Oryx ja Crake

Margaret Atwood
2003 suom. 2003
483 s./Otava

Ennen synnytystä tahti ehti hidastua vähän liiaksikin ja kotiseinät alkoivat kaatua päälle. Olikin ihan ehdottoman tärkeää, että meneillään oleva kirja olisi sellainen mitä ei malttaisi laskea käsistään. Onneksi kuvioihin astui yksi suosikkikirjailijoistani ja hänen dystopia-trilogiansa.

Sarjan aloitusosa Oryx ja Crake esittelee kaikki keskeiset henkilöt, joiden edesottamukset geenimanipulaation maailmassa johtavat ihmisrodun lähes sukupuuton partaalle. Tarinaa kertoo Lumimies, mahdollisesti ainoa eloonjäänyt ihminen, joka harhailee merenrannalla olevan tukikohdan lähettyvillä ja pitää huolta kloonijoukosta, joka on jäänyt hänen vastuulleen. Päivät ovat täynnä vaaroja, sillä uudenlaiset eläinristeymät ovat päässeet luontoon ja syrjäyttäneet alkuperäisiä eläinlajeja. Ja onko ylipäätänsä järkeä pysytellä hengissä, jos kaikki on jo ohi?

Olipa kiva lukea Atwoodilta muutakin kuin perinteisempää kaunokirjallisuutta. Tässä on sarja joka on ehdottomasti luettava kokonaan - seuraava osa on jo lainattukin kirjastosta!

Tarina oli kaiken kaikkiaan juuri sellainen kuin toivoinkin: aiheeltaan ehdottoman kiinnostava ja viihdyttävä, älykäs ja laadukas lukuromaani. Taattua Sinisen kirjaston tavaraa. Tällä kertaa henkilöhahmot eivät jääneet ensisijaisesti mieleen vaan mentiin tarina edellä, mutta se ei haitannut lainkaan. Voi olla, että toisenlaisessa elämäntilanteessa ihmiskohtalot olisivat koskettaneet enemmänkin, mutta nyt tosiaan kiinnostuin varsinkin siitä miksi tapahtui mitä tapahtui ja koin kirjan olevan melkoinen page turner.

Siilo

Hugh Howey
2013 suom. 2013
575 s. / Like

Alkanut äitiysloma oli hyvä tekosyy tarttua oman kirjahyllyn kirjaan. Siilo on kiinnostanut ilmestymisestään lähtien, mutta tarina on kuitenkin tuntunut olevan sen verran kaukana omalta lukumukavuusalueelta, että lukemista on ollut helppo lykätä ja lykätä...

Howeyn kiitellyssä dystopiassa maailma on pahasti saastunut eikä ulkoilmassa voi elää. Tuhatkunta ihmistä asuukin valtavassa siilossa, joka on suurimmaksi osaksi maan alla ja käsittää kymmeniä kerroksia. Asukkaiden arkea rytmittävät oman asuinkerroksen työtehtävät ja tarkat käyttäytymissäännöt. Siilon ulkopuolisesta elämästä on kiellettyä puhua ja säännön rikkojia odottaa väistämätön karkotus myrkylliseen ulkoilmaan. Kyteekö siilossa kapinan alku kaikkien rauhanvuosien jälkeen?

Kaiken kaikkiaan hyvä lukukokemus. Tarina oli sopivasti pahanenteinen, aikuismaisen hienostunut ja sujuvasti kirjoitettu. Kunhan päästiin kunnolla vauhtiin niin tarina vei hyvin mukanaan. Henkilökaarti ei tässä ensimmäisessä osassa herättänyt vielä kovinkaan voimakkaita tunteita suuntaan tai toiseen. Asiaan saattoi vaikuttaa se, ettei henkilöhahmot olleet mustavalkoisia ja siilon sisäisillä toimintatavoilla on monia puolia riippuen siitä miltä kantilta asioita tutkii.

Jatko-osaan on tässä tapauksessa lähes pakko tarttua. Olen tottunut siihen, että tämän tyyppisissä tarinoissa dystopian taustat paljastetaan ensimmäisessä osassa, mutta nyt lukija joutuu (saa) olla pimennossa pidempään. Vielä ei oikein ole selvää mistä koko siilo-hässäkässä on kyse. Yleensä on niin, että ensimmäinen osa on sarjan paras juuri näiden taustatietotarinoiden takia, mutta nyt tosiaan voi olla että jatko-osat ovat vielä herkullisempia kokonaisuuksia.

Katsotaan miten käy!

Wayward Pines - Ei pakotietä

Blake Crouch
2012 suom. 2015
327 s./Tammi

Mitä tapahtuu ja kenelle?
Agentti Ethan Burke päätyy idylliseen Wayward Pinesiin etsiessään kadonneita kollegojaan. Heti aluksi hän joutuu auto-onnettomuuteen, jonka seurauksena hän viettää useamman päivän kaupungin sairaalassa. Pikkukaupungin charmi unohtuu pian, kun toinen toistaan oudompia asioita alkaa tapahtumaan. Miksi Burke ei saa yhteyttä ulkomaailmaan? Miksi kaikki kaupungin asukkaat suhtautuvat häneen ystävällisesti, mutta vältellen?

Lukukokemuksesta?
Oletin tarinan sinkoavan heti täyteen toimintaan ja olinkin hätää kärsimässä, kun tajusin, ettei ensimmäisen sadan sivun aikana tapahtunut juuri mitään. Burke haahuili pitkin kylää ilman rahaa ja vaatteita, epävarmana siitä mitä kaupungissa oikein on meneillään. Kun asianlaita viimein kirjan loppupuolella selvisi, kiinnostukseni heräsi vihdoin. Eli kyllä, potentiaalia tarinassa tuntuu kyllä olevan, mutta enemmän selviää seuraavissa kirjoissa.

Trilogian kaksi viimeistä osaa ja tv-sarja?
Tarinan tahmean alun tunnelmissa oli vaikea uskoa, että kääntäisin vielä kelkkani. Nyt kieltämättä jatko-osatkin kiinnostavat. Tv-sarjaa en tajunnut laittaa nauhalle tarpeeksi ajoissa, joten hyppään sen matkaan tällä viikolla osasta viisi, mutta nyt kun tarina on jo yhden kirjan verran tuttu, uskon pääseväni mukaan helposti.

Parantaja

Antti Tuomainen
2010
223 s./Helsinki-kirjat

Luin viime vuonna Tuomaisen Synkkä niin kuin sydämeni -teoksen ja se oli niin kaukana omasta jännärimaustani, että melkein jo ehdin luvata itselleni, että ei enää koskaan. Vannomista hillitsi kuitenkin se, etten ollut vielä lukenut Parantajaa, jonka tiesin niittäneen lukuisia hurmioituneita kirja-arvioita. Ei muuta kuin tuulta päin!

Parantaja oli lukukokemus vailla vertaa. Varmasti yksi aidoimmista, vakuuttavimmista, koskettavimmista ja iholle tulevista dystopia-tarinoista. Ehdottomasti lukemisen arvoinen!

Tapani Lehtisen on löydettävä Parantaja-niminen sarjamurhaaja ja hänen on tehtävä se yksin ja mahdollisimman nopeasti. Tapanin toimittajavaimo Johanna on kadonnut seuratessaan Parantajan jälkiä ja aika alkaa käydä vähiin. Ilmastonmuutos on saanut maailman romahtamaan, pääkaupunkimmekin on vain varjo entisestään. Helsingin vaaralliset kadut antavatkin Tapanin tarinalle kohtalokkaan taustan.

Nautin Tuomaisen ytimekkään tarinankertomistaidon lisäksi siitä ahdistavasta tunteesta, jonka tarinan eteneminen vatsanpohjassa aiheutti. Jo heti kirjassa minulle tuli tunne, että pitelen kirjaa, jossa ihan kaikki on mahdollista ja Helsingin kurjuus niin käsin kosketeltavissa, että ihan hirvitti. Jos maailma todella romahtaa, Tuomaisen visio tulevaisuudesta voi hyvinkin olla totta ja se kauhistuttaa.

Parantaja kuuluu ehdottomasti kirjoihin, joista sanotaan: "Jos luet vain yhden kirjan vuodessa, sen on paras olla tämä!" Kirja tulee varmasti näkymään omalla top-10 listallani vuoden lopussa.

Ja kirjan loppu! Mitä siinä oikein tapahtuu?! En varmaan koskaan pääse yli siitä ärsytyksestä, etten ymmärrä loppukohtausta! Onneksi kyseessä on positiivisesti kihelmöivän ärsyttävä tunne.

Outolintu



Veronica Roth
2011 suom. 2014
363 s./Otava

Näin Divergent -elokuvan trailerin kuukausi takaperin ja mieleeni jäi kovasti pyörimään tarinan bestseller-menneisyys, josta en ollut lainkaan tietoinen. En seuraa ollenkaan ulkomaisia kirjablogeja, joten en ollenkaan tiedä, mistä maailmalla milloinkin puhutaan. Lopulta kävi niin mukavasti, että kirjan tuore suomennos löysi luokseni ja seikkailu tarinan parissa pääsi alkamaan yllättävän nopeasti.

Uuden nuortensarjan avausjaksossa lukijalle esitellään yhteiskunta, jossa ihmiset on jaettu viiteen ryhmään kykyjensä mukaan. Nuori Beatrice on elämänsä vaikeimman päätöksen edessä: valintakokeet lähestyvät ja hänen on päätettävä, missä ryhmässä hän haluaa jatkaa loppuelämänsä. Hänellä on monia Vaatimattomien hyveinä pidettyjä luonteenpiirteitä, mutta hän on myös rohkea ja jännitystä elämäänsä kaipaava. Olisiko hänen paikkansa kuitenkin Uskaliaiden joukossa?

Alun perin olin sitä mieltä, että maailmaan mahtuu muitakin Nälkäpelin tyyppisiä kirjoja, mutta luettuani Outolintua aloin empimään. Sinänsä tarina on todella viihdyttävä ja siinä on mielenkiintoinen päähenkilö. Vastoinkäymisiä heitetään tärkeiden henkilöiden eteen sopivin väliajoin ja orastava rakkaus nyt vain on todella kutkuttavaa luettavaa.

Tarinan vahvuuksista huolimatta päädyin jatkuvasti voivotteleman sitä, että ihmisten jako viiteen ryhmään kuulostaa vain niin uskomattoman lapselliselta ja typerältä - siis koko idea ja ryhmien nimet. Suomennos voi toki olla osasyynä tähän: yleensä se, mikä kuulostaa hölmöltä suomeksi ei välttämättä ole sitä englanninkielellä. Toisaalta kirjassa moni henkilö tuntuu käyttäytyvän täysin oman ryhmänsä strereotypian mukaisesti, joten ei kaikkea voi suomennoksen piikkiin laittaa. Ehkä tilannetta olisi helpottanut, jos kirjailija olisi edes vähän vihjaissut, miten ylipäätään ollaan päädytty tuollaiseen tilanteeseen, että ihmisiä on alettu jakaa ryhmiin, joilla on tarkat käyttäytymisnormit. Nyt kaikki kuitenkin vaikutti liian epäuskottavalta.

En kuitenkaan urputa liikaa, sillä viihdyin kirjan parissa oikein hyvin ja tarina vei mukanaan. Muutamia melko jännittäviäkin hetkiä kirjassa oli - tällä kertaa varsinkin ihastumisen huuma nosti syketasoani;)

Kustantajan esittelysivulle pääset tästä.

Blogikollega luki kirjan alkukielellä, arvioon pääset tästä.



Kuukauden nuortenkirja: PI - Pelko ihmisessä

Siri Kolu
2013
284 s./Otava

Kuukauden lukuteemaksi päätyi lopulta Go with the Flow, joka on itse asiassa mielentila, jossa pyrin jatkossa valitsemaan luettavat itselleni. Haastehaukalle tässä onkin pala purtavaksi, joten harjoittelu lienee paikallaan. Tällä kertaa lukufiilikset johdattelivat jo toisen kerran samassa kuussa kotimaisen nuorten aikuisten kirjallisuuden pariin.

Siinä missä Simukan Lumikki-trilogian toinen osa kuvaa nuoren naisen kasvua (ja jännittäviä tapahtumia siinä sivussa) melko suoraviivaisesti, on Kolun tyyli maalailevampi. Pelko ihmisessä voisi olla jopa nykypäivän runotyttökirjallisuutta: puitteet ovat vain karummat, haasteet suuremmat ja hengissäkään ei välttämättä selvitä. Silti tarina onnistuu jäämään lukijan mieleen kauniina. Tämä mielenkiintoinen vastakkainasettelu onkin yksi syy, miksi koin Kolun kirjan niin kiehtovana.

Pelko ihmisessä -teos esittelee vaihtoehtoisen tulevaisuuden, jossa PI-influenssa on levinnyt pitkin maailmaa muuttaen ihmisiä matkallaan. Ruumiin tiedetään muuttuvan sisäisesti ja ulkoisesti, eläimelliset voimat karttuvat ja vaistot kehittyvät äärimmilleen, mutta vaikuttaako virus myös henkiseen tasapainoon muuttaen ihmisen pikkuhiljaa eläimeksi? Pilvi huomaa muutokset itsessään ja päättää vapaaehtoisesti suunnata Keskukseen, jonne sairastuneita pyritään sijoittamaan. Myöhemmin Pilvin ja muiden tartunnansaajien tie vie Luolaan, josta tulee heidän uusi kotinsa. Siellä pimeässä ja kylmässä he yrittävät oppia uuden tavan elää ryhmässä, tietäen etteivät enää koskaan voi jakaa elämäänsä rakkaidensa kanssa. Toisaalla, terveiden ihmisten parissa, Pilvin veli Petri yrittää jatkaa elämäänsä ilman siskoaan ja Tuomas, Pilvin ex-poikaystävä, suunnittelee kaikessa hiljaisuudessa suuria.

Suurin yllätys kirjaa lukiessani oli se, että tarina tuntui vaikealta. Voisinkin hyvin lukea tarinan toisenkin kerran, sillä kaikki asiat eivät oikein avautuneet minulle. Ehkä en vain tajunnut, mutta varsinkin Tuomaksen osuudet osoittautuivat suorastaan ylitsepääsemättömän hankaliksi ymmärtää. Ja luonnollisestikin jossain vaiheessa vain lakkasin yrittämästä.

Kirjaa lukiessani opin myös jotain uutta itsestäni lukijana. Tai no, vahvistin käsitystä itsestäni lukijana. En nimittäin kerta kaikkiaan pidä sitaateista, laulunsanoista tai runonpätkistä, joita sijoitellaan pitkin tarinaa. Ja voi pojat, että noita oli viljelty Kolun kirjassa joka paikkaan. Tällä kertaa olisi ehkä auttanut, jos olisin nähnyt West Side Storyn, mutta harvoin tavoitan sitä mitä kirjan kirjoittaja on ehkä hakenut takaa sijoitellessaan sitaatteja sinne tänne... Yleensä hyppään kaiken maailman laulunpätkät vain kylmästi yli, mutta aina välillä tulee haastettua itseään lukemaan ne. Mutta kuten jo totesinkin, harvoin saan niistä mitään irti.

Sitaateista viis, Kolun teos rakentui mielenkiintoisesta tarinankertomisesta, ajatuksia täynnä olevista henkilöhahmoista ja pelottavista tulevaisuudennäkymistä. Suosittelen.

Kiinteistöhaaste 2013 - linna valmis!

Kuukauden nuortenkirja: Toisaalla

Salla Simukka
2012
233 s./Tammi

Luin viime vuoden puolella Simukan kirjakaksikon ensimmäisen osan, jossa lukijalle tarjoiltiin kutkuttava näkymä tulevaisuuden maailmaan, jossa ihmiset luokitellaan oman lahjakkuusalueensa mukaisiin ryhmiin mahdollisimman nuorena. Kirjan päähenkilö Emmi viettää syrjäänvetäytyvän elämää, onhan hän 15-vuotiaana edelleen Potentiaali, vailla kutsumusta. Eräänä aamuna Emmi herää ja huomaa kaikkien muiden ihmisten kadonneen mystisesti. Jäljellä-kirjaa lukiessa herää kymmeniä kysymyksiä, joiden vastauksia joutuu etsimään kuitenkin vasta jatko-osasta.



En ollut mitenkään älyttömän vaikuttunut ensimmäisestä osasta, mutta Toisaalla sai minut innostumaan. Vastaukset, joita odotin olivat minulle mieleen, ja ne nostivat tarinan arvoa huimasti. Jatko-osan tapahtumista ei voi juuri pukahtaa paljastamatta liikaa, sillä kaikki liittyy tietenkin siihen, miksi maailma tyhjeni niin yllättäen. Paljastan kuitenkin sen verran, että olen erittäin tyytyväinen
Simukan juonenkuljetteluun sekä näkökulman vaihtoon, joka kummasti puhalsi uutta tuulta lukukokemukseen. Ensimmäisessä osassa tutuksi tulleista henkilöistä paljastuu myös uusia piirteitä, henkilöt saavat hieman lisäsävyjä, ja sekös on mukavaa lukijan ravistelua.



Suosittelin kirjakaksikkoa ahkerasti työpaikallani joulun aikaan, ja nyt luettuani tarinan kokonaan voin jatkaa suositteluja hyvällä omatunnolla. Simukan dystopia tarjoaa hyvät puitteet, joten viihtyminen laadukkaan nuortenkirjallisuuden parissa on helppoa.

Jäljellä

Salla Simukka
2012
221 s./Tammi

Mitä sinä tekisit, jos huomaisit eräänä aamuna herääväsi tyhjään maailmaan? Jäljellä esittelee lukijoille tämän mielenkiintoisen dystopian nuoren tytön näkökulmasta. Miltä tuntuu, kun koti humisee tyhjyyttään eikä mistään kuulu tavallisen elämän ääniä? Miten pian tuntee tulevansa hulluksi, kun hiljaisuuden täyttää pelkkä linnunlaulu? Miten tehdä lopullinen ratkaisu sen suhteen, jatkaako elämää vai päättääkö epätoivoissaan päivänsä? Emmi päättää uskoa siihen, että joku tulee vielä pelastamaan hänetkin. Kun ketään ei kuulu, tytön on vihdoin lähdettävä tutkimaan Tamperetta siinä toivossa, että löytyisi joku toinenkin jäljelle jäänyt.

Minut on vallannut pienoinen nuortenkirjabuumi. Tutustun mielelläni varsinkin kotimaisiin paljon kehuttuihin teoksiin, joita tänä päivänä on tarjolla nuorille ja koska edelliset kokeiluni ovat olleet varsin onnistuneita, päätin lukaista tämänkin. Ensimmäisen osan perusteella en kuitenkaan vielä osaa sanoa juuri mitään, niin selvää on että Jäljellä muodostaa kokonaisen tarinan vasta jatko-osan Toisaalla kanssa. Ensimmäinen osa esittelee tyhjän, pelottavan maailman, jossa Emmin ja muutaman muun on pärjättävä omillaan. Se herättää myös kymmeniä kysymyksiä, joihin toivottavasti edes osaan Toisaalla vastaa.

Lukukokemus oli oikein positiivissävytteinen, tarina soljui eteenpäin vaivattomasti ja vähemmälläkin lukuajalla kirjan pystyi ahmaisemaan parissa päivässä. Olen aikaisemminkin lukenut muutamia kirjoja, joissa maailma on tyhjentynyt ihmisistä tavalla tai toisella, ja niitä kun nyt ajattelen, niin on pakko myöntää, että mielestäni aiheesta olisi voitu tälläkin kertaa ammentaa enemmän. Toisaalta taas ymmärrän, että nuortenkirjat ovat usein ihmissuhdepainoitteisia, vaikka kantava teema näyttäisikin ensisilmäyksellä olevan joku muu. Nyt vain odotan, että saan jatko-osan nopeasti luettavaksi, ja että en joudu pettymään selityksiin, joita Simukalla mahdollisesti on antaa ihmisten katoamiselle - ja kaikelle muullekin.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

P.S. Jos Sinua kiinnostaa piipahtaa maailmanlopun tunnelmissa, suosittelen Richard Mathesonin kirjaa Olen legenda ja Cormac McCarthyn kirjaa Tie. Teoksissa tunnelma on varsin synkkä, mutta ne ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia.

Teemestarin kirja




Emmi Itäranta
2012
266 s./Teos

Itärannan esikoiskirjassa tutustutaan maailmaan, jossa vesi on loppumassa. Noria asuu vanhempiensa kanssa Pohjois-Suomen tietämillä pienessä kylässä, jossa perheen isä harjoittaa teemestarin ammattiaan. Noriankin on tarkoitus päätyä valtuutetuksi teeseremonian taitajaksi ja veden vartijaksi. Teemestarit ovat tienneet jo sukupolvien ajan veden salaisuudet, ja yksi niistä on läheisen tunturin sisällä soliseva puro. Onko perheen mahdollista pitää salaisuus omanaan, kun kylän muut perheet kamppailevat veden vähyydestä johtuvien ongelmien kanssa? Milloin armeija saa vihiä, että teemestarin vesiasiat ovat paremmalla tolalla kuin kylän muilla asukkailla? Entä mitä tehdä entisajoista kertoville levykkeille, joita Noria sattumalta löysi kaatopaikalta? Olisiko turvallisempaa olla kajoamatta niihin?

Olen lähivuosina lukenut melko monta vaihtoehtoisesta tulevaisuudesta kertovaa tarinaa, ja olen ehkä tiedostamattani alkanut odottamaan dystopioilta tiettyjä piirteitä kuten tapahtumien vauhdikasta etenemistä kunhan uusi maailma on ensin kattavasti esitelty lukijoille, yllättäviä käänteitä ja jännittäviä hetkiä. Teemestarin kirja ei siis ollut ihan odotuksieni kaltainen, mutta luettakoon se tällä kertaa kirjan eduksi. Henkeäsalpaavia matkoja on jo tullut tehtyä useampaan otteeseen, joten olikin jo aika lukea hieman vähäeleisempi ja tunnelmaltaan rauhallisempi tarina. Tässäkin kirjassa päähenkilönä on tavallinen kansalainen, joka sattuu tietämään liikaa. Ankarissa oloissa ja tiukan valvonnan alaisena Norian edesottamukset eivät paisu järjettömiin mittakaavoihin, vaan tapahtumat pysyvät uskottavina.

Teemestarin kirja oli siinäkin mielessä mukava tuttavuus, ettei läheskään kaikkea erittäin mielenkiintoista tietoa paljastettu lukijalle. Näin ollen tarina jäi hetkeksi mieleen pyörimään viimeisten sivujen jälkeen. Kirjan lukeminen ajoittui juuri oikeaan hetkeen elämässäni, sillä satuin kaipaamaan hidastempoista, mutta kiinnostuken ylläpitävää tarinaa. Toisena hetkenä olisin kuitenkin voinut harmistua tarinan arkipäiväisyydestä. Vauhdin nälkäisille en oikein uskallakaan kirjaa suositella. Dystopia-faneille tämä kuitenkin tarjoaa genreen hieman erilaisen näkökulman. 

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

Orjattaresi




Margaret Atwood
1985 suom. 1986
396 s./Tammi

Atwoodin dystopia esittelee Gilead-nimisen yhteiskunnan, jonka maan rajat mukailevat nykyisten Yhdysvaltojen rajoja. Valta on siirtynyt fundamentalistisille kristityille eikä uusi järjestelmä juuri naisia kumarra. Naisilta on kielletty niin lukeminen kuin yksin kaupungilla liikkuminen. Jokaisen naisen tulee pukeutua kaapuun, jonka värin määritelee tämän elämäntehtävä. On ylhäisöperheiden vaimoja; orjattaria, jotka yrittävät tuottaa heille jälkeläisiä sekä tätejä, jotka kouluttavat tulevia orjattaria. Tähän pelottavaan maailmaan lukijat tutustuttaa Frediläinen, nainen joka toimii synnytyskoneena ja jonka nimi juontaa juurensa perheenpään etunimestä. Yhdysvaltain alue on aikoinaan saastunut niin pahoin, että se on jo vaikuttanut lisääntymiseen ja siksi kaikilla ylhäisöön kuuluvilla perheillä on oma orjatar, jonka päätehtävänä on tulla raskaaksi. Ne, jotka epäonnistuvat tässä pyhässä tehtävässään, lähetetään siirtomaihin, jossa elämä on pelkkää raadantaa kurjissa olosuhteissa. Pelon ilmapiiri on johtanut siihen, että kaikki epäilevät toisiaan, ystävyyssuhteita ei voi solmia, koska kehenkään ei voi luottaa. Maanalaisia pelastusjärjestöjäkin huhutaan olevan, mutta miten sellaiseen saisi yhteyden, kun juuri kehenkään toiseen naiseen ei voi saada yhteyttä?

Orjattaresi osoittautui oikein oivalliseksi lukukokemukseksi, vaikka vaihtoehtoisista tulevaisuudennäkymistä on tullut luettua lähiaikoina tarina jos toinenkin. Olen tietoisesti vältellyt Atwoodin dystopia-teoksia, koska en koe olevani lukijana niiden perään. Tämän tarinan uskonnolliset teemat tarjosivat erilaisen näkökulman tulevaisuuteen kuin esimerkiksi Nälkäpeli tai Vuosi 1984. Ja hurjan tulevaisuuden kirjailija onkin Yhdysvalloille kynäillyt. Aluksi koin vaikeaksi uskoa tarinaan, niin kaukaa haetulta tuntui vanhatestamentillisten valtaan nousu. Atwood sai minut kuitenkin uskomaan, että kaikki on lähtenyt aikoinaan liikkeelle pienistä asioista, kuten siitä, että naisten kohtaamaa väkivaltaa on haluttu vähentää. Pikkuhiljaa asiat ovat kehittyneet pidemmälle ja pian totalitarismi on johtanut siihen, että naiset on lukittu turvaan maailmalta. Aluksi kukaan ei ole viitsinyt tehdä vastarintaa, koska ollaan uskottu parempaan huomiseen, ja lopulta tilanne on ollut niin paha, ettei vastarinta olisi enää johtanut muuhun kuin hirttäjäisiin silmukan päähän roikkumaan. Koko maailmahan ei suinkaan ole suistunut samaan kohtaloon suurvallan perässä, vaan Gileadin alueella käy kyllä jatkuvasti turisteja pällistelemässä ja ihmettelemässä maan tapoja. Turistit ihmettelevät heidän eloaan ehkä samaan tapaan kuin tämän päivän yhdysvaltalaiset esimerkiksi Pohjois-Koreassa.

Frediläinen eli tarinan kertoja ei tullut minulle lukijana niin läheiseksi kuin joskus hyviä tarinoita lukiessa käy. Jotenkin ratkaisu, jossa päähenkilö pitää välimatkaa, tuntui kuitenkin sopivan tarinan tunnelmaan. Eläähän hän maailmassa, jossa ei ole viisasta avautua elämästään liikaa. Ehkä hänellä on ollut kiire kertoa tarinansa jälkipolville, eikä sentimentaaliseksi heittäytymisestä olisi ollut apua kenellekään. Tai ehkä siinä vaiheessa, kun Frediläinen pysähtyi kertomaan elämästään, hän oli jo hyväksynyt sen kaiken, mitä hänen läheisilleen luultavasti oli vuosien aikana tapahtunut.

Onko lukijoissa muita Margaret Atwoodia hehkuttavia? Mikä on teidän suosikkinne hänen kirjoistaan? Minun toteemikirjani on Nimeltään Grace, mutta en kyllä toistaiseksi ole lukenut häneltä huonoa tai edes keskivertoa kirjaa, jokainen on sisältänyt erilaisen, mutta yhtä kaikki koukuttavan ja hyvin punotun tarinan. Ymmärrän kyllä, että juuri Orjattaresi on päässyt kaiken maailman Lue nämä kirjat ennen kuin kuolet -listoille, siinä on ehdottomasti kasassa klassikon ainekset ja ylipäätään tarinana se on aikaa kestävä.

Osallistun kirjassa So American -haasteeseen, sillä vaikka kirjailija onkin kanadalainen, tarinan tapahtumapaikkana on Bostonin alue Massachusettsissa. Orjattaresi on mainittu myös yhdellä jos toisellakin must-read-listalla ja olen itse sisällyttänyt sen 100 naiskirjailijan teokset -listalle.

Sarasvatin hiekkaa

Risto Isomäki
2005
314 s./Tammi

Intian valtamerestä on löytynyt tuhansia vuosia vanhojen kaupunkien raunioita, joita venäläinen Sergei Savenikov kutsutaan tutkimaan meriargeologi Amrita Desain johdolla. Tarkoituksena on selvittää, mikä aikoinaan tuhosi nuo valtavat rantakaupungit. Ehkä tapahtumien ymmärtäminen voisi jopa auttaa taistelussa ilmastonmuutosta vastaan? Grönlannin jäätikkö on nimittäin alkanut antaa merkkejä sulamisesta, eikä ihmiskunnalla välttämättä ole enää paljon elonhetkiä jäljellä.

Harmillista kyllä, tarina ei ollut ihan niin mukaansa tempaava kuin olin salaa toivonut. Tulen silti muistelemaan lukukokemusta hyvänä. Ylipäätään aihe on kirjassa todella mielenkiintoinen eikä ollenkaan puhkikulutettu. Kun kirjailija vielä innostuu tarinan lomassa paukuttamaan historiallisia faktoja toinen toisensa perään, niin ainakin tämä tyttö hiljentyy lukemaan antaumuksella. Päähenkilöistä täytyy kuitenkin antaa noottia, he ovat aivan liian yksiulotteisia omaan makuuni ja käyttäytyvät kieltämättä uskomattoman hölmösti erilaisissa vaaratilanteissa. Vaikka varsinkin kirjassa esitelty faktatieto koukutti, huomasin turhan usein olevani tilanteessa, jossa sivu tekstiä oli auttamatta mennyt toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Eli taisin kuitenkin pitää tarinaa aina välillä hieman puuduttavana.

Löysinkö kotimaisen kirjallisuuden aarteen? Sarasvatin hiekkaa ei ehkä tule jäämään mieleeni ainutlaatuisena lukukokemuksena, mutta kun muistetaan miten yleensä tunnun suhtautuvan kotimaiseen kirjallisuuteen, niin kyllä, olihan kirja lukemisen arvoinen. Kovin suomalaiseksi tarinaa ei voi tietenkään sanoa, piirit eivät ole pienet, kun henkilökaarti on suureksi osaksi kansainvälistä ja tapahtumat sijoittuvat Suomen lisäksi mm. Grönlantiin ja Intiaan. Suosittelen kyllä kokeilemaan kirjaa, jos kotimainen ekojännitys kiinnostaa. En muistaakseni ole lukenut muita ekogenreen kuuluvia kirjoja, joten en osaa sanoa miten Sarasvatin hiekkaa pärjäisi vertailussa.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin, alakategoriana jännityskirjallisuus.

Kirkkaan selkeää

Maarit Verronen
2010
211 s./Tammi

Tiksu P. elää maailmassa, joka enää kaukaisesti muistuttaa omaamme. Ulkona ei uskalleta viettää aikaa, sillä kulkutaudit ja auringonsäteily ovat vaaraksi. Toisia ihmisiä voi helposti kohdata virtuaalimaailmasta käsin, joten konkreettisia tapaamisia on turha järjestää. Niskassa olevia siruja lukemalla saa tietää toisesta kaiken tarpeellisen turvallisuusstatuksesta lähtien. Siruttomia eli yhteiskunnan pohjasakkaa metsästetään kuin viimeistä päivää. Toimeentulonsa turvatakseen Tiksu P. läpikäy ensin massiivisen muodonmuutoksen tosi-tv:n piikkiin, päätyy sen jälkeen säätutkijoiden matkaan, jotka yrittävät selvittää ilmastonmuutoksen mahdollisia manipulaatiotekniikoita ja huomaa lopulta olevansa Etelä-Euroopassa jäljittämässä siruttomia.

Verrosen kirjasta on hirveän vaikea muodostaa mielipidettä. Toisaalta lukukokemus oli hyvä ja tarina viihdyttävä, mutta silti kokonaisuus jätti kylmäksi. Ei hyvää ilman huonoa, sanoisin. Takakansitekstin perusteella tarina vaikuttaa vetävältä ja sen esittämä dystopia todella mielenkiintoiselta. Sitten lukiessa sitä jotenkin vain pettyy, että tässäkö tämä nyt oli. Tiksu P:n muodonmuutosta käsitellään muutaman rivin verran ja kaikki asiat, joista olisi halunnut tietää lisää, kuitataan muutamalla sanalla. Toisaalta lukija pääsee yhdenvertaiseksi päähenkilön kanssa, joka ei myöskään ole kaikkitietävä. Sen mitä Tiksu P. tietää, hän kertoo. Mutta valitettavasti hän ei tiedä kovinkaan paljon maailman menosta, vaan on melko lailla huhujen armoilla.

Liian moni asia jää siis täysin pimentoon. Positiivisesti ajatellen kaikki on kutkuttavan salaperäistä ja tulevaisuuden maailma jää mysteeriksi lukijallekin. Toisaalta taas en voinut olla ajattelematta, että kirjailja on päässyt helpolla, kun mitään ei ole tarvinnut selittää kovin tarkkaan vaan on voinut kuitata kaiken sillä, että Tiksu P. ei ole päässyt selvyyteen siitä ja siitä asiasta. Kirjassa olisi minun puolestani voinut olla toiset 200 sivua lisää, jotta yksityiskohdilla olisi päästy herkuttelemaan kunnolla. Täytyy kyllä myöntää, että ei Tiksu P. ja hänen elämänsä teot niin kovin kiinnostavia olleet, että ehkä joku muu päähenkilökin olisi ollut kiva:D Huomasin kyllästyväni pikavauhtia kuumailmapallo-aiheeseen. No, valittelut sikseen, ihan hyvä kirja tämä oli ja mielellään sen luki.

Kirkkaan selkeää voitti vuoden 2011 Tähtivaeltaja-palkinnon, joka annetaan aina edellisvuonna ilmestyneelle parhaalle fantasiakirjalle.

Vuonna 1984

George Orwell
1949 suom. 1950
315 s./WSOY
George Orwell tarjosi minulle yllättävän ja mukaansa imaisevan seikkailun vuodessa 1984. Olen usean vuoden ajatellut klassikkolistoja läpikäydessäni, että tähän kirjaan olisi varmaankin hyvä tarttua, mutta olen pelännyt koukeroista kieltä, hitaasti etenevää juonenkulkua ja hyvän idean pilaamista kaiken maailman jaaritteluilla. Mutta tässä onkin kirja joka todella kestää aikaa! Tämä olisi voitu kirjoittaa vaikka eilen, niin moderni ja helposti lähestyttävä se on. Kynnys tarttua Orwellin toiseen tunnettuun teokseen Eläinten vallankumous madaltui olemattomaksi.

Kiinnostuin näistä vaihtoehtoista tulevaisuutta esittelevistä kirjoista lukiessani nuorten kirjasarjaa Nälkäpeli. Vuonna 1984 kertoo tulevaisuuden maailmasta, jossa eletään totalitaristisessa valtiossa. Isoveli valvoo ihmisten kaikkea toimintaa joka huoneesta löytyvän teleruudun kautta. Jopa ajatusrikokset (eli että edes ajatuksissaan vastustaa Isoveljeä), on tehty mahdottomaksi ja ihmisten elämä onkin omistettu täysin puolueelle. Kirjan päähenkilö Winston Smith väärentää historiaa työkseen ja alkaa pikku hiljaa epäilemään puolueen aatteita. Kanssarikollisia tuntuu kuitenkin olevan mahdoton löytää, kun elää jatkuvan tarkkailun alaisena.

Nälkäpeliin verrattuna Vuosi 1984 on lohduttomampi ja ahdistavampi. Ihmisten arkipäiväinen elo tuntuu yksinkertaisesti kurjalta. Puolueen johtamaa maailmaa (tai sen kolmannesta) eli Oceaniaa kuvaillaan paljon ja lukija saa melko hyvän kuvan siitä, miten kaikki toimii ja miten puolue on ylipäätänsä onnistunut viemään aatteensa läpi ja saamaan ihmiset mukaan liikkeeseen. Kirjan takakansi tietää kertoa, että ilmestyessään kirja oli uhkakuva tulevaisuuden yhteiskunnasta ja monet sen esittelemät ilmiöt ovat toteutuneet diktatuureissa ympäri maailman ja jopa joissain demokratioissa. Harmi vain, oma yleistietoni ei yllä niin laajalle, että osaisin noihin asioihin ottaa kantaa sen suuremmin. Jos osaisin, olisin varmasti saanut tarinasta vielä enemmän irti. Minulta on tosin alkusanat vielä lukematta, ehkä niissä selviää asiasta lisää...


Uskoisin, että alkuperäiskielellä luettuna kirja olisi ollut vielä uskottavampi, sillä jotkut suomennokset tuntuvat hieman lapsellisilta, kuten ministeriöiden nimet Totuusministeriö, Rakkausministeriö jne. Toisaalta Oceanian uuskielen on tarkoitus karsia kielestä kaikki turha pois ja näin ollen nimet ovat sitten ehkä juuri oikean tyyppisiä. Omaan korvaan monet suomennokset kuitenkin särähtivät. Alkuperäiskielellä eräällä henkilöllä oli myös ilmeisesti tapana laittaa joka lauseen loppuun darling-sana tyyliin "Are you coming, darling?" ja kun sanaa on jatkuvasti suomennettu joka toiseen lauseeseen, niin eihän se nyt suomenkieleen istu sitten millään. No, pikkuuttujahan nämä ovat eivätkä vaikuta juuri lukukokemukseen.

Lopuksi sopiikin todeta, että lukekaa tämä klassikko! Vuonna 1984 on hyvä kirja!

P.S. Osallistun kirjalla Klassikkohaasteeseen ja TB:n Modern Men Writers -sarjaan ja saan näin ollen molemmat haasteosuudet päätökseen. Jee!

Ole luonani aina




Kazuo Ishiguro
2005 suom. 2005
394 s./Tammi

Ensikosketus Ishiguron teoksiin - check! Uskon hullaantumisen tehneen tuloaan jo mielenkiintoisen takakansitekstin luettuani. Tiesin välittömästi, ettei kirja vain voi olla huono. Ja sen takia sille oli heti raivattava tilaa lukulistalta. Enkä joutunut pettymään.

Kirjassa seurataan kolmea ystävystä Kathya, Tommya ja Ruthia, jotka ovat kaikki saman sisäoppilaitoksen kasvatteja. Nuoret oppilaat varttuvat tietäen olevansa erilaisia kuin ulkopuolella elävät ihmiset. Heidän harteilleen on jo aikaisin kasattu kohtuuttomalta tuntuvia tulevaisuudenvelvotteita eikä lukija voi seurata tarinaa liikuttumatta. Kirjailijan kehittämän maailman menoa pohtiessa herää lukemattomia kysymyksiä, joihin kirjasta ei löydy vastauksia, mutta ehkä se on osa tarinan taikaa.

Kertojana toimiva aikuinen Kathy punoo hiljalleen auki menneisyyden tapahtumia. Kirjan lukemista voi verrata pitkään keskusteluun ystävän kanssa, jolla on paljon sydämellään. Kirjaa tulee luettua pohdiskellen ja rauhallisesti, ettei vain tule keskeyttäneeksi muistelevaa Kathya. Kirjan teksti on tyyliltään yksinkertaista ja kikkailematonta, joten kuva lukijan vierellä tarinoivasta Kathysta vain vahvistuu.

Uskon, että kirja olisi ollut hieno lukukokemus ilman tieteisteemaakin. Ishiguro kertoo taitavasti ja koskettavasti nuorten sielunelämästä. Henkilöhahmojen muistoihin samaistuu, vaikka lukijalla ei olisikaan samankaltaisia lapsuusmuistoja. Nuorten ajatuksissa tuntuu olevan jotain kovin universaalia. Kathy aikuistuu, mutta pitää nuoruuden muistoistaan tiukasti kiinni. Pian lukija huomaa Kathyn elävän enemmän muistoissaan kuin tässä päivässä. Siitä tulee ahdistuneeksi ja surulliseksi, mutta toisaalta juuri noiden tuntemuksien takia pidinkin kirjaa hienona lukukokemuksena. Joskus vain tekee hyvää liikuttua oikein kunnolla.

Hyvästeltyäni Kathyn huomasin olevani hieman alakuloinen. Kathy, Tommy ja Ruth olivat mielessä vielä seuraavanakin päivänä.


P.S. Ole luonani aina -kirjasta on kirjoittanut myös Cathy, Satu ja Ahmu.

Nälkäpeli - Matkijanärhi

Suzanne Collins
2010 suom. 2010
362 s./WSOY

Nälkäpeli-trilogia on nyt sitten ohi minun osaltani. Kaksi ensimmäistä osaa luin aikaisemmin tänä vuonna ja tämän viimeisen nyt joulun alla. Kolmannesta osasta on luonnollisesti vaikea kertoa ellei ensin kerro mistä tarina alkaa. Ja kun taustat on kerrottu, tajuaa ettei oikein voi kertoa kolmannesta mitään, ettei paljasta liikaa juonesta. Hmmm. Joka tapauksessa Nälkäpelin ensimmäisessä osassa tutustutaan 15-vuotiaaseen Katniss-tyttöön, joka elää Vyöhykkeellä 12. Tämän päivän Amerikka on tuhoutunut ihmisten toimien myötä. Maa on jaettu 12 vyöhykkeeseen, joita hallinnoi rikkaiden joukko Capitolin kaupungista käsin. Vyöhykkeiden ihmisiä alistetaan mm. Nälkäpelin avulla: jokaisen vyöhykkeen pitää vuosittain lähettää peliin yksi tyttö ja yksi poika. 24 kisaajaa kohtaavat areenalla, jossa vain yksi voi selvitä hengissä voittajaksi. Nälkäpeli on tositv-sarja, jota jokaisen ihmisen pitää seurata omalta kotisohvalta.

Ensimmäisessä kirjassa Katniss joutuu osallistumaan Nälkäpeliin ja onnistuu pelin edetessä tiedostamattaan kylvämään kapinansiemenen alistetuille vyöhykkeille. Kun idea kapinasta on syntynyt, sitä ei sammuta mikään. Katnissista tulee Capitolin vihollinen, josta ei kuitenkaan voida niin vain hankkiutua eroon. Kapina kukoistaa toisessa kirjassa ja kolmannessa saadaan tietää mihin se johtaa, mikä sen hinta on ja miten kaikki päättyy.

Trilogia oli mielettömän hyvä lukukokemus! En yleensä lue paljon fantasiaa, mutta olen todella tyytyväinen, että tajusin tarttua tähän sarjaan. Collins on mielestäni onnistunut luomaan oikein mielenkiintoisen vaihtoehtotulevaisuuden, joka on synkkä, ahdistava ja peräti lohduton. Henkilöhahmot ovat moniulotteisia, ikinä ei tiedä miten kukakin reagoi uusissa tilanteissa, vaikka moni hahmo tuleekin erittäin tutuksi tarinan edetessä. Niin kuin monissa muissakin sarjoissa, eniten minussa aiheutti innostusta ensimmäinen osa. Kirjailijan luoma maailma esitellään, seuraa monia kutkuttavan mielenkiintoisia yksityiskohtia uusista tavoista, keksinnöistä ja selviytymiskeinoista. Aihe on ehkä raskas, niin kuin aina hyvässä fantasiassa. Kuolema vierailee usein henkilöiden luona, itse Nälkäpeli on raaka, lopputaistelussa viimeistään menetetään moni hyvä ystävä. Melankolia on ihanaa, mutta en tiedä miten moni vanhempi haluaisi 13-15-vuotiaiden lastensa lukevan tätä sarjaa. Ehkä tämä on suunnattu nuorille aikuisille, vaikka luokittelu asettaakin sen nuortenkirjoihin? Katniss on kovin nuori Nälkäpeliin joutuessaan, mutta toisaalta jo elämä vyöhykkeillä on ollut niin rankkaa ja täynnä vastoinkäymisiä, että Katniss vaikutaa ikäistään paljon vanhemmalta ja kypsemmältä. Ehkä siksi tietynlainen samaistuminen henkilöhahmoon oli helpompaa, kun itse en kuitenkaan ole enää 15-vuotias.

Muuta en oikein uskalla sanoa. Suosittelen kirjasarjaa fantasian ystäville, ja niille jotka ovat tykänneet Battle Royal -kirjasta tai -elokuvista.