Pakkasinpa alkuviikosta mökille mukaan pienen pinon kirjoja ja lähdin varovaisesti suunnittelemaan lukumaratonia vauva-arjen keskelle. Lukuisat 24 tuntia menivät jopa ennakko-odotuksia paremmin! Tietenkään sivumäärä ei päätä huimaa, mutta uusi tyyli, jota lähdin kokeilemaan tuotti tuloksia ja nautin lukemisesta ihan mielettömästi. Lisäksi reissuntäyteisen alku- ja keskiloman väsymys karisi, kun sain keskittyä ensisijaisesti lukemiseen. Tällä kertaa luin ihan siekailematta kirjoja sekaisin, aikaisemmilla kerroilla olen lukenut kirjan kerrallaan ja vaihtelu todella virkisti.
15:00 aloitus
15:45 luettu 30 sivua
Aloitin Adicien Huominen on liian kaukana -kirjan Ykkösselli-novellilla. Karu tarina yliopistoperheestä, jonka poikaa syytetään jengisotiin osallistumisesta. Korruptiota on niin vaikea ymmärtää pohjoismaalaisena. Adichieen on hieman ristiriitaiset tunteet. Kirjailijana hän on toki ansainnut kaiken saamansa suitsutuksen - hän on mielettömän taitava tarinankertoja. Nigerian arkipäiväiset kamaluudet ovat vain niin masentavaa luettavaa, että on todella vaikea saada oma asenne kohdilleen niin, että hänen teoksiinsa olisi "kiva" tarttua.
15:55 luettu 42 sivua
Luin muutamia runoja Palanderin esikoisrunokokoelmasta Maa muistaa matkustajan. Ei ole minusta oikein runojen lukijaksi, vaikka toistuvasti yritän. Kaikki sanat ja lauseetkin ovat itsessään ihan ymmärrettäviä ja usein saan ehkä kokonaisuudestakin jotenkin kiinni, mutta tunnelmasta en saa otetta sitten millään. J mietin ehkä ihan liikaa mitä runo tarkoittaa ilman, että antaisin vain mennä.
16:05 luettu 57 sivua
Aloitin Druckermanin Bébé päivä päivältä ja jo johdannon jälkeen olen innoissani. Toivonkin lukevani useita hyviä lapsenkasvatusperiaatteita kevyessä muodossa. Ihanteellista tietenkin olisi, että huomaisin toteuttavani jo useampaa (maalaisjärjen)periaatetta, jota myös ranskalaiseksi kasvatustavaksi sanotaan.
16:50 luettu 114 sivua
Kyllä! Todella hyvää vertaistukea asioista, joita on jo itsekin kelaillut ja miettinyt mikä meidän kasvatusperiaate olisi. Ruoan ja sosiaalisten taitojen suhteen Bébé päivä päivältä antaa tosi hyviä esimerkkejä. Ja niin kuin kirjassa muistutetaan, vauvat on älykkäitä, sen olen uudelleen ja uudelleen vähän hämmentyneenäkin pannut merkille edellisten yhdeksän kuukauden aikana. Lässyttämistä pitäisi kyllä vähän vähentää, vaikka se meidän perheessä onkin ehkä enemmän sellaista huumoripainoitteista, mutta vauvalle tekisi varmasti ihan hyvää kuulla enemmänkin äidin normaalia ääntä:D
17:10 luettu 124 sivua
Jatkoin runojen lukemista. Sen sijaan, että pystyisin heittäytymään runojen vietäväksi ja kokea jotain vähän mystistä huomaan kelailevani esimerkiksi sitä miten paljon luonnosta kirjoittavat runoilijat mahtavat liikkua luonnon keskellä... Ja samalla soimaan itseäni, kun nytkin kökin metsän keskellä ja pari päivää sitten tehtiin kävelyretki Aulangon näköalatornin mailla ja silti runojen luonto "ei tule minuun".
17:45 luettu 147 sivua
Luin toisen Adichien novellin Jäljennös. Rikkaan miehen vaimo on päätynyt lapsineen asumaan Amerikkaan ja mies asuu edelleen suuren osan vuodesta Nigeriassa. Nyt vaimo saa kuulla miehensä nuoresta rakastajattaresta. On aina yhtä jännittävää huomata miten jonkun ihmisen koko elämäntarinan pystyy mahduttamaan 20 sivuun niin, että lukijan mielenkiinto saadaan täysin tyydytetyksi eikä jää kaipaamaan kokonaista kirjaa, joka olisi omistettu esimerkiksi nyt tälle naiselle. Olen myös yllättynyt miten onnellisesti kaksi novellia on päättynyt, vaikka ongelmia päähenkilöillä on piisannut.
18:25 luettu 167 sivua
Jatkoin taas runoilla. Olen koko ajan enemmän pihalla. Kyllä se vain on niin, että minun kannattaa pysytellä helpommissa runoissa. Muuten lukumaraton on edennyt oikein hyvin, kisaväsymystä ei ole lainkaan eli tällainen poukkoileva lukemistyyli sopii paremmin kuin hyvin.
19:55 luettu 241 sivua
Luin loppuu Bébé päivä päivältä loppuun. Kirjasta jäi ehkä päällimmäisenä hyvä fiilis ja tunne siitä, että kasvatus on paljon omissakin käsissä eikä se jotenkin mystisesti vain mene niin kuin sattuu menemään. Määrätietoisesti kohti omia prioriteetteja ja niissä vähemmän tärkeissä sitten joustoa. Ja vau, ranskalaisten päiväkotilaisten ruoka-annokset ovat kyllä herkullisen kuuloisia!
20:10 luettu 257 sivua
Luin loppuun Maa muistaa matkustajan -runokokoelman. Yleensä runoja luettuaan on jotenkin ylevä olo, mutta nyt olen kyllä vain hämmentynyt - niin kaukana kävin mukavuusalueeltani. Välillä oikein päähän sattui kun yritin oikein pohtimalla pohtia mitä joku runoista tarkoittaa ja ei vain avautunut.
21:35 luettu 293 sivua
Pari novellia tähän väliin eli Yksityisasia ja Aave. Sotaa, rauhattomuuksia ja epävarmuutta. Raskaita aiheita, mutta Adichien ote on kuitenkin ihanan arkipäiväinen ja saa lukijan näkemään koko elämän kirjon eikä vain niitä huonoja puolia. Loppuilta vedetään kuitenkin kevyemmissä merkeissä!
22.35 luettu 341 sivua
Äh, Asterix ja Kleopatra ei ollut kummoinen. Kyseinen sarjakuvateoshan löytyy ihan Tuhat vuotta sata kirjaa -kirjalistaukselta - on vähän jännä juttu. Tähän väliin ihan ok välipalakirja, mutta ei tästä oikein käteenkään mitään jäänyt. Historialliset faktatkin on mielestäni hauskemmin ujutettu tarinaan ihan Aku Ankassakin. Muutama piirros veti suupielet ylöspäin, mutta esimerkiksi Asterixin ja Obelixin sanailu oli melko laimeaa.
23:55 luettu 400 sivua
Tähän on hyvä pistää paussi ja suunnata yöunille. Aloittelin takkatulen ääressä Ääliö ulkomailla -kirjaa ja join samalla kaakaota kermavaahdolla - tämä se vasta on elämää! Kirja tosin on ollut aika iso pettymys, jotenkin todella tekemällä tehtyä huumoria. Toivon matkakuvailujen pelastavan lukukokemuksen sillä tässä seikkaillaan kuitenkin maailman 7 nykyisellä ihmeellä.
10:25 luettu 415 sivua
Jatkoin aamiaista syödessäni Ääliön matkakokemuksien parissa. Nyt kun olen lukenut tarinat kahdella ihmeellä käymisestä alan hahmottamaan kirjan heikkoja puolia. Ensinnäkin tarinat ovat tainneet ensin olla tv-sarjan osia ja seikkailusta on tehty lisäksi tämä kirja. Näin ollen kirjaan on tungettu (liian) paljon tuottajien ja ohjaajan ja kameramiesten kanssa käytyä sananvaihtoa, jotka eivät mielestäni tuo kirjaan mitään lisäsisältöä muuten kuin sivujen muodossa.
12:40 luettu 496 sivua
Hmm. Ääliö ulkomailla on varmaan rakennettu vetoamaan ns. Byggmax-miehiin, ja Karl itse on ehkä tv-sarjassa karismaattinen, mutta se ei kyllä välity kirjan sivuille. Ruikuttava aikuinen mies kun ei vain naurata. Ehkä käännöksessä häviää (iso) osa Karlin ja kirjan viehätysvoimasta.
13:45 luettu 521 sivua
Vielä yksi novelli Adichielta eli Viime viikon maanantaina. Tällä kertaa maahanmuuttajanäkökulmaa Amerikasta. Nyt vielä loppurutistus, viimeinen tunti starttaa ja vietän sen Ääliön kanssa.
14:30 luettu 557 sivua
Nyt se kisaväsymys sitten yllättäen iski ja lopettelin puoli tuntia etuajassa. Olin jo niin tyytyväinen muutenkin sivusaldooni, että reteästi lähdin muihin hommiin. Nyt on sielu levännyt. Aiemmilla lukumaratoneilla olen lukenut korkeintaan 800 sivua, joten vauva-arjen keskellä hitaalle lukijalle 557 sivua oli ihan passeli. Joskus taas uudelleen!
Lukumaratonilla luin kokonaan
Riikka Palander: Maa muistaa matkustajan 2010
58 sivua/Sanasto
Pamela Druckerman: Bébé päivä päivältä 2013 suom. 2014
146 sivua/Siltala
R. Goscinny: Asterix ja Kleopatra 1965 suom. 1969
48 sivua/ Egmont Kustannus
Ja osittain (ja myöhemmin loppuun)
Karl Pilkington: Ääliö ulkomailla 2010 suom. 2013
278 sivua/Pen & Paper
Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana 2011 suom. 2012
261 sivua/Otava
Näytetään tekstit, joissa on tunniste novellit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste novellit. Näytä kaikki tekstit
perjantai 19. elokuuta 2016
maanantai 2. marraskuuta 2015
Vihkivedet - novelleja
Katja Kaukonen
2012
219 s./WSOY
Nyt luin kyllä väärän kirjan väärään aikaan.
Olen viikon ajan ollut suurimmaksi osaksi melko kärsimättömissä tunnelmissa. Synnytyksen käynnistymistä odotellaan - ja voi luoja, että odottavan aika on pitkä! Seinät tuntuvat kaatuvan päälle, vaikka en edes ole joutunut olemaan kodin vankina. Olen yllättävän hyvin pystynyt viettämään aktiivia päiviä ulkoillen ja kyläillen, mutta silti tuntuu, että joitain äärirajoja tässä nyt kuitenkin koetellaan. Ja mikä pahinta, en yhtään jaksaisi lukea tai katsoa tv:tä.
Eli kun tällaisista lukutunnelmista ponnistetaan päivittäin, niin kirjaseuralaisenkin pitäisi olla todellinen page turner.
Vihkivedet osoittautui aika lailla sellaiseksi novellikokoelmaksi kuin olin alun perin uumoillutkin. Novellit ovat kauniita, oivaltavia ja melankolisia. Kokonaisuus on eheä ja pienet tarinat kyllä vangitsevat lukijan, jos niille antaa mahdollisuuden.
Valitettavasti oma lukukokemus jäi vaisuksi. Rauhaton yleisfiilis teki hallaa lukemiselle enkä tuntunut millään löytävän sellaista rauhallista seesteistä olotilaa, jota juuri nämä novellit olisivat kaivanneet.
Lupaankin paneutua Kaukosen muuhun tuotantoon vasta sitten, kun aika on oikea. Kaikesta tästä viisastuneena nappasinkin seuraavaksi kirjaksi vähän erilaisen kirjan, joka sopii mielentilani kanssa enemmän yksiin.
2012
219 s./WSOY
Nyt luin kyllä väärän kirjan väärään aikaan.
Olen viikon ajan ollut suurimmaksi osaksi melko kärsimättömissä tunnelmissa. Synnytyksen käynnistymistä odotellaan - ja voi luoja, että odottavan aika on pitkä! Seinät tuntuvat kaatuvan päälle, vaikka en edes ole joutunut olemaan kodin vankina. Olen yllättävän hyvin pystynyt viettämään aktiivia päiviä ulkoillen ja kyläillen, mutta silti tuntuu, että joitain äärirajoja tässä nyt kuitenkin koetellaan. Ja mikä pahinta, en yhtään jaksaisi lukea tai katsoa tv:tä.
Eli kun tällaisista lukutunnelmista ponnistetaan päivittäin, niin kirjaseuralaisenkin pitäisi olla todellinen page turner.
Vihkivedet osoittautui aika lailla sellaiseksi novellikokoelmaksi kuin olin alun perin uumoillutkin. Novellit ovat kauniita, oivaltavia ja melankolisia. Kokonaisuus on eheä ja pienet tarinat kyllä vangitsevat lukijan, jos niille antaa mahdollisuuden.
Valitettavasti oma lukukokemus jäi vaisuksi. Rauhaton yleisfiilis teki hallaa lukemiselle enkä tuntunut millään löytävän sellaista rauhallista seesteistä olotilaa, jota juuri nämä novellit olisivat kaivanneet.
Lupaankin paneutua Kaukosen muuhun tuotantoon vasta sitten, kun aika on oikea. Kaikesta tästä viisastuneena nappasinkin seuraavaksi kirjaksi vähän erilaisen kirjan, joka sopii mielentilani kanssa enemmän yksiin.
tiistai 29. heinäkuuta 2014
Annan jäähyväiset
2009 suom. 2010
437 s./WSOY
Ensimmäisen pidemmän kirjasarjan läpikahlaaminen näin aikuisiällä on nyt saatu kunnialla loppuun. Miten kertakaikkisen hienoja muistoja minulle jäikään Anna-sarjan lukemisesta!
Panttasin sarjan viimeisiä osia muutaman vuoden ajan, mutta nyt vihdoin sain patisteltua itseni lukemaan tämän ihan viimeisenkin Blythen perhettä sivuavan teoksen. Kirjassa on 15 novellia ja 41 runoa, jotka käsittelevät aikaa ennen ja jälkeen ensimmäisen maailmansodan. Novellien aikana lukija pääsee näkemään Blythen perheen muiden Prinssi Edwardin saaren asukkaiden silmin ja runojen loppuun on puolestaan lisätty pientä dialogia Blythen perheen jäseniltä.
Pidin itsestään selvänä kyynelvirtaa, jonka olisi luullut liittyvän vahvasti lukukokemukseen, mutta lopulta kävikin niin, että selvisin kirjan loppuun asti sen suuremmin liikuttumatta. En ole runotyttöjä, joten Annan ja hänen poikansa Walterin runot eivät niinkään koskettaneet minua, mutta niihin liitetyt dialogit lyhykäisyydestään huolimatta tavoittivat hyvin Annan kodin tunnelman. Novelleissa Blythet ovat harmillisesti täysin sivuroolissa. Perhe herättää muissa saarelaisissa tunteita niin hyvässä kuin pahassakin ja näitä tunteita ruoditaankin sitten välillä oikein olan takaa.
Odotin kirjalta enemmän Annaa ja vähän petyinkin siihen, että hän lymysikin vain tarinan taustalla. Ensin Annan lapset varastivat valokeilan kahdessa edellisessä kirjassa ja nyt muut saarelaiset... Annan jäähyväisissä Blythen perheen siirappista onnea välillä kadehditaan ja välillä epäillään. Minuunkin taisi hieman tarttua kyläläisten kyräily, vaikka ehdottomasti uskonkin onnellisiin perheisiin.
Anna-sarja kokonaisuudessaan on tarjonnut minulle ihanan seikkailun maailman kauneimmalla saarella 1800-luvulta aina 1900-luvun ensimmäisille vuosikymmenille. Onnea on saada seurata kirjallista suosikkihahmoaan läpi tämän elämän. Toisaalta kuitenkin mietin, että piileekö Runotytön vetovoima juuri siinä, ettei hän koskaan vanhene...
Seuraavaksi pitäisikin kunnostautua Myrskyluodon Maija ja Pieni talo preerialla -sarjojen parissa. Myös Maastamuuttajat-sarja vaikutti ensimmäisen osan perusteella todella mielenkiintoiselta.
lauantai 8. maaliskuuta 2014
Lukumaraton kevään uutuuskirjoilla 8.-9.3.
Innostuin sitten minäkin taas lukumaratonista, mutta tällä kertaa hieman uusin kääntein.
---
Ensinnäkin päätin hyväksyä kirjapinoon pelkästään tänä keväänä ilmestyneitä kirjoja. Edellisistä lukuponnistuksista viisastuneena tiedän myös, että sivujen maksimimäärä 24 tunnin aikana hipoo noin 800 sivua, joten en ole valinnut lukupinoon kovinkaan pitkiä kirjoja. Ja koska kaikenlainen kiva puuhastelu menee tänä vuonna lukemisen edelle, on lukumaratonille uhrattavaa aikaa luultavasti vähemmän kuin aikaisempina kertoina, joten en välttämättä saa luettua edes 800 sivua. Alun perin oli siis tarkoitus viettää viikonloppu tiiviisti neljän seinän sisällä peiton alla, mutta löysinkin pian itseni ja mieheni suunnittelemasta tapas-iltaa ystäväpariskunnille. Perus.
---
Lukumaraton alkaa siis sitten, kun tapas-ilta päättyy. Ja koska maanantaina on taas työpäivä, en tule harrastamaan sen kummempia yökyöpelihetkiä sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, joten maraton voi tulla päätökseensä jo ennen kuin 24 tuntia on kulunut. Nyt jos koskaan mennään fiiliksen mukaan!
---
Kirjapinossa tällä kertaa:
Simukka - Musta kuin eebenpuu
Delacourt - Katseenvangitsijat
Raevaara - Laukaisu
Kannisto - Vapaana elämisen taito
Gavalda- Lempi ei ole leikin asia
Pöyliö - Pölynimurikauppias
---
Päivitystä luvassa tähän samaan tekstiin, kunhan päästään käyntiin. Jännää!:)
---
Klo 23.00 Lukumaraton alkaa. Luonnollisestikin valitsen pinosta Raevaaran Laukauksen, jossa on vain 120 sivua. Saisinkohan luettua sen jo tämän illan aikana...?
---
Klo 00:40 ja olen kuolemanväsynyt. Kirja on edennyt 60 sivua, tarina vetää hyvin, mutta olen yksinkertaisesti maailman hitain lukija. Kaikenlaista muuta pyörii myös päässä, on yllättävän vaikea irrottautua kaikesta äkkiseltään. Huomenna jatketaan uusin voimin.
---
Klo 10:00 ja lukeminen jatkuu huonosti nukutun yön jälkeen. Pientä päänsärkyäkin ilmassa, ehkä muutama lasillinen liikaa eilen tapas-illan aikana? Nyt naaman pesuun, teekupin tekoon ja eilisillan tarjoilun rääppimiseen. Kyllä tästä vielä hyvä tulee!:D
---
Klo 11:15
Tiina Raevaara - Laukaisu
120 s./Paasilinna 2014
Aikaa lukemiseen kului 2 h 55 min
***
Kerkon ja Pauliinan yhteiselämä on suistunut raiteiltaan jo vuosia sitten. Eräänä päivänä Pauliina herää keskellä kurjaa elämänsä ja päättää pelastaa itsensä ja lapsensa Kerkon kaikkinielevän synkkyyden maailmasta.
***
Lukukokemus oli todella intensiivinen. Raevaaran pieni kirja paljastaa, mitä suljettujen ovien takana tapahtuu - kertaa .hetkiä, sanoja ja tunnetiloja ennen perheenjäsenen murhaa. Kaikki oleellinen on saatu mahdutetuksi kirjan kansien väliin: kaikki se järjettömyys, rakkaus, epätoivo, välinpitämättömyys ja raivo. Suosittelen! Tiina Raevaarasta on pikkuhiljaa kehkeytymässä yksi suomalaisista suosikeistani.
---
Klo 11:30 ja seuraavaksi vuorossa Pöyliön Pölynimurikauppias. Katsotaan miten kotimaiseen kirjallisuuteen painottuva maratonista lopulta tuleekaan... Vastoinkäymisistä voisin mainita nettiyhteyden hetkittäisen katkeamisen, Bloggerin rivinmuodostusongelmat, jotka pakottavat iskemään *** ja --- merkkejä rivien väleihin, jotta rivikorkeus ei heittäytyisi vallan mahdottomaksi. Lisäksi pieni jumitustila kirjoittamisen suhteen. Olisin halunnut sanoa Laukauksesta niin paljon enemmän ja paremmin, niin hieno kirja se kaikessa vähäeleisyydessään on, mutta seuraava kirja odottaa jo ja jumitustilan ohimenevyydestä ei ole takeita..
---
Klo 16:00
Sari Pöyliö - Pölynimurikauppias
166 s./Atena 2014
Aikaa lukemiseen kului 3h 30 min
***
Novelleja äideistä ja heidän tyttäristään. Kokoelman huumorista muistui mieleeni Claire Castillionin novellikokoelman Äidin pikku pyöveli, joka myöskin käsittelee äitejä ja tyttäriä. Kotimaisessa versiossa tarinat eivät ole ihan niin pitkälle vietyjä ja kieroutuneita, mutta kaikenlaisia elämänkohtaloita kyllä tulee vastaan!
***
Kokoelma oli kovastikin mieleeni, yllättävä ja suorasanaisesti kirjoitettu ja silti jotenkin sympaattinen. Vaihtuvat tarinat sopivat hyvin maratonille, vaikka toisaalta novellien välillä piti hetken aikaa puuhastella jotain muuta (käydä jääkaapilla!), jotta mieli olisi vastaanottavaisempi vaihtuvalle tarinalle. Joka tapauksessa tykkäsin - paljon!
---
Klo 16:15 ja pikkuhiljaa uuden tarinan valitseminen kyseessä. Maratonia on kulunut 17 tuntia, joista olen lukenut 6h 30 minuuttia ja olen edennyt etananlailla. 286 sivua on tullut tarvottua eteenpäin. Yöunet vaativat osansa ja kesken päivän oli pakko ottaa särkylääkettä ja käydä pienillä päiväunilla, jotta päänsärky helpottaisi. Illalla olisi vielä luvassa juoksulenkkiä, venyttelytuntia, saunomista ja itsetehdyillä pitakebabilla herkuttelua, joten aikaa on korkeintaan yhdelle kirjalle. Lopullinen valinta tehtiin Gavaldan ja Simukan kirjojen välillä. Päädyin Musta kuin eebenpuu -kirjaan, sillä Gavaldan kirja olisi tähän väliin ollut tunnelmaltaan ehkä liian samankaltainen kuin edelliset kaksi luettua kirjaa.
---
Klo 22.00
Salla Simukka - Musta kuin eebenpuu
192 s./Tammi 2014
Aikaa lukemiseen kului 3 h
***
Lukumaratonin päättää Simukan Lumikki-trilogian päätösosa. Ja hyvä päätös tarinalle se onkin! Kaikki kolme osaa ovat olleet toisiinsa nähden kovin erilaisia, mutta muodostavat silti eheän kokonaisuuden. Loistava nuorten kirjasarja, jota ei voi kuin suositella.
***
Päivän viimeiseksi kirjaksi Musta kuin eebenpuu oli hyvä valinta. Henkilöhahmot ja tarinan kehys olivat jo tuttuja, kirjan taitto väsyneitä silmiä hellivä ja juoni tarpeeksi vauhdikas ja mielenkiinnon herättävä. Lumikki on saanut viimeisessä osassa vainoojan, joka tietää tytön menneisyydestä hämmentävän paljon. Entä onko muistikuvat siskosta todella totta vai mielikuvituksen temppuilua?
---
Ah, maratonrutistus on ohi! Kovin kirjapainotteisesta päivästä ei tosin voi puhua, sillä enhän käyttänyt edes puolta päivää kirjojen ahmimiseen. Kirjojen kanssa kului aikaa 9 tuntia ja 30 minuuttia ja luin päivän aikana 3 uutuuskirjaa. Ja itse asiassa tunti jäi vuorokauden lukuajasta kokonaan käyttämättäkin.
---
Sivuja tuli kahlattua läpi 478, joten tunnissa luin noin 50 sivua eli lukuvauhtini on ollut äärimmäisen hidas. Kai sen voi osaltaan selittää sillä, että päänsärky vaivasi aamusta lähtien ja tietynlainen raukeus hidasti tahtia entisestään. Toisaalta taas kaikki kolme kirjaa olivat äärimmäisen helppolukuisia ja mukaansa tempaavia, joten kovinkaan suuresta aivojumpasta ei ollut kyse, vaikka osittain raskaitakin aiheita kirjoissa käsiteltiin, joten olisi luullut, että tahti olisi ollut kovempi.
---
Vaikka toisaalta kismittää noinkin huonot maratontulokset, niin tämäkin kirjafiilistely käy aika hyvin yksiin vuoden teemani kanssa: enemmän kaikkea muuta, vähemmän kirjoja. Ja sehän nimenomaan toteutui maratonin suhteen:) Ja kirjavalinnat olivat suorastaan loistavia jokainen, todella hyvä tuuri senkin suhteen!
---
Kiitos ja hyvää yötä!
---
Ensinnäkin päätin hyväksyä kirjapinoon pelkästään tänä keväänä ilmestyneitä kirjoja. Edellisistä lukuponnistuksista viisastuneena tiedän myös, että sivujen maksimimäärä 24 tunnin aikana hipoo noin 800 sivua, joten en ole valinnut lukupinoon kovinkaan pitkiä kirjoja. Ja koska kaikenlainen kiva puuhastelu menee tänä vuonna lukemisen edelle, on lukumaratonille uhrattavaa aikaa luultavasti vähemmän kuin aikaisempina kertoina, joten en välttämättä saa luettua edes 800 sivua. Alun perin oli siis tarkoitus viettää viikonloppu tiiviisti neljän seinän sisällä peiton alla, mutta löysinkin pian itseni ja mieheni suunnittelemasta tapas-iltaa ystäväpariskunnille. Perus.
---
Lukumaraton alkaa siis sitten, kun tapas-ilta päättyy. Ja koska maanantaina on taas työpäivä, en tule harrastamaan sen kummempia yökyöpelihetkiä sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, joten maraton voi tulla päätökseensä jo ennen kuin 24 tuntia on kulunut. Nyt jos koskaan mennään fiiliksen mukaan!
---
Kirjapinossa tällä kertaa:
Simukka - Musta kuin eebenpuu
Delacourt - Katseenvangitsijat
Raevaara - Laukaisu
Kannisto - Vapaana elämisen taito
Gavalda- Lempi ei ole leikin asia
Pöyliö - Pölynimurikauppias
---
Päivitystä luvassa tähän samaan tekstiin, kunhan päästään käyntiin. Jännää!:)
---
Klo 23.00 Lukumaraton alkaa. Luonnollisestikin valitsen pinosta Raevaaran Laukauksen, jossa on vain 120 sivua. Saisinkohan luettua sen jo tämän illan aikana...?
---
Klo 00:40 ja olen kuolemanväsynyt. Kirja on edennyt 60 sivua, tarina vetää hyvin, mutta olen yksinkertaisesti maailman hitain lukija. Kaikenlaista muuta pyörii myös päässä, on yllättävän vaikea irrottautua kaikesta äkkiseltään. Huomenna jatketaan uusin voimin.
---
Klo 10:00 ja lukeminen jatkuu huonosti nukutun yön jälkeen. Pientä päänsärkyäkin ilmassa, ehkä muutama lasillinen liikaa eilen tapas-illan aikana? Nyt naaman pesuun, teekupin tekoon ja eilisillan tarjoilun rääppimiseen. Kyllä tästä vielä hyvä tulee!:D
---
Klo 11:15
Tiina Raevaara - Laukaisu
120 s./Paasilinna 2014
Aikaa lukemiseen kului 2 h 55 min
***
Kerkon ja Pauliinan yhteiselämä on suistunut raiteiltaan jo vuosia sitten. Eräänä päivänä Pauliina herää keskellä kurjaa elämänsä ja päättää pelastaa itsensä ja lapsensa Kerkon kaikkinielevän synkkyyden maailmasta.
***
Lukukokemus oli todella intensiivinen. Raevaaran pieni kirja paljastaa, mitä suljettujen ovien takana tapahtuu - kertaa .hetkiä, sanoja ja tunnetiloja ennen perheenjäsenen murhaa. Kaikki oleellinen on saatu mahdutetuksi kirjan kansien väliin: kaikki se järjettömyys, rakkaus, epätoivo, välinpitämättömyys ja raivo. Suosittelen! Tiina Raevaarasta on pikkuhiljaa kehkeytymässä yksi suomalaisista suosikeistani.
---
Klo 11:30 ja seuraavaksi vuorossa Pöyliön Pölynimurikauppias. Katsotaan miten kotimaiseen kirjallisuuteen painottuva maratonista lopulta tuleekaan... Vastoinkäymisistä voisin mainita nettiyhteyden hetkittäisen katkeamisen, Bloggerin rivinmuodostusongelmat, jotka pakottavat iskemään *** ja --- merkkejä rivien väleihin, jotta rivikorkeus ei heittäytyisi vallan mahdottomaksi. Lisäksi pieni jumitustila kirjoittamisen suhteen. Olisin halunnut sanoa Laukauksesta niin paljon enemmän ja paremmin, niin hieno kirja se kaikessa vähäeleisyydessään on, mutta seuraava kirja odottaa jo ja jumitustilan ohimenevyydestä ei ole takeita..
---
Klo 16:00
Sari Pöyliö - Pölynimurikauppias
166 s./Atena 2014
Aikaa lukemiseen kului 3h 30 min
***
Novelleja äideistä ja heidän tyttäristään. Kokoelman huumorista muistui mieleeni Claire Castillionin novellikokoelman Äidin pikku pyöveli, joka myöskin käsittelee äitejä ja tyttäriä. Kotimaisessa versiossa tarinat eivät ole ihan niin pitkälle vietyjä ja kieroutuneita, mutta kaikenlaisia elämänkohtaloita kyllä tulee vastaan!
***
Kokoelma oli kovastikin mieleeni, yllättävä ja suorasanaisesti kirjoitettu ja silti jotenkin sympaattinen. Vaihtuvat tarinat sopivat hyvin maratonille, vaikka toisaalta novellien välillä piti hetken aikaa puuhastella jotain muuta (käydä jääkaapilla!), jotta mieli olisi vastaanottavaisempi vaihtuvalle tarinalle. Joka tapauksessa tykkäsin - paljon!
---
Klo 16:15 ja pikkuhiljaa uuden tarinan valitseminen kyseessä. Maratonia on kulunut 17 tuntia, joista olen lukenut 6h 30 minuuttia ja olen edennyt etananlailla. 286 sivua on tullut tarvottua eteenpäin. Yöunet vaativat osansa ja kesken päivän oli pakko ottaa särkylääkettä ja käydä pienillä päiväunilla, jotta päänsärky helpottaisi. Illalla olisi vielä luvassa juoksulenkkiä, venyttelytuntia, saunomista ja itsetehdyillä pitakebabilla herkuttelua, joten aikaa on korkeintaan yhdelle kirjalle. Lopullinen valinta tehtiin Gavaldan ja Simukan kirjojen välillä. Päädyin Musta kuin eebenpuu -kirjaan, sillä Gavaldan kirja olisi tähän väliin ollut tunnelmaltaan ehkä liian samankaltainen kuin edelliset kaksi luettua kirjaa.
---
Klo 22.00
Salla Simukka - Musta kuin eebenpuu
192 s./Tammi 2014
Aikaa lukemiseen kului 3 h
***
Lukumaratonin päättää Simukan Lumikki-trilogian päätösosa. Ja hyvä päätös tarinalle se onkin! Kaikki kolme osaa ovat olleet toisiinsa nähden kovin erilaisia, mutta muodostavat silti eheän kokonaisuuden. Loistava nuorten kirjasarja, jota ei voi kuin suositella.
***
Päivän viimeiseksi kirjaksi Musta kuin eebenpuu oli hyvä valinta. Henkilöhahmot ja tarinan kehys olivat jo tuttuja, kirjan taitto väsyneitä silmiä hellivä ja juoni tarpeeksi vauhdikas ja mielenkiinnon herättävä. Lumikki on saanut viimeisessä osassa vainoojan, joka tietää tytön menneisyydestä hämmentävän paljon. Entä onko muistikuvat siskosta todella totta vai mielikuvituksen temppuilua?
---
Ah, maratonrutistus on ohi! Kovin kirjapainotteisesta päivästä ei tosin voi puhua, sillä enhän käyttänyt edes puolta päivää kirjojen ahmimiseen. Kirjojen kanssa kului aikaa 9 tuntia ja 30 minuuttia ja luin päivän aikana 3 uutuuskirjaa. Ja itse asiassa tunti jäi vuorokauden lukuajasta kokonaan käyttämättäkin.
---
Sivuja tuli kahlattua läpi 478, joten tunnissa luin noin 50 sivua eli lukuvauhtini on ollut äärimmäisen hidas. Kai sen voi osaltaan selittää sillä, että päänsärky vaivasi aamusta lähtien ja tietynlainen raukeus hidasti tahtia entisestään. Toisaalta taas kaikki kolme kirjaa olivat äärimmäisen helppolukuisia ja mukaansa tempaavia, joten kovinkaan suuresta aivojumpasta ei ollut kyse, vaikka osittain raskaitakin aiheita kirjoissa käsiteltiin, joten olisi luullut, että tahti olisi ollut kovempi.
---
Vaikka toisaalta kismittää noinkin huonot maratontulokset, niin tämäkin kirjafiilistely käy aika hyvin yksiin vuoden teemani kanssa: enemmän kaikkea muuta, vähemmän kirjoja. Ja sehän nimenomaan toteutui maratonin suhteen:) Ja kirjavalinnat olivat suorastaan loistavia jokainen, todella hyvä tuuri senkin suhteen!
---
Kiitos ja hyvää yötä!
tiistai 11. kesäkuuta 2013
Yösoittoja
Kazuo Ishiguro
2009 suom. 2011
226 s./Tammi
Njää. Tiesin olla lataamatta teokseen liian suuria odotuksia, mutta kyllä pettymys aina silti vähän kirpaisee. Ishiguron hienostuneen surumielinen Pitkän päivän ilta pääsisi helposti kaikkien aikojen parhaimpien lukukokemusten listalle eikä Ole luonani aina -kirjasta juuri moitteen sanaa keksi. Ylläoleviin lukukokemuksiin verrattuna Yösoittoja jätti lukijan masentavan välinpitämättömäksi ja kun lukemisesta on kulunut jo muutama päivä, olen onnistunut unohtamaankin novellien aiheet melkein kokonaan. Keltaisen kirjaston helmien metsästäminen (kesäkuun teema) ei siis alkanut parhaalla mahdollisella tavalla...
Yösoittoja -kokoelman novelleja yhdistää palava rakkaus musiikkiin. Aluksi tutustumme Venetsiassa piazzan katukahviloissa elantoaan hankkivaan muusikkoon, joka sattumalta kohtaa edesmenneen äitinsä iskelmäidolin ja pääsee auttamaan tätä romanttisen eleen toteuttamisessa. Toisessa novellissa vanhempi herrasmies lentää Lontooseen paikkaamaan vanhojen yliopistoystäviensä avioliittoa. Kolmannessa novellissa nuori mies muuttaa siskonsa ja lankonsa luokse maaseudulle auttamaan näitä kahvilan pyörittämisessä. Samalla hän yrittää säveltää ja sanoittaa omia kappaleitaan luonnonhelmassa. Neljännessä tarinassa radikaalin kasvoleikkauksen läpikäynyt muusikko kohtaa Hollywoodin megakuuluisuuden. Toipilasaikaansa luksushotellissa viettävä kaksikko seikkailee öisin hotellin pimeillä käytävillä ja aiheuttaa hämmennystä. Viimeisessä novellissa nuori muusikko kohtaa vanhemman naisen, jolla on paljon opetettavaa sellon soitosta.
Musiikin lisäksi tarinoissa on päähenkilönä mies, joka joko tarjoaa apuaan jollekulle toiselle tai vaihtoehtoisesti saa apua joltakulta toiselta. Jokaisen novellin lopussa päähenkilö on kasvanut henkisesti, oppinut jotain tärkeää itsestään tai vallitsevasta maailmasta.
Novellit eivät ole minun juttuni. Musiikki aiheena ei juuri kiinnosta minua. Jotain hienoa Ishiguron teksteissä silti on, kun ylipäätänsä jaksoin lukea kirjan kokonaan ja vieläpä ihan muutamassa päivässä. Yksittäiset novellitkin luin aina kokonaan yhdeltä istumalta. Täysin turhanpäiväisenä en siis teosta pidä, Ishiguron kirjoitustyyli pitää mielenkiinnon yllä, vaikka tarinat eivät onnistuneetkaan minua tällä kertaa koskettamaan.
Onko kukaan tutustunut Ishiguron muihin suomennettuihin teoksiin Silmissä siintävät vuoret, Menneen maailman maalari ja Me orvot? Ovatko lukemisen arvoisia?
Kazuo Ishiguro
2009 suom. 2011
226 s./Tammi
Njää. Tiesin olla lataamatta teokseen liian suuria odotuksia, mutta kyllä pettymys aina silti vähän kirpaisee. Ishiguron hienostuneen surumielinen Pitkän päivän ilta pääsisi helposti kaikkien aikojen parhaimpien lukukokemusten listalle eikä Ole luonani aina -kirjasta juuri moitteen sanaa keksi. Ylläoleviin lukukokemuksiin verrattuna Yösoittoja jätti lukijan masentavan välinpitämättömäksi ja kun lukemisesta on kulunut jo muutama päivä, olen onnistunut unohtamaankin novellien aiheet melkein kokonaan. Keltaisen kirjaston helmien metsästäminen (kesäkuun teema) ei siis alkanut parhaalla mahdollisella tavalla...
Yösoittoja -kokoelman novelleja yhdistää palava rakkaus musiikkiin. Aluksi tutustumme Venetsiassa piazzan katukahviloissa elantoaan hankkivaan muusikkoon, joka sattumalta kohtaa edesmenneen äitinsä iskelmäidolin ja pääsee auttamaan tätä romanttisen eleen toteuttamisessa. Toisessa novellissa vanhempi herrasmies lentää Lontooseen paikkaamaan vanhojen yliopistoystäviensä avioliittoa. Kolmannessa novellissa nuori mies muuttaa siskonsa ja lankonsa luokse maaseudulle auttamaan näitä kahvilan pyörittämisessä. Samalla hän yrittää säveltää ja sanoittaa omia kappaleitaan luonnonhelmassa. Neljännessä tarinassa radikaalin kasvoleikkauksen läpikäynyt muusikko kohtaa Hollywoodin megakuuluisuuden. Toipilasaikaansa luksushotellissa viettävä kaksikko seikkailee öisin hotellin pimeillä käytävillä ja aiheuttaa hämmennystä. Viimeisessä novellissa nuori muusikko kohtaa vanhemman naisen, jolla on paljon opetettavaa sellon soitosta.
Musiikin lisäksi tarinoissa on päähenkilönä mies, joka joko tarjoaa apuaan jollekulle toiselle tai vaihtoehtoisesti saa apua joltakulta toiselta. Jokaisen novellin lopussa päähenkilö on kasvanut henkisesti, oppinut jotain tärkeää itsestään tai vallitsevasta maailmasta.
Novellit eivät ole minun juttuni. Musiikki aiheena ei juuri kiinnosta minua. Jotain hienoa Ishiguron teksteissä silti on, kun ylipäätänsä jaksoin lukea kirjan kokonaan ja vieläpä ihan muutamassa päivässä. Yksittäiset novellitkin luin aina kokonaan yhdeltä istumalta. Täysin turhanpäiväisenä en siis teosta pidä, Ishiguron kirjoitustyyli pitää mielenkiinnon yllä, vaikka tarinat eivät onnistuneetkaan minua tällä kertaa koskettamaan.
Onko kukaan tutustunut Ishiguron muihin suomennettuihin teoksiin Silmissä siintävät vuoret, Menneen maailman maalari ja Me orvot? Ovatko lukemisen arvoisia?
maanantai 21. tammikuuta 2013
Pieni musta kirja
A.S. Byatt
2003 suom. 2012
204 s./Teos
Joskus sitä on naurettavan varma siitä, että tietyn kirjailijan teos tekisi onnelliseksi. Olen jo jonkin aikaa haaveillut uppoutuvani Byattin tiiliskivimäiseen Lasten kirjaan. Novellikokoelma Pieni musta kirja tuntui kuitenkin saaneen paljon positiivista näkyvyyttä blogeissa, joten päätin tutustua uuteen kirjailijaan tiiviimpien tarinoiden parissa. Enkä tullut kovin onnelliseksi.
Ensimmäinen tarina antoi ymmärtää, että luvassa olisi pahanenteisiä ja maagista realismia pursuavia novelleja. Olio metsässä kertoo kahdesta tytöstä, jotka on lähetetty maaseudulle sotaa pakoon. Eräänä päivänä he näkevät metsässä hirvittävän olion, joka mainitaan perimätietoa käsittelevissä kirjoissa. Harmitti, kun en ihastunutkaan tarinaan sen kummemmin, mutta täytyy myöntää, että kirjan toista novellia Kehotaidetta lukiessani pitkästyin niin, etten enää oikein edes muista mistä siinä oli kysymys. Tai no, oli sairaala ja siellä tohtori ja salaperäinen taideopiskelija, joka on tullut koristelemaan osastoa viihtyisämmäksi. Lukiessa tilanne äityi niin pahaksi, että jouduin turvautumaan pikalukuun, jotta kallisarvoista vapaa-aikaa ei kuluisi liikaa tämän kirjan parissa. Kivinainen palautti hetkeksi uskoni siihen, että kyseessä olisi lukemisen arvoinen kirja, mutta sitten valitettavasti tajusin, ettei minua oikeastaan kiinnosta nainen, joka pikkuhiljaa muuttuu kiveksi. Taistelutahto menetettynä alennuin jopa laskemaan kumpi jäljellä olevista tarinoista on lyhyempi, ja käymään siihen kiinni. Pinkki nauha esitteli eräänlaisen sairaskertomuksen ja lopulta sain kahlattua läpi jäljelle jääneen tarinan Materiaalia alusta loppuun.
Lukeminen takkuaa minulla hyvin harvoin tällä tavalla, normaalissa tilanteessa olisin jättänyt kirjan kesken, mutta tammikuun teema mielessäni en vain tohtinut antaa periksi. Asetelma oli ongelmallinen jo alusta lähtien: en nimittäin juuri välitä novelleista, en varsinkaan maagisia elementtejä vilisevistä novelleista (Raevaaran En tunne sinua vierelläni on hieno poikkeus!) ja yritän yleensä pysytellä kaukana maagista realismia sisältävistä kirjoista. Asia vain on niin, että kun halajan fantasian pariin, haluan täyden kattauksen velhoja, hirviöitä ja tuntemattomia maailmoja, pieni ripaus arkipäivän keskellä ei toimi.
Jos joku kirjasta pitänyt haluaa jättää positiivisia kommentteja kirjasta, olen enemmän kuin ilahtunut. Kärsin nimittäin pahimman luokan kisaväsymyksestä, enkä millään jaksa käydä läpi blogiarvosteluja ainakaan tässä vaiheessa selvittääkseni mikä kirjassa on kiehtonut muita lukijoita. Hyviäkin uutisia voin kertoa, en nimittäin ole luopunut toivosta A.S. Byattin suhteen vaan aion edelleen lukea Lasten kirjan jossain vaiheessa. Tosin lupaan keskeyttää kirjan, jos se ei imaise mukaansa.
2003 suom. 2012
204 s./Teos
Joskus sitä on naurettavan varma siitä, että tietyn kirjailijan teos tekisi onnelliseksi. Olen jo jonkin aikaa haaveillut uppoutuvani Byattin tiiliskivimäiseen Lasten kirjaan. Novellikokoelma Pieni musta kirja tuntui kuitenkin saaneen paljon positiivista näkyvyyttä blogeissa, joten päätin tutustua uuteen kirjailijaan tiiviimpien tarinoiden parissa. Enkä tullut kovin onnelliseksi.
Ensimmäinen tarina antoi ymmärtää, että luvassa olisi pahanenteisiä ja maagista realismia pursuavia novelleja. Olio metsässä kertoo kahdesta tytöstä, jotka on lähetetty maaseudulle sotaa pakoon. Eräänä päivänä he näkevät metsässä hirvittävän olion, joka mainitaan perimätietoa käsittelevissä kirjoissa. Harmitti, kun en ihastunutkaan tarinaan sen kummemmin, mutta täytyy myöntää, että kirjan toista novellia Kehotaidetta lukiessani pitkästyin niin, etten enää oikein edes muista mistä siinä oli kysymys. Tai no, oli sairaala ja siellä tohtori ja salaperäinen taideopiskelija, joka on tullut koristelemaan osastoa viihtyisämmäksi. Lukiessa tilanne äityi niin pahaksi, että jouduin turvautumaan pikalukuun, jotta kallisarvoista vapaa-aikaa ei kuluisi liikaa tämän kirjan parissa. Kivinainen palautti hetkeksi uskoni siihen, että kyseessä olisi lukemisen arvoinen kirja, mutta sitten valitettavasti tajusin, ettei minua oikeastaan kiinnosta nainen, joka pikkuhiljaa muuttuu kiveksi. Taistelutahto menetettynä alennuin jopa laskemaan kumpi jäljellä olevista tarinoista on lyhyempi, ja käymään siihen kiinni. Pinkki nauha esitteli eräänlaisen sairaskertomuksen ja lopulta sain kahlattua läpi jäljelle jääneen tarinan Materiaalia alusta loppuun.
Lukeminen takkuaa minulla hyvin harvoin tällä tavalla, normaalissa tilanteessa olisin jättänyt kirjan kesken, mutta tammikuun teema mielessäni en vain tohtinut antaa periksi. Asetelma oli ongelmallinen jo alusta lähtien: en nimittäin juuri välitä novelleista, en varsinkaan maagisia elementtejä vilisevistä novelleista (Raevaaran En tunne sinua vierelläni on hieno poikkeus!) ja yritän yleensä pysytellä kaukana maagista realismia sisältävistä kirjoista. Asia vain on niin, että kun halajan fantasian pariin, haluan täyden kattauksen velhoja, hirviöitä ja tuntemattomia maailmoja, pieni ripaus arkipäivän keskellä ei toimi.
Jos joku kirjasta pitänyt haluaa jättää positiivisia kommentteja kirjasta, olen enemmän kuin ilahtunut. Kärsin nimittäin pahimman luokan kisaväsymyksestä, enkä millään jaksa käydä läpi blogiarvosteluja ainakaan tässä vaiheessa selvittääkseni mikä kirjassa on kiehtonut muita lukijoita. Hyviäkin uutisia voin kertoa, en nimittäin ole luopunut toivosta A.S. Byattin suhteen vaan aion edelleen lukea Lasten kirjan jossain vaiheessa. Tosin lupaan keskeyttää kirjan, jos se ei imaise mukaansa.
keskiviikko 31. lokakuuta 2012
Kirjastovirkailijan päivä
Kyösti Korhonen
2011
154 s./Books on Demand
Päivä kirjastovirkailijan kanssa. Päivä kamerakauhuisen kanssa. Päivä hiihtäjän kanssa. Välissä ihania talvipäiviä. Päivä hurmurin kanssa. Päivä kesälomasta. Päivä masentuneen kanssa. Sitten pelkkä tyhjyyttä. Kirjastovirkailijan päivä on novellikokoelma, jossa kurkistetaan yhden jos toisenkin taviksen päivään - tosin muutamaan otteeseen myös iltaan tai yöhön. (Yhteenopivasti nimettyjen novellien välissä on hämmentävästi muutama joukkoon sopimaton novellikin.)
Olen niin kovin pettynyt. Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdista puuttui vielä kokonaan novellikokoelmiin tutustuminen, ja kun vieläpä täysin spontaanisti bongasin tämän mainiolla nimellä varustetun teoksen, en voinut olla kiikuttamatta sitä kotiin asti. Ensin petyin siihen, että kokoelma ei sivunnutkaan kirjastomaailmaa kuin yhden ainoan novellin verran (minusta piti ensin tulla kirjastotäti, mutta minusta tulikin kirjakaupan täti). Rohkaisin kuitenkin mieleni, koska sisällysluettelo näytti teoriassa toimivalta, ja ajattelin että monen eri tyylisen ihmisen päivään voisi ollakin ihan hauska tutustua. No ei ollut. Ei löytynyt kotimaisen kirjallisuuden aarretta, ei.
Suurin osa novelleista on ihan muutaman sivun mittaisia, joten kovin raskaaksi luku-urakkaa ei voi syyttää. Siinä taitaa myös piillä suurin ärsytyksen syy. En nimittäin ymmärrä, mitä näistä novelleista pitäisi saada irti. Kai ne on kirjoitettu pelkästään viihdyttämään, olemaan nasevia kertomuksia kummallisista ihmsistä? Minusta ne ovat kuitenkin täysin keskinkertaisia: eivät naurata, eivät itketä, eivät herätä ajatuksia. Älkää ymmärtäkö väärin, en ole unenomaisten novellien ystävä, pidän siitä että novellia ei tarvitse pysähtyä tulkitsemaan jokaisen lauseen jälkeen. Olen kuitenkin lukenut monta "tavallista elämää" käsittelevää novellikokoelmaa, ja ne ovat antaneet minulle jotain, niitä lukiessa olen oivaltanut jotain elämästä, ihmisistä, itsestäni. Kirjastovirkailijan päivä -kokoelman novelleista jäi lopulta mieleen vain lapsellinen nenäkkyys ja mainitsemani nasevuus, joka tuntui jotenkin pakotetulta.
Tämä taisi olla se kuuluisa teilaus? Joskus näinkin. Enkä edes oikeasti ole kovin närkästynyt, luinhan kuitenkin kokoelman kiltisti loppuun asti. Jotenkin siinä on mukana pitänyt viihtyäkin.
Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja valloitan alakategorian novellit.
2011
154 s./Books on Demand
Päivä kirjastovirkailijan kanssa. Päivä kamerakauhuisen kanssa. Päivä hiihtäjän kanssa. Välissä ihania talvipäiviä. Päivä hurmurin kanssa. Päivä kesälomasta. Päivä masentuneen kanssa. Sitten pelkkä tyhjyyttä. Kirjastovirkailijan päivä on novellikokoelma, jossa kurkistetaan yhden jos toisenkin taviksen päivään - tosin muutamaan otteeseen myös iltaan tai yöhön. (Yhteenopivasti nimettyjen novellien välissä on hämmentävästi muutama joukkoon sopimaton novellikin.)
Olen niin kovin pettynyt. Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdista puuttui vielä kokonaan novellikokoelmiin tutustuminen, ja kun vieläpä täysin spontaanisti bongasin tämän mainiolla nimellä varustetun teoksen, en voinut olla kiikuttamatta sitä kotiin asti. Ensin petyin siihen, että kokoelma ei sivunnutkaan kirjastomaailmaa kuin yhden ainoan novellin verran (minusta piti ensin tulla kirjastotäti, mutta minusta tulikin kirjakaupan täti). Rohkaisin kuitenkin mieleni, koska sisällysluettelo näytti teoriassa toimivalta, ja ajattelin että monen eri tyylisen ihmisen päivään voisi ollakin ihan hauska tutustua. No ei ollut. Ei löytynyt kotimaisen kirjallisuuden aarretta, ei.
Suurin osa novelleista on ihan muutaman sivun mittaisia, joten kovin raskaaksi luku-urakkaa ei voi syyttää. Siinä taitaa myös piillä suurin ärsytyksen syy. En nimittäin ymmärrä, mitä näistä novelleista pitäisi saada irti. Kai ne on kirjoitettu pelkästään viihdyttämään, olemaan nasevia kertomuksia kummallisista ihmsistä? Minusta ne ovat kuitenkin täysin keskinkertaisia: eivät naurata, eivät itketä, eivät herätä ajatuksia. Älkää ymmärtäkö väärin, en ole unenomaisten novellien ystävä, pidän siitä että novellia ei tarvitse pysähtyä tulkitsemaan jokaisen lauseen jälkeen. Olen kuitenkin lukenut monta "tavallista elämää" käsittelevää novellikokoelmaa, ja ne ovat antaneet minulle jotain, niitä lukiessa olen oivaltanut jotain elämästä, ihmisistä, itsestäni. Kirjastovirkailijan päivä -kokoelman novelleista jäi lopulta mieleen vain lapsellinen nenäkkyys ja mainitsemani nasevuus, joka tuntui jotenkin pakotetulta.
Tämä taisi olla se kuuluisa teilaus? Joskus näinkin. Enkä edes oikeasti ole kovin närkästynyt, luinhan kuitenkin kokoelman kiltisti loppuun asti. Jotenkin siinä on mukana pitänyt viihtyäkin.
Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja valloitan alakategorian novellit.
tiistai 7. helmikuuta 2012
Kuplissa
Claire Castillon
2010 suom. 2012
167 s./Gummerus
Pidin aikoinaan Claire Castillonin novellikokoelmasta Äidin pikku pyöveli, joka keskittyi kuvaamaan äidin ja tyttären suhteita. Myös hänen toinen suomennettu kokoelmansa Pieni sydän jaksaa rakastaa oli mielestäni varsin oivaltava mitä tulee rakkausasioihin. Halusin totta kai lukea myös tämän uutukaisen.
Niinhän siinä sitten kävi, että petyin hieman. Kirjailija on kyllä onnistunut kyhäämään kasaan sekopäisen ihmisjoukon, joiden suhdesopat viihdyttävät lukijaa. Heikompaa saattaa jopa hieman hirvittää, mutta toisaalta Kuplissa ei sisällä mitään, mitä ei olisi jo nähty aikaisemmissa kokoelmissa. Castillon alkoikin tämän kirjan perusteella vaikuttaa kirjoitustyylinsä vangilta, joka ei osaa uudistua. Huono homma sikäli, että minä en ainakaan jaksa roikkua mukana, jos tarinat toistavat itseään.
Pisteet kuitenkin Castillonille siitä, että hänen kirjoitustyylinsä on joka tapauksessa melko ainutlaatuinen. En muista ainakaan itse törmänneeni ihan samanlaisiin vinksahtaneisiin henkilöhahmoihin tai tilanteisiin, mutta toki jos samankaltaisuutta etsisin, niin uskoisin sen löytyvän ranskalaisen kirjallisuuden piiristä. Joka tapauksessa, tämän tyyppisestä ihmissuhdehöntyilystä ei tunne enää olevan mistä ammentaa uutta materiaalia. Nyt on nähty taas narsistiset, naiivit ja lähes hulluutta hipovat henkilöhahmot. Olen nöyrän kiitollinen siitä, että omaan elämänpiirini ei tuollaisia tyyppejä juuri kuulu.
Castillonin novellit ovat jotain, johon on itse kunkin tutustuttava itse, niistä ei oikein toisen tekstin kautta saa oikeaa kuvaa. Sen verran kuitenkin voin paljastaa, että novelleissa tutustutaan mm. Madeleineen, joka jaksaa lapsenomaisella uskolla toivoa elämän olevan täynnä yllätyksiä hänen varalleen. Sitten on Claude, jonka elämän täyttää raivoisa kilpailu kaikesta hänen rakkaan vaimonsa kanssa. Siinä jää lapset ja muut taka-alalle, kun mietitään seuraavaa jäynää toiselle. Lisäksi on Aimée, jonka on pakko alkaa kohtelemaan aviomiestään huonosti - tämä nimittäin rakastaa häntä vain silloin, kun Aimée on välinpitämätön, epäkohtelias ja huiskenteleva. Jokainen novelli on Castillonin tapaan oivaltavan kamala.
Kuinkas moni on lukenut Castillonin tuotantoa? Pidin häntä aikoinaan melko tuntemattomana kirjailijana, jota hän siis varmaan on vieläkin tavalllisen lukijan silmin, mutta blogimaailmassa hänet varmaankin tunnetaan paremmin? Tyttökaverini ovat ainakin häntä lukeneet, sillä korkkasimme aikoinaan lukupiirissä Pieni sydän jaksaa rakastaa -kirjan.
Valloitan Kuplissa -kirjalla Ranskan sekä Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa että Kirjallinen maailmanvalloitus -haasteessa.
Claire Castillon
2010 suom. 2012
167 s./Gummerus
Pidin aikoinaan Claire Castillonin novellikokoelmasta Äidin pikku pyöveli, joka keskittyi kuvaamaan äidin ja tyttären suhteita. Myös hänen toinen suomennettu kokoelmansa Pieni sydän jaksaa rakastaa oli mielestäni varsin oivaltava mitä tulee rakkausasioihin. Halusin totta kai lukea myös tämän uutukaisen.
Niinhän siinä sitten kävi, että petyin hieman. Kirjailija on kyllä onnistunut kyhäämään kasaan sekopäisen ihmisjoukon, joiden suhdesopat viihdyttävät lukijaa. Heikompaa saattaa jopa hieman hirvittää, mutta toisaalta Kuplissa ei sisällä mitään, mitä ei olisi jo nähty aikaisemmissa kokoelmissa. Castillon alkoikin tämän kirjan perusteella vaikuttaa kirjoitustyylinsä vangilta, joka ei osaa uudistua. Huono homma sikäli, että minä en ainakaan jaksa roikkua mukana, jos tarinat toistavat itseään.
Pisteet kuitenkin Castillonille siitä, että hänen kirjoitustyylinsä on joka tapauksessa melko ainutlaatuinen. En muista ainakaan itse törmänneeni ihan samanlaisiin vinksahtaneisiin henkilöhahmoihin tai tilanteisiin, mutta toki jos samankaltaisuutta etsisin, niin uskoisin sen löytyvän ranskalaisen kirjallisuuden piiristä. Joka tapauksessa, tämän tyyppisestä ihmissuhdehöntyilystä ei tunne enää olevan mistä ammentaa uutta materiaalia. Nyt on nähty taas narsistiset, naiivit ja lähes hulluutta hipovat henkilöhahmot. Olen nöyrän kiitollinen siitä, että omaan elämänpiirini ei tuollaisia tyyppejä juuri kuulu.
Castillonin novellit ovat jotain, johon on itse kunkin tutustuttava itse, niistä ei oikein toisen tekstin kautta saa oikeaa kuvaa. Sen verran kuitenkin voin paljastaa, että novelleissa tutustutaan mm. Madeleineen, joka jaksaa lapsenomaisella uskolla toivoa elämän olevan täynnä yllätyksiä hänen varalleen. Sitten on Claude, jonka elämän täyttää raivoisa kilpailu kaikesta hänen rakkaan vaimonsa kanssa. Siinä jää lapset ja muut taka-alalle, kun mietitään seuraavaa jäynää toiselle. Lisäksi on Aimée, jonka on pakko alkaa kohtelemaan aviomiestään huonosti - tämä nimittäin rakastaa häntä vain silloin, kun Aimée on välinpitämätön, epäkohtelias ja huiskenteleva. Jokainen novelli on Castillonin tapaan oivaltavan kamala.
Kuinkas moni on lukenut Castillonin tuotantoa? Pidin häntä aikoinaan melko tuntemattomana kirjailijana, jota hän siis varmaan on vieläkin tavalllisen lukijan silmin, mutta blogimaailmassa hänet varmaankin tunnetaan paremmin? Tyttökaverini ovat ainakin häntä lukeneet, sillä korkkasimme aikoinaan lukupiirissä Pieni sydän jaksaa rakastaa -kirjan.
Valloitan Kuplissa -kirjalla Ranskan sekä Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa että Kirjallinen maailmanvalloitus -haasteessa.
perjantai 21. lokakuuta 2011
En tunne sinua vierelläni
Tiina Raevaara
2010
259 s./Teos
Revaaran 14 novellia kertovat takakantta lainatakseni ihmisistä, joista kukin haluaa tavoittaa itsensä tai vierellään olleen toisen ennen kuin on liian myöhäistä. Lukukokemus osoitti jälleen kerran sen, että välillä kirjaan kannattaa tarttua ihan vain sillä perusteella, että se on palkittu. En usko, että olisin tätä kirjaa muuten kelpuuttanut lukupinooni ja nytkin tartuin siihen hieman epäillen. Mikäs sen kivempaa kuin yllättyä positiivisesti.
Maltoin kerrankin mieleni ja luin novellit maistellen, yhden yhtenä iltana, toisen parin päivän päästä. Ja pakko se on myöntää, olin suorastaan hurmioitunut ensimmäiset novellit luettuani. Alkupään novelleja lukiessani tuli jatkuvasti olo, että juuri tämä pitää kruunata kokoelman parhaaksi - kunnes luin seuraavan ja se teki vielä suuremman vaikutuksen. Tämän teoksen perusteella Raevaaran novellit tuntuivat olevan mukavalla tavalla kummallisia ja unenomaisia, ne eivät päästä lukijaa helpolla, mutta onnistuvat koskettamaan jos niille vain jaksaa uhrata laadukasta lukuaikaa. Kiireen uskoisin pilaavan koko lukukokemuksen. Lukijana arvostan yleensä enemmän hyviä tarinoita kuin kaunista kieltä. Tällä kertaa oli kuitenkin hienoa nautiskella hieman viksahtaneita tarinoita höystettynä kauniilla kielellä ilman, että teksti olisi tuntunut tekotaiteelliselta tai väkisinväännetyltä missään vaiheessa.
Tästä teoksesta on hirveän vaikea kirjoittaa. Lainaankin siis vielä kirjan takakansitekstiä:
En tunne sinua vierelläni on kiehtova, pelottava ja kaunis kirja. Raevaara asettuu novelleineen suomalaisen kirjallisuuden maisemassa sille kapealle kaistaleelle, jolla ovat myös Leena Krohn, Jyrki Vainonen, Maarit Verronen ja Johanna Sinisalo. Lopuksi vielä henkilökohtaiset kiitokset Raevaaralle, joka onnistui ainakin hetkellisesti palauttamaan uskoni kotimaiseen kirjallisuuteen. (Tai siis siihen, että minä ja kotimainen kirjallisuus sopisimme yhteen.)
Raevaara palkittiin kirjastaan Runebergin palkinnolla vuonna 2011.
keskiviikko 11. toukokuuta 2011
Mitä puut tekevät elokuussa
Leena Krohn
2000
146 s./WSOY
Kirjan seitsemän novellia esittelevät lukijalle toinen toistaan erikoislaatuisempia ihmisiä ja ilmiöitä. Yksi ei ole peräisin näiltä main, toinen kohtaa yllättäen aaveen, kolmas elää ilman varjoaan. Onko tämä nyt sitten sitä suomalaista maagista realismia? Tarinat ovat vahvasti fantasialla maustettuja, mutta kaikki tapahtumat onnistuvat vaikuttamaan niin todellisilta, että niihin alkaa kuitenkin helposti uskomaan.
Pidin kirjasta aivan valtavasti. En valitettavasti tälläkään kertaa onnistunut nauttimaan novelleista pienissä pätkissä, kun Lukupiirin deadline kolkutti jo oven takana. Lukukokemus oli joka tapauksessa todella hyvä. Voisin melkeinpä sanoa, että nämä novellit olivat tyyliltään juuri sellaisia minulle oikeanlaisia. Mielenkiintoisia ja hieman vinksahtaneita tarinoita, jotka ammentavat sisältöä muistakin aiheista kuin ihmissuhteista ja elämän arkipäiväisyydestä. Ja silti tietynlainen elämän kauneus on vahvasti läsnä novelleissa. Mahtavaa:)
Jokainen novelli siis yllätti ja ihastutti. Yleensä minun ei ole lainkaan vaikeata nimetä kirjan mieleenpainuvin novelli, mutta tällä kertaa pidin yhtä paljon kaikista kertomuksista. Kuvitus tosin olisi minun puolestani voinut jäädä kokonaan pois. En juuri pitänyt siitä, vaikka se jollain kummallisella tavalla kuitenkin sopi novellien tunnelmaan. Leena Krohnia ei siis pidä unohtaa. Tiedä vaikka olisin löytänyt suomalaisen kirjailijan, jonka tuotannosta oikeasti pidän. Paluu Rivertoniin taisi saada seuraa vuoden top-10 -listalle.
perjantai 15. huhtikuuta 2011
Huolimattomia unelmia
Juha Itkonen
2008
253 s./Otava
Lukupiirin kanssa tutustuimme tällä kertaa Itkosen novellikokoelmaan. Moni tarttui ensimmäistä kertaa kyseisen kirjailijan kirjaan, mukaanlukien minä. Lukukokemuksen jälkeen en voi sanoa olevani erityisen ihastunut kirjailijaan, mutta ei kirja missään nimessä huonokaan ollut. Novellikokoelma oli sellainen mukavan keskiverto, josta löytää jotain hyvää ja jotain huonoa ja joka unohtuu pian kokonaan.
Takakansiteksti kuvaa novelleja väkeviksi kertomuksiksi aikamme ihmisistä. Kuulostaa hienolta teoriassa, mutta liika väkevyys myös uuvuttaa lukijan helposti. Olisinkin kaivannut enemmän yksityiskohtaista arjen kuvailua. Sitä, että kirjailija on taiturimaisesti onnistunut taltioimaan pienen mutta merkittävän hetken jonkun hahmon elämässä, johon sitten saattaa lukijana ehkä parhaimmassa tapauksessa samaistua. Tällä kertaa liika oli liikaa.
Novelleissa käsitellään olematonta isäsuhdetta, lesbovanhempia, eron jälkeistä tunne-elämän järkkymistä, alaikäiseen sekaantumista, perhedynamiikan muuttumista lapsensaannin jälkeen, vanhoja ihastuksia... Toisin sanoen ihmiselämän suurimmat kuviot tulevat tutuiksi. Sikäli tietysti toimiva kokonaisuus, koska kaikki novellit tarjoavat elämää suurempia hetkiä ja tunteita (hyvässä ja pahassa).
Novellit vaikuttivat minuun eri tavoin, joten lukukokemus oli siinä mielessä monipuolinen. Osa kosketti (Hetki minun jälkeeni, Sama sana), osa herätteli omia muistoja mieleen (Tamminen, Muilutus), osa pisti miettimään nykypäivän maailmanmenoa (Kaupankäyntiä, Ei minun elämäni, Ei), osa ärsytti (Fucking Thailand, Florida). Ei siis voi sanoa, että novellit olisivat jättäneet kylmäksi. Ehkä se iänkaikkinen suomalaisuus taas paistoi tästä niin läpi, että se jäi kaivertamaan negatiivisessa mielessä. Taidan kuitenkin uskaltaa lukea Itkosta joskus uudelleenkin...
Onko Itkosella joku kirja, mikä olisi ihan pakko lukea?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)