä seksuaalisuusoppaita ja minä olen lähtenyt lähestymään asiaa Laura Palmerin päiväkirjan avulla, tervettä:D Näin vanhempana sitä toivoisi, että kirja olisi paremmin kirjoitettu ja että hämäränpeittoon jääneet asiat saisivat edes puolittaisen ratkaisun päiväkirjan sivuilla, mutta ei. Silti kirja on auttamatta yksi kalleimmista aarteistani.
1990 suom. 1992
266 s./WSOY
Mitä tapahtuu ja kenelle?
Laura Palmer ehti pitää päiväkirjaa neljä vuotta ennen kuin hänet murhattiin. Päiväkirjalleen hän paljasti kaiken seksuaalisista fantasioistaan painajaismaisiin näkyihin ja kuoleman kaipuuseen. Päiväkirjassa on merkintöjä tv-sarjasta tutuksi tulleista henkilöhahmoista, mutta tekstien avulla myös Lauran päänsisäinen maailma tulee tutummaksi.
Kirjan merkitys nuoruudessa?
Ensimmäiset muistikuvani Twin Peaksista on jo toiselta ala-asteen luokalta. Neljänneltä luokalta eteenpäin otimme tavaksi katsoa sarjan joka kesä lapsuudenystäväni kanssa. Myöhemmin olen katsonut sarjaa muiden tyttöystävien kanssa teini-ikäisenä ja viimeksi noin kymmenen vuotta sitten mieheni kanssa. Voisi jopa sanoa, että Laura Palmer on yksi kiehtovimmista fiktiivisistä henkilöistä jonka tiedän. Viidennellä luokalla ollessani siskoni lahjoi minua Laura Palmerin päiväkirjalla (en edes tiennyt sellaista olevan olemassa!) ja se päivä on kyllä syöpynyt mieleeni yhtenä tärkeimmistä kirjapäivistä ikinä. Luonnollisestikin kirjan sivuilta paljastui elämä joka ei olisi voinut olla kauempana oman elämäni kuvioista. Eipä minusta myöhemminkään varttunut Laura Palmerin veroista tytönheitukkaa, mutta Lauran kohtalo pysyi kyllä mielessä vuodesta toiseen.
Kirjan merkitys nyt?
Päätin tarttua kirjaan vuosien jälkeen (luin sen luultavasti viimeksi noin kymmenen vuotta sitten) kun osallistuin viime viikolla Gloriassa järjestettyyn Night in Twin Peaks -tapahtumaan. Puhuttiin miehen kanssa, että tv-sarjankin voisi katsoa tässä ihan lähiaikoina uudelleen. Ja kohtahan aletaan filmaamaan uutta tuotantokautta sarjalle. Jes! Laura Palmerin päiväkirja ei enää ollut niin shokeeraava kuin aikoinaan - vaikka tietenkin Lauran seksielämä 15-vuotiaana on aika kaukana ns. tavallisen nuoren seksielämästä. Naureskelin lukiessani partaani, että muut ovat ala-asteella lukeneet tietokirjapuolelta murrosikäisten kesyjä seksuaalisuusoppaita ja minä olen lähtenyt lähestymään asiaa Laura Palmerin päiväkirjan avulla, tervettä:D Näin vanhempana sitä toivoisi, että kirja olisi paremmin kirjoitettu ja että hämäränpeittoon jääneet asiat saisivat edes puolittaisen ratkaisun päiväkirjan sivuilla, mutta ei. Silti kirja on auttamatta yksi kalleimmista aarteistani.
keskiviikko 25. maaliskuuta 2015
Valkoiset omenat
Jonathan Carroll
2002 suom. 2006
317 s./Loki-kirjat
Mitä tapahtui ja kenelle?
Vincent Ettrich huomaa olevansa kummallisessa tilanteessa: hän on kuollut, mutta palannut takaisin elävien kirjoihin. Miksi? Hänen elämänsä tarkoitus on pelastaa universumi kasvattamalla rakastettunsa Isabellen kanssa heidän toistaiseksi syntymätön poikansa Anjo. Toinen toistaan oudommat hahmot kuoleman takaa yrittävät tehdä kaikkensa, jotta Ettrich epäonnistuisi.
Kirja minun makuuni?
Odotin kirjan lukemista, vaikka en olekaan maagis-realistisen kirjallisuuden ylin ystävä. Muistelin, että tarinaa on kehuttu kovasti blogimaailmassakin ja suurella mielenkiinnolla tartuin tähän monen suosikkitarinaan. Ja sellaiselta kirja vaikuttikin, toteemitarinalta niille, jotka pääsevät samalle aaltopituudelle kirjailijan kanssa. Minä en päässyt. Kirjan kannessa siteerataan viehättävästi Agonya "Jos saat tämän kirjan lahjaksi, joku todella pitää sinusta". Voi kun olisinkin päässyt tuohon tunnetilaan, mutta ei.
Kenelle suosittelisin kirjaa?
Lähivuosina lukemistani kirjoista tuli mieleeni Harjukaupungin salakäytävät. Jos pidit tästä Pasi Ilmari Jääskeläisen tarinasta, Carrollin aikuisten satu voisi olla sinun juttusi. Itse aion pitää taukoa tästä genrestä.
2002 suom. 2006
317 s./Loki-kirjat
Mitä tapahtui ja kenelle?
Vincent Ettrich huomaa olevansa kummallisessa tilanteessa: hän on kuollut, mutta palannut takaisin elävien kirjoihin. Miksi? Hänen elämänsä tarkoitus on pelastaa universumi kasvattamalla rakastettunsa Isabellen kanssa heidän toistaiseksi syntymätön poikansa Anjo. Toinen toistaan oudommat hahmot kuoleman takaa yrittävät tehdä kaikkensa, jotta Ettrich epäonnistuisi.
Kirja minun makuuni?
Odotin kirjan lukemista, vaikka en olekaan maagis-realistisen kirjallisuuden ylin ystävä. Muistelin, että tarinaa on kehuttu kovasti blogimaailmassakin ja suurella mielenkiinnolla tartuin tähän monen suosikkitarinaan. Ja sellaiselta kirja vaikuttikin, toteemitarinalta niille, jotka pääsevät samalle aaltopituudelle kirjailijan kanssa. Minä en päässyt. Kirjan kannessa siteerataan viehättävästi Agonya "Jos saat tämän kirjan lahjaksi, joku todella pitää sinusta". Voi kun olisinkin päässyt tuohon tunnetilaan, mutta ei.
Kenelle suosittelisin kirjaa?
Lähivuosina lukemistani kirjoista tuli mieleeni Harjukaupungin salakäytävät. Jos pidit tästä Pasi Ilmari Jääskeläisen tarinasta, Carrollin aikuisten satu voisi olla sinun juttusi. Itse aion pitää taukoa tästä genrestä.
lauantai 14. joulukuuta 2013
Marina
Carlos Ruiz Zafón
1999 suom. 2013
282 s./Otava
Ruiz Zafónin Tuulen varjon kanssa kävi niin kuin kaikilla muillakin; ihastuin ikihyviksi tarinan tunnelmaan ja mystiseen Barcelonaan. (Onko edes olemassa lukijaa, joka ei olisi kirjasta pitänyt? En ole ainakaan itse törmännyt!)
Siinä myös syy, miksi olen pysynyt kaukana Taivasten vanki ja Enkelipeli -teoksista. En ole millään uskaltanut luottaa, että sisarteoksissa taso olisi pysynyt yhtä kovana enkä ole halunnut minkään lukukokemuksen vähentävän Tuulen varjon arvoa. Marinaan päätin kuitenkin tarttua kuultuani sen olevan ihan oma tarinansa.
Voin sanoa, että en todellakaan pettynyt.
Tarina käynnistyy, kun nuori Oscar Drai tutustuu salaperäiseen Marinaan ja tämän isään. Miksi kaksikko asuu melkein romahtamispisteessä olevassa huvilassa, alueella jossa on vain hylättyjä asuntoja? Entä kuka on mustapukuinen nainen, joka vierailee säännöllisesti unohdetulla hautausmaalla? Mitä vanhoja salaisuuksia Barcelonan pimeät kujat varjelevat?
En tiedä vauhdittiko tarinan ihon alle imeytymistä se, että tänä vuonna Marinan tyylisiä kertomuksia on tullut luettua niin vähän. Äkkiseltään tulee mieleen vain Lumilapsi, joka oli myös suorastaan ihastuttava. Marina sopii myös joulun odotukseen todella hyvin. Harvassa kirjassa tunnelma on rakennettu niin vahvasti, että jokaisen askeleen elää täysillä henkilöhahmojen vierellä ja todella näkee ja tuntee kaiken heidän kanssaan. Aikuisen ihmisen sielu yksinkertaisesti tarvitsee ripauksen magiaa silloin tällöin.
Ruiz Zafónin maailmaan sukellettuani tajusin, että minut on ehdottomasti tarkoitettu lukemaan juuri Marinan tyylisiä kirjoja, jotka tarjoavat oivan vastaparin tavalliselle arjelle. Nyt en näe yhtään syytä sille, miksi ikinä enää palaisin esimerkiksi kotimaisen realismin pariin;)
Suosittelen Marinaa Sinullekin!
perjantai 6. syyskuuta 2013
Lumilapsi
Eowyn Ivey
2012 suom. 2013
415 s./Bazar
Syyskuisen lukuteemani, Book Battlen, ensimmäiseksi voittajaksi selviytyi Iveyn esikoisteos Lumilapsi, joka on ollut tänä vuonna Pulizer-finalistinakin. Tarinan voitokkuutta neljän ensimmäisen kappaleen perusteella ei tarvinnut missään vaiheessa katua: tarina veti loppuun saakka ja Alaska ihastutti karuudellaan.
Jack ja Mabel, vanhenemaan päin oleva lapseton pariskunta, lähtivät kotiseudultaan surun saattelemana ja tekivät uuden kodin itselleen Alaskan villin luonnon keskelle. Kova elämä ja jatkuva puurtaminen ei kuitenkaan tuonut tyydytystä kummallekaan vaan arki tuntui aina vain mitäänsanomattomalta ja sisällyksettömältä. Eräänä iltana pariskunta intoutuu kuitenkin tekemään lumesta lasta muistuttavan lumiukon eikä aikaakaan, kun pihapiirissä alkaa kulkemaan pieni Faina-niminen tyttö. Tämä kesytön ja mitä ilmeisemmin orpo pikkulapsi tulee ja menee niin kuin häntä huvittaa. Aluksi Jack ja Mabel yrittävät kaikkensa, jotta lapsi jäisi pysyvästi heidän luokseen, mutta lopulta he ymmärtävät, että Faina on ennen kaikkea luonnon lapsi, hän jos kuka pärjää Alaskan säälimättömissä luonnonoloissa pahimmassakin pakkasessa. Mutta entä vanha satu Lumilapsesta, sen mikään eri versio kun ei näytä loppuvan hyvin: miten Fainan lopulta käy?
Hieno tarina, jossa minua viehätti ehkä ensisijaisesti tapahtumapaikka, joka on niin vahvasti mukana kaikessa, mitä kirjassa tapahtuu. Alaskan metsämaisemaa voikin pitää yhtenä päähenkilönä tarinassa. Jackin ja Mabelin elämäntarina oli myös koskettavuudessaan kiinnostava: varakkaan perheen tytär haluaa pois kaikesta ja päättää raahata miehensä Alaskaan puurtamaan molempien lapsettomuudesta johtuvaa surua pois. Tarinassa on paljon tavallisen arjen kuvailua, joka viehättää minua, sillä olenhan suorastaan rakastanut esimerkiksi Pieni talo preerialla -sarjan kirjoja. Pariskunnan tuska on käsinkosketeltavaa ja siksi onkin kovin helpottavaa, kun he pikkuhiljaa ystävystyvät muihin Alaskan asuttajiin ja saavat elämäänsä vähän puhtia. Fainan mukaantulo on toki kiinnostava lisä tähän kaikkeen ja onneksi hieman todellisuuden rajoja venyttävä idea lumen lapsesta ei ole mennyt liian pitkälle. Kaikki Fainan ympärillä on arvoituksellista ja osin hämäränpeittoon jäävää, mutta silti suurelta osin uskottavaa.
Book Battlen ollessa ensimmäisissä erissään, muistan kiinnostuneeni Lumilapsessa juuri pahanenteisestä tunnelmasta. Toivoin ja toisaalta pelkäsin tarinan kulkevan melko synkkiinkin kerroksiin, mutta nyt luettuani kirjan loppuun olen tyytyväinen siihen, että surumielisyydestään huolimatta tarina on myös kaunis ja tietyllä tavalla lohdullinen. Lopulta tapahtuu juuri niin kuin on olettanutkin ja se on ihan hyvä niin, vaikka toisaalta...
Ihmettelen kovasti, jos Lumilapsi ei löydy loppuvuodesta suosikkikirjojeni listalta. Tarina minun makuuni, ehdottomasti! Suosittelenkin kirjaa kaikille, ja eritoten vinkkaan niitä, jotka aikovat osallistua Blogistanian Globalia äänestykseen, että lukisivat kirjan jo tämän vuoden aikana.
Avioliittojuonia
So American - Alaska
Eowyn Ivey
2012 suom. 2013
415 s./Bazar
Syyskuisen lukuteemani, Book Battlen, ensimmäiseksi voittajaksi selviytyi Iveyn esikoisteos Lumilapsi, joka on ollut tänä vuonna Pulizer-finalistinakin. Tarinan voitokkuutta neljän ensimmäisen kappaleen perusteella ei tarvinnut missään vaiheessa katua: tarina veti loppuun saakka ja Alaska ihastutti karuudellaan.
Jack ja Mabel, vanhenemaan päin oleva lapseton pariskunta, lähtivät kotiseudultaan surun saattelemana ja tekivät uuden kodin itselleen Alaskan villin luonnon keskelle. Kova elämä ja jatkuva puurtaminen ei kuitenkaan tuonut tyydytystä kummallekaan vaan arki tuntui aina vain mitäänsanomattomalta ja sisällyksettömältä. Eräänä iltana pariskunta intoutuu kuitenkin tekemään lumesta lasta muistuttavan lumiukon eikä aikaakaan, kun pihapiirissä alkaa kulkemaan pieni Faina-niminen tyttö. Tämä kesytön ja mitä ilmeisemmin orpo pikkulapsi tulee ja menee niin kuin häntä huvittaa. Aluksi Jack ja Mabel yrittävät kaikkensa, jotta lapsi jäisi pysyvästi heidän luokseen, mutta lopulta he ymmärtävät, että Faina on ennen kaikkea luonnon lapsi, hän jos kuka pärjää Alaskan säälimättömissä luonnonoloissa pahimmassakin pakkasessa. Mutta entä vanha satu Lumilapsesta, sen mikään eri versio kun ei näytä loppuvan hyvin: miten Fainan lopulta käy?
Hieno tarina, jossa minua viehätti ehkä ensisijaisesti tapahtumapaikka, joka on niin vahvasti mukana kaikessa, mitä kirjassa tapahtuu. Alaskan metsämaisemaa voikin pitää yhtenä päähenkilönä tarinassa. Jackin ja Mabelin elämäntarina oli myös koskettavuudessaan kiinnostava: varakkaan perheen tytär haluaa pois kaikesta ja päättää raahata miehensä Alaskaan puurtamaan molempien lapsettomuudesta johtuvaa surua pois. Tarinassa on paljon tavallisen arjen kuvailua, joka viehättää minua, sillä olenhan suorastaan rakastanut esimerkiksi Pieni talo preerialla -sarjan kirjoja. Pariskunnan tuska on käsinkosketeltavaa ja siksi onkin kovin helpottavaa, kun he pikkuhiljaa ystävystyvät muihin Alaskan asuttajiin ja saavat elämäänsä vähän puhtia. Fainan mukaantulo on toki kiinnostava lisä tähän kaikkeen ja onneksi hieman todellisuuden rajoja venyttävä idea lumen lapsesta ei ole mennyt liian pitkälle. Kaikki Fainan ympärillä on arvoituksellista ja osin hämäränpeittoon jäävää, mutta silti suurelta osin uskottavaa.
Book Battlen ollessa ensimmäisissä erissään, muistan kiinnostuneeni Lumilapsessa juuri pahanenteisestä tunnelmasta. Toivoin ja toisaalta pelkäsin tarinan kulkevan melko synkkiinkin kerroksiin, mutta nyt luettuani kirjan loppuun olen tyytyväinen siihen, että surumielisyydestään huolimatta tarina on myös kaunis ja tietyllä tavalla lohdullinen. Lopulta tapahtuu juuri niin kuin on olettanutkin ja se on ihan hyvä niin, vaikka toisaalta...
Ihmettelen kovasti, jos Lumilapsi ei löydy loppuvuodesta suosikkikirjojeni listalta. Tarina minun makuuni, ehdottomasti! Suosittelenkin kirjaa kaikille, ja eritoten vinkkaan niitä, jotka aikovat osallistua Blogistanian Globalia äänestykseen, että lukisivat kirjan jo tämän vuoden aikana.
Avioliittojuonia
So American - Alaska
tiistai 5. maaliskuuta 2013
Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille
Ransom Riggs
2011 suom. 2012
347 s./Schildts & Söderstöms
Maaliskuun kirjateema pyörähtää käyntiin Ransom Riggsin fantasiasävytteisellä goottikertomuksella, joka myös kauhuksi lasketaan - ainakin jos on uskomista kirjaston luokitukseen. Aion kuukauden verran nuohota pitkin Englannin maaseutua vieraillen jännittävissä, kauhistuttavissa ja viehättävissä kartanoissa. Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille alkaa Yhdysvalloista, jossa Jacob näkee hirviömäisen hahmon mustekalan lonkeroita suussaan murhaavan tämän isoisän. Jacobin isoisä Abe yritti kertoa pojanpojalleen hirviöistä ja eriskummallisista lapsista jo pojan ollessa pieni lapsi, mutta luonnollisestikin Jacob myöhemmin oletti tarinoiden olevan vain vilkkaan mielikuvituksen tuotetta. Kun isoisän kuolema järkyttää Jacobin mielenterveyttä niin, ettei tavallinen elämä enää onnistu, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hypätä lentokoneeseen ja lähteä etsimään Walesista saarta, jossa isoisän tarinoista tutut eriskummalliset lapset asuivat neiti Peregrinen ylläpitämässä lastenkodissa 1940-luvulla. Kirjan kuvituksesta saamme kiittää vintage-kuvia, joissa on kirjan tunnelmaan sopivaa salaperäisyyttä ja karmivuutta.
Olisin oikein kovasti halunnut pitää Ransom Riggsin esikoisteoksesta. Muistan uhonneeni viime vuoden puolella useassakin kirja-arvion kommenttiosiossa, että vaikka sinä et pitänyt tästä tarinasta, niin minä aion pitää! ;) Kirjan kansikuva, jossa nuori tyttö kummallisissa vaatteissa leijuu ilmassa, kirjan paljon lupaava nimi ja takakannen hieman ahdistavat kuvat lupasivat aloittelevalle lukijalle ainutlaatuista tunnelmaa. Ei kirja huono ollut, mutta ei läheskään niin hyvä kuin olisin halunnut sen olevan. Olen ehkä katsonut liikaa kauhuelokuvia, joiden teemana on lyhyesti ilmaistuna olleet pahat lapset lastenkodissa. Pidin itsestään selvänä, että tässäkin tarinassa lapset olisivat eriskummallisuuksiensa takia osittain pahoja. Kun ensimmäiset maininnat hirviöistä tulivat vastaan, tajusin että lonkeroita suustaan pukkaavat hahmot ovat pahoja ja saarella kauniissa kartanorakennuksessa majailevat lapset viattomia. Tämä oli se pettymys, mistä en koko lukukokemukseni aikana voinut päästää irti. Ja muutenkin, mustekalahirviöt nyt eivät vain onnistu vakuuttamaan ideana...
Toinen pettymysten täyteinen aalto hyökyi rantaan, kun tajusin ettei kirjassa juurikaan ole pelottavia tai edes jännittäviä kohtauksia lupaavan alun jälkeen. Tunnelma on kohdillaan, kun Jacob kotonaan Yhdysvalloissa käy läpi isoisänsä jäämistöä ja löytää papereiden seasta tukun vanhoja valokuvia, joissa esiintyvät samat eriskummalliset lapset kuin isoisän tarinoissakin. Walesiin päästyään Jacob löytää saarella luonnon armoilla jo vuosikymmeniä olleen kartanon, joka on luhistumispisteessä. Harmaa tihkusade ja surulliset lasittomat ikkunat saavat lukijan huokaisemaan helpotuksesta: onneksi olen kotona peiton alla enkä Jacobin kanssa tutkimassa tuota kauhistuttavaa vanhaa rakennusta, jossa ihan varmasti tapahtuu kohta jotain kamalaa. Jännityksen nälkäiselle lukijalle nuo muutamat hetket eivät riitä yli 300 sivuisessa kirjassa.
Lopulta kirjan lopetuskaan ei ollut mielestäni onnistunut. Rakastan periaatteessa hyvin loppuvia tarinoita, joissa pitää silti olla roimasti surumielisyyttä. Elokuvallisissa lopuissa arvostan esimerkiksi perinteisesti opettaja-elokuvista tuttuja ratkaisuja: elämää suurempi opettaja tulee, muuttaa vuoden aikana muutaman oppilaan elämän lopullisesti ja lähtee pois. Mona Lisa Smile tai Levottomat sielut eivät olisi läheskään niin koskettavia elokuvia, jos opettaja jäisi ikuisiksi ajoiksi kouluun. Olisin siis toivonut kirjan tarinan suhteen, että Jacob ja eriskummalliset lapset olisivat vähintään joutuneet lopullisesti eroon toisistaan, ehkä jopa jotain vielä surullisempaa. Elokuvan suhteen minulla on vielä toivoa, sillä Tim Burton on tekemässä tarinasta oman versionsa ja toivon totisesti lopputuloksen muistuttavan Big Fishiä, joka on yksi suursuosikeistani. Koska kirja ei lopulta ollut kovin jännittävä, toivon elokuvalta selkeästi draamallista otetta, jossa keskitytään isoisän mahtaviin tarinankertomistaitoihin. Toki toivoisin Burtonilla olevan sen verran rohkeutta, että lopusta tulisi hieman särmikkäämpi.
Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille on oiva kirja Kiinteistöhaastetta silmällä pitäen ja näin pääsenkin ottamaan uuden askeleen kohti huvilaa. Kirjailija onnistuu kiinteistön eli kartanon kuvailussa erinomaisesti. Ränsistynyt talovanhus, jonka parhaat päivät ovat olleet vuosikymmeniä sitten, aiheuttaa tervetulleita kylmänväristyksiä lukijassa. Toisaalta taas viehättävä kartano 1940-luvulta kuvaillaan juuri niin houkuttelevaksi paikaksi, että lukija olisi valmis samantien hyppäämään aikakoneeseen päästäkseen itse tutustumaan kartanon tiluksiin ja sokkeloiseen rakennukseen.
Kiinteistöhaaste
50 mieskirjailijoiden kirjaa
2011 suom. 2012
347 s./Schildts & Söderstöms
Maaliskuun kirjateema pyörähtää käyntiin Ransom Riggsin fantasiasävytteisellä goottikertomuksella, joka myös kauhuksi lasketaan - ainakin jos on uskomista kirjaston luokitukseen. Aion kuukauden verran nuohota pitkin Englannin maaseutua vieraillen jännittävissä, kauhistuttavissa ja viehättävissä kartanoissa. Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille alkaa Yhdysvalloista, jossa Jacob näkee hirviömäisen hahmon mustekalan lonkeroita suussaan murhaavan tämän isoisän. Jacobin isoisä Abe yritti kertoa pojanpojalleen hirviöistä ja eriskummallisista lapsista jo pojan ollessa pieni lapsi, mutta luonnollisestikin Jacob myöhemmin oletti tarinoiden olevan vain vilkkaan mielikuvituksen tuotetta. Kun isoisän kuolema järkyttää Jacobin mielenterveyttä niin, ettei tavallinen elämä enää onnistu, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hypätä lentokoneeseen ja lähteä etsimään Walesista saarta, jossa isoisän tarinoista tutut eriskummalliset lapset asuivat neiti Peregrinen ylläpitämässä lastenkodissa 1940-luvulla. Kirjan kuvituksesta saamme kiittää vintage-kuvia, joissa on kirjan tunnelmaan sopivaa salaperäisyyttä ja karmivuutta.
Olisin oikein kovasti halunnut pitää Ransom Riggsin esikoisteoksesta. Muistan uhonneeni viime vuoden puolella useassakin kirja-arvion kommenttiosiossa, että vaikka sinä et pitänyt tästä tarinasta, niin minä aion pitää! ;) Kirjan kansikuva, jossa nuori tyttö kummallisissa vaatteissa leijuu ilmassa, kirjan paljon lupaava nimi ja takakannen hieman ahdistavat kuvat lupasivat aloittelevalle lukijalle ainutlaatuista tunnelmaa. Ei kirja huono ollut, mutta ei läheskään niin hyvä kuin olisin halunnut sen olevan. Olen ehkä katsonut liikaa kauhuelokuvia, joiden teemana on lyhyesti ilmaistuna olleet pahat lapset lastenkodissa. Pidin itsestään selvänä, että tässäkin tarinassa lapset olisivat eriskummallisuuksiensa takia osittain pahoja. Kun ensimmäiset maininnat hirviöistä tulivat vastaan, tajusin että lonkeroita suustaan pukkaavat hahmot ovat pahoja ja saarella kauniissa kartanorakennuksessa majailevat lapset viattomia. Tämä oli se pettymys, mistä en koko lukukokemukseni aikana voinut päästää irti. Ja muutenkin, mustekalahirviöt nyt eivät vain onnistu vakuuttamaan ideana...
Toinen pettymysten täyteinen aalto hyökyi rantaan, kun tajusin ettei kirjassa juurikaan ole pelottavia tai edes jännittäviä kohtauksia lupaavan alun jälkeen. Tunnelma on kohdillaan, kun Jacob kotonaan Yhdysvalloissa käy läpi isoisänsä jäämistöä ja löytää papereiden seasta tukun vanhoja valokuvia, joissa esiintyvät samat eriskummalliset lapset kuin isoisän tarinoissakin. Walesiin päästyään Jacob löytää saarella luonnon armoilla jo vuosikymmeniä olleen kartanon, joka on luhistumispisteessä. Harmaa tihkusade ja surulliset lasittomat ikkunat saavat lukijan huokaisemaan helpotuksesta: onneksi olen kotona peiton alla enkä Jacobin kanssa tutkimassa tuota kauhistuttavaa vanhaa rakennusta, jossa ihan varmasti tapahtuu kohta jotain kamalaa. Jännityksen nälkäiselle lukijalle nuo muutamat hetket eivät riitä yli 300 sivuisessa kirjassa.
Lopulta kirjan lopetuskaan ei ollut mielestäni onnistunut. Rakastan periaatteessa hyvin loppuvia tarinoita, joissa pitää silti olla roimasti surumielisyyttä. Elokuvallisissa lopuissa arvostan esimerkiksi perinteisesti opettaja-elokuvista tuttuja ratkaisuja: elämää suurempi opettaja tulee, muuttaa vuoden aikana muutaman oppilaan elämän lopullisesti ja lähtee pois. Mona Lisa Smile tai Levottomat sielut eivät olisi läheskään niin koskettavia elokuvia, jos opettaja jäisi ikuisiksi ajoiksi kouluun. Olisin siis toivonut kirjan tarinan suhteen, että Jacob ja eriskummalliset lapset olisivat vähintään joutuneet lopullisesti eroon toisistaan, ehkä jopa jotain vielä surullisempaa. Elokuvan suhteen minulla on vielä toivoa, sillä Tim Burton on tekemässä tarinasta oman versionsa ja toivon totisesti lopputuloksen muistuttavan Big Fishiä, joka on yksi suursuosikeistani. Koska kirja ei lopulta ollut kovin jännittävä, toivon elokuvalta selkeästi draamallista otetta, jossa keskitytään isoisän mahtaviin tarinankertomistaitoihin. Toki toivoisin Burtonilla olevan sen verran rohkeutta, että lopusta tulisi hieman särmikkäämpi.
Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille on oiva kirja Kiinteistöhaastetta silmällä pitäen ja näin pääsenkin ottamaan uuden askeleen kohti huvilaa. Kirjailija onnistuu kiinteistön eli kartanon kuvailussa erinomaisesti. Ränsistynyt talovanhus, jonka parhaat päivät ovat olleet vuosikymmeniä sitten, aiheuttaa tervetulleita kylmänväristyksiä lukijassa. Toisaalta taas viehättävä kartano 1940-luvulta kuvaillaan juuri niin houkuttelevaksi paikaksi, että lukija olisi valmis samantien hyppäämään aikakoneeseen päästäkseen itse tutustumaan kartanon tiluksiin ja sokkeloiseen rakennukseen.
Kiinteistöhaaste
50 mieskirjailijoiden kirjaa
maanantai 21. tammikuuta 2013
Pieni musta kirja
A.S. Byatt
2003 suom. 2012
204 s./Teos
Joskus sitä on naurettavan varma siitä, että tietyn kirjailijan teos tekisi onnelliseksi. Olen jo jonkin aikaa haaveillut uppoutuvani Byattin tiiliskivimäiseen Lasten kirjaan. Novellikokoelma Pieni musta kirja tuntui kuitenkin saaneen paljon positiivista näkyvyyttä blogeissa, joten päätin tutustua uuteen kirjailijaan tiiviimpien tarinoiden parissa. Enkä tullut kovin onnelliseksi.
Ensimmäinen tarina antoi ymmärtää, että luvassa olisi pahanenteisiä ja maagista realismia pursuavia novelleja. Olio metsässä kertoo kahdesta tytöstä, jotka on lähetetty maaseudulle sotaa pakoon. Eräänä päivänä he näkevät metsässä hirvittävän olion, joka mainitaan perimätietoa käsittelevissä kirjoissa. Harmitti, kun en ihastunutkaan tarinaan sen kummemmin, mutta täytyy myöntää, että kirjan toista novellia Kehotaidetta lukiessani pitkästyin niin, etten enää oikein edes muista mistä siinä oli kysymys. Tai no, oli sairaala ja siellä tohtori ja salaperäinen taideopiskelija, joka on tullut koristelemaan osastoa viihtyisämmäksi. Lukiessa tilanne äityi niin pahaksi, että jouduin turvautumaan pikalukuun, jotta kallisarvoista vapaa-aikaa ei kuluisi liikaa tämän kirjan parissa. Kivinainen palautti hetkeksi uskoni siihen, että kyseessä olisi lukemisen arvoinen kirja, mutta sitten valitettavasti tajusin, ettei minua oikeastaan kiinnosta nainen, joka pikkuhiljaa muuttuu kiveksi. Taistelutahto menetettynä alennuin jopa laskemaan kumpi jäljellä olevista tarinoista on lyhyempi, ja käymään siihen kiinni. Pinkki nauha esitteli eräänlaisen sairaskertomuksen ja lopulta sain kahlattua läpi jäljelle jääneen tarinan Materiaalia alusta loppuun.
Lukeminen takkuaa minulla hyvin harvoin tällä tavalla, normaalissa tilanteessa olisin jättänyt kirjan kesken, mutta tammikuun teema mielessäni en vain tohtinut antaa periksi. Asetelma oli ongelmallinen jo alusta lähtien: en nimittäin juuri välitä novelleista, en varsinkaan maagisia elementtejä vilisevistä novelleista (Raevaaran En tunne sinua vierelläni on hieno poikkeus!) ja yritän yleensä pysytellä kaukana maagista realismia sisältävistä kirjoista. Asia vain on niin, että kun halajan fantasian pariin, haluan täyden kattauksen velhoja, hirviöitä ja tuntemattomia maailmoja, pieni ripaus arkipäivän keskellä ei toimi.
Jos joku kirjasta pitänyt haluaa jättää positiivisia kommentteja kirjasta, olen enemmän kuin ilahtunut. Kärsin nimittäin pahimman luokan kisaväsymyksestä, enkä millään jaksa käydä läpi blogiarvosteluja ainakaan tässä vaiheessa selvittääkseni mikä kirjassa on kiehtonut muita lukijoita. Hyviäkin uutisia voin kertoa, en nimittäin ole luopunut toivosta A.S. Byattin suhteen vaan aion edelleen lukea Lasten kirjan jossain vaiheessa. Tosin lupaan keskeyttää kirjan, jos se ei imaise mukaansa.
2003 suom. 2012
204 s./Teos
Joskus sitä on naurettavan varma siitä, että tietyn kirjailijan teos tekisi onnelliseksi. Olen jo jonkin aikaa haaveillut uppoutuvani Byattin tiiliskivimäiseen Lasten kirjaan. Novellikokoelma Pieni musta kirja tuntui kuitenkin saaneen paljon positiivista näkyvyyttä blogeissa, joten päätin tutustua uuteen kirjailijaan tiiviimpien tarinoiden parissa. Enkä tullut kovin onnelliseksi.
Ensimmäinen tarina antoi ymmärtää, että luvassa olisi pahanenteisiä ja maagista realismia pursuavia novelleja. Olio metsässä kertoo kahdesta tytöstä, jotka on lähetetty maaseudulle sotaa pakoon. Eräänä päivänä he näkevät metsässä hirvittävän olion, joka mainitaan perimätietoa käsittelevissä kirjoissa. Harmitti, kun en ihastunutkaan tarinaan sen kummemmin, mutta täytyy myöntää, että kirjan toista novellia Kehotaidetta lukiessani pitkästyin niin, etten enää oikein edes muista mistä siinä oli kysymys. Tai no, oli sairaala ja siellä tohtori ja salaperäinen taideopiskelija, joka on tullut koristelemaan osastoa viihtyisämmäksi. Lukiessa tilanne äityi niin pahaksi, että jouduin turvautumaan pikalukuun, jotta kallisarvoista vapaa-aikaa ei kuluisi liikaa tämän kirjan parissa. Kivinainen palautti hetkeksi uskoni siihen, että kyseessä olisi lukemisen arvoinen kirja, mutta sitten valitettavasti tajusin, ettei minua oikeastaan kiinnosta nainen, joka pikkuhiljaa muuttuu kiveksi. Taistelutahto menetettynä alennuin jopa laskemaan kumpi jäljellä olevista tarinoista on lyhyempi, ja käymään siihen kiinni. Pinkki nauha esitteli eräänlaisen sairaskertomuksen ja lopulta sain kahlattua läpi jäljelle jääneen tarinan Materiaalia alusta loppuun.
Lukeminen takkuaa minulla hyvin harvoin tällä tavalla, normaalissa tilanteessa olisin jättänyt kirjan kesken, mutta tammikuun teema mielessäni en vain tohtinut antaa periksi. Asetelma oli ongelmallinen jo alusta lähtien: en nimittäin juuri välitä novelleista, en varsinkaan maagisia elementtejä vilisevistä novelleista (Raevaaran En tunne sinua vierelläni on hieno poikkeus!) ja yritän yleensä pysytellä kaukana maagista realismia sisältävistä kirjoista. Asia vain on niin, että kun halajan fantasian pariin, haluan täyden kattauksen velhoja, hirviöitä ja tuntemattomia maailmoja, pieni ripaus arkipäivän keskellä ei toimi.
Jos joku kirjasta pitänyt haluaa jättää positiivisia kommentteja kirjasta, olen enemmän kuin ilahtunut. Kärsin nimittäin pahimman luokan kisaväsymyksestä, enkä millään jaksa käydä läpi blogiarvosteluja ainakaan tässä vaiheessa selvittääkseni mikä kirjassa on kiehtonut muita lukijoita. Hyviäkin uutisia voin kertoa, en nimittäin ole luopunut toivosta A.S. Byattin suhteen vaan aion edelleen lukea Lasten kirjan jossain vaiheessa. Tosin lupaan keskeyttää kirjan, jos se ei imaise mukaansa.
sunnuntai 6. tammikuuta 2013
Kani nimeltä Jumala
Sarah Winman
2011 suom. 2012
324 s./Tammi
Olen rakentanut vuoden ensimmäisen teemakuukauden blogisuosittelujen varaan. Tammikuussa aion lukea mahdollisimman monta kirjaa, joiden olen huomannut saavan osakseen ihastuneita kommentteja pitkin viime vuotta. Teemailun aloittaa Kani nimeltä Jumala, josta tiesin vain sen, että sen on sanottu olevan kaunis kuvaus lapsuudesta. Moni muukin on tainnut suomenkielistä nimeä hieman arvostella, ja täytyy kyllä myöntää sen olevan juuri niin epäilyttävä, etten varmaankaan olisi uskaltanut kirjaan tarttua ominpäin. Englanninkielinen When God Was a Rabbit puolestaan kuulostaa jo paljon kiinnostavammalta ja ikään kuin uskottavammalta.
Jo ensimmäiset sivut luettuani pystyin huokaisemaan helpotuksesta: tarina vaikutti kaikin puolin juuri niin hienolta kuin olin uskaltanut toivoakin. Muutaman kirjan John Irvingiä lukeneena ymmärrän hyvin rinnastukset, joita näistä kahdesta kirjailijasta on tehty. Tunnelma Winmanin esikoisteoksessa on hyvin samankaltainen kuin esimerkiksi kirjassa Ystäväni Owen Meany, enkä ihmettelisi yhtään, jos englantilainen kirjailija kertoisi inspiroituneensa kyseisestä tarinasta. Molemmissa kun paljastuu jo heti aluksi, että on olemassa ystävä, joka tulee tekemään tulevaisuudessa jotain suurta ja uskomatontakin. Niin kuin Irvingin kirjassa aikoinaan, myös nyt jännittävä paljastus latasi minut odotuksella, johon oli sekoittunut pisara melankoliaa. Kirja minun makuuni siis!
Sarah Winmanin tarinassa on kani, ja sen nimi on tietenkin Jumala. Kanin omistaa pieni tyttö, jonka lapsuus on tietyssä mielessä loppunut jo varhain, vaikka elämä usein maagista onkin. On myös veli, joka sinnittelee erilaisuutensa kanssa ja yrittää siinä samalla suojella pikkusiskoaan maailman murheilta. Tytön ja pojan vanhemmat ovat sielultaan 60-luvun lapsia, halukkaita jakamaan kotinsa muidenkin kuin perheenjäsentensä kanssa. Ajan myötä perheen ylläpitämään majataloon muuttaa kaiken kokenut vanhan herrasmies, oman elämänsä suurin diiva ja isän kiehtova näyttelijätär-sisko. Yhdessä he kestävät kaiken sen, mitä elämä keksii heidän eteensä heittää. Ja kun kyseessä on kirottu perhe, ei surulta voi välttyä. Onneksi on Jenny Penny, salaperäinen ystävä, jolla on kyky nähdä enemmän kuin muilla.
Kirjassa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, jokaisen lapsuudesta tuttuja asioita, ja paljon muutakin. Juonenkuljetusta tärkeämpää on kuitenkin se, mikä löytyy rivien välistä, se mistä ei välttämättä oikein osaa edes kirjoittaa. Ehkä suuret tunteet liittyvät tunnesiteisiin, joita henkilöhahmot ovat muodostaneet kukin keskenään tai heidän tapaansa ymmärtää elämää ja maailmaa. He elävät tavallista pientä elämäänsä, mutta heidän tarinansa onnistui koskettamaan ainakin minua. Ei lainkaan hassumpi aloitus vuodelle!
Tammikuu: Blogikollegojen suosituksesta 2012
100 naiskirjailijoiden kirjaa
2011 suom. 2012
324 s./Tammi
Olen rakentanut vuoden ensimmäisen teemakuukauden blogisuosittelujen varaan. Tammikuussa aion lukea mahdollisimman monta kirjaa, joiden olen huomannut saavan osakseen ihastuneita kommentteja pitkin viime vuotta. Teemailun aloittaa Kani nimeltä Jumala, josta tiesin vain sen, että sen on sanottu olevan kaunis kuvaus lapsuudesta. Moni muukin on tainnut suomenkielistä nimeä hieman arvostella, ja täytyy kyllä myöntää sen olevan juuri niin epäilyttävä, etten varmaankaan olisi uskaltanut kirjaan tarttua ominpäin. Englanninkielinen When God Was a Rabbit puolestaan kuulostaa jo paljon kiinnostavammalta ja ikään kuin uskottavammalta.
Jo ensimmäiset sivut luettuani pystyin huokaisemaan helpotuksesta: tarina vaikutti kaikin puolin juuri niin hienolta kuin olin uskaltanut toivoakin. Muutaman kirjan John Irvingiä lukeneena ymmärrän hyvin rinnastukset, joita näistä kahdesta kirjailijasta on tehty. Tunnelma Winmanin esikoisteoksessa on hyvin samankaltainen kuin esimerkiksi kirjassa Ystäväni Owen Meany, enkä ihmettelisi yhtään, jos englantilainen kirjailija kertoisi inspiroituneensa kyseisestä tarinasta. Molemmissa kun paljastuu jo heti aluksi, että on olemassa ystävä, joka tulee tekemään tulevaisuudessa jotain suurta ja uskomatontakin. Niin kuin Irvingin kirjassa aikoinaan, myös nyt jännittävä paljastus latasi minut odotuksella, johon oli sekoittunut pisara melankoliaa. Kirja minun makuuni siis!
Sarah Winmanin tarinassa on kani, ja sen nimi on tietenkin Jumala. Kanin omistaa pieni tyttö, jonka lapsuus on tietyssä mielessä loppunut jo varhain, vaikka elämä usein maagista onkin. On myös veli, joka sinnittelee erilaisuutensa kanssa ja yrittää siinä samalla suojella pikkusiskoaan maailman murheilta. Tytön ja pojan vanhemmat ovat sielultaan 60-luvun lapsia, halukkaita jakamaan kotinsa muidenkin kuin perheenjäsentensä kanssa. Ajan myötä perheen ylläpitämään majataloon muuttaa kaiken kokenut vanhan herrasmies, oman elämänsä suurin diiva ja isän kiehtova näyttelijätär-sisko. Yhdessä he kestävät kaiken sen, mitä elämä keksii heidän eteensä heittää. Ja kun kyseessä on kirottu perhe, ei surulta voi välttyä. Onneksi on Jenny Penny, salaperäinen ystävä, jolla on kyky nähdä enemmän kuin muilla.
Kirjassa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, jokaisen lapsuudesta tuttuja asioita, ja paljon muutakin. Juonenkuljetusta tärkeämpää on kuitenkin se, mikä löytyy rivien välistä, se mistä ei välttämättä oikein osaa edes kirjoittaa. Ehkä suuret tunteet liittyvät tunnesiteisiin, joita henkilöhahmot ovat muodostaneet kukin keskenään tai heidän tapaansa ymmärtää elämää ja maailmaa. He elävät tavallista pientä elämäänsä, mutta heidän tarinansa onnistui koskettamaan ainakin minua. Ei lainkaan hassumpi aloitus vuodelle!
Tammikuu: Blogikollegojen suosituksesta 2012
100 naiskirjailijoiden kirjaa
sunnuntai 11. maaliskuuta 2012
Harjukaupungin salakäytävät
Pasi Ilmari Jääskeläinen
2010
372 s./Atena
Kustantaja Olli Suominen elelee Jyväskylässä vaimonsa Ainon ja poikansa Laurin kanssa sen kummemmin itsestään ääntä pitämättä. Tavallinen arki ei juuri tunnu yllätyksiä tarjoavan, mutta pian tilanne on vallan toinen. Olli päättää liittyä Facebookiin, jossa saa satoja kavereita, joiden joukossa on myös lapsuudenystäviä. Lisäksi Olli alkaa harrastamaan elokuvakerhoa, jossa katsotaan ihastuttavia vanhoja klassikoita. Vanha lapsuudenihastus Kerttu Kara palaa takaisin Ollin elämään, kun Aino lahjoo miestään Elokuvallisella elämänoppaalla, joka Kara on kirjoittanut. Kirjailija haluaa kirjoittaa seuraavan kirjansa Jyväskylästä, sen maagisista paikoista ja kaupungin alla risteilevistä salakäytävistä. Suomisesta tulee Karan uusi kustantaja ja kummia alkaa tapahtumaan.
Minun on myönnettävä, että olin aluksi hieman skeptinen kirjan suhteen. Alku sateenvarjokauppoineen oli kiehtova, mutta sitten lukuinnostus hiipui ja aloin ihmettelemään, missä se kaikki tarinan hienous on, josta on puhuttu monissa arvosteluissa. Kappaleessa 22 kaikki kuitenkin muuttui, ja siitä lähtien tiesin, että pitelin käsissäni varsinaista kultakimpaletta. En ole vielä lukenut kirjan toista loppua, olen jopa leikitellyt ajatuksella, että en lukisi sitä lainkaan. Että jos minun tapauksessani tarina olisi juuri niin kuin se minulle esittäytyi.
Tarinasta on minusta hieman vaikea kirjoittaa, nimittäin huomasin kirjan luettuani, että oloni on samankaltainen kuin kirjan henkilöhahmoilla salakäytäväseikkailujen jälkeen: muistikuvat alkavat katoamaan sumuun, yksityiskohtia on vaikea muistaa. Pidän itse asiassa tästä tuntemuksesta, se sopii kirjan henkeen hyvin. Erityismaininta pitää ehdottomasti antaa kirjan kansikuvalle. En kuulu niihin lukijoihin, jotka hipelöivät jatkuvasti kansikuvaa lukemisen välissä, mutta Harjukaupungin salakäytävät -kirjan kansi sisältää niin paljon, vaikka onnistuukin olemaan kovin vähäeleinen. Joka kerta sen yksityiskohdista tuntui löytävän jotakin uutta.
Löysinko kotimaisen kirjallisuuden aarteen? Ehdottomasti! Olisi toki hölmöä toivoa lukevansa enemmän juuri tällaista kirjallisuutta, koska kirjan tarina on selkeästi niin ainutlaatuinen, ettei sitä oikein voi kopioida. Eniten ilahduin siitä, että tarina oli salaperäinen ja otteessaan pitävä. Oli mukavaa, että vaikka aikuisen Ollin elämä ennen Kerttu Karaa olikin ehkä himpun verran ankeaa, niin sentään perinteiset alkoholi, onneton lapsuus, huumeet, kotiväkivalta, masentuminen jne eivät saaneet sijaa tässä tarinassa. Ja kyllä, kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti on vielä niin lapsenkengissä, että ennakkoluulot sitä kohtaan kukoistavat edelleen:D
2010
372 s./Atena
Kustantaja Olli Suominen elelee Jyväskylässä vaimonsa Ainon ja poikansa Laurin kanssa sen kummemmin itsestään ääntä pitämättä. Tavallinen arki ei juuri tunnu yllätyksiä tarjoavan, mutta pian tilanne on vallan toinen. Olli päättää liittyä Facebookiin, jossa saa satoja kavereita, joiden joukossa on myös lapsuudenystäviä. Lisäksi Olli alkaa harrastamaan elokuvakerhoa, jossa katsotaan ihastuttavia vanhoja klassikoita. Vanha lapsuudenihastus Kerttu Kara palaa takaisin Ollin elämään, kun Aino lahjoo miestään Elokuvallisella elämänoppaalla, joka Kara on kirjoittanut. Kirjailija haluaa kirjoittaa seuraavan kirjansa Jyväskylästä, sen maagisista paikoista ja kaupungin alla risteilevistä salakäytävistä. Suomisesta tulee Karan uusi kustantaja ja kummia alkaa tapahtumaan.
Minun on myönnettävä, että olin aluksi hieman skeptinen kirjan suhteen. Alku sateenvarjokauppoineen oli kiehtova, mutta sitten lukuinnostus hiipui ja aloin ihmettelemään, missä se kaikki tarinan hienous on, josta on puhuttu monissa arvosteluissa. Kappaleessa 22 kaikki kuitenkin muuttui, ja siitä lähtien tiesin, että pitelin käsissäni varsinaista kultakimpaletta. En ole vielä lukenut kirjan toista loppua, olen jopa leikitellyt ajatuksella, että en lukisi sitä lainkaan. Että jos minun tapauksessani tarina olisi juuri niin kuin se minulle esittäytyi.
Tarinasta on minusta hieman vaikea kirjoittaa, nimittäin huomasin kirjan luettuani, että oloni on samankaltainen kuin kirjan henkilöhahmoilla salakäytäväseikkailujen jälkeen: muistikuvat alkavat katoamaan sumuun, yksityiskohtia on vaikea muistaa. Pidän itse asiassa tästä tuntemuksesta, se sopii kirjan henkeen hyvin. Erityismaininta pitää ehdottomasti antaa kirjan kansikuvalle. En kuulu niihin lukijoihin, jotka hipelöivät jatkuvasti kansikuvaa lukemisen välissä, mutta Harjukaupungin salakäytävät -kirjan kansi sisältää niin paljon, vaikka onnistuukin olemaan kovin vähäeleinen. Joka kerta sen yksityiskohdista tuntui löytävän jotakin uutta.
Löysinko kotimaisen kirjallisuuden aarteen? Ehdottomasti! Olisi toki hölmöä toivoa lukevansa enemmän juuri tällaista kirjallisuutta, koska kirjan tarina on selkeästi niin ainutlaatuinen, ettei sitä oikein voi kopioida. Eniten ilahduin siitä, että tarina oli salaperäinen ja otteessaan pitävä. Oli mukavaa, että vaikka aikuisen Ollin elämä ennen Kerttu Karaa olikin ehkä himpun verran ankeaa, niin sentään perinteiset alkoholi, onneton lapsuus, huumeet, kotiväkivalta, masentuminen jne eivät saaneet sijaa tässä tarinassa. Ja kyllä, kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti on vielä niin lapsenkengissä, että ennakkoluulot sitä kohtaan kukoistavat edelleen:D
keskiviikko 11. toukokuuta 2011
Mitä puut tekevät elokuussa
Leena Krohn
2000
146 s./WSOY
Kirjan seitsemän novellia esittelevät lukijalle toinen toistaan erikoislaatuisempia ihmisiä ja ilmiöitä. Yksi ei ole peräisin näiltä main, toinen kohtaa yllättäen aaveen, kolmas elää ilman varjoaan. Onko tämä nyt sitten sitä suomalaista maagista realismia? Tarinat ovat vahvasti fantasialla maustettuja, mutta kaikki tapahtumat onnistuvat vaikuttamaan niin todellisilta, että niihin alkaa kuitenkin helposti uskomaan.
Pidin kirjasta aivan valtavasti. En valitettavasti tälläkään kertaa onnistunut nauttimaan novelleista pienissä pätkissä, kun Lukupiirin deadline kolkutti jo oven takana. Lukukokemus oli joka tapauksessa todella hyvä. Voisin melkeinpä sanoa, että nämä novellit olivat tyyliltään juuri sellaisia minulle oikeanlaisia. Mielenkiintoisia ja hieman vinksahtaneita tarinoita, jotka ammentavat sisältöä muistakin aiheista kuin ihmissuhteista ja elämän arkipäiväisyydestä. Ja silti tietynlainen elämän kauneus on vahvasti läsnä novelleissa. Mahtavaa:)
Jokainen novelli siis yllätti ja ihastutti. Yleensä minun ei ole lainkaan vaikeata nimetä kirjan mieleenpainuvin novelli, mutta tällä kertaa pidin yhtä paljon kaikista kertomuksista. Kuvitus tosin olisi minun puolestani voinut jäädä kokonaan pois. En juuri pitänyt siitä, vaikka se jollain kummallisella tavalla kuitenkin sopi novellien tunnelmaan. Leena Krohnia ei siis pidä unohtaa. Tiedä vaikka olisin löytänyt suomalaisen kirjailijan, jonka tuotannosta oikeasti pidän. Paluu Rivertoniin taisi saada seuraa vuoden top-10 -listalle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)