Professori ja taloudenhoitaja

Yoko Ogawa
2003 suom. 2016
286 s./Tammi

Tarinan keskiössä on entinen matematiikan professori, jonka muisti ulottuu vain 80 minuutin päähän. Miehen kodissa apukädet ovat vaihtuneet tiuhaan onnettomuuden jälkeen, mutta tällä kertaa professorin ja taloudenhoitajan välille muodostuu vahva side. Päähenkilöt joutuvat tutustumaan toisiinsa joka päivä uudelleen, mutta matematiikasta tulee silta, jonka avulla ystävyys syvenee. Vanhan miehen opastuksella taloudenhoitajan ja tämän kymmenvuotias poika alkavat nähdä pienissäkin arkipäiväisissä asioissa matematiikan runollisuuden.

Ilahduin tarinan vähäeleisyydestä ja siitä, miten vahvasti se on pienen ihmisen tarina. Professori on elämänsä ehtoopuolella erakoitunut työhuoneeseensa ratkaisemaan matemaattisia ongelmia, mutta lopulta hänellä on kuitenkin suuri vaikutus läheistensä elämään. Moni lukija on kokenut tarinan koskettavana ja lohdullisena, mutta tarinan taika jäi kuitenkin tarttumatta minuun. Saatan ollakin niitä ihmisiä, joihin tämä tarina toimisi paremmin elokuvaversiona. Nautin kuitenkin matematiikan yllättävästä kauneudesta ja ystävyydestä, joka varovasti muodostui päähenkilöiden välille.

Täytyy kuitenkin myöntää, että kun yritti irrottautua vauhdikkaasta taapero-arjesta kirjan pariin, kontrasti oli niin suuri, että välillä oli vaikeuksia päästä oikeaan tunnelmaan. Kirjassa kaikki soljuu niin rauhallisesti eteenpäin, eikä siinä oikeastaan tapahdu mitään, joten huomasin ihan tahtomattani hermostuvan sitä lukiessani. Tästä ei kuitenkaan käy syyttäminen kirjaa, vaan ongelmana on elämäntilanne. Matematiikastakin olisin voinut saada paljon enemmän irti, jos olisi ollut aikaa istua alas kynän ja paperin kanssa ja pysähtyä makustelemaan yhtälöiden erikoisuuksia. Nyt oma arki ei kuitenkaan antanut siihen mahdollisuutta, joten yksi kirjan ulottuvuuksista jäi kokematta.

Merenneidon vuosi

Sarah Winman
2015 suom. 2016
312 s./Tammi

Marvellous Waysin ja nuoren sotilaan Draken tiet kohtaavat joenpoukamassa Cornwellissa. Draken on ollut vaikea löytää omaa tietään toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa. Marvellous taas tietää, että meri on lähettänyt nuoren miehen hänen luokseen jostain erityisestä syystä, niin meri on aina toiminut. Nuori ja vanha ystävystyvät syrjässä muusta maailmasta ja Marvellous, merenneidon tytär, saa vielä kerran tilaisuuden muistella elämäänsä taaksepäin.

Näinä iltoina on ollut aivan erityisen ihanaa tehdä pesä sohvannurkkaan ja antaa tunnelmallisen tarinan viedä mukanaan. Kaikki lukemani kirjat eivät missään nimessä saisi olla Merenneidon vuoden kaltaisia, se olisi aivan liikaa. On kuitenkin ehdottoman tärkeää, että silloin tällöin kirjapinosta paljastuu jotain näin kaunista ja taianomaista.

Olin myyty tarinalle ja valovoimaiselle Marvellousille jo kirjan ensimmäisessä osuudessa, jossa vanhasta naisesta kerrotaan aivan erityisen viehättävin sanankääntein. Tunnelma muistutti minua välittömästi lempielokuvastani Big Fish, joka on Tim Burtonin ohjaama aikuisten satu. Elokuvassa minua on aina kiehtonut tarinankerronnan voima sekä toden ja keksityn välinen häilyvä raja. Myös Winmanin kirjan punainen lanka on tarinankerronnassa.

Kahden ihastuttavan kirjan jälkeen voi jo varmaankin luottaa siihen, että olen löytänyt uuden suosikkikirjailijan. Kani nimeltä jumala sekä Merenneidon vuosi ovat molemmat olleet sykähdyttäviä lukukokemuksia.

Baltimoren sukuhaaran tragedia

Joël Dicker
2015 suom. 2016
554 s./Tammi

Olipa ilo lukea tämä kirja!

Pitkästä aikaa lukuromaani, jossa tarjoiltiin kaikkia rakastamiani elementtejä ystävyystarinoista sukusalaisuuksiin. Traagisista tapahtumista ammentavan juonivetoisen tarinan parissa ei voi kuin viihtyä.

Kirjailija Marcus Goldman päättää kirjoittaa kirjan rakkaudestaan Baltimoren serkkuja ja heidän perhettään kohtaan. Nuoruusvuodet kuluvat onnellisissa merkeissä varakkaan serkkuperheen luona, jonne Marcus on aina ollut tervetullut. Lopulta kohtalo kuitenkin puuttuu peliin ja ennen niin menestyneet Baltimoren Goldmanit tulevat tiensä päähän.

Huomasin, että lukufiilikseni muistutti kovasti aikaisempia kokemuksiani John Irvingin kanssa. Tietenkin täytyy unohtaa yhtälöstä Irvingin tavaramerkit kuten paini, karhu, kokeneet vanhemmat naiset ja Wienin katukuva. Kuitenkin se mitä jää jäljelle kuten tarinan rönsyily ja pienet erikoiset yksityiskohdat päähenkilöiden elämässä ja se miten nuori mies etsii totuutta menneisyydestä...

Dickerin kirjoihin tulee varmasti tartuttua jatkossakin. Pakko kuitenkin huikata, että vähän ärsytti muuten erinomaisesti kudotussa tarinassa se, miten toistuvasti viitattiin tulevaan tragediaan, mutta lukija tietenkin joutui arvailemaan tragedian laatua viimeisille sivuille asti. Tietysti voi ajatella, että tehokeino on siinä mielessä hyvinkin onnistunut, että lukija todella ei malta olla laskematta kirjaa käsistään jotta kaikki selviäisi, mutta omaan makuuni ehkä liian yliampuvaa kuitenkin.

Jenkkivuosi

Anu Jaantila
1979
203 s./ Otava

Sannan vaihto-oppilasvuodesta kertova kirja on roikkunut lukulistallani viimeiset 15 vuotta. Kirja(sarja) on kirjoja rakastavan ystäväni yksi kaikkien aikojen rakkaimmista lukukokemuksista ja olemmekin jutelleet useaan otteeseen niin Sannasta kertovista kirjoista kuin elämästä Yhdysvalloissa.

Muutama vuosi ehti tosiaan kulua ennen kuin sain tartuttua kirjaan. Jossain välissä epäilin, että olisin lukenut Jenkkivuoden teininä, mutta tarina ei kyllä herättänyt mitään uinuvia muistikuvia kirjasta. Oletankin, että tämä oli minulle ensimmäinen lukukerta. Kirja olisi kyllä ihan varmasti tehnyt minuunkin teininä niin suuren vaikutuksen etten olisi voinut unohtaa sitä niin totaalisesti.

Jenkkivuosi on kestänyt aikaa yllättävän hyvin. Toki nykyajan välttämättömyydet loistavat poissaolollaan kännyköistä lähtien, mutta itse vaihto-oppilasvuosikokemuksien uskoisin olevan hyvinkin samankaltaisia näin 30 vuotta myöhemminkin. Sannan ja Samin tuttavuuden kehittyminen hiljalleen lujaksi ystävyydeksi ei myöskään ole sidottu aikaan tai paikkaan.

Yhdysvallat on aina kiinnostanut minua ja muutama ystävistänikin on aikoinaan lähtenyt niille main vaihtoon ja au pairiksi. Jos olisin vähänkin enemmän vanhojen toteutumattomien unelmien perään haikaileva, kirjan aihe olisi voinut herättää eloon menneisyyden kipupisteitä;) Olen kuitenkin jo sinut sen kanssa, etten koskaan lähtenyt vaihtoon, joten katkerilta kyyneleiltä vältyttiin tällä kertaa.

Sannan tarina jatkuisi vielä kirjoissa Dear Sanna; Love, Sam ja Sanna ja Sam forever, mutta päätin katkaista oman lukuputkeni ensimmäiseen osaan. Tässä vaiheessa minua kiinnosti nimenomaan vaihto-oppilasvuoden kuulumiset. Täytyykin kysyä ystävältä joskus, että miten päähenkilöiden tarina oikein jatkuikaan...

Yhdysvaltojen osavaltio-haaste: Michigan

On ilo juoda teetä kanssasi

Mamen Sánchez
2013 suom. 2015
304 s./Bazar

Mitä tapahtuu ja kenelle?
Perienglantilainen Atticus Craftsman pakkaa Earl Grey -teensä ja lempikirjansa ja matkustaa Madridiin. Paikan päällä häntä odottaa sangen ikävä tehtävä: kannattamattoman Librarte-lehden lopettaminen ja työntekijöiden irtisanominen. Miehen vierailu Espanjassa kuitenkin pitkittyy, kun lehden neuvokkaat työntekijät punovat juonen, jonka avulla heidän työpaikkansa saataisiin pelastetuksi. Pian Craftsman julistetaankin kadonneeksi ja soppaan sekaantuu niin miehen perhe kuin paikallinen poliisi ystävineen.

Lukukokemuksesta?
Ajattelin, että lomalla pitää olla mukana yksi vähän kevyempikin kirja ja näin ollen jossain välissä vähän väkipakolla lähdin lukemaan ensimmäisiä sivuja. Pian huomasin hymyileväni leveästi lukiessani hulvattoman poliisin edesottamuksista ja Espanjan rento tunnelma sai minutkin kunnon lomamoodiin. On aika harvinaista, että kirja saa minut näin hyvälle tuulelle, sillä yleensä pyrin etsimään päivän huumoriannoksen jostain ihan muualta kuin kirjallisuuden parista. Pääjuoni sinällään ei ollut tarinan parasta antia, vaan nautin enemmän pienistä elämäntarinoista, joita kirja oli pullollaan. Oikein varteenotettava välipalakirja, joka ei ollutkaan niin höttöisä kuin miksi sen alun perin kuvittelin.

Aavikon kyyhkyset







Alice Hoffman
2011 suom. 2014
619 s./Gummerus

Vuosina 70-73 neljän juutalaisen naisen tiet risteävät Masadan linnoituksessa, jonne jokainen heistä on päätynyt hakiessaan turvaa aavikon karuista oloista. Naisilla on omat salaisuutensa ja kipupisteensä ja yhdessä he yrittävät unohtaa menneisyyden tuskat ja keskittyä tulevaisuuteen. Jael on isänsä hyljeksimä nuori nainen, joka rakastui väärään mieheen. Revka joutui todistamaan tyttärensä väkivaltaista kuolemaa ja yrittää nyt pitää perhettään koossa näinä epätoivoisina aikoina. Sira on pelätty noita, joka tuntee niin magian kuin lääketieteenkin salat, mutta ei saa itselleen rakastamaansa miestä. Aziza on Siran tytär, joka on päättänyt kohdata tulevaisuutensa poikana, soturina.

Alice Hoffman kirjoitti romaanin, jossa historialliset tapahtumat nähdään naisten näkökulmasta. Kirjailijan edellinen teos Punainen puutarha on yksi suosikeistani, joten odotukset kasvoivat tietenkin suuriksi tätä uusinta tarinaa kohtaan. Eeppinen tarina ei kuitenkaan ihan lunastanut odotuksiani, mutta loppua kohti huomasin kiintyväni henkilöhahmoihin enemmän ja enemmän. Toivoin, että tarina olisi herättänyt samanlaisia tuntemuksia kuin esimerkiksi Hiljaisuuden tuolla puolen, mutta valitettavan usein löysin itseni pyörittelemästä silmiäni lähes harlekiinimaisten kohtausten keskellä.

Lopulta tarina (tai oma asenne) parani, sillä huomasin todella kiinnostuvani tarinan naisista. Toisaalta naisten kohtalot eivät kuitenkaan jääneet kummittelemaan mieleen tarinan päätyttyä... Ajankuvauksesta en sano poikkipuolista sanaa. Luin suurella mielenkiinnolla antiikin ajan arjesta ja juutalaisten sisukkaasta kamppailusta roomalaisia vastaan. En ole juuri lukenut tarinoita tuolta ajalta, mutta oletan, että kirjailija on tehnyt taustatyönsä hyvin.

Kustantaja esittelee kirjan täällä. Gummerus suosittelee kirjaa naiskohtaloiden, historiallisten romaanien ja suomennetun kaunokirjallisuuden ystäville. Sanon, että mikäs siinä! Kirja on paksusta ulkomuodostaan huolimatta helposti lähestyttävä ja nopealukuinen ja se harlekiinimaisuuskin saattaa olla vain minun korvien välissä!

Kirjallinen maailmanvalloitus - Israel

Sleepers - Katuvarpuset

Lorenzo Carcaterra
1995
373 s./Arrow Books

Lorenzo Carcaterra
1995
373 s./Arrow Books

Lorenzo Carcaterra

1995

373 s./Arrow Books

Lorenzo Carcaterra

1995
373 s./Arrow Books


Luin ennen New Yorkin matkaamme Lorenzo Carcaterran omiin lapsuus- ja nuoruusmuistoihin perustuvan The Sleepers -kirjan, joka oli yksi oman nuoruuteni tärkeimmistä kirjoista.

Kirja sijoittuu pääosin 1960-luvun New Yorkin Hell's Kitchenin alueelle, jossa neljä nuorta poikaa tekevät virheen, jolla on kauaskantoiset vaikutukset. Pienenä pilana alkanut varkaus päättyy traagisesti sivullisen vakavaan loukkaantumiseen ja ystävykset lähetetään vuodeksi pahanmaineiseen poikien koulukotiin. Vietettyään koulukodissa muutaman viikon alkaa olla hyvin selvää, että he eivät tule koskaan unohtamaan sitä henkistä ja fyysistä väkivaltaa, jota he päivittäin joutuvat kohtaamaan siellä. Vuodet vierivät ja pojista kasvaa miehiä, joiden elämät ovat kulkeneet kovin erilaisiin suuntiin. Michael on lukenut itsensä lakimieheksi ja yrittää kovasti unohtaa nuoruuden kauhut. Shakes on päätynyt lehtialalle ja yrittää elää mahdollisimman tavallista elämää katse tulevaisuudessa. John ja Tommy puolestaan eivät koskaan toipuneet ajasta koulukodissa ja näin ollen rikoksen poluille oli helppo lähteä, sillä onhan helpompi olla pelätty kuin joutua itse pelkäämään henkensä edestä. Eräänä päivänä sattuma järjestää kaksi ystävyksistä kasvokkain poikakodin entisen vartijan kanssa ja kostonkierre alkaa.

Ymmärrän miksi moni välttelee vanhojen suosikkikirjojensa uudelleen lukemista, sillä onhan se yksinkertaisesti sydäntä raastavaa, jos vanhalla kirjarakkaudella ei ole enää samalla tavalla annettavaa kuin ennen. Valmistuin kohtaamaan Carcaterran kirjan melko realistisin odotuksin ja sain kirjasta aikalailla irti sen, mitä odotinkin saavani. Ei enää suuria tunteenpurkauksia ja itsensä uneen itkemistä, mutta kuitenkin vahva ymmärrys siitä, miksi kirja aikoinaan oli niin tärkeä. Tähän on tyytyminen.

En halua sanoa, että kirja olisi tuottanut varsinaista pettymystä aikuiselle lukijalle, mutta sanotaan näin, että se ei oikeastaan antanut mitään uutta ajattelemisen aihetta, ja se kirpaisi kaikkein eniten. Elokuvaversio on aina ollut minulle rakkaampi kuin kirjaversio. Aikoinaan kirja tuntui antavan aika paljonkin lisäsisältöä kokonaisuuteen, mutta nyt koen, että elokuvaversio on minulle täydellinen enkä kaipaa mitään lisää.

Oli kuitenkin mahtava juttu, että ehdin lukea kirjan ennen matkaamme, sillä hotellimme oli suureksi yllätyksekseni tasan vanhan Hell´s Kitchenin alueella! Vaikka New York onkin muuttunut vuosien saatossa eikä kyseinen alue ole enää sellainen kuin 1960-1980 -luvuilla, niin hymyilinpä silti kahta leveämmin pelkästä ajatuksesta samoilla kaduilla kulkemisesta. Juuri näin tässä pitikin käydä:)

Tapetinvärinen

Virpi Hämeen-Anttila
2012
314 s./Otava

Kirjailijan elämään palaa yllättäen lapsuudenystävä Mimi, jonka kanssa välit tulehtuivat ja menivät poikki jo vuosikymmeniä sitten. Nyt Mimillä on uusi nimi ja hän on muutenkin muuttunut täysin. Kirjailija ei haluaisi olla Mimin kanssa missään tekemisissä, mutta tämä varasti aikoinaan kirjailijan nuoruudenpäiväkirjat ja ne pitäisi saada takaisin ennen kuin Mimi saa päähänsä käyttää niitä jotenkin kirjailijaa vastaan. Mimihän on myös nykyään kirjailija, mikä ei ole lainkaan yllättävää, sillä Mimi matki kirjailijaa kaikessa jo heidän ollessaan lapsia. Tavoittaako kirjailija vanhan ystävänsä kaikkien näiden vuosien jälkeen? Ja mitä sitten tapahtuu?  

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti on vihdoin tuottanut hedelmää: huomasin kiinnostavan kirjan uutuuspöydässä, luin takakansitekstin ja tiesin heti, että tämä teos on luettava, ja nopeasti sittenkin! Olen kokenut vastaavan tunteen aikaisemmin vain ulkomaisten kirjojen suhteen, enkä niidenkään kanssa mitenkään älyttömän usein. Edellinen vastaava vahva tuntemus taisi olla Paluu Rivertoniin -kirjan kanssa. Iloinen bloggaaja ei sure, vaikka itse lukukokemus ei tällä kertaa ollutkaan niin erityinen.

Valitettava tosiasia on se, että kun tajuaa jutun jujun, se onnistuu pilaamaan lukukokemusta, ainakin himpun verran. Soisin toki itselleni sen ilon, että lukijalle yllätykseksi tarkoitettu juonenkäänne paljastuisi minullekin vasta viimeisissä kappaleissa. Toivoin toki viimeiseen asti, että kirjailija sittenkin onnistuisi yllättämään minut toisella loppuratkaisulla, mutta eihän siinä niin onnellisesti käynyt. Jos tarinan punainen lanka unohdetaan, niin pidän valtavasti Hämeen-Anttilan tyylistä kirjoittaa. Tarinan ensimmäinen puolisko, jossa kaikki on vielä iloisesti sekaisin niin päähenkilön kuin lukijankin näkökulmasta, on oikein kutkuttavasti kirjoitettu. Muutamien sivuhenkilöiden esiinmarssi kylmäsi, pulssi kiihtyi kuin juoksulenkillä konsanaan ja aivonystyrät pääsivät tositoimiin, kun piti huulta purren huolehtia mitä seuraavaksi tapahtuu.

Pidin kirjasta toisaalta paljonkin, mutta pieni katkeruus jäi kyllä pinnan alle kytemään, koska tajusin ehkä liian pian mihin kaikki kirjan tapahtumat viittaavat. Ehkä olen jo tässä vaiheessa lukenut liikaa kirjoja, ehkä minua on nykyään vaikeampi yllättää? Muistan kun luin ensimmäisen kerran kirjan, jossa oli sama juju kuin Tapetinvärisessä. Olo oli niin ihanasti huijattu, että vaikka Sidney Sheldonin teokset eivät edustakaan jännityskirjallisuuden laadukkainta osiota, olen edelleen onnellinen kirjan tarjoamasta totaalisesta yllätyksestä. Toivottavasti joku muu kuitenkin saa yllättyä myös Virpi Hämeen-Anttilan seurassa.


Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja valloitan alagategorian Kotimaisten naiskirjailijoiden teoksia 2000-luvulta.

Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen

Timo Parvela ja Virpi Talvitie
2012
125 s./Tammi

Suuren seikkailun jälkeen taivaansiniseen taloon on muuttanut Maukan ja Väykän lisäksi Karhu Murhinen. Pelottavasta nimestä huolimatta kyseessä on päästäinen, joka haluaa elää lyhyen elämänsä täysillä, kokea kaiken mahdollisen. Kahden vuoden aikana Murhisen elo muuttuu lapsuuden leikeistä seesteiseksi vanhuudeksi, ja saapa pieni päästäinen elämänsä aikana vastauksen muutamaan tärkeään kysymykseenkin.

Myönnetään tosiasiat samantien: minä nieleskelin itkua melkein koko kirjan ajan! Osasin kyllä odottaakin tämän tyyppistä lukukokemusta, sillä takakansitekstin lause "Se on lohdullinen ja täyteläinen kertomus siitä, kuinka päästäinenkin voi elää karhun elämän." nostatti jo kyyneleet silmiin. Ja voin sanoa, että kirjan lopun häämöttäessä nenäliinoja kului useampi.

Tarina on tuttuun tapaan täynnä lämminhenkistä ja hulluakin huumoria, mutta uskaltaisin veikata, että se on myös kirjasarjan osista syvällisin ja koskettavin. Jostain syystä juuri nyt oli itsellekin todella tärkeää saada lukea kirjasta, että jokaisen elämä on arvokas ja pieninkin meistä voi elää elämänsä täysillä, omilla ehdoillaan. Itsestäänselvyyksiä, joita aikuisenkin on hyvä pysähtyä joskus miettimään. Menen myös niin pitkälle, että väitän Parvelan kirjan olevan sukua esimerkiksi Janssonin Muumi-kirjoille, joita moni aikuinen lukee niiden filosofisten mietteiden takia. Minusta Karhu Murhisen elämäntarina pohdituttaa ja pysäyttää samalla tavalla. Oli hienoa huomata, että lapsille suunnattu kirja voi olla aikuisellekin tärkeä lukukokemus.

Löysinkö kotimaisen kirjallisuuden aarteen? Ehdottomasti! Tässä vaiheessa vuotta joudun jopa pelkäämään, että olen löytänyt vuoden suosikkini. Sanat eivät yksinkertaisesti riitä, kun yritän kuvata teille, miten ihastuttavasta kirjasta on kyse. Olen jo harkinnut sen hankkimista omaan kirjahyllyyni parin Muumikirjan ja Nalle Puhin tarinoiden seuraksi. Tämä nimittäin voisi olla minulle se paljon puhuttu lohtukirja.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja alakatoegoriaan lastenkirjallisuus.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows
2008 suom. 2010
298 s./Otava

Erinäisten suosituksien jälkeen valitsin häämatkalle lukemiseksi tämän ihastuttavan kirjan. En osannut villeimmissä haaveissanikaan toivoa lukukokemuksesta niin hyvää kuin se loppujen lopuksi oli. Mielikuvani tarinasta oli lähinnä sellainen Pieni lankakauppa -tyylinen, jossa neulominen on korvattu kirjallisuudella enemmän tai vähemmän kepeästi. Pian selvisi, että lukukokemus oli jotain paljon parempaa. Olenkin hykerrellyt iloisena siitä, että sain taannoin blogiarpajaisissa kotiuttaa tämän kirjan. Nyt sillä on rakastava koti luonani.

Tarinasta en tohtisi kertoa kovinkaan paljon, sillä lukukokemuksessa hienoa oli osaksi se, että ei tiennyt etukäteen mitään tulevista tapahtumista. Lukiessa tuntui siltä, että mitkä tahansa käänteet saattavat olla mahdollisia. Alkuasetelmista kuitenkin sen verran, että lontoolainen kirjailija Juliet Ashton päätyy yllättäen tiiviiseen kirjeenvaihtoon Kanaalisaarten Guernseylla asuvan Dawsey Adamsin kanssa. Mies kertoo kirjeissään saarella asuvista ystävistään ja näiden yhdessä kokemistaan raskaista ajoista Saksan miehityksen alaisina. Juliet huomaa olevansa täysin näiden kirjeiden pauloissa ja haluaa tietää lisää saaren ihmisistä ja näiden perustamasta kirjallisesta piiristä, jota on siunattu varsin mielenkiintoisella nimellä.

Kirjan viehättävyyttä korostaa entisestään se, että tarina on kirjoitettu kokonaan kirjemuotoon. Juliet käy kirjeenvaihtoa niin kustantajansa, parhaan ystävänsä kuin muutaman muunkin kanssa. Kirjassa on julkaistu myös osa vastausviesteistä, joten lukijan on helppo tutustua Julietin lisäksi myös tämän lähipiiriin. Aluksi olin hieman hämmentynyt kirjemuodosta enkä oikein saanut otetta tarinasta tai sen henkilöistä. Pikkuhiljaa eri hahmojen persoonalliset kirjoitustyylit toivat kuitenkin heihin syvyyttä ja uskottavuutta. Toki ensin piti kokea uskottavaksi se, että kaikki tärkeät hahmot osaavat kirjoittaa niin hyviä ja sisältörikkaita kirjeitä taustastaan riippumatta...

Mikä tarinassa nyt sitten oli niin sykähdyttävää? En oikein löydä sanoja kuvaamaan kirjaa. Osaksi tunnelmaa loi Juliet hauskoilla ja nokkelilla kirjeillään, minäkin haluaisin saada häneltä kirjeen! Osaksi kiitosta saa sota-aihe, joka yleensä jotenkin puuduttaa ja on jotenkin alleviivaavaa ja ehkä tietokirjamaistakin. (Saa olla eri mieltä, tämä on vain minun tapani kokea juuri tämä aihe!) Pyrin tietoisesti välttelemään sotakirjallisuutta, on kirjan lähestymistapa mikä hyvänsä. En olisi välttämättä tähänkään kirjaan viitsinyt tarttua jos olisin tiennyt, että siinä muistellaan sota-aikoja. Tällä kertaa tarina oli kuitenkin erilainen ja se teki siitä jotenkin tärkeän. Useinhan sotakirjojen sanotaan kertovan pienten ihmisten kokemuksista sodan jaloissa. Tällä kertaa kuitenkin pitkästä aikaa oikeasti tuntui siltä, että mukaan ei ollut sekoitettu sodan syitä ja sodan politiikkaa ja taustoja, vaan todellakin pitäydyttiin siinä pienten ihmisten arjessa ankeuden keskellä. Siksi kirja oli kaikessa yksinkertaisuudessaan ja vähäeleisyydessään todella koskettavaa.

Tämä kirja kannattaa lukea!

P.S. Te muut TB-haasteen osallistuvat, onko tämä TB kirja?! Muistaakseni haasteessa sai olla mukana myös briteistä kertovia kirjoja, jotka eivät ole brittien kirjoittamia. Mutta mihin alakategoriaan tämä silloin menisi? Kun kirjoittaja on kuitenkin ymmärtääkseni amerikkalainen. No, ehkä tämä ei sitten kuulu haasteen piiriin...?

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Linda Olsson
2005 suom. 2009
344s./Gummerus
Lukijana Seela Sella

Päätin pitkästä aikaa lainata äänikirjan ja valinta osui tällä kertaa ruotsalaisen Olssonin esikoisteokseen. Lukukokemuksen puolesta valinta ei ollut paras mahdollinen vaan joku kevyempi tarina olisi ajanut ehkä asiansa paremmin. Ensinnäkin kirjan kuuntelemisessa hurahti pari kuukautta eli kuuntelu oli todella satunnaista. Kerralla kuuntelin tarinaa puolesta tunnista tuntiin, mutta kuuntelukertojen välit saattoivat venyä pitkiksikin. Ajatukset lähtivät myös helposti harhailemaan alkuvaiheessa ja minusta tuntuukin, että pääsin tarinan imuun vasta viimeisen kolmen levyn aikana, kun aloitin pyöräilemään työmatkat (päivässä n. 1,5h). Tällä kertaa en siis rakastunut tarinaan tai sen henkilöihin, valitettavasti.

Kirjassa kerrotaan nuoren Veronikan ja vanhan Astridin ylläen syntyvästä ystävyydestä. Astrid asuu erakoituneena pienessä kylässä omassa pienessä mummonmökissään, kunnes omia murheitaan pakoileva Veronika asettuu viereiseen mökkiin. Naiset tutustuvat ja löytävät aluksi lohdun ja lopulta elämänilon toistensa seurasta. Molemmat naiset ovat kokeneet elämänsä aikana suuria suruja ja läpikäytävää on paljon ennen kuin elämä voi taas jatkua.

Ajoittain tarina onnistui koskettamaankin ja varsinkin nuorempaan Veronikaan oli helppoa samaistua. Varsinkin alussa kirja tuntui kuitenkin liian hidastempoiselta ja liian tunnelmia maalailevalta. Vähitellen naisten tarinat syvenivät ja silloin kirjan lukeminenkin muuttui mielekkäämmäksi. Vaikea kuitenkin sanoa kuinka paljon kirjan konkreettinen lukeminen olisi muuttanut mielipidettäni kirjasta. Kirjassa on ehdottomasti omat hetkensä, mutta kokonaisuutena se ei ehkä kuitenkaan puhutellut minua tarpeeksi.

Onko kukaan muu kirjan lukenut ärsyyntynyt tavasta, jolla kirjan nimeä tankataan tarinan loppuvaiheessa uudelleen ja uudelleen? Tulin jo melkein vihaiseksi mokomasta toistosta. Hienolla nimellä varustetun kirjan lukemiseen kuuluu yleensä se löytämisen ja oivaltamisen ilo: "Ai tästä kirja on saanut nimensä, onpa nerokasta...", mutta tällä kertaa hienoa nimeä alleviivattiin niin monta kertaa, että nimi menetti jo merkityksensä.

Siilin eleganssi




Muriel Barbery
2006 suom. 2010
370 s./Gummerus

Lukukokemus jäi tällä kertaa keskinkertaiseksi, vaikka kirja itsessään ei ehkä keskiverto olekaan. Minuun kirja ei kaikessa hienoudessaan iskenyt, syynä osittain se etten ole kovin kiinnostunut filosofiasta. En vain jaksa pohdiskella pöydän syvintä olemusta paria sekuntia kauempaa. Toki henkilöhahmojen pohdiskeluista on aina mielenkiintoista lukea, jos heidän ajatuksensa on esitetty helppotajuisesti (ja tällä kertaa olikin), mutta ei kirja silti oikein ollut minun tyyliseni. Toisenlainen lukija saa kirjasta varmasti enemmän irti.

Kirjan Tarina onnistui olemaan aika mielenkiintoinenkin, mutta toisaalta myös todella ärsyttävä. Kirjassa tutustutaan rue de Grenellellä sijaitsevan luksustalon ovenvartijaan Réneehen. Ulkoisesti hän on kaikkea sitä mitä ovenvartijarouvalta odotetaankin: ruma, lihava ja hidas. Lisäksi Rénee esittää asukkaille olevansa todella yksinkertainen ja syrjään- vetäytyvä, vaikka oikeasti hän on sivistyneempi kulttuurinystävä kuin yksikään talon rikkaista asukeista. Réneen esitys saikin minut usein suorastaan epätoivon valtaan: miksi ihmeessä kaikki tuo vaiva? Vaikka kirjassa kerrotaankin syyt moiselle käyttäytymiselle, en silti jaksa ymmärtää. Ehkä se sitten on sitä "oikeaa elämää", että yksi tapahtuma elämässä voi tuottaa kerrasta poikki -asenteen, joka johtaa järjettömiin päätöksiin?! En vain oikein ymmärrä, miksi sen pitää olla joko tai. Että ollaan hävyttömän typerä tai sitten liidellään korkealentoisissa ajatuksissa kaikenpäivää. Miksi ei voi käyttäytyä niin kuin "normaalit" ihmiset käyttäytyvät: jutellaan syvällisiä niiden kanssa joiden kanssa voidaan ja jutellaan roskiksien tyhjentämisvälistä sitten muiden kanssa. Ei kai sitä tarvitse siteerata Tolstoita jokaiselle vastaantulijalle vain siksi että osaa? No, luultavasti tähän ratkaisuun on päädytty jo ihan siitäkin syystä, että kirja on mielenkiintoisempi näin.

Lukija saa tutustua myös toiseen luksustalossa asuvaan erakkoon eli 12-vuotiaaseen Palomaan. Hän on tavallista älykkäämpi lapsi, joka kaikessa maailmantuskassaan suunnittelee itsemurhaa. Hän tietää mikä rikkaan lapsen tulevaisuus on ja haluaa välttää sellaisen tyhjänpäiväisen elämän tällä radikaalilla teollaan. No, Palomakin ärsytti. Ja niin varmaan on tarkoituskin. Tilitän nyt kuitenkin: ihmetyttää hieman, että Paloma jaksaa suunnitella kuolemaansa mutta ei jaksa pistää kampoihin kotona tai esimerkiksi karata, jos kaikki on niin kurjaa. Mutta ehkä pahoinvoivana teininä ajatukset tuppaavat kulkemaan erikoisia latuja. Hmm. 

Tuo kaikkihan on joka tapauksessa vasta alkuasetelmaa ja asiat muuttuvat hieman, kun taloon muuttaa herra Kakuro Ozu, joka onnistuu näkemään Paloman ja Réneen sisimpään. Muutoksista oli mielenkiintoista lukea ja herra Ozu vaikutti sympaattiselta mieheltä. Kirjan loppu vaikutti kuitenkin siihen, että tarina jäi pyörimään mieleeni pidemmäksikin aikaa. Keskiverto lukukokemus on silti keskiverto, koskettavasta lopusta huolimatta. No, kirjoitukseni on näköjään hieman negatiivissävytteinen, mutta kirja ei missään nimessä ollut huono tai tylsä vaan ihan kelpo kirja, jonka lukeminen ei todellakaan kaduta. Aion lähiaikoina lukea kirjailijan toisenkin suomennetun teoksen. Jos se vaikka olisi enemmän minun tyyliseni.

Day 17 – Favourite quote from your favourite book

Lorenzo Carcaterra: Sleepers

"Two of them were killers who never made it past the age of thirty-five. The other is a non-practicing attorney living within the pain of his past, too afraid to let it go, finding reassurance instead in confronting its horror. I am the only one who can speak for them, and for the children we were."

---

En voi sanoa, että kyseinen lainaus olisi paras, mutta se on yksi suosikeistani. Tässä kohtaa tarina on vasta aluillaan (7s.), mutta lukija aavistaa jo ettei tarinalla ole onnellista loppua.

Huckleberry Finnin seikkailut





Mark Twain
1884 suom. 1904
322 s./Wsoy

Ensimmäisen kerran 1904 suomennettu Huckleberry Finnin seikkailut on poikakirjallisuuden suurimpia klassikoita. "Sarjan" muissa osissa seikkailee Huckin ystävä Tom Sawyer ja minusta onkin mielenkiintoista, että jatko-osa on tällä kertaa tunnetumpi kuin ensimmäinen osa. Vai onko se? Minä olen mielestäni aina tiennyt Huckleberry Finnistä, mutta Tom Sawyer on ollut ihan mr nobody.


Kirja onnistui vauhdittamaan viikonlopun sairasteluani oikein mainiosti. En aluksi ollut klassikkotuulella, mutta pääsin tunnelmaan nopeasti ja viihdyin siitä lähtien Huckin seurassa oikein hyvin. Päähenkilöhän on aikamoinen velikulta, jonka tempaukset lukija antaa mielellään anteeksi kerta toisensa jälkeen. Eräänä päivänä Huck karkaa kotoa ja lyöttäyy yhteen karanneen orjan Jimin kanssa. Mississippi-jokea pitkin matkatessaan he kohtaavat kaikenlaisia ihmisiä ja joutuvat pinteeseen uudelleen ja uudelleen.

Huckleberry Finn on mielestäni oikein virkistävä päähenkilö. Ehdottomasti tuhmeliini, mutta hyvällä sydämellä varustettuna. Kaikkia ei ole luotu elämään sisäsiististi pyhävaatteet päällä, joidenkin täytyy päästä seikkailemaan. Huckin sielunelämää tarkastellaan muutamaan otteeseen hieman lähemmin, ja se tekee hänestä entistä mielenkiintoisemman henkilöhahmon, josta on helppo pitää. Kun Huck on esimerkiksi aikeissa tehdä jotain kiellettyä, hän miettii aina ensin vaikuttimiaan. Hän kyllä tietää oikean ja väärän eron, mutta päätyy usein kyseenalaistamaan yleisesti oikeana valintana pidetyn vaihtoehdon.  

Nuorempana tyttönä luin mielelläni tyttökirjallisuuden klassikoita, mutta en tiedä mitä olisin tästä tykännyt silloin. Huckleberry Finnin seikkailut on ehdottomasti hyvänmielenkirja, vaikka kaikenlaisia väkivaltaisuuksia kirjassa tapahtuukin. En tiennyt miten päin olisin ollut, kun Huck vietti muutamia hetkiä Grangefordin perheen seurassa. Perheen kymmeniä vuosia kestänyt vihanpito toisen rikkaan perheen kanssa ei voinut päättyä muuten kuin erittäin huonosti. Toisaalta taas naureskelin ääneen huijarilurjuksille, joiden kanssa Huck ja Jim jakavat lauttansa yhdessä vaiheessa tarinaa. Kirjan parasta antia olikin juuri tämä mitä-tahansa-voi-sattua-ja-sattuukin -meininki.

Mississippi-joen ympäristön elämäntavan kuvailu suorastaan hengästytti. Joskus lukiessa tulee todella vahva tunne, että olisinpa tuolla kirjan esittelemässä maailmassa juuri nyt. Suuren osan Huckin seikkailuista jättäisin suosiolla väliin, mutta päästäpä syvään etelään ihailemaan jokimaisemaa höyrylaivoineen kaikkineen. Mutta nyt on väärä vuosisatakin, mahtaisiko kirjan tunnelmaa enää edes aistia siellä tänä päivänä. 

Suketuksen kanssa muuten vedettiin tämäkin klassikko läpi. Hänen arvionsa kirjasta ilmestyy lähipäivinä.

Day 06 – A book that makes you sad

Surumielen aiheuttavia kirjoja on useitakin, juuri ne jostain syystä valikoituvat lempikirjoikseni. Surulliset tarinat saavat siis minut tavallaan onnelliseksi. Päivän valintaa ei ollut vaikea tehdä, sillä on olemassa yksi kirja ylitse muiden.


Lorenzo Carcaterra: Sleepers - Katuvarpuset

Tarinassa tutustutaan neljään ystävykseen, joiden kesäpäivän kepposella on arvaamattoman kovat seuraukset. Vuodet vierivät ja elämä vie ystäviä eri suuntiin, mutta kun kostolle ilmaantuu mahdollisuus, kokoontuvat kaikki neljä taas yhteen vielä kerran.

Näin seitsemännellä(?) luokalla Katuvarpuset-elokuvan, joka teki nuoreen tyttöön lähtemättömän vaikutuksen. Hieman myöhemmin tajusin, että elokuva perustuu Carcaterran kirjoittamaan kirjaan, joka onneksi löytyi kirjastostamme. Rakastuin totta kai kirjaankin. Tällä kertaa olisikin mahdotonta sanoa, kumpi teoksista on parempi. Molempi parempi, sillä ne täydentävät toisiaan hienosti. Elokuva antaa pojille kasvot ja näyttää Hell's Kitchenin raadollisuuden tavalla, johon kirja ei pysty. Kirjassa taas on enemmän tilaa yksityiskohdille kuin elokuvassa voisi ikinä olla.

Ensimmäisellä katselukerralla olen saattanut pysyä ihan rauhallisena, vaikkakin liikuttuneena. Muut elokuvakerrat olen nyyhkinyt melkeinpä alkuteksteistä lopputeksteihin asti. Kirjaa olen lukenut kyyneleitä pyyhkien. Nykyään tartun Katuvarpuset -elokuvaan tai -kirjaan vain silloin, kun tunnelma on juuri oikea. Tämän tarinan maailmaan ei kannata paneutua silloin kun on huoleton olo ja haluaa pysytelläkin huolettomana.

Katuvarpuset -teoksen takia New York -hinkuni aikoinaan vain koveni, joka on aika outoa, koska tämä(kään) teos ei anna kovin kaunista kuvaa suurkaupungista. Haluaisin joka tapauksessa piipahtaa tulevaisuuden visiitilläni myös Hell's Kitchenissä.