Kotimainen klassikko x2 eli Rautatie ja Työmiehen vaimo

Juhani Aho
1884
249 s./WSOY

Minna Canth
1885
111 s./WSOY

Projekti Gutenbergistä löytyvien klassikoiden kahlaaminen jatkuu - ja varsin hyvällä menestyksellä vieläpä. Työmatkoilla ja lounastauoilla olen kätevästi saanut tutustuttua näihin kahteen klassikkoon ja täytyy myöntää, että molemmat veivät siinä mielessä jalat alta, että vielä kotonakin olen jatkanut niiden lukemista, vaikka kesken olisi ollut muutakin mielenkiintoista. Voin paljastaa, että minulle on täysin uutta innostua kotimaisesta vanhasta kirjallisuudesta!

Rautatien tunnelmaan oli helppo päästä välittömästi. Paukkuvat pakkaset, rovastin lämpöä hehkuva koti ja kotimatka hevosen vetämässä reessä - vanhaa Suomea kauneimmillaan. Matin ja Liisan rautatiestä johtuvaa ihmetystä ja alati kasvavaa kiinnostusta oli mielenkiintoista seurata vierestä. Tarinan perusteella Aho vaikuttaa tarkkanäköiseltä kirjoittajalta, joka osaa poimia oleellisen ihmisten käyttäytymisestä huumoria unohtamatta. Uusien asioiden puskiessa tuttujen ja turvallisten asioiden ytimeen, siinä on tarpeeksi jännittämistä lukijallekin, saati sitten tarinan ukolle ja akalle.

Minna Canthin kirjasta en tiennyt mitään etukäteen, joten Johannan epäreilu kohtalo tuntuu aika järisyttävältä - ja valitettavasti tänäkin päivänä erittäin ajankohtaiselta. Nuori morsmaikku päätyy onnettomaksi vaimoksi miehelle, joka ryyppää kaikki perheen rahat. Siinä missä Rautatie ihastutti, Työmiehen vaimo puolestaan pisti niin vihaksi. Onko kotimaisen kirjallisuuden saralla kamalampaa miestä kuin Risto? Tai yhtä epäoikeudenmukaisia kanssaihmisiä kuin Johannan naispuoliset tutut? Olen yllättynyt, että oikeastaan tunsin niin syvästi Canthin kirjaa lukiessani, sillä aikaisemmin en ole tuntunut pääsevän näytelmien sisälle vaan ne ovat jääneet aina hieman etäisiksi. Hyvä tarina ilmeisesti auttaa siihenkin pulmaan.

 Molemmilta kirjailijoilta tulen varmasti lukemaan vielä muutakin. Varsinkin Ahon tyyli yllätti. Teksti ei ollutkaan tunkkaista, vanhaa ja tylsää. Ja Canth on juuri niin rohkea ja aikaansa edellä ollut suorasuu kuin olen aina muiden jutuista ymmärtänyt. Vaikuttavaa!

Kuuluvatko kyseiset teokset teidän suosikkeihinne kotimaisen klassikkokirjallisuuden saralla? Minulla molemmat pompsahtivat sinne kertaheitolla, mutta aikaisemmin myös Sinuhe Egyptiläinen on tehnyt suuren vaikutuksen. Aleksis Kivi ja Väinö Linna puolestaan ovat jättäneet kylmäksi.

Mieskirjailijoiden 50 kirjaa
Naiskirjailijoiden 100 kirjaa
Koen 13 kotimaista kirjailijaa
Avioliittojuonia

Hamlet

William Shakespeare
n. 1600 suom. 1879
n. 149 s./Gutenberg e-kirja

Siirryin tuossa kuukausi takaperin nykyaikaan ja hankin itselleni melko näppärän älypuhelimen. Aika pian muistin Projekti Gutenbergin, jonka kautta saa ladata ilmaisia e-kirjoja ja päätinkin ottaa heti klassikkovalikoimasta Hamletin käsittelyyn työmatkoille ja ruokatauoille.

Aluksi kirosin sitä, että koko teksti ilmestyy kännykän ruudulle yhtenä pötkönä ja kun lukemisen luonnollisestikin keskeyttää useita kertoja muutaman viikon aikana, niin kulloisenkin kappaleen etsiminen kävi välillä vähän raivostuttavaksikin. Näytösten vaihtuminen on Hamletin Gutenberg-versiossa melko näkyvä eli teksti on silloin isompaa, mutta kohtausten vaihtuminen meinasi jäädä muun tekstin jalkoihin. En tiedä voisiko sivustolta ladata kännykkään sellaisen version, jossa näkyy sivunumerot tai johon voisi laittaa kirjanmerkin, mutta tuossa HTML-versiossa ei taida ainakaan voida helpottaa lukukokemusta mitenkään...? Kokeilin säästää Hamletin aina erilliselle välilehdellekin, mutta seuraavaan päivään mennessä sivu oli ehtinyt palautumaan kirjan alkuun. Ilmeisesti nämä ovat kuitenkin niitä sarjassamme pieniä ongelmia, koska nyt luen ihan samalla tavalla Ahon Rautatietä:)

Kirja-arviosta ei kai tällä kertaa voi edes puhua, ruuhkajuna ei välttämättä tarjoa ihan oikeanlaisia puitteita runollisen näytelmän ymmärtämiselle. Ja toisekseen, en taida myöskään olla lukija, joka missään mielentilassa pääsisi täysin Shakespearen mielen maailmaan. Tai suomentaja Paavo Cajanderin. Tosin Ophelian kuolemasta kerrottiin kyllä värisyttävin kielenkääntein, sen jopa minäkin huomasin! Ja tarinan lopussa tuli tunne, että nyt sitä ollaan suuren kirjallisuuden parissa. Käännetyissä runoissa ja Shakespearen näytelmissä minua hieman häiritsee se, etten tiedä miten paljon suomennetussa tekstissä on enää alkuperäisen fiilistä. Uskoisin kuitenkin, että Shakespearea pitäisi nimenomaan lukea alkuperäiskielellä, jos haluaa oikeasti fiilistellä hänen tekstejään. No, koska minulla ei ole kärsivällisyyttä vanhan englannin lukemiseen, tyydytään Paavo Cajanderiin. Ja siis hieno suomennos, en minä sillä, mutta ei varmasti myöskään suoraan sanasta sanaan käännetty - tietenkään - jos runomitan on halunnut säilyvän.

Nyt on siis taas yksi klassikko koettu, pääsen aamuni iloksi ruksailemaan klassikkolistoja oikein urakalla. Ehkä jossain vaiheessa olisi aiheellista katsoa joku elokuvaversiokin Hamletista, muistelisin Kate Winsletin olevan yhdessä niistä.

Sudenmorsian

Aino Kallas
1928 näytelmänä 1937
123 s.

1600-luvun Hiidenmaalle sijoittuvassa teoksessa seurataan metsänvartija Priidikin vaimon Aalon muuttumista ihmissudeksi. Pienen lapsen äiti ja pikkusiskonsa Ingelin jumaloima Aalo houkutellaan eräänä kauniina kesäiltana liittymään susien heimoon. Noitavainojen aikoihin ei kylällä katsota suopeasti yöllisiä retkiä metsään, vaan Aalo joutuu kaikkien jahtaamaksi.

Voi voi, ei tiennyt tyttö, että Sudenmorsian on ilmestynyt niin romaanina kuin näytelmänäkin. Itselleni sattui näytelmä tulemaan vastaan ensin ja sen sitten luin. Olisin mielummin lukenut romaanin, koska en oikein tunnu saavan mitään irti näistä näytelmäteksteistä, pelkkä dialogi ei tunnu riittävän. Näillä nyt kuitenkin mennään, olettaisin romaanin kuitenkin olevan rakennettu samanlaisella kielityylillä eikä sivumäärissäkään näytä olevan huimia eroja. Molempiin teoksiin tutustuneet saavat kyllä mielellään vinkkailla, että miten teokset eroavat.

Odotin kirjalta enemmän kauhukirjallisuuden piirteitä, koska olen alunperin törmännyt kirjaan Keskiyön kirjasto -sarjan luettelossa, jossa komeilee mm. Baskervillen koira ja Frankenstein. (Myöhemmin tajusin kirjan olevan monella 100 kirjaa, jotka kaikkien pitäisi lukea -listoilla, joilta minäkin sen nyt ruksaan luetuksi - olkoon romaani tai näytelmä!) Kirja saattaakin olla tunnelmaltaan erilainen, mutta pelkistä vuorosanoista koostuva näytelmäkirjanen ei oikein tuntunut missään, vaikka luinkin kirjan illalla ja kerralla kokonaan. Kovinkaan jännittäviä hetkiä en voi sanoa kirjan kanssa viettäneeni, vaan kaikki tuntui jotenkin ylinäyttelyltä ja melodramaattiselta. Näytelmän henkilöhahmot ja rakenne muistutti liikaa Canthin Annaliisaa, sillä molemmissa on herkkää nuorta naista, kylän väki niskan päällä, yksi juoruämmä pahentamassa tilannetta, perheen mies kääntämässä selkänsä naiselle ja onneton loppu. Kärjistetysti voisin sanoa, että ainoa ero tuntuu olevan siinä, että Annaliisa on lapsenmurhaaja ja Aalo ihmissusi:D

Löysinkö kotimaisen kirjallisuuden aarteen? Eiköhän tämä jää Sonjan ja Aino Kallaksen viimeiseksi kohtaamiseksi. Ei tarinasta voi sanoa, että se olisi huono, mutta ei vain käy yksiin minun kirjamakuni kanssa. Kotimaisten klassikoiden kanssa tulen yleisestikin ottaen melko huonosti toimeen. On kuitenkin aina hirveän mielenkiintoista tutustua vanhempiinkin suomalaisiin kirjoihin, joten tuulta päin vain ja uutta klassikkoa kehiin...

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdin ja klassikkokirjallisuuden valloittamisen lisäksi suoritan kirjalla Minihaasteen vuoden kolmannen osion eli Saari-kirjan lukemisen.

Anna Liisa




Minna Canth
1895
116 s./WSOY

Lukupiiri-blogissa luettiin tällä kertaa Minna Canthia ja minäkin liityin lukijajoukon jatkoksi. Kirjaksi valikoitui kirjailijan viimeiseksi jäänyt näytelmä Anna Liisa, joka on ensimmäinen lukemani Canthin teos. Tarina oli minulle ennestään tuttu äidinkielentunneilta ja vanhanajan suomielokuvasta. Jokainen tänne eksyvä varmaankin tietää tarinan kulun, mutta kerrattakoon vielä lyhyesti: Anna Liisa on lapsenmurhaan syyllistynyt nuori nainen, joka joutuu kohtaamaan menneisyyden kauhut uudelleen, kun vanha heila Mikko ilmestyy vaatimaan tyttöä omakseen tämän uuden avioliiton kynnyksellä. Mikko ei aio luovuttaa Anna Liisaa helpolla toiselle miehelle, vaan uhkaa paljastaa tämän synkän salaisuuden. 

Keskustelua käydään huomisesta lähtien Lukupiirin omissa tiloissa, joten en heittäydy kovin suurisanaiseksi tällä puolella blogisfääriä. Mainitsenpa nyt kuitenkin, että pidin kirjasta oikein paljon ja uskaltaudun varmasti tulevaisuudessa lukemaan myös esimerkiksi Työmiehenvaimon. Turhat ennakkoluulot melkein olivat lukukokemuksen tiellä, mutta onneksi heittäydyin kokeilunhaluiseksi. En olisi millään uskonut, että suomalainen vanhempi kirjallisuus voisi olla ns. minun juttuni.

Olen lähivuosina lukenut muutamia näytelmiä ja ne ovat olleet oikein helposti lähestyttäviä. Ollenkaan ei jäänyt jäänyt sellaista nihkeää jälkifiilistä. Anna Liisaa aloitellessani olin hieman skeptinen, että voiko tarina edes koskettaa näytelmän muodossa. Näköjään voi, ainakin vähän. Kyllähän nuo nuoren tytön suureksi äityneet ongelmat hieman sydänalaa koettelivat. Ja kovin aidonoloisesti kaikki henkilöhahmot suhtautuivat yllättäviin paljastuksiin Anna Liisan menneisyydestä.

Mutta hei. Puhuttiinko 1800-luvun lopulla oikeasti noin? Vai onko joskus hieman hienon tuntuiset lauseet tarkoitettu nimenomaan teatterinlavalle, jotta näytelmä saa vähän potkua? Eikö "Tuletko syliin istumaan?" kommenttiin ole voitu vastata ihan yksinkertaisen ronskisti, että "En tule, älä jaksa jankuttaa!" eikä joka tilanteessa pitkänomaisesti ja dramaattisesti "Älä sinä mies hulluja puhu, en minä tohdi, en sitten millään, oi voi, oi voi, mitä sinä minulta oikein pyydät!". No joo, tarvitseeko sitä edes sanoa, että esimerkikit ovat taas omasta päästä. Mutta perustuvat kuitenkin tositapahtumiin:D