Jules Verne
1864 suom. 1974
281s./WSOY
Päätin poimia 50 mieskirjailijan kirjaa -listasta vielä muutaman kirjan luettavakseni ja tämä klassikko kiinnosti edelleen. Niin kuin kaikille muillekin, myös minulle vanha piirrossarja Maailman ympäri 80 päivässä on tuttu lapsuudesta. Se olisi kuitenkin ollut liian ilmeinen valinta ensikosketukseksi Vernen tuotantoon, joten valitsin Matkan maan keskipisteeseen.
Professori Lidenbrock veljenpoikansa kanssa saa mahdollisuuden matkustaa aina maan keskipisteeseen saakka. Islannissa erään jo sammuneen tulivuoren uumenista alkaa salaperäinen reitti, jonka vuosisatoja sitten elänyt tiedemies Arne Saknussemm löysi. Hurjan matkan aikana koetellaan miehiä niin fyysisesti kuin henkisestikin: pimeys yllättää, vesi loppuu, maanalainen valtameri kätkee sisäänsä hirveyksiä ja sähkömyrskyt pääsevät yllättämään. Onneksi miehillä on mukana uskollinen apumies Hans.
Mieleen jäi varsinkin kertojana toiminut veljenpoika ja tämän sanavalmis ja leikkisä tyyli kertoa menneestä seikkailusta. Pilke silmäkulmassa kerrottiin myös professorista, jota ei juuri ollut siunattu kärsivällisyyden hyveellä. Mielenkiintoisena koin myös ajankuvan, varsinkin muiden kansojen alempiarvoisen aseman (seikkailijat olivat Saksasta, Hans Islannista). Veljenpoika ja professori eivät olisi kovin pitkälle päässeet ilman Hansia, joka osoittautui todelliseksi monitoimimieheksi, mutta matkakumppanit tuntuivat pitävän tätä melko lailla itsestäänselvyytenä.
Vernen tuotannon yksi ihan ensimmäisistä teoksista on mukavan harmiton seikkailuromaani. Niin kuin on tapana näissä vanhemmissa kirjoissa, tapahtumat käynnistyvät hitaanlaisesti ja näin ollen lähes puolet romaanista kuluu valmisteluita tehden ja matkaten kohti sammunutta tulivuorta. Ja kun seikkailu lopulta käynnistyy, vauhdikkaat tapahtumat seuraavat toinen toistaan matkailijoiden kulkiessa koko ajan lähemmäs maan keskipistettä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ranska. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ranska. Näytä kaikki tekstit
torstai 26. tammikuuta 2017
keskiviikko 19. elokuuta 2015
Punaisen muistikirjan nainen
Antoine Laurain
2014 suom. 2015
190 s./WSOY
Mitä tapahtuu ja kenelle?
Laure on palaamassa kotiin myöhään illalla, kun hän joutuu ryöstön uhriksi. Seuraavana aamuna kirjakauppias Laurent löytää kauniin käsilaukun, tutkii sen sisällön kaikessa rauhassa ja päättää selvittää kenelle laukku kuuluu.
Lukukokemuksesta?
Luin tässä taannoin kaikki kirjakaupan uutuuspöydän kaunokirjojen takakannet ja tämä jäi niistä mieleeni päällimmäisenä. Lukukokemuksen ja minun välille jäi vielä kuitenkin kaihertamaan epäilys, että tarina olisikin jotenkin tosi höttöinen ja imelä. Kirjan nimi ja kansikuva antoivat nimittäin osviittaa siihen suuntaan... Kun lieveteksteistä selvisi, että kirjailija on mies, oli seuraava lukukokemus kuitenkin helppo valita. Ja en joutunut pettymään. Tarina on todella ihastuttava ja ranskalaisella tavalla elämänmakuinen (eli päähenkilöiden tavallinen arki tuntuu lukijasta jotenkin hohdokkaammalta kuin oma arki... se on se Pariisi!). Kirjaa lukiessa ihan huomaamattaan pyrki rauhoittumaan ja etsimään seesteistä lukufiilistä. Hyvin miellyttävä lukukokemus kaiken kaikkiaan!
Kenelle suosittelisin kirjaa?
Tarina on nappivalinta hänelle, joka pitää tarinoista, joissa kirjallisuus on vahvasti läsnä; hänelle, joka lukee mielellään pieniä tarinoita, joissa kaikki tärkeä on ilmaistu lyhyesti ja kauniisti ja hänelle, joka nauttii rakkaustarinoista, jotka eivät ole ihan sieltä perinteisimmästä päästä.
2014 suom. 2015
190 s./WSOY
Mitä tapahtuu ja kenelle?
Laure on palaamassa kotiin myöhään illalla, kun hän joutuu ryöstön uhriksi. Seuraavana aamuna kirjakauppias Laurent löytää kauniin käsilaukun, tutkii sen sisällön kaikessa rauhassa ja päättää selvittää kenelle laukku kuuluu.
Lukukokemuksesta?
Luin tässä taannoin kaikki kirjakaupan uutuuspöydän kaunokirjojen takakannet ja tämä jäi niistä mieleeni päällimmäisenä. Lukukokemuksen ja minun välille jäi vielä kuitenkin kaihertamaan epäilys, että tarina olisikin jotenkin tosi höttöinen ja imelä. Kirjan nimi ja kansikuva antoivat nimittäin osviittaa siihen suuntaan... Kun lieveteksteistä selvisi, että kirjailija on mies, oli seuraava lukukokemus kuitenkin helppo valita. Ja en joutunut pettymään. Tarina on todella ihastuttava ja ranskalaisella tavalla elämänmakuinen (eli päähenkilöiden tavallinen arki tuntuu lukijasta jotenkin hohdokkaammalta kuin oma arki... se on se Pariisi!). Kirjaa lukiessa ihan huomaamattaan pyrki rauhoittumaan ja etsimään seesteistä lukufiilistä. Hyvin miellyttävä lukukokemus kaiken kaikkiaan!
Kenelle suosittelisin kirjaa?
Tarina on nappivalinta hänelle, joka pitää tarinoista, joissa kirjallisuus on vahvasti läsnä; hänelle, joka lukee mielellään pieniä tarinoita, joissa kaikki tärkeä on ilmaistu lyhyesti ja kauniisti ja hänelle, joka nauttii rakkaustarinoista, jotka eivät ole ihan sieltä perinteisimmästä päästä.
sunnuntai 28. syyskuuta 2014
Candide
Voltaire: Candide
1759 suom. 1953
135s./Tammi
Päällisin puolin (ja maallikkolukijan silmin) Voltairen Candide vaikuttaa hyvinkin yksinkertaiselta tarinalta. Kerronnaltaan se on yllättävän simppeli, kappaleet ovat lyhyitä ja tapahtumat etenevät vauhdikkaasti niin kuin veijaritarinoissa yleensäkin. Kokonaisuutena tarina on sekoitus pojille suunnattua vanhanajana seikkailukertomusta ja aikuisten satua.
Suuren valistusfilosofin tunnetuin teos on tietenkin rivien välissä kaikkea muuta kuin kevyt. Satiirin päähenkikö Candide on päätynyt maailmalle harhailemaan osoitettuaan kiintymystään väärälle henkilölle. Matkoillaan nuori herra kohtaa ihmisen pahuuden kerta toisensa jälkeen, mutta ei tunnu oppivan vastoinkäymisistä mitään. Huonot kokemukset kasaantuvat Candiden jatkaessa loputonta matkaansa, mutta mies ei vaivu epätoivon valtaan vaan jaksaa suhtautua tulevaisuuteensa optimistisesti. Ehkä tien päässä odottaakin hänen hellän kiintymyksensä kohde?
Luojan kiitos tämäkin tarina oli mukavan tiivis ja kappaleet lyhyitä. Candiden matkan eri vaiheet tuntuivat aina edellisten tapahtumien toistolta ja jo kuolleiksi luullut henkilöt heräsivät vuorotellen henkiin aiheuttamaan lisää hämmennystä päähenkilön reitin varrelle. Siinä mielessä tarinaa väritti aika vahvastikin sen satumainen ote, joka teki lukukokemuksesta kevyen, mutta myös vähän tylsähkön.
En ole viikon aikana lämmennyt sen enempää filosofian eri aatteille, joten Candidenkaan suhteen en kokenut suuria ahaa-elämyksiä. Lukukokemus kuuluukin ehdottomasti sarjaan kiva-jos-voisi-lukea-jonkun-filosofiasta-kiinnostuneen-henkilön-esseen-kysesisestä-teoksesta-niin-ehkä-ymmärtäisin-tarinaa-paremmin. Mutta onpahan tämäkin klassikko nyt luettu ja koettu.
Viikon pituinen lyhyiden klassikoiden maraton alkaa olemaan lopuillaan. Illalla laitan vielä hyvin lyhyesti muistiin muutaman lauseen eräästä kotimaisesta runokokoelmasta, mutta muuten tämä kokeilu olikin tässä. Kohti syksyn uutuuksia!:)
1759 suom. 1953
135s./Tammi
Päällisin puolin (ja maallikkolukijan silmin) Voltairen Candide vaikuttaa hyvinkin yksinkertaiselta tarinalta. Kerronnaltaan se on yllättävän simppeli, kappaleet ovat lyhyitä ja tapahtumat etenevät vauhdikkaasti niin kuin veijaritarinoissa yleensäkin. Kokonaisuutena tarina on sekoitus pojille suunnattua vanhanajana seikkailukertomusta ja aikuisten satua.
Suuren valistusfilosofin tunnetuin teos on tietenkin rivien välissä kaikkea muuta kuin kevyt. Satiirin päähenkikö Candide on päätynyt maailmalle harhailemaan osoitettuaan kiintymystään väärälle henkilölle. Matkoillaan nuori herra kohtaa ihmisen pahuuden kerta toisensa jälkeen, mutta ei tunnu oppivan vastoinkäymisistä mitään. Huonot kokemukset kasaantuvat Candiden jatkaessa loputonta matkaansa, mutta mies ei vaivu epätoivon valtaan vaan jaksaa suhtautua tulevaisuuteensa optimistisesti. Ehkä tien päässä odottaakin hänen hellän kiintymyksensä kohde?
Luojan kiitos tämäkin tarina oli mukavan tiivis ja kappaleet lyhyitä. Candiden matkan eri vaiheet tuntuivat aina edellisten tapahtumien toistolta ja jo kuolleiksi luullut henkilöt heräsivät vuorotellen henkiin aiheuttamaan lisää hämmennystä päähenkilön reitin varrelle. Siinä mielessä tarinaa väritti aika vahvastikin sen satumainen ote, joka teki lukukokemuksesta kevyen, mutta myös vähän tylsähkön.
En ole viikon aikana lämmennyt sen enempää filosofian eri aatteille, joten Candidenkaan suhteen en kokenut suuria ahaa-elämyksiä. Lukukokemus kuuluukin ehdottomasti sarjaan kiva-jos-voisi-lukea-jonkun-filosofiasta-kiinnostuneen-henkilön-esseen-kysesisestä-teoksesta-niin-ehkä-ymmärtäisin-tarinaa-paremmin. Mutta onpahan tämäkin klassikko nyt luettu ja koettu.
Viikon pituinen lyhyiden klassikoiden maraton alkaa olemaan lopuillaan. Illalla laitan vielä hyvin lyhyesti muistiin muutaman lauseen eräästä kotimaisesta runokokoelmasta, mutta muuten tämä kokeilu olikin tässä. Kohti syksyn uutuuksia!:)
tiistai 23. syyskuuta 2014
Sivullinen
Albert Camus
1942 suom. 1947
160s./Otava
Tänään tiedän ainakin tämän: en tule koskaan ymmärtämään Sivullisen hienoutta. Ja koska tiedän erään, joka pitää kirjaa suuressa arvossa, aion vaatia että hän yrittää selittää kirjan mestarillisuutta kahvikupposen ääressä. En tosin lupaa olla ollenkaan myötämielinen.
Toivoa ehkä olisi, jos juuri nyt olisinkin yliopistossa osallistumassa luennoille, joissa käsitellään eksistentialismia ja absurdismia. Ja filosofian peruskurssikaan ei olisi pahitteeksi. Yksin lukiessa ja pähkäillessä ei kirjasta nimittäin irtoa mitään. Ja kiinnostukseni taso ei lopulta ole niin korkea, että jaksaisin tosissani pohdiskella sitä, mitä sieltä rivien väleistä oikein pitäisi ymmärtää.
Sivullisessa lukija tutustuu Meursault-nimiseen mieheen, joka tuntuu suhtautuvan elämänsä tapahtumiin varsin välinpitämättömästi. Romaanin alkupuolella miehen äiti kuolee ja Meursault matkustaa tämän hautajaisiin. Mies sopii myös avioliitosta Marie-nimisen naisen kanssa. Ja tappaa miehen. Hätkähdyttävän suuria asioita kaikki, mutta Meursaultia tapahtumat eivät tunnu hetkauttavan suuntaan tai toiseen. Kun oikeudenkäynti alkaa, on selvää ettei valamiehistö katso moista käytöstä hyvällä.
Eniten kiukuttaa se, että kirjailija on saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon osittain tämän romaanin takia ja minä en saa siitä irti mitään. Toiseksi eniten kiukuttaa se, että joihinkin pienoisromaaneihin todella saadaan tiivistettyä koko elämä ja kaikki tärkeä, mutta Sivullinen jää lopulta todella kolkoksi tarinaksi. Ärsyynnyn nopeasti, jos kirjassa on vain vähän dialogia ja varsinkin silloin, jos kertoja paljastaa, että esimerkiksi henkilöhahmojen keskustelut ovat varsin merkityksellisiä, mutta sitten kyseisiä keskusteluja ei kuitenkaan lainkaan avata lukijalle.
Ei pysty ymmärtämään.
1942 suom. 1947
160s./Otava
Tänään tiedän ainakin tämän: en tule koskaan ymmärtämään Sivullisen hienoutta. Ja koska tiedän erään, joka pitää kirjaa suuressa arvossa, aion vaatia että hän yrittää selittää kirjan mestarillisuutta kahvikupposen ääressä. En tosin lupaa olla ollenkaan myötämielinen.
Toivoa ehkä olisi, jos juuri nyt olisinkin yliopistossa osallistumassa luennoille, joissa käsitellään eksistentialismia ja absurdismia. Ja filosofian peruskurssikaan ei olisi pahitteeksi. Yksin lukiessa ja pähkäillessä ei kirjasta nimittäin irtoa mitään. Ja kiinnostukseni taso ei lopulta ole niin korkea, että jaksaisin tosissani pohdiskella sitä, mitä sieltä rivien väleistä oikein pitäisi ymmärtää.
Sivullisessa lukija tutustuu Meursault-nimiseen mieheen, joka tuntuu suhtautuvan elämänsä tapahtumiin varsin välinpitämättömästi. Romaanin alkupuolella miehen äiti kuolee ja Meursault matkustaa tämän hautajaisiin. Mies sopii myös avioliitosta Marie-nimisen naisen kanssa. Ja tappaa miehen. Hätkähdyttävän suuria asioita kaikki, mutta Meursaultia tapahtumat eivät tunnu hetkauttavan suuntaan tai toiseen. Kun oikeudenkäynti alkaa, on selvää ettei valamiehistö katso moista käytöstä hyvällä.
Eniten kiukuttaa se, että kirjailija on saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon osittain tämän romaanin takia ja minä en saa siitä irti mitään. Toiseksi eniten kiukuttaa se, että joihinkin pienoisromaaneihin todella saadaan tiivistettyä koko elämä ja kaikki tärkeä, mutta Sivullinen jää lopulta todella kolkoksi tarinaksi. Ärsyynnyn nopeasti, jos kirjassa on vain vähän dialogia ja varsinkin silloin, jos kertoja paljastaa, että esimerkiksi henkilöhahmojen keskustelut ovat varsin merkityksellisiä, mutta sitten kyseisiä keskusteluja ei kuitenkaan lainkaan avata lukijalle.
Ei pysty ymmärtämään.
keskiviikko 21. elokuuta 2013
Onnen koukkuja
Grégoire Delacourt
2012 suom. 2013
163 s./WSOY
En taidakaan pitää ranskalaisesta kirjallisuudesta ihan niin paljon kuin olen näihin päiviin asti luullut. Karkumatka ja Äidin pikku pyöveli ovat puhutelleet, mutta muuten ranskalainen tyyli on lopulta jättänyt kylmäksi ja niin tälläkin kertaa.
En edes oikein tiedä mitä kirjasta sanoisin, kun tuntuu ettei siitä ole juurikaan sanottavaa. Kirja ei ilahduttanut, ei saanut miettimään onnen haurautta, ei puhutellut eikä saanut arvostamaan elämää enemmän. Yleensä ihan kiva riittää useankin kirjan suhteen, mutta kun onnesta kertovaa kirjaa markkinoidaan maailmanlaajuiseksi jymymenestykseksi, niin kieltämättä sitä odottaa enemmän ja silloin ihan kiva ei enää riitä.
Jo, joka on koko elämänsä hoivannut muita - muistisairaudesta kärsivää isäänsä, lapsiaan, miestään ja ystäviään - voittaa lotossa 18 miljoonaa eikä tiedä mitä tekisi. Hänellä on ainutlaatuinen mahdollisuus tehdä mitä vain, mutta onko rikkauden hinta kuitenkin liian kova maksettavaksi? Kuinka paljon elämä muuttuu ja positiiviseen vai negatiiviseen suuntaan?
Tarina ei tosiaan tehnyt minuun sen kummoisempaa vaikutusta, joten nyt tuntuu, että koko kirja vain ärsyttää. Eniten ehkä ärsyynnyin vakavuudesta, joka lottovoittoon liitettiin. Näkökulma on toki tuore, enkä olisi halunnut lukeakaan pelkkää listaa siitä, mitä hankintoja tehdään kun sitä pätäkkää nyt tuntuu löytyvän. Mutta silti jotenkin masentavan nuiva suhtautuminen siihen, että on saanut mahdollisuuden tehdä sellaisiakin asioita, joihin lankakaupan omistajana ei olisi varaa. Minä en ainakaan näe rikastumista pelkästään asiana, joka johtaa kartanon omistamiseen, kalleimmalla mahdollisella autolla ajamiseen ja jalokivien keräilyyn. Toki tarina olisi ollut vallan toinen, jos päähenkilö olisi suhtautunut lottovoittoonsa eri tavalla, mutta kunhan valitan.
Jännittävä yksityiskohta: Jon mieshän sijoittuu kamaluusasteikossa melko korkealle, mutta tajusin asian vasta oikein pysähtyessäni ajattelemaan asiaa oikein kunnolla. Mielenkiintoista, ettei tuollainen ihmisluonne hyppää silmille vaivaamaan heti alusta asti, vaikka vihjeitä siihen suuntaan annetaankin useaan otteeseen, kun Jo kertoo perhe-elämästään.
Ei muuta sanottavaa. Onnellisuus-teema ei tästä paljon kostunut... Mutta onneksi nyt on meneillään ihan huippuhyvä kirja teemaan liittyen!
lauantai 30. kesäkuuta 2012
Léon ja Louise
2011 suom. 2012
309 s./Atena
On vuosi 1918, kun 17-vuotias Léon näkee ensimmäisen kerran ihastuttavan Louisen. Se on rakkautta ensisilmäyksellä ja pian pari viettääkin jokaisen töiltään liikenevän hetken yhdessä. Ensimmäinen maailmansota kuitenkin erottaa nuoret, ja he kohtaavat vasta monien vuosien päästä, kun kaikki näyttää olevan liian myöhäistä. Léon on naimisissa ja toinen maailmansotakin on alkamaisillaan. Saavatko Léon ja Louise koskaan toisiaan?
Kirjan takakansi huokui tietynlaista runollista tunnelmaa, jota yleensä pyrin välttämään romaaneissa. Nyt kuitenkin päätin antaa Capusin kirjalle mahdollisuuden, sillä en ollut pitkään aikaan lukenut puhdasta rakkaustarinaa. Se kannatti, sillä kirja osoittautuikin vallan erilaiseksi kuin mitä olin alunperin olettanut. Uskomatonta kyllä, takakannen lainaukseen oli valittu kirjan ainoa "toisista sfääreistä" oleva tekstinpätkä, joten kirjan kieli olikin helposti lähestyttävää ja mukavan arkista. Nuorenparin rakkaustarina ei mielestäni ole kovin siirappinen, vaan valloittavan realistinen: elämä heittelee kapuloita rattaisiin minkä kerkeää, ja kaikesta on vain yritettävä selviytyä niin, että voi nukkua yönsä rauhallisesti.
Pidin kirjasta, ja varsinkin se, että tarina mukailee kirjailijan isoisän tarinaa, auttoi oikean tunnelman tavoittamisessa. Olen kuitenkin sen verran uskollinen omalle kirjamaulleni, että en ihan lähiaikoina ole lukemassa toista suurta rakkaustarinaa. Tosin mielestäni kirjassa oli sopivasti kaikkea muutakin rakkauden lisäksi, kuten mielenkiintoista ajankuvaa ja kahden toisiaan syvästi rakastavan henkilön tavallisen arjen vaiheiden kuvailua.
Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja nappaan jälleen pisteen Ranskasta.
perjantai 1. kesäkuuta 2012
24h lukumaraton
Lukuhaaste alkaa NYT eli klo 12.00 (eli 15 minuuttia myöhässä:D) ja päättyy huomenna samaan aikaan. Tämän tekstin alle tulee väliaikatietoja haasteen etenemisestä aina, kun tarinaa riittää kerrottavaksi. Lukupinoon eksyi tällä kertaa 16 kirjaa, joista suurin osa on lainattu kirjastosta ja muutama omasta hyllystä. Yllättäviä teoksia ei tällä kertaa matkaan saatu, vaan kaikki on hankittu tarkasti itsekyhätyn listan mukaan. Olen tutkinut kirjapinoa harva se päivä (hain kirjat jo maanantaina), ja odottanut malttamattomana haasteen alkamista. Onneksi odottamista vähensi mm. Haminan kirjakaupan remonttihommissa hyöriminen parin päivän ajan, ettei ole tarvinnut pelkkää kirjapinoa tuijottaa. Kulunut viikko on kuitenkin mennyt muissa puuhissa kuin lukien, joten lukuintoa pitäisi kaiken järjen mukaan olla, mutta katsotaan milloin kisakunto heikkenee...
Eilen illalla piti kiirettä! Hain kirjojen kansikuvia jo valmiiksi ja mietin mihin haasteeseen mikäkin kirja liittyy, ettei blogijutun kirjoittamiseen tuhraantuisi liikaa aikaa. Innostuin Karoliinan maratoniin liittyvistä syömingeistäkin, mutta työmatkalla tuli syötyä sen verran hyvin (eli huonosti) ettei kaikenmaailman roskaruokaa teekään nyt mieli. Kulinaristinen nautinto tulkoon siis mozarella-tomaatti-basilika-patongista, jonka väserrän jossain välissä teekupposen seuraksi. Huomenna lukumaratonin päätyttyä suuntaamme yo-juhliin, joten siellä taas saa kakut ja muut herkut.
Sää on tätä kirjoittaessa kylmä, mutta melko aurinkoinen. Sadetta kovasti luvattiin, ja on ulkona sen verran kylmä tuuli, ettei ainakaan tarvitse huonoa omatuntoa kokea sisällä hääräämisestä. Miehellä on ollut puhetta lähteä tänään kokeilemaan sitä oikeaa maratonia, joten lukurauhan pitäisi olla taattu. Koko yötä ei ole tarkoitus kukkua lukemassa, mutta toivoisin pysyväni hereillä edes klo 01.00 asti.
Vaikka olenkin tuijotellut kirjapinoa useaan otteeseen, en vieläkään tiedä varmasti, minkä kirjan luen ensimmäisenä. Tai mitkä kirjat päätyvät varmasti lukuun ja mitkä jäävät odottamaan toista lukukertaa. No, sehän tästä kaikesta tekeekin niin jännittävää! :)
-----
12.15-14.58 Viiniä keittiössä (132s.)
Kun Chloén mies jättää vaimonsa ja heidän yhteiset lapsensa, lähtee vaitelias ja tuima appiukko-Pierre kesämökille miniänsä ja lastenlastensa kanssa. Mökin keittiössä käydyt keskustelut sivuavat niin Chloén kuin Pierrenkin elämää avioliitossa hyvinä ja huonoina aikoina.
En ole aina niin varma, että edes pidän Gavaldasta, mutta silti uskollisesti luen hänen kirjojaan silloin tällöin. Aihe ja sen käsittelytapa kiinnostivat tässä kirjassa, mutta äreän vanhuksen ja jätetyn nuoren naisen yllättävä ystävyys ei kuitenkaan tuntunut kovin aidolta. Jos he olisisivat tunteneet sielujen ystävyyttä edes aikaisimmilla perheillallisilla, tarina olisi ollut uskottavampi, mutta nyt molempien täydellinen avautuminen toisilleen ei oikein voittanut minua puolelleen. Molemmat henkilöhahmot yksittäin kyllä tuntuivat toimivilta, mutta yhdessä... Sellainen kiva kolmen tähden kirja, jossa kiinnosti varsinkin Pierren elämän salaisuudet ja surut.
Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja valloitan Ranskan. Ruksin teoksen luetuksi 100 naiskirjailijan kirjaa -listalta.
Hyytymistä on jo nyt ilmassa haasteen suhteen!:D Väsyttää, ja koko ajan tekisi mieli sulkea silmät. Tämäkin oli melko lyhyt kirja, ja silti sain siihen tuhrattua kolmisen tuntia. Aloitus tosiaan hieman myöhästyi, äidin kanssa tehty kävelylenkki oli aikataulusta myöhässä. Ja lukemisen välissä pidin 15 minuutin ruokatauon ja lähetin miehenkin sinne oikealle maratonille. 800 sivun tavoite tuntuu tällä hetkellä aika kaukaiselta:D
Seuraavaksi on lähdettävä lähikauppaan hankkimaan joku herkku iltaa silmällä pitäen! Olisi pitänyt eilen tajuta hankkia jotain, vaikka mieli ei ollutkaan makean perään. Nyt nimittäin on, ja en pysty keskittymään lukemiseen ennen kuin tiedä, että jotain ihanaa odottaa kaapissa. Lisäksi ostan 0,5 l Spriten ja illaksi laitamme myös valkoviiniä kylmään. Kyllä tämä tästä! Seuraavaa kirjaa en ole vielä osannut päättää!
---
15.40-19.40 Medicien naapurissa (189s.)
(Mennyt 8h, luettu 321s.)
Kirsi Piha perheineen viettää neljäsosan vuodesta Italian auringon alla Marchen maakunnassa. Kirjassa hän valottaa italialaisia tapoja ja kulttuuria ruoasta viiniin ja asumisesta matkusteluun.
Ihana kirja, jonka seurassa kyllä kannatti nojatuolimatkailla neljän tunnin verran! Pihan tyylissä kirjoittaa on jotain samaa kuin Anna-Leena Härkösen, ehkä se on se huumori, jota on sopivasti viljelty pitkin kirjaa. En ole aikaisemmin ole ollut mitenkään älyttömän kiinnostunut juuri Italiasta, mutta olisihan se kieltämättä ihanaa päästä kurkistamaan leppoista eloa Italian maaseudulle. Suosittelen kirjaa kaikille matkailukirjoista kiinnostuneille, tämä on varmasti lajinsa aatelia.
Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin (alakategoria Suomalaiset maailmalla) ja totean vielä, että kirja on ehdoton aarre. Lisäksi ruksin teoksen luetuksi 100 naiskirjailijan kirjaa -listalta.
Hah hah, olen ehkä maailman hitain lukumaratoonari:D Tähänkin kirjaan upposi tosiaan aikaa tasan neljä tuntia. Tosin vika ei ole ihan täysin minussa, yhdessä vaiheessa puuhailin patongit tulemaan, sitten siskonpoika ilmestyi tyhjään mummolaan, joten olihan se muutama sana vaihdettava ja huolehdittava pojan ruokahuollosta. Sitten mies vielä tuli juoksultansa ja oli tietenkin kuunneltava miten 42 kilometriä oli taittunut. Ja kaiken lisäksi olen vielä himputin hidas. Nyt myös alkaa ahdistamaan ajatus siitä, että kaikkia kirjoja ei ole aikaa lukea, joten tulen melkein hulluksi kirjapinon äärellä! Herkkuja onneksi ostin iltaa silmällä pitäen, joten kyllä tässä vielä hereillä pysytään!:)
Vielä en tiedä minkä kirjan luen seuraavaksi, mutta nyt poistin jo pinosta kirjat Irlantilainen aamiainen (ei nyt ehkä kannata toista matkakirjaa lukea) ja Sateenkaarinotko (pisin kirjoista, itkettääkin varmasti sen verran, että siihen kannattaa paneutua toisella kertaa).
---
20.10-23.10 Kesäkirja (143s.)
(Mennyt 11h 30min, luettu 464s.)
Janssonin rakastetussa kirjassa seurataan erään pienen perheen kesäkuukausia Suomenlahden saarella. Kun isä pakertaa milloin minkäkin työasian parissa, isoäiti ja lapsi seikkailevat saaressa keskustellen milloin mistäkin.
Ymmärrän, miksi moni on niin kovin ihastunut tähän kirjaan. Sain aina välillä tunnelmasta kiinni, mutta tämä olisi ehkä kaikenlaisine luontokuvailuineen ollut parempi lukea mökkimaisemissa kiireettömällä aikataululla. En ole Janssonilta lukenut muuta kuin muumikirjoja, mutta hänen kirjoitustyylinsä on ainakin tässä kirjassa samankaltainen - ja hyvä niin. Ehkä palaan tähän joskus tulevaisuudessa ja luen enemmän maistellen.
Osallistun kirjalla Underbara finlandssvenskar vid papper –haasteeseen ja Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin (alakategoria Palkitut kotimaiset kirjat ja kirjailijat). Tove Jansson sai mm. Valtion kirjallisuuspalkinnon kolme kertaa, Hans Christian Andersenin –palkinnon ja Ruotsin akatemian suurpalkinnon.
Hämmästyttävää on ainakin se, että luen ihmeellisesti tasa-aikoja. Viiniä keittiössä 2h 30min, Medicien naapurissa 4h ja nytkin ihan minuutilleen 3h Kesäkirjan kanssa! Juuh. Olen melkoisen puhki, varmaankin orastava päänsärky pukkaamassa iltani iloksi. Nyt elämme aikaa 23.30 ja aion vielä tarttua Neiti Etsivään ja pysyä hereillä kirjan loppuun saakka. Odotin näiltä lyhyiltä kirjoilta väljää taittoa, mutta minusta jokainen kirja on ollut kyllä täyttä tavaraa sivulta toiseen. Jos Neiti Etsivässä vähän säälittäisiin harottavia silmiäni...
Laskeskelin, että kirjat, jotka huomenna yritän vielä lukea, vievät aikaa 5 tuntia, joten minun pitäisi herätä klo 7.00 tai lukea tänään illalla tunti myöhempään ja herätä huomenna esim. klo 8.00. Voin melko suurella varmuudella todeta, että ei tule mitään:D Mutta lähdetään nyt silti kokeilemaan ja lopetankin tämän koneella roikkumisen samantein.
---
23.45-01.00 ja 08.45-09.45 Neiti Etsivä ja 99 askelman arvoitus (141s.)
(Mennyt 22h, luettu 605s.)
Neiti Etsivä ystävineen kutsutaan Ranskaan selvittelemään keski-ikäisen naisen painajaisia aiheuttavia lapsuusmuistoja, joihin liittyvät portaiden 99 askelmaa. Tyttöjä uhataan matkalla jatkuvasti, mutta onneksi Paulan isäkin on Ranskassa selvittämässä omaa tapaustaan, joka liittyy pelästyneeseen rahamieheen.
Ihan mukava seikkailu, sopivasti illalla alkoi satamaan kaatamalla ja se lisäsi kirjan tunnelmaa, joka välillä äityi melko jännittäväksikin;) En muistanut kyseisestä kirjasta juuri mitään, ja koska kirjasto oli siirtänyt melkein kaikki Neiti Etsivät varastoon, enkä jaksanut suosikkejani sieltä lähteä pyytämään, valitsin tämän kirjan. Suosikkejani on aina olleet kirjat, joissa tyttöporukka on kasassa selvittelemässä arvoituksia.
Osallistun kirjalla So American -haasteeseen ja valloitan Illinoissin. Neiti Etsiväthän sijoittuvat kuvitteelliseen River Heightsin kaupunkii, mutta se on ilmeisesti sijoitettu Illinoissiin, lähelle Chicagoa. No, uskokoon ken haluaa, mutta joku paikka täytyy valloittaa, joten uskotaan tällä kertaa epämääräistä googlettelun tulosta...:)
Jes! Jaksoin valvoa tasan yhteen suklaiden ja mustikkapiirakoiden voimin. Olen ollut silmät ristissä näköjään jo haasteen alusta lähtien, kiitos kommentista, jonka myötä selvisi, että olen laskenut sivumäärät väärin!:D Kaatosade, joka on jatkunut jo yli 10 tuntia on lisännyt lukufiilistä hirveästi, ihana sateen ropina kuuluu jatkuvasti peltikatosta. Neiti Etsivä kirjakin oli loistovalinta kisaväsymyksen rankimpaan kohtaan. Aamulla ei ollut puhettakaan, että olisin jaksanut kiskoa itseni lukemaan ennen kahdeksaa, torkutin aika paljon ennen kuin ajattelin, että nyt tsempataan!
Nyt yritän vielä lukea yhden kirjan ennen kuin haaste loppuu, 800 sivua jää vain haaveeksi, mutta jos nyt edes sen 700 sivua saa täyteen, niin hyvä!
---
10.10-11.10 Tyttö peilissä (108s.)
(Mennyt 23h, luettu 713s.)
Ahernin uusin kirja sisältää kaksi aikuisten satua. Tyttö peilissä kertoo nuoresta tytöstä ja hänen isoäidistään, joka välttelee peilejä ja asuu erakoituneena isossa linnassa villiintyneen puutarhan keskellä. Muistojentekijässä vanha mies parantaa ihmisten elämänlaatua muokkaamalla heille uusia muistoja, jotta ihmisten on helpompi jatkaa elämäänsä jonkun traumaattisen tapahtuman jälkeen. Myös muistojentekijällä itsellään on raskaita muistoja mielessään.
Tykkäsin kirjasta todella paljon! Varsinkin Tyttö peilissä oli yllättävän hyvä aikuisten satu, lukisin mielelläni jotain tällaista lisää! Ja elokuvanakin tarina olisi varmasti hyvä! Muistojentekijä jäi ehkä hieman toisen tarinan varjoon, mutta oli sekin mielenkiintoinen ja laadukas. Tästä jäi kaiken kaikkiaan todella hyvä fiilis, loistava valinta loppusuoralle.
Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan –haasteeseen ja Kirjalliseen maailmanvalloitukseen ja valloitan Irlannin. Lisäksi ruksin kirjan luetuksi 100 naiskirjailjan kirjaa -listalta.
Vau, sain tunnissa luettua yli 100 sivua, tosin tässä kirjassa rivivälit olivat isot, samoin fontti. Vielä ehdin aloittamaan kirjan Epätavallinen lukija, mutta loppuun en sitä tietenkään enää 35 minuutissa saa. Ihanaa, että koitos on kohta ohi ja saan aamiaista ja pääsen valmistautumaan iltapäivän yo-juhliin.
---
11.25-12.00 Epätavallinen lukija (32s.)
(Mennyt 24h, luettu 745s.)
Kuningatar kiinnostuu yllättäen kirjallisuudesta ja lukemisesta. Moni asia tulee vielä muuttumaan, kun lukemiselle on saatava enemmän ja enemmän aikaa.
Ehdin tosiaan lukea viimeistä kirjaa 32 sivua, joten ihan tarinan ytimeen ei vielä päästy. Kirja vaikuttaa kuitenkin mielenkiintoiselta, ja tosiaan vähän epätavallisemmalta, joten luen sen varmasti lähipäivinä loppuun. Erillistä arviointia tuskin kuitenkaan enää teen kirjasta, joten eiköhän positiivisena alkanut lukukokemukseni säily ennallaan seuraavat 70-80 sivua.
Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan –haasteeseen ja valloitan Iso-Britannian, jahka tosiaan saan kirjan ensin luettua loppuun.
---
Huh hah hei, haaste melkein Sonjasta voiton vei... No, kaiken kaikkiaan hauska kokeilu tämäkin, mutta voi, että otti kunnon päälle! Silmät sirrissä tosiaan jo aloittelinkin, eikä kisakunto siitä ainakaan parantunut. Melkein tekisi mieli tehdä tämä joskus uudelleen, talviaikaan esimerkiksi ja varustautua vielä paremmin ruoalla ja varsinkin yksinäisyydellä.
Tavoitteena oli tosiaan lukea 800 sivua, mutta pääsin vain 745 sivulle asti. Vuorokaudesta lukemiseen käytin aikaa 13 tuntia ja 20 minuuttia eli käyttämättä jäi 10 tuntia ja 40 minuuttia, joista nukkumiseen meni 7h ja 45 minuuttia. Teille tietämättömille tuhraantui siis aikaa 2 tuntia ja 55 minuuttia. No, ehkä olisin tosiaan voinut käyttää aikani paremminkin, mutta toisaalta osa minuuteista toki kului ruoantekoon ja ehkä ne olivat tervetulleita taukoja lukemiseen.
Vuorokauden aikana ehdin lukea viisi kirjaa kokonaan ja melkein kolmasosan kuudetta kirjaa. Pisin kirjoista oli Medicien naapurissa (189s.) ja lyhyin Tyttö peilissä (108s.). Jos laskelmani ja päätelmäni yhtään pitävät paikkaansa (nyt on aika sumuinen olo), nopein lukutahti minulla oli ehdottomasti Tyttö peilissä -kirjan kanssa, jonka seurassa siis tunnissa sain luettua 108 sivua, muissa kirjoissa tosiaan yhdellä sivulla oli kaksi kertaa enemmän tekstiä kun tässä. Hitaimmin edistyi Medicien naapurissa, jonka seurassa siis tunnissa sain luettua 47,25 sivua. Syyt ovat selvät: Tyttö peilissä -kirjassa oli niin isot rivivälit ja iso fontti, että lukeminen oli todella helppoa ja miellyttävää. Medicien naapurissa -kirjan kanssa tuli tehtyä ruokaa ja oli muita keskeytyksiä, joita en oikein voinut ottaa kirjan lukuajasta pois, koska ne olivat yksittäin niin lyhytkestoisia.
Yhteenkään "huonoon" kirjaan en maratonillani törmännyt, mutta Tyttö peilissä ja Medicien naapurissa nousivat ehdottomasti muiden ylitse. Kirjat valikoituivat loppupelissä helposti lukupinosta, ainoastaan Kesäkirjaa aikaisemmin pidin jo kädessäni Salmisen Varastoa, mutta päätin sitten vaihtaa sen Kesäkirjaan. Ymmärsin silloin, että lukunopeuteni ei päätä huimaa, joten iski pienoinen paniikki, että mitkä pari kirjaa pinosta vielä ehdottomasti haluan lukea ja mitkä jää tällä kertaa pois.
Samojen teemojen ympärille en edes ajatellut rakentavani lukemistani, vaan halusin aina mahdollisimman erilaista lukemista edellisen kirjan jälkeen. Viiniä keittiössä edusti arkista ulkomaista kirjallisuutta, joten sen takia hylkäsin mm. kirjat Valosta valoon ja Viides lapsi, vaikka en tosiaan tiedä olisiko kyseiset kirjat tarjonneet arjen kuvausta. Medicien naapurissa puolestaan edusti matkailua suomalaisesta näkökulmasta, joten hylkäsin listalta seuraavaksi Irlantilainen aamiainen -kirjan. Kesäkirja puolestaan pääsi edustamaan kotimaista arkea kuvailevaa kirjaa, joten hylkäsin sen jälkeen kaiken kotimaisen listalta. Neiti Etsivä oli pakko valita loppuillan torkkumisseuraksi, jotta pysyisin hereillä, ja se edustikin ainoana pinossa jännityskirjallisuutta. Aamulla oli pakko valita Tyttö peilissä, jotta ehtisin varmasti lukea kirjan kokonaan. Se myös edusti taas uutta lajityyppiä eli novelleja ja fantasiaa. Epätavallinen lukija pääsi lopuksi edustamaan mieskirjailijoita, sillä kovin naisvaltaiseksi pääsi tämä haaste äitymään.
Iso kiitos vielä kaikesta tsempistä sieltä ruudun toiselta puolelta! Viestit ilahduttivat pakertavaa lukijaa, ja palaan vastaamaan kommentteihin, kunhan tästä ensin tokenen:)
Mutta nyt onnellisesti tavallista elämää jatkamaan, lukea en aio ainakaan ennen iltaa;)
Eilen illalla piti kiirettä! Hain kirjojen kansikuvia jo valmiiksi ja mietin mihin haasteeseen mikäkin kirja liittyy, ettei blogijutun kirjoittamiseen tuhraantuisi liikaa aikaa. Innostuin Karoliinan maratoniin liittyvistä syömingeistäkin, mutta työmatkalla tuli syötyä sen verran hyvin (eli huonosti) ettei kaikenmaailman roskaruokaa teekään nyt mieli. Kulinaristinen nautinto tulkoon siis mozarella-tomaatti-basilika-patongista, jonka väserrän jossain välissä teekupposen seuraksi. Huomenna lukumaratonin päätyttyä suuntaamme yo-juhliin, joten siellä taas saa kakut ja muut herkut.
Sää on tätä kirjoittaessa kylmä, mutta melko aurinkoinen. Sadetta kovasti luvattiin, ja on ulkona sen verran kylmä tuuli, ettei ainakaan tarvitse huonoa omatuntoa kokea sisällä hääräämisestä. Miehellä on ollut puhetta lähteä tänään kokeilemaan sitä oikeaa maratonia, joten lukurauhan pitäisi olla taattu. Koko yötä ei ole tarkoitus kukkua lukemassa, mutta toivoisin pysyväni hereillä edes klo 01.00 asti.
Vaikka olenkin tuijotellut kirjapinoa useaan otteeseen, en vieläkään tiedä varmasti, minkä kirjan luen ensimmäisenä. Tai mitkä kirjat päätyvät varmasti lukuun ja mitkä jäävät odottamaan toista lukukertaa. No, sehän tästä kaikesta tekeekin niin jännittävää! :)
-----
 |
| Anna Gavalda 2002 suom. 2003 132 s. /Gummerus |
12.15-14.58 Viiniä keittiössä (132s.)
Kun Chloén mies jättää vaimonsa ja heidän yhteiset lapsensa, lähtee vaitelias ja tuima appiukko-Pierre kesämökille miniänsä ja lastenlastensa kanssa. Mökin keittiössä käydyt keskustelut sivuavat niin Chloén kuin Pierrenkin elämää avioliitossa hyvinä ja huonoina aikoina.
En ole aina niin varma, että edes pidän Gavaldasta, mutta silti uskollisesti luen hänen kirjojaan silloin tällöin. Aihe ja sen käsittelytapa kiinnostivat tässä kirjassa, mutta äreän vanhuksen ja jätetyn nuoren naisen yllättävä ystävyys ei kuitenkaan tuntunut kovin aidolta. Jos he olisisivat tunteneet sielujen ystävyyttä edes aikaisimmilla perheillallisilla, tarina olisi ollut uskottavampi, mutta nyt molempien täydellinen avautuminen toisilleen ei oikein voittanut minua puolelleen. Molemmat henkilöhahmot yksittäin kyllä tuntuivat toimivilta, mutta yhdessä... Sellainen kiva kolmen tähden kirja, jossa kiinnosti varsinkin Pierren elämän salaisuudet ja surut.
Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja valloitan Ranskan. Ruksin teoksen luetuksi 100 naiskirjailijan kirjaa -listalta.
Hyytymistä on jo nyt ilmassa haasteen suhteen!:D Väsyttää, ja koko ajan tekisi mieli sulkea silmät. Tämäkin oli melko lyhyt kirja, ja silti sain siihen tuhrattua kolmisen tuntia. Aloitus tosiaan hieman myöhästyi, äidin kanssa tehty kävelylenkki oli aikataulusta myöhässä. Ja lukemisen välissä pidin 15 minuutin ruokatauon ja lähetin miehenkin sinne oikealle maratonille. 800 sivun tavoite tuntuu tällä hetkellä aika kaukaiselta:D
Seuraavaksi on lähdettävä lähikauppaan hankkimaan joku herkku iltaa silmällä pitäen! Olisi pitänyt eilen tajuta hankkia jotain, vaikka mieli ei ollutkaan makean perään. Nyt nimittäin on, ja en pysty keskittymään lukemiseen ennen kuin tiedä, että jotain ihanaa odottaa kaapissa. Lisäksi ostan 0,5 l Spriten ja illaksi laitamme myös valkoviiniä kylmään. Kyllä tämä tästä! Seuraavaa kirjaa en ole vielä osannut päättää!
---
 |
| Kirsi Piha 2008 189 s. /Otava |
15.40-19.40 Medicien naapurissa (189s.)
(Mennyt 8h, luettu 321s.)
Kirsi Piha perheineen viettää neljäsosan vuodesta Italian auringon alla Marchen maakunnassa. Kirjassa hän valottaa italialaisia tapoja ja kulttuuria ruoasta viiniin ja asumisesta matkusteluun.
Ihana kirja, jonka seurassa kyllä kannatti nojatuolimatkailla neljän tunnin verran! Pihan tyylissä kirjoittaa on jotain samaa kuin Anna-Leena Härkösen, ehkä se on se huumori, jota on sopivasti viljelty pitkin kirjaa. En ole aikaisemmin ole ollut mitenkään älyttömän kiinnostunut juuri Italiasta, mutta olisihan se kieltämättä ihanaa päästä kurkistamaan leppoista eloa Italian maaseudulle. Suosittelen kirjaa kaikille matkailukirjoista kiinnostuneille, tämä on varmasti lajinsa aatelia.
Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin (alakategoria Suomalaiset maailmalla) ja totean vielä, että kirja on ehdoton aarre. Lisäksi ruksin teoksen luetuksi 100 naiskirjailijan kirjaa -listalta.
Hah hah, olen ehkä maailman hitain lukumaratoonari:D Tähänkin kirjaan upposi tosiaan aikaa tasan neljä tuntia. Tosin vika ei ole ihan täysin minussa, yhdessä vaiheessa puuhailin patongit tulemaan, sitten siskonpoika ilmestyi tyhjään mummolaan, joten olihan se muutama sana vaihdettava ja huolehdittava pojan ruokahuollosta. Sitten mies vielä tuli juoksultansa ja oli tietenkin kuunneltava miten 42 kilometriä oli taittunut. Ja kaiken lisäksi olen vielä himputin hidas. Nyt myös alkaa ahdistamaan ajatus siitä, että kaikkia kirjoja ei ole aikaa lukea, joten tulen melkein hulluksi kirjapinon äärellä! Herkkuja onneksi ostin iltaa silmällä pitäen, joten kyllä tässä vielä hereillä pysytään!:)
Vielä en tiedä minkä kirjan luen seuraavaksi, mutta nyt poistin jo pinosta kirjat Irlantilainen aamiainen (ei nyt ehkä kannata toista matkakirjaa lukea) ja Sateenkaarinotko (pisin kirjoista, itkettääkin varmasti sen verran, että siihen kannattaa paneutua toisella kertaa).
---
 |
| Tove Jansson 1972 143 s./WSOY |
20.10-23.10 Kesäkirja (143s.)
(Mennyt 11h 30min, luettu 464s.)
Janssonin rakastetussa kirjassa seurataan erään pienen perheen kesäkuukausia Suomenlahden saarella. Kun isä pakertaa milloin minkäkin työasian parissa, isoäiti ja lapsi seikkailevat saaressa keskustellen milloin mistäkin.
Ymmärrän, miksi moni on niin kovin ihastunut tähän kirjaan. Sain aina välillä tunnelmasta kiinni, mutta tämä olisi ehkä kaikenlaisine luontokuvailuineen ollut parempi lukea mökkimaisemissa kiireettömällä aikataululla. En ole Janssonilta lukenut muuta kuin muumikirjoja, mutta hänen kirjoitustyylinsä on ainakin tässä kirjassa samankaltainen - ja hyvä niin. Ehkä palaan tähän joskus tulevaisuudessa ja luen enemmän maistellen.
Osallistun kirjalla Underbara finlandssvenskar vid papper –haasteeseen ja Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin (alakategoria Palkitut kotimaiset kirjat ja kirjailijat). Tove Jansson sai mm. Valtion kirjallisuuspalkinnon kolme kertaa, Hans Christian Andersenin –palkinnon ja Ruotsin akatemian suurpalkinnon.
Hämmästyttävää on ainakin se, että luen ihmeellisesti tasa-aikoja. Viiniä keittiössä 2h 30min, Medicien naapurissa 4h ja nytkin ihan minuutilleen 3h Kesäkirjan kanssa! Juuh. Olen melkoisen puhki, varmaankin orastava päänsärky pukkaamassa iltani iloksi. Nyt elämme aikaa 23.30 ja aion vielä tarttua Neiti Etsivään ja pysyä hereillä kirjan loppuun saakka. Odotin näiltä lyhyiltä kirjoilta väljää taittoa, mutta minusta jokainen kirja on ollut kyllä täyttä tavaraa sivulta toiseen. Jos Neiti Etsivässä vähän säälittäisiin harottavia silmiäni...
Laskeskelin, että kirjat, jotka huomenna yritän vielä lukea, vievät aikaa 5 tuntia, joten minun pitäisi herätä klo 7.00 tai lukea tänään illalla tunti myöhempään ja herätä huomenna esim. klo 8.00. Voin melko suurella varmuudella todeta, että ei tule mitään:D Mutta lähdetään nyt silti kokeilemaan ja lopetankin tämän koneella roikkumisen samantein.
---
 |
| Carolyn Keene 1966 suom. 1978 141 s./Tammi |
23.45-01.00 ja 08.45-09.45 Neiti Etsivä ja 99 askelman arvoitus (141s.)
(Mennyt 22h, luettu 605s.)
Neiti Etsivä ystävineen kutsutaan Ranskaan selvittelemään keski-ikäisen naisen painajaisia aiheuttavia lapsuusmuistoja, joihin liittyvät portaiden 99 askelmaa. Tyttöjä uhataan matkalla jatkuvasti, mutta onneksi Paulan isäkin on Ranskassa selvittämässä omaa tapaustaan, joka liittyy pelästyneeseen rahamieheen.
Ihan mukava seikkailu, sopivasti illalla alkoi satamaan kaatamalla ja se lisäsi kirjan tunnelmaa, joka välillä äityi melko jännittäväksikin;) En muistanut kyseisestä kirjasta juuri mitään, ja koska kirjasto oli siirtänyt melkein kaikki Neiti Etsivät varastoon, enkä jaksanut suosikkejani sieltä lähteä pyytämään, valitsin tämän kirjan. Suosikkejani on aina olleet kirjat, joissa tyttöporukka on kasassa selvittelemässä arvoituksia.
Osallistun kirjalla So American -haasteeseen ja valloitan Illinoissin. Neiti Etsiväthän sijoittuvat kuvitteelliseen River Heightsin kaupunkii, mutta se on ilmeisesti sijoitettu Illinoissiin, lähelle Chicagoa. No, uskokoon ken haluaa, mutta joku paikka täytyy valloittaa, joten uskotaan tällä kertaa epämääräistä googlettelun tulosta...:)
Jes! Jaksoin valvoa tasan yhteen suklaiden ja mustikkapiirakoiden voimin. Olen ollut silmät ristissä näköjään jo haasteen alusta lähtien, kiitos kommentista, jonka myötä selvisi, että olen laskenut sivumäärät väärin!:D Kaatosade, joka on jatkunut jo yli 10 tuntia on lisännyt lukufiilistä hirveästi, ihana sateen ropina kuuluu jatkuvasti peltikatosta. Neiti Etsivä kirjakin oli loistovalinta kisaväsymyksen rankimpaan kohtaan. Aamulla ei ollut puhettakaan, että olisin jaksanut kiskoa itseni lukemaan ennen kahdeksaa, torkutin aika paljon ennen kuin ajattelin, että nyt tsempataan!
Nyt yritän vielä lukea yhden kirjan ennen kuin haaste loppuu, 800 sivua jää vain haaveeksi, mutta jos nyt edes sen 700 sivua saa täyteen, niin hyvä!
---
 |
| Cecelia Ahern 2011 suom. 2012 108s./Gummerus |
10.10-11.10 Tyttö peilissä (108s.)
(Mennyt 23h, luettu 713s.)
Ahernin uusin kirja sisältää kaksi aikuisten satua. Tyttö peilissä kertoo nuoresta tytöstä ja hänen isoäidistään, joka välttelee peilejä ja asuu erakoituneena isossa linnassa villiintyneen puutarhan keskellä. Muistojentekijässä vanha mies parantaa ihmisten elämänlaatua muokkaamalla heille uusia muistoja, jotta ihmisten on helpompi jatkaa elämäänsä jonkun traumaattisen tapahtuman jälkeen. Myös muistojentekijällä itsellään on raskaita muistoja mielessään.
Tykkäsin kirjasta todella paljon! Varsinkin Tyttö peilissä oli yllättävän hyvä aikuisten satu, lukisin mielelläni jotain tällaista lisää! Ja elokuvanakin tarina olisi varmasti hyvä! Muistojentekijä jäi ehkä hieman toisen tarinan varjoon, mutta oli sekin mielenkiintoinen ja laadukas. Tästä jäi kaiken kaikkiaan todella hyvä fiilis, loistava valinta loppusuoralle.
Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan –haasteeseen ja Kirjalliseen maailmanvalloitukseen ja valloitan Irlannin. Lisäksi ruksin kirjan luetuksi 100 naiskirjailjan kirjaa -listalta.
Vau, sain tunnissa luettua yli 100 sivua, tosin tässä kirjassa rivivälit olivat isot, samoin fontti. Vielä ehdin aloittamaan kirjan Epätavallinen lukija, mutta loppuun en sitä tietenkään enää 35 minuutissa saa. Ihanaa, että koitos on kohta ohi ja saan aamiaista ja pääsen valmistautumaan iltapäivän yo-juhliin.
---
 |
| Alan Bennett 2007 suom. 2008 115s./Basam Books |
11.25-12.00 Epätavallinen lukija (32s.)
(Mennyt 24h, luettu 745s.)
Kuningatar kiinnostuu yllättäen kirjallisuudesta ja lukemisesta. Moni asia tulee vielä muuttumaan, kun lukemiselle on saatava enemmän ja enemmän aikaa.
Ehdin tosiaan lukea viimeistä kirjaa 32 sivua, joten ihan tarinan ytimeen ei vielä päästy. Kirja vaikuttaa kuitenkin mielenkiintoiselta, ja tosiaan vähän epätavallisemmalta, joten luen sen varmasti lähipäivinä loppuun. Erillistä arviointia tuskin kuitenkaan enää teen kirjasta, joten eiköhän positiivisena alkanut lukukokemukseni säily ennallaan seuraavat 70-80 sivua.
Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan –haasteeseen ja valloitan Iso-Britannian, jahka tosiaan saan kirjan ensin luettua loppuun.
---
Huh hah hei, haaste melkein Sonjasta voiton vei... No, kaiken kaikkiaan hauska kokeilu tämäkin, mutta voi, että otti kunnon päälle! Silmät sirrissä tosiaan jo aloittelinkin, eikä kisakunto siitä ainakaan parantunut. Melkein tekisi mieli tehdä tämä joskus uudelleen, talviaikaan esimerkiksi ja varustautua vielä paremmin ruoalla ja varsinkin yksinäisyydellä.
Tavoitteena oli tosiaan lukea 800 sivua, mutta pääsin vain 745 sivulle asti. Vuorokaudesta lukemiseen käytin aikaa 13 tuntia ja 20 minuuttia eli käyttämättä jäi 10 tuntia ja 40 minuuttia, joista nukkumiseen meni 7h ja 45 minuuttia. Teille tietämättömille tuhraantui siis aikaa 2 tuntia ja 55 minuuttia. No, ehkä olisin tosiaan voinut käyttää aikani paremminkin, mutta toisaalta osa minuuteista toki kului ruoantekoon ja ehkä ne olivat tervetulleita taukoja lukemiseen.
Vuorokauden aikana ehdin lukea viisi kirjaa kokonaan ja melkein kolmasosan kuudetta kirjaa. Pisin kirjoista oli Medicien naapurissa (189s.) ja lyhyin Tyttö peilissä (108s.). Jos laskelmani ja päätelmäni yhtään pitävät paikkaansa (nyt on aika sumuinen olo), nopein lukutahti minulla oli ehdottomasti Tyttö peilissä -kirjan kanssa, jonka seurassa siis tunnissa sain luettua 108 sivua, muissa kirjoissa tosiaan yhdellä sivulla oli kaksi kertaa enemmän tekstiä kun tässä. Hitaimmin edistyi Medicien naapurissa, jonka seurassa siis tunnissa sain luettua 47,25 sivua. Syyt ovat selvät: Tyttö peilissä -kirjassa oli niin isot rivivälit ja iso fontti, että lukeminen oli todella helppoa ja miellyttävää. Medicien naapurissa -kirjan kanssa tuli tehtyä ruokaa ja oli muita keskeytyksiä, joita en oikein voinut ottaa kirjan lukuajasta pois, koska ne olivat yksittäin niin lyhytkestoisia.
Yhteenkään "huonoon" kirjaan en maratonillani törmännyt, mutta Tyttö peilissä ja Medicien naapurissa nousivat ehdottomasti muiden ylitse. Kirjat valikoituivat loppupelissä helposti lukupinosta, ainoastaan Kesäkirjaa aikaisemmin pidin jo kädessäni Salmisen Varastoa, mutta päätin sitten vaihtaa sen Kesäkirjaan. Ymmärsin silloin, että lukunopeuteni ei päätä huimaa, joten iski pienoinen paniikki, että mitkä pari kirjaa pinosta vielä ehdottomasti haluan lukea ja mitkä jää tällä kertaa pois.
Samojen teemojen ympärille en edes ajatellut rakentavani lukemistani, vaan halusin aina mahdollisimman erilaista lukemista edellisen kirjan jälkeen. Viiniä keittiössä edusti arkista ulkomaista kirjallisuutta, joten sen takia hylkäsin mm. kirjat Valosta valoon ja Viides lapsi, vaikka en tosiaan tiedä olisiko kyseiset kirjat tarjonneet arjen kuvausta. Medicien naapurissa puolestaan edusti matkailua suomalaisesta näkökulmasta, joten hylkäsin listalta seuraavaksi Irlantilainen aamiainen -kirjan. Kesäkirja puolestaan pääsi edustamaan kotimaista arkea kuvailevaa kirjaa, joten hylkäsin sen jälkeen kaiken kotimaisen listalta. Neiti Etsivä oli pakko valita loppuillan torkkumisseuraksi, jotta pysyisin hereillä, ja se edustikin ainoana pinossa jännityskirjallisuutta. Aamulla oli pakko valita Tyttö peilissä, jotta ehtisin varmasti lukea kirjan kokonaan. Se myös edusti taas uutta lajityyppiä eli novelleja ja fantasiaa. Epätavallinen lukija pääsi lopuksi edustamaan mieskirjailijoita, sillä kovin naisvaltaiseksi pääsi tämä haaste äitymään.
Iso kiitos vielä kaikesta tsempistä sieltä ruudun toiselta puolelta! Viestit ilahduttivat pakertavaa lukijaa, ja palaan vastaamaan kommentteihin, kunhan tästä ensin tokenen:)
Mutta nyt onnellisesti tavallista elämää jatkamaan, lukea en aio ainakaan ennen iltaa;)
tiistai 7. helmikuuta 2012
Kuplissa
Claire Castillon
2010 suom. 2012
167 s./Gummerus
Pidin aikoinaan Claire Castillonin novellikokoelmasta Äidin pikku pyöveli, joka keskittyi kuvaamaan äidin ja tyttären suhteita. Myös hänen toinen suomennettu kokoelmansa Pieni sydän jaksaa rakastaa oli mielestäni varsin oivaltava mitä tulee rakkausasioihin. Halusin totta kai lukea myös tämän uutukaisen.
Niinhän siinä sitten kävi, että petyin hieman. Kirjailija on kyllä onnistunut kyhäämään kasaan sekopäisen ihmisjoukon, joiden suhdesopat viihdyttävät lukijaa. Heikompaa saattaa jopa hieman hirvittää, mutta toisaalta Kuplissa ei sisällä mitään, mitä ei olisi jo nähty aikaisemmissa kokoelmissa. Castillon alkoikin tämän kirjan perusteella vaikuttaa kirjoitustyylinsä vangilta, joka ei osaa uudistua. Huono homma sikäli, että minä en ainakaan jaksa roikkua mukana, jos tarinat toistavat itseään.
Pisteet kuitenkin Castillonille siitä, että hänen kirjoitustyylinsä on joka tapauksessa melko ainutlaatuinen. En muista ainakaan itse törmänneeni ihan samanlaisiin vinksahtaneisiin henkilöhahmoihin tai tilanteisiin, mutta toki jos samankaltaisuutta etsisin, niin uskoisin sen löytyvän ranskalaisen kirjallisuuden piiristä. Joka tapauksessa, tämän tyyppisestä ihmissuhdehöntyilystä ei tunne enää olevan mistä ammentaa uutta materiaalia. Nyt on nähty taas narsistiset, naiivit ja lähes hulluutta hipovat henkilöhahmot. Olen nöyrän kiitollinen siitä, että omaan elämänpiirini ei tuollaisia tyyppejä juuri kuulu.
Castillonin novellit ovat jotain, johon on itse kunkin tutustuttava itse, niistä ei oikein toisen tekstin kautta saa oikeaa kuvaa. Sen verran kuitenkin voin paljastaa, että novelleissa tutustutaan mm. Madeleineen, joka jaksaa lapsenomaisella uskolla toivoa elämän olevan täynnä yllätyksiä hänen varalleen. Sitten on Claude, jonka elämän täyttää raivoisa kilpailu kaikesta hänen rakkaan vaimonsa kanssa. Siinä jää lapset ja muut taka-alalle, kun mietitään seuraavaa jäynää toiselle. Lisäksi on Aimée, jonka on pakko alkaa kohtelemaan aviomiestään huonosti - tämä nimittäin rakastaa häntä vain silloin, kun Aimée on välinpitämätön, epäkohtelias ja huiskenteleva. Jokainen novelli on Castillonin tapaan oivaltavan kamala.
Kuinkas moni on lukenut Castillonin tuotantoa? Pidin häntä aikoinaan melko tuntemattomana kirjailijana, jota hän siis varmaan on vieläkin tavalllisen lukijan silmin, mutta blogimaailmassa hänet varmaankin tunnetaan paremmin? Tyttökaverini ovat ainakin häntä lukeneet, sillä korkkasimme aikoinaan lukupiirissä Pieni sydän jaksaa rakastaa -kirjan.
Valloitan Kuplissa -kirjalla Ranskan sekä Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa että Kirjallinen maailmanvalloitus -haasteessa.
Claire Castillon
2010 suom. 2012
167 s./Gummerus
Pidin aikoinaan Claire Castillonin novellikokoelmasta Äidin pikku pyöveli, joka keskittyi kuvaamaan äidin ja tyttären suhteita. Myös hänen toinen suomennettu kokoelmansa Pieni sydän jaksaa rakastaa oli mielestäni varsin oivaltava mitä tulee rakkausasioihin. Halusin totta kai lukea myös tämän uutukaisen.
Niinhän siinä sitten kävi, että petyin hieman. Kirjailija on kyllä onnistunut kyhäämään kasaan sekopäisen ihmisjoukon, joiden suhdesopat viihdyttävät lukijaa. Heikompaa saattaa jopa hieman hirvittää, mutta toisaalta Kuplissa ei sisällä mitään, mitä ei olisi jo nähty aikaisemmissa kokoelmissa. Castillon alkoikin tämän kirjan perusteella vaikuttaa kirjoitustyylinsä vangilta, joka ei osaa uudistua. Huono homma sikäli, että minä en ainakaan jaksa roikkua mukana, jos tarinat toistavat itseään.
Pisteet kuitenkin Castillonille siitä, että hänen kirjoitustyylinsä on joka tapauksessa melko ainutlaatuinen. En muista ainakaan itse törmänneeni ihan samanlaisiin vinksahtaneisiin henkilöhahmoihin tai tilanteisiin, mutta toki jos samankaltaisuutta etsisin, niin uskoisin sen löytyvän ranskalaisen kirjallisuuden piiristä. Joka tapauksessa, tämän tyyppisestä ihmissuhdehöntyilystä ei tunne enää olevan mistä ammentaa uutta materiaalia. Nyt on nähty taas narsistiset, naiivit ja lähes hulluutta hipovat henkilöhahmot. Olen nöyrän kiitollinen siitä, että omaan elämänpiirini ei tuollaisia tyyppejä juuri kuulu.
Castillonin novellit ovat jotain, johon on itse kunkin tutustuttava itse, niistä ei oikein toisen tekstin kautta saa oikeaa kuvaa. Sen verran kuitenkin voin paljastaa, että novelleissa tutustutaan mm. Madeleineen, joka jaksaa lapsenomaisella uskolla toivoa elämän olevan täynnä yllätyksiä hänen varalleen. Sitten on Claude, jonka elämän täyttää raivoisa kilpailu kaikesta hänen rakkaan vaimonsa kanssa. Siinä jää lapset ja muut taka-alalle, kun mietitään seuraavaa jäynää toiselle. Lisäksi on Aimée, jonka on pakko alkaa kohtelemaan aviomiestään huonosti - tämä nimittäin rakastaa häntä vain silloin, kun Aimée on välinpitämätön, epäkohtelias ja huiskenteleva. Jokainen novelli on Castillonin tapaan oivaltavan kamala.
Kuinkas moni on lukenut Castillonin tuotantoa? Pidin häntä aikoinaan melko tuntemattomana kirjailijana, jota hän siis varmaan on vieläkin tavalllisen lukijan silmin, mutta blogimaailmassa hänet varmaankin tunnetaan paremmin? Tyttökaverini ovat ainakin häntä lukeneet, sillä korkkasimme aikoinaan lukupiirissä Pieni sydän jaksaa rakastaa -kirjan.
Valloitan Kuplissa -kirjalla Ranskan sekä Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa että Kirjallinen maailmanvalloitus -haasteessa.
sunnuntai 28. elokuuta 2011
Kulinaristin kuolema
Muriel Barbery
2000 suom. 2011
181 s./Gummerus
Luin muutama kuukausi sitten Siilin eleganssin ja oli heti selvää, että lukisin tämän kirjan mahdollisimman nopeasti perään.
Odotin, että samat henkilöt olisivat risteilleet kirjoissa vieläkin enemmän, mutta aika vähäiseksi jäi esimerkiksi vahtimestarin rouvan esiintyminen tässä kirjassa. Eihän tuolla nyt juuri väliä ole, Kulinaristin kuolema on nautittava kirja muutenkin, mutta onhan se aina herkillinen idea, että kirjailija käyttää samoja henkilöitä useampaan otteeseen ja eri näkökulmista.
Barberyn esikoisessa tutustutaan viimeisiä hengenvetojaan ottavaan maailmankuuluun ruokakriitikkoon. Isänä ja aviomiehenä melko epäonnistunut mies on omistanut elämänsä mieluummin makunautinnoille ja vallan hankkimiseen eikä tunnu katuvan mitään.
Sen sijaan että muistelisi kultaisia hetkiä perheensä kanssa, hän haluaakin ehtiä tavoittamaan tietyn maun, joka kummittelee hänen muistoissaan. Lukija pääsee pienimuotoiselle makumatkalle kriitikon ruokamuistoihin ja saa samalla kurkistaa millaista elämää hän on vietänyt niin poikana, miehenä, isänä, ystävänä kuin ruoka-kriitikkonakin. Myös hänen perheelleen, ystävilleen ja tutuilleen annetaan suunvuoro ennen kuin väistämätön tapahtuu.
Olin kuvitellut että ruokahimo sen kuin yltyisi tätä kirjaa lukiessa, mutta melko hyvin pystyin nauttimaan herkullisten ruokien kuvailusta ilman että oma elämäntaparemontti kärsi. Kirjassa pääpaino on kriitikon muistoissa, jotka hyvien ruokakokemuksien lisäksi ovat täynnä tärkeitä ihmisiä vuosien varrelta. Tarina ei mennyt ihon alle, mutta se onnistui kuitenkin olemaan kiinnostava ja paikoin ajatuksia herätteleväkin. Kirjan päähenkilö ei ole mikään mukava mies, mutta hän eli rikkaan elämän omistautuen ruoalle ja oli onnellinen tekemistään valinnoista. Tuntui tärkeältä lukea myös tällaisen ihmisen elämäntarina, miksi se olisi yhtään sen vähäpätöisempi kuin jonkun "paremman" ihmisen. Meitä kun on niin moneen junaan...
P.S. Jos joku vielä panttaa suositeltavia kirjoja alla olevaan 100 naiskirjailijan listaan ja sen kohtiin 72-91, vielä sopii jakaa viisauttaan! :)
tiistai 7. kesäkuuta 2011
Siilin eleganssi
Muriel Barbery
2006 suom. 2010
370 s./Gummerus
Lukukokemus jäi tällä kertaa keskinkertaiseksi, vaikka kirja itsessään ei ehkä keskiverto olekaan. Minuun kirja ei kaikessa hienoudessaan iskenyt, syynä osittain se etten ole kovin kiinnostunut filosofiasta. En vain jaksa pohdiskella pöydän syvintä olemusta paria sekuntia kauempaa. Toki henkilöhahmojen pohdiskeluista on aina mielenkiintoista lukea, jos heidän ajatuksensa on esitetty helppotajuisesti (ja tällä kertaa olikin), mutta ei kirja silti oikein ollut minun tyyliseni. Toisenlainen lukija saa kirjasta varmasti enemmän irti.
Kirjan Tarina onnistui olemaan aika mielenkiintoinenkin, mutta toisaalta myös todella ärsyttävä. Kirjassa tutustutaan rue de Grenellellä sijaitsevan luksustalon ovenvartijaan Réneehen. Ulkoisesti hän on kaikkea sitä mitä ovenvartijarouvalta odotetaankin: ruma, lihava ja hidas. Lisäksi Rénee esittää asukkaille olevansa todella yksinkertainen ja syrjään- vetäytyvä, vaikka oikeasti hän on sivistyneempi kulttuurinystävä kuin yksikään talon rikkaista asukeista. Réneen esitys saikin minut usein suorastaan epätoivon valtaan: miksi ihmeessä kaikki tuo vaiva? Vaikka kirjassa kerrotaankin syyt moiselle käyttäytymiselle, en silti jaksa ymmärtää. Ehkä se sitten on sitä "oikeaa elämää", että yksi tapahtuma elämässä voi tuottaa kerrasta poikki -asenteen, joka johtaa järjettömiin päätöksiin?! En vain oikein ymmärrä, miksi sen pitää olla joko tai. Että ollaan hävyttömän typerä tai sitten liidellään korkealentoisissa ajatuksissa kaikenpäivää. Miksi ei voi käyttäytyä niin kuin "normaalit" ihmiset käyttäytyvät: jutellaan syvällisiä niiden kanssa joiden kanssa voidaan ja jutellaan roskiksien tyhjentämisvälistä sitten muiden kanssa. Ei kai sitä tarvitse siteerata Tolstoita jokaiselle vastaantulijalle vain siksi että osaa? No, luultavasti tähän ratkaisuun on päädytty jo ihan siitäkin syystä, että kirja on mielenkiintoisempi näin.
Lukija saa tutustua myös toiseen luksustalossa asuvaan erakkoon eli 12-vuotiaaseen Palomaan. Hän on tavallista älykkäämpi lapsi, joka kaikessa maailmantuskassaan suunnittelee itsemurhaa. Hän tietää mikä rikkaan lapsen tulevaisuus on ja haluaa välttää sellaisen tyhjänpäiväisen elämän tällä radikaalilla teollaan. No, Palomakin ärsytti. Ja niin varmaan on tarkoituskin. Tilitän nyt kuitenkin: ihmetyttää hieman, että Paloma jaksaa suunnitella kuolemaansa mutta ei jaksa pistää kampoihin kotona tai esimerkiksi karata, jos kaikki on niin kurjaa. Mutta ehkä pahoinvoivana teininä ajatukset tuppaavat kulkemaan erikoisia latuja. Hmm.
Tuo kaikkihan on joka tapauksessa vasta alkuasetelmaa ja asiat muuttuvat hieman, kun taloon muuttaa herra Kakuro Ozu, joka onnistuu näkemään Paloman ja Réneen sisimpään. Muutoksista oli mielenkiintoista lukea ja herra Ozu vaikutti sympaattiselta mieheltä. Kirjan loppu vaikutti kuitenkin siihen, että tarina jäi pyörimään mieleeni pidemmäksikin aikaa. Keskiverto lukukokemus on silti keskiverto, koskettavasta lopusta huolimatta. No, kirjoitukseni on näköjään hieman negatiivissävytteinen, mutta kirja ei missään nimessä ollut huono tai tylsä vaan ihan kelpo kirja, jonka lukeminen ei todellakaan kaduta. Aion lähiaikoina lukea kirjailijan toisenkin suomennetun teoksen. Jos se vaikka olisi enemmän minun tyyliseni.
2006 suom. 2010
370 s./Gummerus
Lukukokemus jäi tällä kertaa keskinkertaiseksi, vaikka kirja itsessään ei ehkä keskiverto olekaan. Minuun kirja ei kaikessa hienoudessaan iskenyt, syynä osittain se etten ole kovin kiinnostunut filosofiasta. En vain jaksa pohdiskella pöydän syvintä olemusta paria sekuntia kauempaa. Toki henkilöhahmojen pohdiskeluista on aina mielenkiintoista lukea, jos heidän ajatuksensa on esitetty helppotajuisesti (ja tällä kertaa olikin), mutta ei kirja silti oikein ollut minun tyyliseni. Toisenlainen lukija saa kirjasta varmasti enemmän irti.
Kirjan Tarina onnistui olemaan aika mielenkiintoinenkin, mutta toisaalta myös todella ärsyttävä. Kirjassa tutustutaan rue de Grenellellä sijaitsevan luksustalon ovenvartijaan Réneehen. Ulkoisesti hän on kaikkea sitä mitä ovenvartijarouvalta odotetaankin: ruma, lihava ja hidas. Lisäksi Rénee esittää asukkaille olevansa todella yksinkertainen ja syrjään- vetäytyvä, vaikka oikeasti hän on sivistyneempi kulttuurinystävä kuin yksikään talon rikkaista asukeista. Réneen esitys saikin minut usein suorastaan epätoivon valtaan: miksi ihmeessä kaikki tuo vaiva? Vaikka kirjassa kerrotaankin syyt moiselle käyttäytymiselle, en silti jaksa ymmärtää. Ehkä se sitten on sitä "oikeaa elämää", että yksi tapahtuma elämässä voi tuottaa kerrasta poikki -asenteen, joka johtaa järjettömiin päätöksiin?! En vain oikein ymmärrä, miksi sen pitää olla joko tai. Että ollaan hävyttömän typerä tai sitten liidellään korkealentoisissa ajatuksissa kaikenpäivää. Miksi ei voi käyttäytyä niin kuin "normaalit" ihmiset käyttäytyvät: jutellaan syvällisiä niiden kanssa joiden kanssa voidaan ja jutellaan roskiksien tyhjentämisvälistä sitten muiden kanssa. Ei kai sitä tarvitse siteerata Tolstoita jokaiselle vastaantulijalle vain siksi että osaa? No, luultavasti tähän ratkaisuun on päädytty jo ihan siitäkin syystä, että kirja on mielenkiintoisempi näin.
Lukija saa tutustua myös toiseen luksustalossa asuvaan erakkoon eli 12-vuotiaaseen Palomaan. Hän on tavallista älykkäämpi lapsi, joka kaikessa maailmantuskassaan suunnittelee itsemurhaa. Hän tietää mikä rikkaan lapsen tulevaisuus on ja haluaa välttää sellaisen tyhjänpäiväisen elämän tällä radikaalilla teollaan. No, Palomakin ärsytti. Ja niin varmaan on tarkoituskin. Tilitän nyt kuitenkin: ihmetyttää hieman, että Paloma jaksaa suunnitella kuolemaansa mutta ei jaksa pistää kampoihin kotona tai esimerkiksi karata, jos kaikki on niin kurjaa. Mutta ehkä pahoinvoivana teininä ajatukset tuppaavat kulkemaan erikoisia latuja. Hmm.
Tuo kaikkihan on joka tapauksessa vasta alkuasetelmaa ja asiat muuttuvat hieman, kun taloon muuttaa herra Kakuro Ozu, joka onnistuu näkemään Paloman ja Réneen sisimpään. Muutoksista oli mielenkiintoista lukea ja herra Ozu vaikutti sympaattiselta mieheltä. Kirjan loppu vaikutti kuitenkin siihen, että tarina jäi pyörimään mieleeni pidemmäksikin aikaa. Keskiverto lukukokemus on silti keskiverto, koskettavasta lopusta huolimatta. No, kirjoitukseni on näköjään hieman negatiivissävytteinen, mutta kirja ei missään nimessä ollut huono tai tylsä vaan ihan kelpo kirja, jonka lukeminen ei todellakaan kaduta. Aion lähiaikoina lukea kirjailijan toisenkin suomennetun teoksen. Jos se vaikka olisi enemmän minun tyyliseni.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)