Etenemistä kirjasarjoissa

Laura Ingalls Wilder
Luumujen poukama
1937 suom. 1964
337 s./Gummerus

Vilhelm Moberg
Maastamuuttajat 3
1952 suom. 1959
268 s./Otava

Kirjarintamalla ollaan edetty melko laiskanletkeästi. Lukeminen ei ole oikein ottanut tuulta alleen, olen päätynyt puuhastelemaan kotosallakin jotain muuta. Toisaalta kotiaikakin on ollut useamman viikon ajan aika kortilla.

Olen pysytellyt lähiaikoina kiehtoneessa aiheessa eli siirtolaisuudessa ja siirtolaisten ponnisteluissa Uudessa maassa.

Tartuin jälleen Pieni talo preerialla -sarjan osaan, olen nyt suunnilleen puolivälissä. Olen lukenut sarjan osia vähän miten sattuu -järjestyksessä, ja siksi olenkin vähän sekaisin siitä milloin ja missä Ingallsin perhe on kulloinkin vaikuttanut. Luumujen poukamassa perhe asettuu vihdoin Minnesotaan, mihin tv-sarjakin sijoittuu. Aluksi he joutuvat asumaan turvemajassa maan sisässä, kunnes pääsevät muuttamaan perheen isän rakentamaan taloon preerian keskelle. Laura ja Marja aloittavat koulutaipaleensa ja kuvioihin astuu mm. kauppiaan tytär Nelli täydellisine kiharineen.

Maastamuuttajat -sarjan kolmannessa osassa ruotsalaiset talonpoikaisperheet ovat päässeet New Yorkiin asti ja aloittavat merimatkansa jälkeen viikkoja kestävän taivalluksen kohti viljavia maita. Myös heillä on päämääränä Minnesota. Pitkän matkan aikana he kohtaavat niin ystävällisiä maanmiehiä kuin huijareitakin. Kolera riehuu monessa paikassa ja matkalaisten varat hupenevat päivien kuluessa. Päästäänkö koskaan perille? Ja mikä perillä lopulta odottaa?

Osa molempien kirjojen viehätystä on se, miten yksinkertaista elämää uudisraivaajaperheet viettävät. Ei märehditä menneessä, eikä murehdita liikaa tulevaisuutta. Ei haalita liikaa tavaraa ympärille, eletään hetkessä. Ollaan tyytyväisiä, kun asiat menee hyvin. Ei jäädä tuleen makaamaan, jos tulee vastoinkäymisiä. Toteutetaan suuria unelmia ja uskotaan, että elämä kantaa. En tiedä johtuuko ajatukseni jonkinlaisesta mediaähkystä tai ehkäpä konmari-huumasta, mutta molemmat lukukokemukset olivat ennen kaikkea rauhoittavia.

Nyt on aika siirtyä muihin aiheisiin, muuten jään jumittamaan siirtolaisuuteen ties miten pitkäksi ajaksi. Haaveilen jo Tohtori tuli kaupunkiin ja Pieni talo preerialla -sarjamaratoneista ja Gangs of New Yorkinkin katsoin taas pitkästä aikaa. Rantalomalle pakkasinkin mukaan kepeää jännityskirjallisuutta, se sopi paremmin letkeisiin lomapäiviin.

Maastamuuttajat 2

Vilhelm Moberg
1949 suom. 1958
222 s./Otava

Mobergin kirjasarjan ensimmäiset osat ovat vieneet minut mennessään. En oikeastaan tiedä miksi kesti näin kauan tarttua toiseen osaan, kun ensimmäinenkin oli yksi kirjavuoteni kohokohdista muutama vuosi takaperin. Nyt aion vetää sarjan loppuun nopeammalla tempolla!

Kirjaa lukiessani en voinut kuin taas harmitella miten unohduksiin painunut kirja Maastamuuttajat on. Sain lukusuosituksen useampi vuosi sitten enkä ollut aikaisemmin kuullut kirjasarjasta. En kyllä ole törmännyt siihen sen jälkeenkään. Olen lähipäivinä muistellut erittäin lämpimästi sitä blogikollegaa, joka kirjasta minulle aikoinaan vinkkasi - tätä en olisi koskaan löytänyt ilman häntä!

Kirjasarjassa seurataan ruotsalaisia perheitä, jotka muuttavat Yhdysvaltoihin 1800-luvun puolivälissä. Ensimmäisessä osassa haaveet uudesta kotimaasta kasvavat pikku hiljaa ja valmisteluja aletaan tekemään. Toisessa osassa matkustetaan Atlantin yli kohti New Yorkia ja oletan, että kolmannessa osassa jatketaan matkaa tuleville kotikonnuille, missä ne sitten lienevätkin. Henkilöhahmot ovat todellisia, historiasta poimittuja ihmisiä.

Mobergin kirjoitustyyli on kestänyt aikaa hienosti ja lukiessa tuli useaan otteeseen mieli, että kirja voisi olla tänä päivänä kirjoitettu historiallinen romaani. Koen myös siirtolaisuusaiheen ihan äärettömän mielenkiintoisena. Kotimaisen kirjallisuuden kentältä verrokkikirjoja voisi olla esimerkiksi Pohjantähden alla tai Myrskyluodon Maija, mutta ne eivät ole onnistuneet pitämään mielenkiintoani yllä samaan tapaan kuin tämä ruotsalainen klassikko.

Kirjailija kuvaa talonpoikaisväkeä realistisesti ja vähäeleisesti, mutta onnistuu silti koskettamaan lukijaa. Sydän tuntuu raskaana rinnassa, kun kovaan työhön tottuneet maalaiset matkaavat viikosta toiseen Atlantin yli, osan joutuessa hautaamaan perheenjäseniään meren syövereihin erilaisten tautien jyllätessä täyteen ahdatussa laivassa. Silti unelma uudesta maasta ja paremmasta elämästä elää ja New York tulee päivä päivältä lähemmäs.

Aikaisemmin luulin, ettei minulla ole mitään tiettyä aikakautta tai historian tapahtumaa, jonka pariin palaisin uudelleen ja uudelleen kirjoja lukiessani. En ole ollut viehättynyt 1920-lukuun enkä ole ahminut kaikkea mahdollista toisesta maailmansodasta. Genrestä tiedän, että lukuromaanit ovat minun juttuni ja tapahtumapaikkana New York on ylitse muiden. Vanhaan kunnon Englantiin sijoittuvissa tarinoissa on oma tunnelmansa ja tarinat ystävyydestä koskettavat. Nyt kuitenkin tajusin, että siirtolaisuus Amerikkaan on jaksanut kiehtoa minua vuodesta toiseen, kirjasta kirjaan. Lukiessani Maastamuuttajat -sarjan toista osaa olenkin alkanut haaveilla New Yorkin siirtolaisuusmuseossa käymisestä entistä enemmän. Edellisen reissumme aikana museo oli kiinni hirmumyrskyn tuhojen takia, mutta seuraavalla kerralla museo tulee olemaan ykköskohteeni.

Hyvä naapuri & Mykkä tyttö - jännitystä kevääseen

Hyvä naapuri
Shari Lapena
2016 suom. 2017
315 s./Otava

Mykkä tyttö
Hjorth & Rosenfeldt
2014 suom. 2015
472 s./Bazar



Meinasin jo vauhtiin päästyäni jatkaa jännitysteemalla koko loppukuun, mutta vietän pari yötä yksin kuun vaihteessa ja taitaa olla järkevämpää lukea ennen nukkumaan menoa jotain vallan muuta kuin jännäriä. Ei sillä, että nämä lukemani kirjat olisivat kovinkaan hiuksia nostattavia aiheiltaan, mutta minun tuurillani kolmas kirja saisi mielikuvituksen laukkaamaan liian villisti.

---

Hyvää naapuria suitsutettiin kannen molemmin puolin siihen malliin ("Vuoden puhutuin uusi trilleri"), että tuntui, että nyt on heti pakko tarttua kirjaan ja kerrankin elää jonkun kirjan tarina sen nousukiidossa. No, aikamoinen mahalaskuhan siitä tuli.
Lapenan tarina käynnistyy, kun nuori pariskunta huomaa vauvansa kadonneen. Anne ja Marco ovat olleet naapurissa päivällisellä ja jättäneet vauvan kotiin nukkumaan. Kun pariskunta palaa yöllä kotiin, vauvaa ei ole missään. Poliisit aloittavat tutkimukset ja pian vanhemmatkin joutuvat epäiltyjen listalle. Mitä heidän menneisyydestään paljastuu ja saavatko he vauvaansa takaisin?


Kirjan vahvuus on ehdottomasti siinä, että tarina koukuttaa, sillä tapahtumat etenevät nopeasti ja "hätkähdyttäviä" käänteitä on useampi. Heikkoutena kuitenkin on, etteivät henkilöhahmot ole kovin samaistuttavia. Heidän vanhemmuutensa ei oikein vakuuta, heidän surunsa tuntuu liian vaisulta ja kirjasta muutenkin tuntuu puuttuvan sielu. Tarinasta olisi voinut saada todella sydäntä särkevän ja ahdistavan, mutta Lapenan tyyli lähestyä aihetta on ihan liian kevyt. Näin ollen jännäri tuntuukin kirjallisuuden Seiska-lehdeltä.

---

Kirjailijakaksikko Hjorth & Rosenfeldtin kirja on Sebastian Bergman -sarjan neljäs osa. Etenin kirjan kanssa todella hissukseen, se ei oikein tuntunut ottavan tuulta alleen ja kaiken käynnistymiseen meni omaan makuuni liikaa aikaa. Henkirikosyksikön siviilielämässä sattuu ja tapahtuu niin paljon, että puolet kirjasta tuntui menevän henkilökohtaisen elämän kiemuroihin.

Bergman ja henkirikosyksikkö kutsutaan selvittämään murhaa Torsbyhyn. Äiti, isä ja pikkupojat on ammuttu haulikolla kotiinsa ja paikallinen poliisi kaipaa apua tutkimuksissa. Pian selviää, että murhalla on ollut silminnäkijä, 10-vuotias Nicole-serkku on ollut vierailulla perheen luona ja lähtenyt karkuun murhaajaa. Ehtiikö poliisi löytää tytön ennen kuin murhaaja saa hänet vaiennettua?

Mykkä tyttö ei ole dekkarisarjan lempiosani, mutta kieltämättä taitavasti sekin on kasaan kudottu. Sanoisin kuitenkin, että tiettyihin toistuviin kuvioihin alan olla lukijana vähän kyllästynyt ja todella toivon, että asiat alkaisivat edistymään johonkin suuntaan viidennessä osassa. Jos asiat pysyvät vielä kauankin muuttumattomana, en usko että aihe enää kannattelee sarjaa. Sen verran hätkähdyttävä käänne henkirikosyksikön sisällä kuitenkin lopussa kävi, että aion iskeä viidenteen osaan kiinni heti kun mahdollista.

---

Summa summarum: Etsi parempaa luettavaa kuin Hyvä naapuri, sellaista ihan varmasti löytyy! Sebastian Bergman -sarjaan kannattaa ehdottomasti tutustua, mutta aloita ensimmäisestä osasta. Mykkä tyttö on hyvä kirja osana sarjaa, mutta itsenäisenä osana se ei toimi niin hyvin.

Naparetki - Minun rakkaustarinani

Bea Uusma
2013 suom. 2015
285 s./Like

Nyt sattui omalle kohdalle ihan täysosuma! En voi hehkuttaa lukukokemusta kylliksi!

Ensinnäkin talvipakkasilla naparetken olosuhteisiin osaa samaistua ihan eri tavalla, joten lukuhetki ei olisi voinut olla parempi. Itse kirja puolestaan on kirjoitettu ihanan ilmavasti: fontti on isoa, marginaalia löytyy ja kuvien lisäksi myös tekstin alla sivut ovat saaneet väriä. Yhdentekeviä asioita, joku muu voisi tuumata, mutta minusta tällaiset yksityiskohdat kruunaavat lukukokemuksen ja selailessa kirjaa se oikein kutsuu lukemaan. Uusma on myös taiturimaisesti osannut tiivistää laajan aiheen niin, että lukija saa kaiken tärkeän informaation, mutta tilaa jää myös omille tulkinnoille. Hänen oma tarinansa siitä miten hän alun perin kiinnostui Andree-retkikunnasta ja mihin kaikkialle tuo pakkomielle on hänet vuosien varrella vienyt, olisi voinut pahimmassa tapauksessa tuntua päälle liimatulta, mutta kokonaisuus on ehyt.

Vuonna 1897 kolme herrasmiestä lähtee valloittamaan Pohjoisnapaa vetypallolla. Yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin heidän jäännöksensä löydetään, mutta tähän päivään mennessä ei ole selvinnyt kuinka he kuolivat. Eräissä juhlissa Uusma sattui selailemaan kirjaa, joka kertoi tästä katastrofaalisella tavalla pieleen menneestä matkasta eikä aihe jättänyt häntä sen jälkeen rauhaan. Hänen oli saatava selville mitä oikein tapahtui 100 vuotta sitten kaukaisella Valkosaarella keskellä Jäämerta.

Naparetken jälkeen tuntui vahvasti siltä, että olisi lukenut jotain todella merkityksellistä. Tämän tuttavuuden jälkeen pakostikin toivoo, että useampi tietokirja olisi Uusman kirjan kaltainen. Kirjassa todella herätetään eloon leirin tunnelma ja sen hyytävät olosuhteet. Useammin kuin kerran piti vetää vilttiä vielä vähän paremmin päälle, kun luin kirjaa. Pakkasessa kamppailevien miesten kohtalo suretti, totta kai, mutta myös isompaa kokonaisuutta miettiessä kylmäsi sydäntä.  

Kirjaa lukiessa tuli käytyä koko tunteiden kirjo läpi. Oli epäuskoa siitä, miten luottavaisesti kolme arktisista oloista mitään tietävää miestä lähtee kohti pohjoista ilman, että olivat edes testanneet kulkuvälinettään. Ahdistusta siitä, millaisella vaatetuksella tutkimusmatkalle oli lähdetty ja millaista oli elää keskellä kylmää useamman kuukauden ajan, kun pallo lopulta laskeutui keskelle jäälauttaa. Toisaalta omassa päässä alkoi nopeasti muhia omia suunnitelmia selviytymiseen siltä varalta, että itse joutuisin vastaavaan tilanteeseen. Oli ihailua siitä, miten kylmäpäisesti ja sen suuremmin meteliä pitämättä he pistivät töppöstä toisen eteen luottaen pelastautumiseensa. Toki päiväkirjamerkinnät voivat antaa hyvinkin ruusuisen kuvan heidän kamppailustaan. Oli myös ärsyyntymistä siitä, miten aikuiset miehet eivät osanneet priorisoida tavaroitaan, vaan päätyivät vetämään mielettömän painavia rekiä, jossa oli muun muassa useita pulloja shampanjaa. Lopulta oli surua siitä, että kovatkaan ponnistelut eivät johtaneet miesten selviytymiseen.

Suosittelen!

Tunturihauta

Hjorth & Rosenfeldt
suom. 2013
473 s./Bazar

Pohjois-Ruotsissa vaeltamassa olleet ystävykset löytävät haudan, jossa on kuusi ruumista. Keskusrikospoliisin tutkintaryhmä Sebastian Bergmanin kera matkustavat paikan päälle tutkimaan tapausta. Tutkintaryhmän sisällä kuohuu tavalla jos toisellakin: Sebastian pyrkii lähestymään Vanjaa, joka puolestaan toivoo pääsevänsä opiskelemaan FBI:n oppiin. Ursula on eronnut miehestään, mutta ei silti halua vakavampaa suhdetta esimiehensä Torkelin kanssa. Billyn ja Vanjan ystävyyssuhde ei ole palannut entiselleen edellisen tutkinnan yhteydessä sanottujen sanojen takia, joten Billy tutustuu enemmän kuin mielellään Jenniferiin, joka on liittymässä ryhmään Vanjan korvaajana. Ja tässä vasta raapaistaan pintaa!

Huh! Tässä luetteloidessa tutkintaryhmän henkilökohtaisen elämän käänteitä alkaa kyllä vakavasti miettimään, että onkohan nyt tungettu yhteen tarinaan vähän liikaa kaikkea. Vastaus on kyllä. Murhatutkintaan liittyvät juonenpätkät pitävät otteessaan vaikka varsinaista jännitystä kirjasta on turha hakea. Kaikki mielenkiintoinen jää kuitenkin auttamatta kaikenlaisen draaman alle, joka on kyllä harmi.

Sinänsä hassu lukukokemus, että lukiessa pidin juonesta paljonkin ja se oli oikein viihdyttävä, mutta nyt myöhemmin miettiessäni kirjan tapahtumia minua lähinnä ketuttaa. Hurmaavaksikin kehuttu Sebastian Bergman ärsyttää - en osaa antaa tuumaakaan periksi ajatukselle, että hän on ihan ok, kunhan pinnan alle kurkistaa. Ja jotenkin murhatarina on lopulta hetkessä unohtunut, vaikka siinäkin oli jos jonkinlaista käännettä ja isoja paukkuja.

Vaan kyllä tästä toivutaan, Mykkä tyttö eli sarjan seuraava osa on jo varattuna kirjastosta ja sitä odotan kovasti, koska muistaakseni se on saanut paljon hyviä arvioita.

Mies joka ei ollut murhaaja & Oppipoika

Hjorth & Rosenfeldt
2010 ja 2011 suom. 2011 ja 2012
472 s. ja 558 s. /Bazar

Mitä tapahtuu ja kenelle?
Sebastian Bergman on ollut tuuliajolla vaimonsa ja tyttärensä kuolemasta lähtien. Sattuman oikusta hän kohtaa vanhan työtiiminsä ollessaan myymässä perintöasuntoaan Västeråsissa. Pian entinen rikospsykologi huomaa veren vetävän takaisin poliisityön pariin. Bergman vain ei ole työkaverina helpoimmasta päästä ja monta ristiriitatilannetta odottaakin keskusrikospoliisin ryhmässä Bergmanin liityttyä joukon jatkoksi.

Mies joka ei ollut murhaaja.
16-vuotias poika katoaa ja pari päivää myöhemmin ruumis löytyy läheisestä metsästä. Tutkinnan edetessä käy ilmi, ettei kukaan oikeastaan tuntenut kadonnutta poikaa ja tämän sielunelämää. Löytyykö syyllinen yksityiskoulusta, joka on rankattu maan parhaiden koulujen joukkoon?

Oppipoika.
Kolme naista on kuollut ja murhat muistuttavat pienintä yksityiskohtaa myöten sarjamurhaaja Hinden aikoinaan tekemiä murhia. Kuka voi olla kopiomurhien takana kun Hinde istuu edelleen elinkautistaan vankilassa? Entä miten Bergman päätyy taas yhdistämään voimansa entisen työryhmänsä kanssa, vaikka edellinen yhteistyön rutistus ei loppunut hyvin?

Sebastian Bergman -sarjan juju?
Hyvin harvoin tulee innostuttua jännityssarjasta siinä määrin, että lukisin useamman osan putkeen. Mies joka ei ollut murhaaja ei ehkä jännitystarinan suhteen ollut ravisutteleva ja Sebastian Bergmankin onnistui enemmän vihastuttamaan kuin ihastuttamaan, mutta tarina oli silti viihdyttävä ja varsinkin muu henkilökaarti herätti heti mielenkiintoni. Oppipojassa sarjamurhaajatarina imaisi heti mukaansa ja kun muiden henkilöiden edesottamukset kiinnostivat toinen toistaan enemmän, ei Bergmankaan onnistunut pilaamaan kirjaa. Toinen osa loppui niin kutkuttavasti, että kolmanteenkin kirjaan on tartuttava ihan lähiaikoina!

Leijonankesyttäjä

Camilla Läckberg
2014 suom. 2015
442s./Gummerus
Mitä tapahtui ja kenelle?
Pientä Fjällbackan rannikkokylää koetellaan taas murhatapauksella. Paikallinen kadonnut nuori tyttö löytyy, mutta silmitöntä väkivaltaa kokeneena. Liittyykö tapaus muihin Ruotsissa tapahtuneisiin katoamistapauksiin? Ja miten vankilassa vuosikausia miehensä murhasta istunut nainen liittyy asiaan?

Lukukokemuksesta?
Läckbergin uusin tarjosi juuri oikeanlaista viihdykettä. Ahmin kirjan kahdessa päivässä ja nautin siitä miten tarina soljui tutun turvallisesti eteenpäin. Kaikessa tuttuudessaan tarinassa oli silti ripaus uutta, joten mielenkiinto säilyi hyvin läpi kirjan. Murhatapaus oli tällä kertaa ehkä hivenen raaempi ja pikkuhiljaa paljastuvat perhesalaisuudet hitusen ahdistavampia kuin aikaisemmin. Toisaalta jäin miettimään, mitä kirjasarjalle sitten tapahtuu, jos kehityksen suunta on tämä: aina kohti kamalampaa?

Ruusut ja risut?
Murhatarina on tosiaan mielenkiintoinen ja kaiken nivoutuminen yhteen tuottaa lukijalle tyydytystä jälleen kerran. Toisaalta poliisien näkökulmasta asiaa tarkastellen kaikki vanhat kuviot toistuvat: Melberg aiheuttaa päänvaivaa tutkimuksien edetessä, Gösta on pihalla paitsi silloin kuin on skarppi, Erica sotkeutuu rikostutkintaan tapansa mukaan ja Patrikin huonolle ajotaidolle naureskellaan, vaikka salaa pelätään henkensä edestä. Jos John Irvingin kirjoissa on jotenkin sympaattista kohdata karhut, painijat ja karvaiset naiset kerta toisensa jälkeen, niin Läckbergin tapauksessa... No, toivoisi että välillä olisi uudet kujeet henkilöhahmojen sielunelämää määriteltäessä.

Pimeään jäänyt

Stefan Ahnhem
2014 suom. 2015
534s./WSOY

Mitä tapahtui ja kenelle?
Rikostutkija Fabian Risk palaa perheineen lapsuutensa kotikaupunkiin Helsingborgiin. Pian muuton jälkeen selviää, että joku ottaa hengiltä Riskin vanhoja luokkatovereita yläasteajoilta. Murhaaja ei tee hätiköityjä ratkaisuja, vaan kaikki näyttäisi olevan viimeistä piirtoa myöten suunniteltua. Saadaanko älykäs murhaaja kiinni?

Kirjan vahvuudet?
Murhaajan etsiminen luokan keskuudesta. Murhatavat ja syyt miksi murhaaja on päätynyt juuri niihin. Älykäs murhaaja ja ajatusleikki siitä, kuka on uhri ja kuka ei. Jännitystarina ei ole Fabian Riskin sooloshow vaan mukana sopassa on monia muitakin kiinnostavia poliiseja Ruotsista ja Tanskasta.

Kirjan heikkoudet?
Kun murhaaja ja hänen motiivinsa pikkuhiljaa selviävät, en pitänyt koko kuviota kovin uskottavana. Tarinan viihdearvoa se ei kuitenkaan pilannut, joten sikäli kyse oli melko yhdentekevästäkin asiasta. Fabian Riskin perhe-elämän moninaiset ongelmat eivät myöskään oikein kiinnostaneet. Tämä on yleinen ongelma minulla ja jännityskirjallisuudella, en juuri koskaan kiinnostu poliisien yksityiselämän koukeroista. Onneksi pian selvisi, että tarinassa tulee olemaan monia Riskin kollegoitakin, eikä hän tee ns. kaikkea työtä.

Pohjoismaisen kirjallisuuden uusi helmi?
Kansiteksteissähän suitsutetaan kirjan suosiota kotimaassa ja sitä, miten se tulee olemaan suuri hitti tänä vuonna Suomessakin. Viihdyin tarinan parissa kyllä hyvin, kirja ei ehkä ihan vetänyt vertoja esimerkiksi yhdysvaltalaisen John Verdonin ensimmäisille teoksille, mutta ahmin kyllä tarinaa eteenpäin aina kun sille oli aikaa. Voisin lukea seuraavankin osan, vaikka saapa nähdä luenko. En kovinkaan usein palaa saman jännityskirjailijan kirjojen pariin, vaikka lukemani osa olisi ollutkin keskivertoa parempi. Niin kuin jo totesinkin, murhaajan identiteetin paljastumista oli kutkuttava seurata. Toisaalta mietin, eikö ihan tavallinen hyvä jännitystarina enää vetoa yleisöön, kun koko ajan lukemissani kirjoissa viedään kikkailua pidemmälle ja pidemmälle?

Varjojen huone

Erik Axl Sund
2012 suom. 2014
364s./Otava

Mitä tapahtui ja kenelle?
Ruotsalaisen Varistyttö-trilogian päätösosa, jossa aikaisemmista osista tuttujen Sofia Zetterlundin ja Victoria Bergmanin salaisuudet paljastetaan viimeinkin. Mitä järkyttäviä muistoja Victorian mieli yrittää vieläkin sulkea pois? Entä mitä tapahtui Victorian tyttärelle Madeleinelle? Entä mikä uskonnollinen lahko tuntuu olevan kaiken pahan takana? Ja jääkö lahkon jäsenistä yksikään henkiin?

Kirjan yllätysmomentti?
Takakansiteksti lupaili, että kun murhien taustat alkavat pikkuhiljaa selviämään, totuus on kamalampi kuin kukaan osasi kuvitellakaan. Päädyin pienen pohdinnan jälkeen kuitenkin siihen, että ensimmäisen osan raakuudet olivat ihan omaa luokkaansa eivätkä viimeisen osan paljastukset siinä mielessä enää oikeastaan hetkauttaneet tottunutta lukijaa. Pienimuotoista maton vetämistä lukijan alta kuitenkin esiintyi ja hyvä niin.

Mitä jäin kaipaamaan?
Sofian ja Victorian näkökulmasta kerrottu tarina toimi hyvin näinkin, mutta aina kun tarinaan liittyy pelottavia uskonnollisia lahkoja, mieleni kiihtyy nollasta sataan. Olikin harmillista, että monimutkaisessa tarinassa olisi ollut aineksia vaikka mihin, mutta lopulta kirjassa keskityttiin enimmäkseen mässäilemään väkivallalla kuin selittämään uskonlahkon taustoja.

Lukukokemuksesta.
Varistyttö-trilogia on ehdottomasti jännäreiden ystävän must-read. Ahmin sarjan jokaisen osan parissa päivässä eli ne todellakin ovat niin koukuttavia ja helppolukuisia kuin huhutaan. Nopeatempoisen ja kiinnostavan juonen luulisi kuitenkin jättävän selvempiä muistijälkiä, mutta tuntui vähän hassulta aloitella kolmatta osaa, kun en muistanut sitten yhtään mitään toisesta osasta. Tämän lukijan onneksi vanhoja tapahtumia kerrattiin siellä täällä, muuten olisin ollut ihan totaalisen ulalla. Ei siis auttanut, vaikka Otava julkaisi kaikki kolme osaa lyhyen ajan sisällä:D

Pilvilinna joka romahti

Stieg Larsson
2008 suom. 2008
698 s./Wsoy
äänikirjana 21 cd-levyä

Mitä tapahtui ja kenelle?
Kolmas kirja jatkuu suoraan siitä mihin toinen kirja loppuu: Lisbet Salander on kohdannut isänsä ja taistelu elämästä ja kuolemasta on kirjaimellisesti alkanut. Millenium-lehden tähtitoimittaja Mikael Blomkvist aikoo tehdä kaikkensa, jotta oikeat ihmiset joutuvat lopulta telkien taakse ja Salanderin maine saadaan puhdistettua julkisesti. Jotta tähän pisteeseen päästään, kaikenlaista ehtii sattua ja tapahtua, onhan Salanderilla ja Blomkvistilla aikamoisen mahtavia vihollisia.

Kirjan yllätysmomentti?
Tarina eteni odotetusti enkä oikeastaan osannut edes toivoa kirjalta sen kummempia yllätyksiä. Miehet jotka vihaavat naisia -kirjasta alkanut tarina saatiin kunnialla päätökseensä ja Lisbetille oikeutta, ei juoni mielestäni olisi oikein muuhunkaan suuntaan voinut haarautua. Kävi se minkä pitikin käydä.

Lukukokemuksesta.
Aloitin kirjan äänikirjaversion kuuntelemisen lokakuun alkupuolella, joten tarinan parissa ehti vierähtää melkein kaksi kuukautta. Uumoilin jo trilogian ensimmäisen osan luettuani, että se tulisi olemaan ehdoton suosikkini kolmen kimpasta ja näin kävikin. Vaikka Larssonin kirjat ovat melkeinpä vailla vertaa, niissä on se jokin, mikä ei ihan iske omaan lukumakuuni. Siksi en tunnustaudukaan Millenium-sarjan suurimmaksi faniksi, mutta kyllä tämä kolmaskin osa tarjosi hyvän lukukokemuksen ja varsinkin tarinan loppupuolen tapahtumat tyydyttivät oikeudennälkääni. Onhan se ehdottomasti niin, että jos jännityskirjallisuutta tykkää lukea, ei Larssonin kirjoja voi ohittaa.

Unissakulkija

Erik Axl Sund
2011 suom. 2014
395 s./Otava

Varistyttö tekikin lopulta minuun suuremman vaikutuksen kuin aluksi tajusinkaan, sillä kun raivostuttavaa lukujumia oli kestänyt muutaman päivän, olin niin haltioissani, että trilogian toinen osa oli ilmestynyt kirjakauppaan lomani aikana ja sain kiikuttaa sen kotiin!

Unissakulkijaa lukiessani ymmärsin vasta kunnolla, miten kova "page turner" trilogia onkaan. Ensimmäistä osaa luin leppoisesti viikonloppulomalla, mutta tätä olen tahkonut keskellä hektistä arkea. Vaikka millainen väsymys painaisi silmiä, koko ajan tulee luvanneeksi itselle, että saa vielä lukea seuraavan lyhyen kappaleen, ja itse asiassa vielä seuraavan. Ja kun se kolmaskin kappale on niin lyhyt, niin menköön nyt vielä sekin... Ja hups, nukkumaanmeno aika on mennyt jo ajat sitten! Tarina on totta kai tosi hyvä ja koukuttava, mutta lyhyet kappaleet puhuttelevat minua myös.

Kirja jatkuu siitä mihin ensimmäinen kirja jäi. Tuntemattomien poikien murhat ovat edelleen selvittämättä ja kuvio on mennyt entistä monimutkaisemmaksi samalla kun uusia ihmisiä on liitetty mukaan tutkintaan. Tarina jatkuu toki hyvin samantyyppisenä kuin se alkoikin, mutta kaiken raakuus laantuu ehkä himpun verran. Tai ainakin tuntui siltä, että nyt ei tehnyt ihan yhtä pahaa kuin ensimmäistä osaa lukiessa. Toinen osa myös loppuu vallan toisella tavalla kuin mihin arvelin tarinan olevan menossa, hyvä tietenkin sekin!

Varistytön arviossa en vielä tunnustautunut faniksi, mutta kyllä se on nyt ihan aikuisten oikeasti myönnettävä, että Erik Axl Sundin takana oleva kaksikko on onnistunut kirjoittamaan todella koukuttavan ja mielenkiintoisen jännitystrilogian.


Suosittelen!

Jäljet lumessa



Anna Jansson
2004 suom. 2006
373 s./Gummerus

Hanki ensikosketus Anna Janssonin kirjoihin - check!

Kyseinen kirja on majaillut kirjahyllyssäni jo muutaman vuoden ajan, muistaakseni sen jossain vaiheessa voitin Järjellä ja tunteella -blogin arpajaisista. Tänä keväänä kirjan lukemisen suhteen tulikin pieni kiirus, sillä eihän talvista tarinaa nyt keskikesällä lueta. Olen koko alkuvuoden yrittänyt vähentää kirjamääriä omasta kirjahyllystäni, joten kiva, että tämänkin voi nyt laittaa kiertoon.

Kirjaa aloitellessani fiilis ei ollut ollenkaan kallellaan jännäreihin päin, mutta lopulta Jansson onnistui voittamaan minut puolelleen. Toista osaa Maria Wern -sarjasta tuskin tulen lukemaan, mutta olin positiivisesti yllättynyt siitä, että Jansson ei ole lähtenyt ihan samalle idyllinen rannikkokylä -linjalle kuin Läckberg, Jungstedt ja Rosman.

Pastorin ensimmäinen vaimo kuoli jo vuosia sitten, mutta pappilassa voi vieläkin aistia pyhimysmäisen Annalisa-vainaan läsnäolon. Uusi vaimo Reidun ei ole löytänyt paikkaansa perheessä vaan kokee olonsa epävarmaksi pastorin manipuloivan tyttären, teini-ikäisen Cecilian kanssa. Pastori ei näe perheensä ongelmia vaan hautautuu mieluummin työtaakkansa alle. Kun Cecilia murhataan, paikkakunnan muutkin salaisuudet ja valheet alkavat paljastua eikä uusilta murhilta voida välttyä.

Ainakin tässä osassa Maria Wern oli yllättävänkin pienessä osassa ja lukija saa kaikessa rauhassa tutustua uhriin ja tämän perheeseen ja sen moninaisiin ongelmiin. Tarina on mielestäni lopulta jopa lähempänä lukuromaania kuin jännitystarinaa, sen verran hitaanpuoleisesti kaikki käynnistyy ja etenee. Tämä ei siis välttämättä ole yhtään huono asia, mutta yllätyin vain, koska oletin Janssonin kirjoilta jotain muuta.

Jäljet lumessa oli kaikin puolin ihan kelpo tarina, mutta tarinan rakennuspalikat olivat liian tuttuja muista lähiaikoina lukemistani kirjoista, jotta olisin voinut vaikuttua sen enempää. Uhriksi päätyvän Cecilian kohtalo ei myöskään herättänyt sen kummempia tunteita puolesta tai vastaan, se ei kai koskaan ole hyvä asia?

Onko ruudun takana Jansson-faniksi tunnustautuvia? Mikä on hänen paras kirjansa? Minkä tasoisena pidöt Jäljet lumessa -kirjaa verrattuna hänen muuhun tuotantoonsa?


Kustantaja esittelee kirjan täällä.

Maastamuuttajat 1



Vilhelm Moberg
1949 suom. 1958
255 s./Otava

Yksi vuoden parhaimpia lukukokemuksia on tässä, siitä uskallan olla varma! Olen parin edellisen vuoden aikana lukenut useita uudisraivaajista kertovia kirjoja ja tämä ruotsalainen klassikkosarja kannatti myös ehdottomasti korkata.

Kirjojen keskellä -blogin Maija suositteli minulle Mobergin seitsemään osaan jaettua kirjasarjaa jo pari vuotta sitten ja vasta nyt tulin tarttuneeksi siihen. Kirjan tarina tuli siinä mielessä ajankohtaiseksi, että ensimmäinen matkani New Yorkiin alkaa olemaan käsillä ja halusin virittäytyä tunnelmaan hyvissä ajoin. Olemme alustavasti suunnitelleet koluavamme museoista pelkästään Luonnontieteellisen museon, mutta tämä(kin) kirja vahvisti tunnetta siitä, että siirtolaisuutta käsittelevä museo voisi olla kiinnostava.

Maastamuuttajat -sarja alkaa 1800-luvun Ruotsista, jossa Smoolannin Ljuderissa asuvat talonpoikaisperheet ottavat osaa ensimmäiseen suureen muuttoaaltoon Atlantin toiselle puolelle. Pohjois-Amerikan Yhdysvallat on lähes pelkästään huhupuheista tuttu maa, mutta sen vetovoima on niin kova, että Jumalaa pelkäävät talollisetkin uskaltavat myydä kaiken omaisuutensa voidakseen lähteä tavoittelemaan parempaa elämää vieraalle mantereelle. Vaikka Yhdysvalloissa sanotaankin asuvan pelkkää roskasakkia, joka on lähtenyt velvollisuuksiaan karkuun Vanhasta maailmasta ja myrkyllisiä käärmeitäkin joutuu varomaan jokaisella askeleella, tuntuu hedelmällinen maa ja vaurastumisen mahdollisuus tilaisuudelta, jota ei voi jättää käyttämättä.

Luvassa on siis mitä luultavimmin hieno ja tarkkanäköinen ajankuvaus ruotsalaisista siirtolaisista Uuden maailman haasteiden keskellä. Ensimmäisessä osassahan muutto alkaa vasta varovaisesti itää nuoremman polven keskuudessa ja vuosien mittaan se pikkuhiljaa konkretisoituu vanhemman väen vastusteluista huolimatta. Toinen osa, jossa pitkä merimatka alkaa olisi varmasti kiinnostavaa luettavaa esimerkiksi lentokoneeseen Nykin matkaa ajatellen... Täytyykin lähteä metsästämään sitä antikvariteetista!

En voi sanoa olevani suuri klassikoiden ystävä. Tunnun pääseväni vain harvojen kanssa samalle aaltopituudelle, mutta Mobergin kirjan kanssa yhteinen sävel löytyi melkein heti ja nyt palan halusta tietää miten rohkeiden siirtolaisten käy laivan saavuttua New Yorkiin. Taakse ovat jääneet vanhat sukulaiset ja ystävät, joita ei ole mahdollista nähdä enää koskaan ja edessä siintää uusi elämä, josta on unelmoitu kuukausi toisensa jälkeen.

Suosittelen!





Porto Francon vartija

Ann Rosman
2011 suom. 2013
371 s./Bazar

Rosmanin viime syksynä ilmestynyt Porto Francon vartija yllätti positiivisesti. Luin aikoinaan sarjan aloitusosan ja pidin sitä aika yhdentekevänä tekeleenä. Olin tuolloin tykittänyt menemään Läckbergin kirjoja useammankin ja Rosman tuntuikin vain köyhänmiehen versiolta Läckbergistä. Uumoilin tuolloin, etten jatkossa vaivautuisi tutustumaan Rosmaniin sen paremmin.

Nyt olo on vähän kuin petturilla, olen nimittäin sen verran lojaali Ruotsin jännityskuningattarelle ja yhdelle suosikkikirjailijoista. Mutta kai tässä elämässä voi vähän Rosmanistakin tykätä, vaikka sydän kuuluukin Läckbergille? Oudoksun kyllä edelleen sitä, miten samantyyppinen ainakin Porto Francon vartija on verrattuna Läckbergin tuotantoon. Saaristo ja sen tunnelma, tapahtumat kahdella aikatasolla, koskettava sukutarina läpi vuosisatojen... Aika monta tuttua elementtiä!

Vendelan perhe viettää kesää vapaa-ajan asunnollaan kauniilla saarella. Lomapäiviä varjostaa kuitenkin niin Vendelan pojan ongelmat kuin Vendelan veljen vaimon nihkeä suhtautuminen saaristolomailuun. Voi hyvinkin olla, että tämä on perheen viimeinen kesä saarella, jos asunto aiotaan laittaa myyntiin. Kaiken kukkuraksi retkeilijäjoukko tekee ruumislöydön läheisestä suosta. Mitä Marstrandissa on oikein tapahtunut parisataa vuotta sitten, kun nainen ja vastasyntynyt vauva ovat päätyneet suon uumeniin? 1700-luvun lopulla Marstrandin vapaasatama on ollut kaikkea muuta kuin idyllinen paikka nauttia elämästään. Saaristo on kuhissut vaarallisia merimiehiä, salakuljettajia ja rantarosvoja. Pakkoavioliittoa paennut Agnes kuitenkin tietää, että uusi elämä karkulaisena on mahdollista aloittaa pelkästään vapaasatamassa.

Karuja ihmiskohtaloita, menneen ajan tunnelmaa ja mielenkiintoisia historiallisia faktoja yhdistelevä kirja on viihdyttävää tarinankerrontaa parhaimmillaan. Mielenkiintoinen tuttavuus myös jännityskirjoja vältteleville, sillä tarina on lopulta enemmän vauhdikas lukuromaani kuin puhdas jännitysgenren edustaja. Suosittelen.

Kustantajan esittelysivulle tästä.

Bloggaajakollega ei innostunut tarinasta niin paljon, mutta perustelee hyvin tarinan ongelmakohdat. Kirja-arvioon tästä.

Prime Time

Liza Marklund
2002 suom. 2002
365 s./Otava

Liza Marklund on ollut edustettuna 100 naiskirjailijan kirjaa -listallani jo muutaman vuoden ajan - ja sitä ennen pääkopassani joka suuntaan rönsyilevällä TBR-listalla - joten oli jo aikakin tutustua hänen tuotantoonsa!

Varsinkin jännityskirjallisuutta lukiessani arvioin jatkuvasti tarinaa suurempana kokonaisuutena tarkoituksena päättää, jatkanko tulevaisuudessakin saman henkilöhahmon seikkailujen parissa. Marklundin suhteen päätös alkoi muodostua jo varhaisessa vaiheessa. En kokenut Annika Bengtzonin viehätysvoimaa niin suurena, että olisin koukuttunut kohtalokkaasti. Niinpä minun onkin jatkossa helppo sanoa ei Marklundille.

Prime Time -kirjan teemat ovat vahvasti kytköksissä julkisuuteen. Joskus joku pääsee julkisuuden valokeilaan, vaikkei sitä ansaitsisikaan. Toinen saattaa tehdä rutkasti töitä saavuttaakseen julkisuuden, mutta hänen kohtalonaan onkin jäädä valovoimaisemman henkilön varjoon. Mikä on julkisuuden hinta, onko se joskus liian korkea? Tekeekö julkisuus onnelliseksi? Voiko toista ikinä oppia tuntemaan pelkän julkisen roolin kautta? Annika Bengtzon palaa äitiyslomalta suoraan keskelle skandaalia: suuri tv-persoona Michelle Carlsson on murhattu tv-ohjelman kuvausten päätteeksi ja epäiltyjen joukossa on yksi jos toinenkin Annikan tuttu. Samalla toimittajanaisen omassa elämässä kuohahtelee.

Tarina käynnistyy hitaanlaisesti, kaiken pohjustaminen vie aikaa. Ensinnäkin pitää tutustuttaa lukijat murhapaikkaan, ristiriitaisia tunteita herättäneeseen uhriin, monenkirjavaan epäiltyjen joukkoon, jossa jokaisella on ollut omat syynsä inhota tai vähintään kadehtia Michelleä. Samalla piipahdetaan Annikan perheriidoissa ja niiden taustoissa, muistellaan niin vanhoja ongelmia kuin onnellisempia aikoja. Onpa vielä aikaa käydä kurkistelemassa Kvällspressenin, Annikan työpaikan, kuulumisia. Sanoisin, että aika paljon on meneillään!

Keskivaiheilla lopulta ymmärsin, ettei meno tästä muuksi muutu. En tiedä onko sarjan muissakin osissa aistittavissa tietynlaisia Outi Pakkanen -viboja, mutta kovin vauhdikkaaksi en voi ainakaan tätä kirjaa kehua. Toisaalta taas tuntuu, että pitäisi kuitenkin kiitellä sitä, että kerrankin jännityssarja on uskottava ja runsaasti samaistumiskohteita tarjoava paketti, jonka pääosassa on varsin sympaattinen tavisnainen tavanomaisine ongelmineen. Jännitysmomenttien kanssa ei vedetä överiksi, joten päähenkilö ei ole jokaisessa osassa hengenvaarassa tutkiessaan arkaluontoisia asioita.

Niin, mitä enemmän tätä miettin, sitä enemmän tuntuu siltä, että tästä sarjasta kannattaisi ihan oikeasti pitää. Ja silti kirjallinen elämä tuntuu olevan liian lyhyt vietettäväksi Liza Marklundin parissa..

Enkelintekijä

Camilla Läckberg
2011 suom. 2013
483 s./Gummerus

Niin monen keskinkertaisen kirjan jälkeen on todella helpottavaa tarttua tarinaan, jonka tietää vievän mukanaan. Ja jos kevään kirjojen kanssa on tullut jatkuvasti kurkattua lopullista sivumäärää niin sitä ongelmaa ei kyllä Enkelintekijän kanssa ollut. Juhannuspäivänä sitä löysi itsensä hyvinkin nopeasti sivulta 150 ja kohtahan kirja olikin jo kokonaan luettu! Ihanan vaivatonta, viihdyttävää ja jännittävää lukemista!

Rehtorin perheen pääsiäisateria on katettu Valön saarella olevaan poikien sisäoppilaitoksen ruokailuhuoneeseen, mutta perheestä on paikalla vain yksivuotias Ebba. Missä kaikki muut ovat? Tietävätkö kalassa olleet oppilaat jotain perheen katoamisesta? Vuosia kuluu ja Ebba miehineen päätyy takaisin Valön saarelle lähimenneisyyden kamalia tapahtumia paeten. He aloittavat pitkällisen remonttiurakan tarkoituksenaan saattaa entinen sisäoppilaitos entiseen loistoonsa. Joku kuitenkin tuntuu haluavan Ebballe pahaa kaikkien näiden vuosien jälkeen ja paikalliset poliisit saavat taas uusia - ja vanhoja - rikoksia ratkaistavakseen. Tuttuun tapaan myös muutama siviili sotkeutuu kuvioihin mukaan.

Läckbergin kahdeksas Fjällbackan rannikkokylään sijoittuva rikostarina ei todellakaan pettänyt odotuksia. Toisaalta sarjan osista muutamat ovat jo ehtineet muodostua niin suuriksi suosikeiksi (minun tapauksessani Kivenhakkaaja ja Majakanvartija), ettei Enkelintekijä kuitenkaan ihan samaan yltänyt - en kyllä odottanutkaan sen yltävän. Tarinat ovat hyviä näin, mutta huomaan nykyisin kuitenkin toivovani, etteivät sarjan siviilit kuten Patrikin vaimo Erica ja tämän sisko Anna olisi niin suuressa roolissa kun rikoksia selvitellään. Toivoisin, että seuraavassa romaanissa Erica jäisi oikeasti kotiin kirjoittamaan uutta kirjaansa, jonka aihe ei liittyisi mitenkään meneillään olevaan rikostutkimukseen ja uudet henkilöt saisivat tilaa toimia ja joutua vaaraan. Mielenkiinnolla odotan myös onko seuraavassa romaanissa taas uusi äiti-lapsi-kaksikko, jossa äiti on ihmishirviö, jonka toiminta tuhoaa usean sukupolven.

Jälleen kerran nautin varsinkin menneisyyden tapahtumien kuvailusta. Sisäoppilaitosvuodet ja perheen katoamiseen liittyvät tapahtumat kiinnostivat totta kai, mutta myös Ebban varsin onnettoman isoäidin ja isoisoäidin elämäntapahtumat olivat suorastaan kutkuttavaa lukemista. Fjällbacka on siitä erikoinen kylä, että tarinoita vanhoilta ajoilta pyörii kyläläisten keskuudessa vaikka millä mitalla. Mielelläni itsekin kuuntelisin kotikaupungistani samanlaisia "juoruja vuosikymmenien takaa", mutta toistaiseksi olen tainnut kuulla vanhemmiltani pelkästään noidista, joita täällä asui vanhempieni ollessa lapsia.

Osallistun kirjalla Kiinteistöhaasteeseen. Niin menneet kuin nykyisetkin tapahtumat ovat vahvasti yhteydessä Valön saarella olevaan rakennukseen, joka toimi aikoinaan poikien sisäoppilaitoksena. Rehtorin perheen kadottua koulu lopetti toimintansa ja rakennus sai olla oman onnensa nojassa kunnes rehtorin henkiinjäänyt tytär palasi parinkymmenen vuoden jälkeen takaisin remontoimaan vanhaa kotiaan. Saaristomaisema ei ole minulle kovin tuttu asia, joten yleensä nautinkin sen kuvailusta kirjallisuuden äärellä. Oman viehätyksensä tuottaa vanha rakennus, joka remontoimisen myötä alkaa pikkuhiljaa muistuttamaan ihastuttavaa majataloa, joka sen on tarkoitus tulevaisuudessa olla. Yhtä lailla ihastelen näkymää, joka rakennuksen ikkunoiden takaa pilkistelee, vaikka saarella onkin suorastaan vaarallista olla erinäisten tapahtumien takia.

Kiinteistöhaaste

Peppi Pitkätossu

Astrid Lindgren
1945 suom. 2005
117 s./WSOY

Nyt ole sitten lukenut elämäni ensimmäisen Pepinkin. Kokemus ei ollut maailmoja ravisuttava, sori vain te kaikki Lindgren-fanit. Olen tietenkin hieman pettynyt, koska kirja jätti minut niin kylmäksi - valitsinhan Pepin avaamaan Legendaarisia naisia -teemakuukauden. Wikipedia muuten tiesi kertoa, että Astrid Lindgren on luokiteltu 12 maailman luetuimman kirjailijan joukkoon ja että Tukholman kaupunginkirjaston lainatuin lastenkirja on Peppi Pitkätossu. Aikamoista!

No mutta. En tosiaan taida olla Peppi-tyttöjä ja ehkä on myös välillä hyväksyttävä se tosiasia, että jotkut kirjat pitäisi lukea nimenomaan lapsena. Tai aikuisena lasten kanssa. Tai erittäin lapsenmielisellä tuulella. Niin tai näin, olosuhteet eivät olleet kohdillaan. Kirjaversio tuli tutuksi vasta nyt, mutta pienenä katselin kyllä Peppi-elokuvia. Lapsuudenystävien kanssa leikimme elokuvien ja tv-sarjojen inspiroimana vaikka mitä, mutta Pepin roolista en muista tapelleeni kenenkään kanssa, joten pahoin pelkään, ettei liikkuva kuvakaan tehnyt pieneen katselijaan vaikutusta. Ehkä se on kuitenkin ymmärrettävää, olemmehan niin erilaisia Pepin kanssa ja hän on ehkä makuuni liian poikamainen, vilkas, räväkkä ja energinen.

Osallistun kirjalla Kiinteisöhaasteeseen ja muutan huvilasta kartanoon. Kuuden kirjan jälkeen olenkin sitten tavoitettavissa linnasta. Huvikumpu on suorastaan legendaarinen koti ja siksi olinkin yllättynyt miten tuntemattomalta se kuitenkin kirjan luettuani tuntuu. Isossa talossa on hyvin tilaa Pepille ja herra Tossavaiselle - ja välillä hevosellekin. Matkalaukussa on kasa kultakolikoita ja parhaat ystävät asuvat naapurissa. Välillä on kivaa leipoa ja jättää keittiö siivottomaan kuntoon, mutta joskus päivän hauskin puuha voikin olla veden kaataminen lattialle ja sotkujen siivoaminen luistelemalla harjasten päällä. Kaikki on mahdollista kun äiti on enkeli ja isä merellä seikkailemassa. Naapurin lapsista Huvikumpu on maailman hauskin paikka ja Peppi maailman hauskin tyttö. Nyt en kuitenkaan itse liity fanijoukon jatkeeksi.

Kiinteistöhaaste

Mantelintuoksua lumimyrskyssä

Camilla Läckberg
2007 suom. 2009
108 s./Schildts

Talvisiin maisemiin sijoittuvien kirjojen lukeminen on suorastaan pakko ajoittaa nimenomaan talvipäiviin. En ole voinut kuvitellakaan lukevani tätä kirjaa minään muuna vuodenaikana, joten Läckberg-fani on joutunut kärsivällisesti odottamaan oikeaa ajankohtaa.

Pienoisromaanissa Tanumsheden poliisiasemalta tuttu Martin Molin on saattanut itsensä varsin kiperään tilanteeseen. Kepeä seurustelu Lisette Liljecronan kanssa näyttää saaneen vakavampia sävyjä, sillä Martin on pitkin hampain suostunut tapaamaan tyttöystävänsä perheen sukukokouksen merkeissä. Lisette ei todellakaan ole nuoren poliisin suuri rakkaus, joten viikonloppu tunnelmallisessa kartanossa pienellä saarella ikävien sukulaisten kanssa tuntuu ahdistavalta. Martin saa kuitenkin nopeasti muuta ajateltavaa, kun lumimyrsky katkaisee yhteyden mantereeseen ja perheen pelätty patriarkka kuolee kesken illallisen. Hento mantelintuoksu vesilasissa vihjaa siihen, että rikas vanhus on myrkytetty - eikä murhaaja voi olla kukaan muu kuin joku sukulaisista.

Mantelintuoksua lumimyrskyssä ei aiheuttanut suuria tunne-elämyksiä, mutta sitä oli kieltämättä mukava lukea, kun puitteet olivat kohdallaan: ikkunasta sai ihailla kaunista lumista maisemaa nautiskellen samalla muutamia lasillisia valkoviiniä. Lähivuosina olen kahlannut läpi kaikki Läckbergin kirjat, ja kieltämättä osa vakituisista henkilöhahmoista kyllästyttää. Olikin virkistävää päästä samoihin tuttuihin maisemiin ja saman kynäniekan tarinaan, mutta ilman poliisiaseman keskinäisiä suhdesoppia. Suljetun huoneen mysteeri oli kiinnostava, mutta arvasin valitettavasti jutun jujun heti, kun tarinaan heitettiin mukaan Sherlock Holmes -kirja ja kummallinen jälki takassa. Pysähdyinkin kirjan luettuani muistelemaan, kuinka usein samaa ratkaisua on käytetty kirjoissa, elokuvissa ja tv-sarjoissa. Minulle tuli mieleeni vain CSI Las Vegasin jakso, mutta ihan varmasti olen törmännyt ratkaisuun useamminkin, koska se tuli välittömästi mieleeni. Tuleeko muilla kirjan lukeneilla mieleen muita teoksia, jotka olisivat hyödyttäneet tätä ratkaisu a´la Sherlock Holmes?

Tätä vuotta on kohta kulunut jo puolitoista kuukautta, mutta minulla ei tunnu etenevän muut haasteet kuin kiinteistöhaaste. Lato minulla onkin jo pystyssä, joten mökkiä tavoitellaan parhaillaan. Tässä kirjassa tapahtumapaikkana oli pelkästään tunnelmallinen kartano Valön saarella, vanha leiripaikka, josta vanhempi pariskunta on ahkeralla remontoimisella saanut loihdittua ihastuttavan hotellintapaisen pakopaikan vieraille. Tarinan alussa valkoiseksi maalattu talo pilkistää lumikinosten keskeltä ja ikkunoista tuikkiva valo ja joulukuusi saavat Martinin henkäisemään ihastuksesta. Paikka on ehdottomasti sellainen, jossa minäkin viihtyisin: lumimyrskyn yllättäessä joisin teetä tyylikkäässä kirjastossa, makoilisin välillä omassa huoneessani upottavassa pylvässängyssä ja nauttisin rauhallisista aterioista talon ruokasalissa. Tietenkin tunnelma saattaisi hieman latistua, jos samalla tietäisin jonkun vieraista olevan kylmäverinen murhaaja...

Kiinteisöhaaste - kohti mökkiä
Naiskirjailijoiden 100 kirjaa

Yömyrsky

Johan Theorin
2008 suom. 2009
431 s./Tammi

Helmikuussa talven ihanuus ja kamaluus tulevat korostumaan, sillä aion pyhittää kuukauden talviaiheisille kirjoille. Luvassa on ainakin muutama jännistystarina, joissa murhamysteerit selviävät lumimyrskyn myllertäessä nurkissa. Aion myös lukea erään talviklassikon, johon olen aina uskonut rakastuvani. Lastenkirjallisuuden parissa aion tutkia talvista luontoa, mutta myös kaunis talveen liittyvä kuvakirja olisi ihana lisä teemailuun. Aikuistenkin puolella on vaikka kuinka paljon näyttäviä kuvapainotteisia taidekirjoja, sellaisen kiikuttaisin myös mielelläni kotiin lähempää tarkastelua varten. Näiden lisäksi omastakin kokoelmasta löytyy muutamia talvisesti nimettyjä romaaneja, mutta saa nähdä miten paljon loppujen lopuksi on lukemiselle. Helmikuun aikana olisi nimittäin tarkoitus lukea Tummien perhosten koti, kuukauden "pakollinen" nuortenkirja sekä avaruusaiheinen kirja ennen kuin Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -haaste loppuu.

Teemakuukausi käynnistyi jännittävissä tunnelmissa Johan Theorinin Yömyrskyn parissa. Kirja sai parhaan pohjoismaisen rikosromaanin palkinnon 2009, ja kirja on ehdottomasti palkintonsa ansainnut. Uuteen kirjailijaan ei tällä kertaa tarvinnut tutustua yksin, vaan kimppaluin kirjan Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annikan kanssa, joka on rakastanut Theorinin kirjoja jo vuosia. Oli todella mukavaa vaihtaa ajatuksia sitä mukaan, kun kirja eteni. Varsinkin jännityskirjoja lukiessa törmää usein ongelmaan, että haluaisi avata keskustelun aiheista, jotka ovat jääneet kaihertamaan mieltä, mutta ei viitsi ettei vain vahingossakaan spoilaa tapahtumia niiltä, jotka eivät ole vielä kirjaa lukeneet.

Olen lähiaikoina lukenut monta erinomaista jännitystarinaa, joissa on sulassa sovussa nykyaikaa ja vanhoja kummitustarinoita, pino likaisia sukusalaisuuksia ja koskettavia ihmiskohtaloita monessa sukupolvessa. Yömyrskyssä on kaikkia näitä minulle tärkeitä elementtejä, ja pidinkin siitä kovasti, vaikka loppuratkaisu ei ehkä niin kovin mieluinen ollutkaan. Pidän nykyään jo pakollisena pahana jännityskirjojen loppua, jossa petyn katkerasti olosuhteisiin, joissa lopputaistelut ja ylipäätänsä tarinan loppuun saattaminen tapahtuvat. Pidin tarinan alusta lähtien siitä, miten luonnollisesti yliluonnollinen oli punottu tarinaan mukaan. Kummittelun lisäksi pidin siitä, että tarinaa vei eteenpäin niin monta epäluotettavaa kertojaa. Vaikka lopussa aika moni asia avattiin lukijalle minusta liiallisuuksiinkin asti, oli hienoa, että näiden epäluotettavien henkilöiden tarinat jäivät askarruttamaan.

Tapahtumapaikkana on Öölanti, jonne nuori pariskunta lapsineen muuttaa kunnostamaan Åluddenin vanhaa kartanoa. Tukholma ja suurkaupungin kuluttava elämäntapa on taakse jäänyttä elämää, sen sijaan raikas meri-ilmasto ja uuden kodin lukuisat huoneet ja niihin liittyvät tarinat ilahduttavat muuttajia. Kunhan remontti on saatu kunnialla päätökseen, perheen on tarkoitus majoittaa matkustajiakin kartanon tiloihin. Rannalla myrskyjä uhmaamassa seisoo kaksi vanhaa majakkaa, joista toisessa palaa nykyisin valo vain silloin, kun joku tulee kuolemaan. Lukuisia muitakin tarinoita liittyy kartanon menneisyyteen, ja niitä ripotellaan lukijan iloksi pitkin kirjaa. Åludden on ehdottomasti tarinan päähenkilö, ja onkin ollut tärkeää, että kirjailija on onnistunut sen kuvailussa ja oikean tunnelman saavuttamisessa. Minäkin mielelläni vierailisin Åluddenin tapaisessa paikassa, kuuntelisin vanhoja tarinoita - ja luultavasti nukkuisin sen jälkeen paljon levottomammin kuin yksikään kirjan henkilöhahmoista;) Kiinteistöhaastetta varten on joka tapauksessa nyt lato pystyssä.

50 mieskirjailijoiden kirjaa
Kiinteistöhaaste

Uhrilahja

Åsa Larsson
2012 suom. 2012
364 s./Otava
Teemailu lukemisen suhteen on ollut mielettömän inspiroivaa ja hauskaa jo nyt, vaikka vasta ensimmäistä kuukautta lopettelen. Olinkin hetkellisesti erittäin käärmeissäni, kun tajusin, että kirjasto hukkasi minulle kuljetuksessa olleen Kuin jokin päättyisi -kirjan. Kai teos minunkin käsiini vielä joskus päätyy, mutta tämän kuukauden teemaan sitä on turha enää odottaa. Hämmennyksen eri vaiheet elettyäni tajusin, että ehtisin vielä hyvällä tuurilla löytämään kyseiselle kirjalle korvaajan (kumma pakkomielle, että teemaan on kuukaudessa sisällytettävä ainakin neljä kirjaa). Onneksi lopulta muistin Larssonin Uhrilahjan, joka sai viime vuonna hävyttömän monta rakkaudentunnustusta kirjabloggaajilta. Olihan minun tarkoitus lukea viiden tähden kirja jo monta kuukautta sitten, mutta jotenkin sitä ei aina jaksa uskoa muiden hehkutukseen. Nyt kuitenkin kannatti, joten jos joku muu urpo vielä arpoo lukemisen ja lukemattomuuden välillä, niin valitse lukeminen! Tarinan vetoa ei voi yksinkertaisesti vastustaa, kunhan on päässyt alkuun.

Kun lauantai-illan iloksi on sovittu hauska peli-ilta erinomaisessa seurassa, ja silti huomaa kieroutuneesti toivovansa, että suunnitelmat peruuntuu... Silloin tietää lukevansa erinomaista kirjaa:) Uhrilahjasta tuli teemakuukauteni ehdoton suosikki. Ruotsin Lappiin sijoittuva kirja onnistui koskettamaan, ja olen siitä himpun verran iloisempi kuin yleensä, sillä kyseessä on kuitenkin jännityskirjallisuuden edustaja, eikä kyseisen genren kirjoilta aina tule odotettua sen kummempia. Yleensä jännityskirja on hoitanut tehtävänsä, kun se on viihdyttänyt parin tunnin verran ja mieli on saanut levätä murhamysteerien parissa. Kirjasta löytyi toki koukuttavaa jännitystäkin, mutta lukukokemukseen liittyi myös aimo annos ahdistusta ja surua, kun sukupolvesta toiseen jatkuneet julmuudet pikkuhiljaa paljastuivat. Varsinkin 1800-lukuun liittyvät pätkät olivat karmivan pahanenteisiä. Lukutunnelma oli itse asiassa melko samanlainen kuin viime vuonna lukiessani Läckbergin Majakanvartijaa.

Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika tuumasi muutama päivä sitten, jännitys-kirjallisuudesta ei juuri nyt jaksa innostua samalla tavalla kuin aikaisemmin. Olen täysin samaa mieltä, nyt ei vain ole otollisin aika tarttua jännityskirjallisuuteen. Åsa Larsson kuitenkin teki aikamoisen vaikutuksen minuun, joten uskoisin tarttuvani sarjan aikaisempiin osiin jossain hyvässä välissä. Uuden kirjailijan maailmaan on toki hienoa tutustua myös siinä mielessä, että myös päähenkilöt ovat tuntemattomia. Juristi Rebecka Martinsson ja paljastukset, joita hänen menneisyydestään tehtiin, herättivät kieltämättä mielenkiintoni. Vaikuttaa siltä, että nuorella naisella on takanaan rankkojakin elämänvaiheita, mutta tapahtumat eivät ainakaan tämän kirjan perusteella vaikuta päälleliimatuilta, vaan Rebecka tuntuu ongelmineen inhimilliseltä, mukavalta ja samaistuttavalta. Täydellisen epätäydellinen päähenkilö siis.

Ja kyllä, minäkin antaisin kirjalle viisi tähteä.

Naiskirjailjoiden 100 kirjaa