Minä olen monta

John Irving
2012 suom. 2013
604 s./Tammi

Onpa hämmentävää laskeskella, että edellisen Irvingin lukaisin melko lailla kolme vuotta sitten. Ja se onkin ollut toistaiseksi ainoa kirja, jonka olen Irvingiltä blogiin tuonut eli viiteen kuuteen vuoteen en ole lukenut kuin yhden kirjan yhdeltä suosikkikirjailijoistani. Aikamoista. Aika näköjään vain lentää ja omiin suosikkeihin tulee huomaamattaan pidettyä hajurakoa turhankin paljon.

Kirja ehti olla hyllyssä pölyä keräämässä parin vuoden ajan, mutta nyt vihdoin psyykkasin itseni tarttumaan siihen. Pientä tsemppiä aluksi tarvittiinkin, koska tuntui etten oikein päässyt vauhtiin tarinan kanssa. Ensimmäiset parisataa sivua tuskastelin, koska tuntui ettei kirja vain mitenkään ollut niin hyvä kuin aikaisemmat lukemani teokset kirjailijalta. Keskiverron romaaninhan Irvingin tuotokset nyt voittaa mennen tullen, mutta odotukset luonnollisesti oli korkealla vaikka en asiaa sen kummemmin ajatellut tai fiilistellyt, kunhan aloin vain lukemaan.

Minä olen monta ei lopulta päätynyt suosikkikirjakseni, mutta sen arvo nousi kyllä silmissäni tahmaisen alun jälkeen. Tarinan keskiössä on kirjailija Billy, nykyisin jo vanha mies, joka kertaa kokemuksiaan lapsuudesta lähtien. Billy kasvoi teatteriperheessä, jossa mm. äiti oli kuiskaaja ja isoisä naisten rooleissa viihtyvä näyttelijä. Erilaiset seksuaaliset suuntautumiset ovat vahvasti esillä niin kuin Irvingin teoksissa aina. Billy on bi-seksuaali ja hän ehtiikin elämänsä aikana kokeilemaan kaikenlaista mitä tulee seksiin ja parisuhteisiin. Luonnollisestikin tarina rönsyilee sinne tänne, henkilökaarti on herkullisen monitahoinen ja kirjailijan tavaramerkit painista karhuihin ovat enemmän tai vähemmän edustettuna.

Jäin miettimään miksi tarina lopulta voitti minut puolelleen. Kirjassa Billy hyvästelee paljon ihmisiä. On itsemurhia (joista yllättävän monesta puuttuu sydäntä pakahduttava suru) ja aids-epidemiaa. On laaja lähisuku, jossa ollaan suvaitsevaisia erilaisten elämäntapojen suhteen ja sitten ei kuitenkaan olla. On paljon kohtaamisia ja keskusteluja, joissa päädytään sanomaan vähän, mutta sekin vähä sanotaan painokkaasti ja kohtalokkaasti. What´s there not to like? Kyllä Minä olen monta osoitti jälleen kerran miksi Irving on yksi kaikkien aikojen parhaista kirjailijoista.

Jälkeenpäin harmitti ainoastaan, etten ollut lukenut laajalti Shakespearea ja Rouva Bovarya, niihin kun viitattiin niin usein läpi teoksen.

Garpin maailma

John Irving
1978 suom. 1980
560 s./Tammi

Niin ne vuodet vierivät ilman John Irvingiäkin. Blogia olen pitänyt kohta kolme vuotta ja Garpin maailma on vasta ensimmäinen kirjailijan kirja, josta blogiini kirjoitan. Irvingin Ystäväni Owen Meany kuuluu 10 kaikkien aikojen parhaimman kirjan joukkoon. Tai no, viiden. Tai no, kolmen. Sen takia odotukseni Irvingin kirjojen suhteen ovat melko realistiset: tuskin tulen koskaan lukemaan häneltä mitään niin kertakaikkisen sykähdyttävää kirjaa kuin Owen Meanyn tarina. 

Ja sitten minun ja Garpin maailman kohtaamiseen: vähän väkisin vääntämiseksihän se meinasi mennä. Aluksi eli noin 8 vuotta takaperin koin tarinan vastenmielisenä, koska tiesin Robin Williamsin näyttelevän tarinan elokuvasovituksessa. Älkää kysykö miksi, Williams ei todellakaan ole pahinta mitä tiedän, itse asiassa aika symppis monessakin leffassa, mutta mitäs sitä yllättäville ennakkoluuloilleen mahtaa. Onnistuin psyykkaaman itseäni niin, että unohdin elokuvaversion (jota en siis ole koskaan edes nähnyt), mutta tarina ei vain tuntunut kiinnostavalta. Mielenkiintoista sinänsä, ottaen huomioon etten missään vaiheessa ole edes kunnolla tiennyt mistä kirja kertoo... Lopulta kuitenkin päädyin siihen, että kirja on luettava, koska onhan se yksi John Irvingin pääteoksista ja saanut vuonna 1980 National Book Awardinkin, joten eikun kirjastoon! Kärjistetty lopputulos: lueskelin kirjaa melko hitaasti (lähes kolmen viikon ajan ja olin vielä lomalla!) ja nyt olen jo muutaman viikon ajan yrittänyt lähestyä tietokonetta sillä taka-ajatuksella, että kirjoittaisin kirjasta jotain blogiini.

Kaiken kirjallisen kolotuksen lomassa kuitenkin myös nautin Irvingin tarinaniskemis-taidoista, pakollisista karhu- ja painikohtauksista, vanhempien naisten kanssa vehtaamisesta, kuoleman jatkuvasta läsnäolosta, hullunkurisista ihmisistä ja ihmiskohtaloista sekä nuoren miehen sielunelämästä. Kirjan parasta antia oli alkuosa, jossa keskityttiin enemmän Garpin äidin, Jenny Fieldsin, elämään ja tämän muutamaan eriskummalliseen valintaan ja mitä niistä lopulta seurasi. Myös loppuosa oli kaiken kaikkiaan hieno, asiat ikään kuin loksahtelivat paikoilleen ja eivät kuitenkaan. Kirja sai haaveilemaan kaupasta ostettavissa olevista johnirvingeistä, jotka kirjoittaisivat meidän kaikkien tavallisten pulliaisten tarinat yksiin kansiin. Pysähdyin vähän väliä leikittelemään sillä idealla, että mitä kaikkea juuri Sonjan maailma voisi pitää sisällään...

Pidän siitä, miten ainutlaatuisia henkilöhahmoja Irving luo. He ovat yhdistelmä niin monia asioita, tunteita ja tekoja, kukaan ei todellakaan ole mustavalkoinen ja Garpinkin suhteen jäin vähän sokeaksi sen suhteen millainen tämä nuori mies oikein oli. Olisinko minä esimerkiksi pitänyt hänestä jos olisin tuntenut hänet henkilökohtaisesti? On vaikea arvioida Garpia, kun tietää hänen sisäisestä maailmasta niin paljon: kaikki likaiset, mutta myös puhtaat ajatukset; rohkeat, mutta myös itsekkäät teot...

Päädyn kai siihen, että minun ja Irvingin välillä kaikki on edelleen hyvin. Seuraavaksi on vuorossa Viimeinen yö Twisted Riverillä tai Minä olen monta, toivottavasti kuitenkin aiemmin kuin kolmen vuoden päästä.

P.S. Listahirmun kannatti muuten todellakin lukea Garpin maailma: sain ruksia teoksen pois niin mieskirjailijoiden 50 kirjan joukosta, parilta klassikkolistalta, So American -listalta ja luinpas vihdoin jotain kirjailijalta, jota Maija suositteli minulle jo melkein kaksi vuotta sitten! On muuten outoa, että Garpin maailma on monella suomenkielisellä to-be-read -listalla, mutta esimerkiksi amerikkalaisia kirjoja listaavilla koko kirjailijaa ei näy missään?!

So American (New Hampshire)